"Antaa mennä!" — Antaudu juhannustunnelmaan

"Ilma oli hiljaisuutta ja juhannusruusun tuoksua täynnä. Aivan kuin sinistä usvaa."

Juhannus on ihanaa aikaa. Sitä voi olla ulkona keskellä yötä ja kuvitella, että on päivä. Ei ihme, jos kaikki tuntuu jotenkin taianomaiselta.

Taianomaiseksi muuttuu myös pienen Emma-tytön juhannus Tuula Nikala-Soihan kirjoittamassa ja Leena Lumpeen kuvittamassa kirjassa Vanhan raatihuoneen pönthiittinen (Sanomaprint 1991). Tunnelmallisessa tarinassa on jotain suloista. Tuula Nikala-Soihan teksti on kaunista, ja sitä on nautinto lukea ääneen. Leena Lumpeen kuvat ovat juuri niin ihania kuin häneltä voi odottaakin.

Emma on lähetetty juhannukseksi Kallen kotiin idylliseen pikkukaupunkiin, joka on selvästi Rauma, vaikkei sitä kirjassa nimetäkään. Kalle ei ensin ilahdu pikku likan saapumisesta, mutta eipä aikaakaan, kun juhannuksen taika tarttuu isoon poikaankin. Yhdessä Emma ja Kalle tempautuvat seikkailuun, jossa vanhan raatihuoneen torni on tärkeässä osassa.

Juhannuksena kaikki on mahdollista. Joutsenen sulalla voi taikoa, siniset lapsenkengät muuttuvat taikakengiksi ja mummin pitsinnypläysmallista tulee aarrekartta. Ei ole ollenkaan tavatonta pyrähtää lentoon äärettömiin korkeuksiin ja laskeutua toiseen aikaan.

"— Minä taion, sanoi Emma. — Minä taion tällä joutsenensulalla kaikki kaupungit joissa lapset asuvat sellaisiksi, että aidan takaa näkyy sireeni, ikkunoissa on pitsiverhot, portit ovat auki ja katolle voi kiivetä tikapuita myöten kissa. Se voi sieltä hypätä alas, eikä sen jalka loukkaannu."

"Kalle ihan hätkähti. Emma ehdotti hienoa seikkailua, mutta lähteä nyt seikkailuun tuommoisen kanssa — taikoo joutsenensulalla ja uskoo pönthiittisiin."

 

Leena Lumpeen kuvitusta kirjassa Vanhan raatihuoneen pönthiittinen (Sanomaprint 1991)

Millaista taikaa sinä kaipaat juhannukseesi? No, mikä sinua estää? Entäpä jos päästäisit irti ennakkoluuloistasi, antautuisit juhannustunnelmaan ja huutaisit Emman ja Kallen tavoin täyttä kurkkua: "— Antaa mennä! Antaa mennä!"

Tästä juhannuksesta tulee hieno. Niin olen päättänyt. 

Oikein aurinkoista mittumaaria kaikille lukijoilleni!

Yrmeä yksisarvinen kouluretkellä sopii söpöilyn ystäville

Olemme tänä vuonna saaneet arvostelukappaleina mielettömän hienoja kirjoja. On kuitenkin vissi ero, mitkä kirjoista viehättävät minua ja mitkä kahdeksanvuotiastani. Tyttäreni S suorastaan sekosi Mestarietsivä Peppusesta, kun taas minä rakastuin Reetta Niemelän ja Karoliina Pertamon rauhalliseen kuvakirjaan Ystävä joella (siitä on tulossa postaus — toivottavasti pian).

Pip Birdin lastenromaani Yrmeä yksisarvinen — Kouluretkellä (Otava 2022) kuuluu siihen sarjaan, joka vetoaa voimakkaasti S:ään, mutta ei erityisemmin minuun. S oli myyty jo kannen nähdessään. Upean smaragdinsävyinen kansi hohtelee ja heijastelee valoa. Sitä halkoo sateenkaari, yksi S:n lempikuvioista. Lisäksi kirja kertoo yksisarvisista. Siis yksisarvisista, OMG!

Kirjan hohteleva kansi ei valitettavasti pääse oikeuksiinsa kuvassa

S halusi ottaa Yrmeän yksisarvisen heti iltasatukirjaksemme. Pelästyin vähän, kun huomasin sen olevan kirjasarjan viides osa, emmekä olleet lukeneet aiempia osia. Loppujen lopuksi se ei ihan hirveästi haitannut. Kirja toimi itsenäisesti luettunakin, mutta puutteelliset taustatiedot hieman häiritsivät. 

Yksisarviskoulu kuulosti aika erikoiselta paikalta, ja olisinkin halunnut tietää siitä vähän lisää. Jos olisi tullut luettua aiemmin edes sarjan aloitusosa Yrmeä yksisarvinen — Yksisarviskoulu alkaa! (Otava 2020) olisi ollut vähän paremmin perillä konseptista.

Alakouluikäisille suunnattu sarja kertoo yksisarviskoulua käyvästä Mirasta ja hänen yksisarvisystävästään Teposta. Uusimmassa osassa Miran luokka on lähdössä luokkaretkelle Vauvaeläinten sateenkaaripelastusasemalle. Siellä saattaa nähdä lambisarvisia, possusarvisia, laiskiaissarvisia, vastakuoriutuneita untuvaisia tipusarvisia tai uskomattoman harvinaisia kisusarvisia. Kisusarviset ovat supersöpöjä kissanpoikia, joilla on otsassaan sarvi, ja ne ovat Miralle suorastaan pakkomielle.

Melkoista söpöilyä on siis luvassa, kun sateenkaaribussi starttaa koulun pihalta. Pelkäsin jo tukehtuvani imelään söpöilyyn, mutta onneksi tarinassa on säröjäkin.

Ensinnäkään Miran yksisarvisystävä Teppo ei ole stereotyyppinen yksisarvinen. Sitä ei kiinnosta juuri muu kuin syöminen, eikä sen ruumiinrakenne ole aivan yhtä uljas kuin luokkatovereiden yksisarvisilla. Se röyhtäilee ja piereskelee estoitta, mikä lienee helppo keino saada lapsilukijat nauramaan.

Perillä Vauvaeläinten sateenkaaripelastusasemalla selviää, ettei päivän ohjelma tunnu ihan niin loisteliaalta kuin etukäteen olisi voinut luulla. Miltä kuulostaisi esimerkiksi lannan siivilöinti tai hohtomaissin mittaaminen korsi kerrallaan neliömetrin alalta?

Eihän Miralla ole sellaiseen aikaa. Hänen täytyy etsiä kisusarviset ja päästä paijaamaan niitä. Myös arvoituksellinen taikalaukka pitäisi saada suoritettua siinä sivussa, sillä voittajalle on luvassa mitali.

Onnistuuko Mira toteuttamaan unelmansa kisusarvisten näkemisestä, ja miten Teppo reagoi Miran vaahdotessa kaiken aikaa pelkistä kisusarvisista? Pystyykö kukaan selvittämään taikalaukkaa — legendaarista kisaa, jota yksikään ei ole ratkaissut vuosikausiin?

Kirjan lopussa on testi, jossa lukija voi testata, mikä yksisarvissöpöläinen itse olisi. S olisi söpö ja leikkisä kisusarvinen, joka on aina vilkkaalla tuulella. Minä olisin pehmeä ja suloinen tipusarvinen, jolle oma koti on kullan kallis. Aivan nappiin meni!

Kirjan lopussa on myös yksisarvisvitsejä, joista jotkut ovat jopa hyviä.

"Mistä tietää, että yksisarviset ovat älykkäitä?
Niillä on terävä pää."

"Mitä kapellimestarina vieraileva yksisarvinen sanoi?
'Kiitos, mutta minulla on oma tahtipuikko.'"

Kirjassa on David O'Connellin mustavalkoinen kuvitus. Vaikka yleensä pidämme värikuvitusta mustavalkoista parempana, O'Connellin ilmeikkäät ja humoristiset kuvat ovat niin hyviä, ettei värien puuttuminen haittaa.

"Ilma on täynnä rakkautta"

Eikö kevät olekin rakkauden aikaa? Lintujen lemmekäs liverrys lävistää ilman, ja sitä huomaa itsekin hyräilevänsä John Paul Youngin vanhaa hittiä "Love Is in the Air".

Réka Királyn suloisessa kuvakirjassa Pieni suuri tarina rakkaudesta (Etana Editions 2022) tavataan rakastunut pöllö. Pöllö on nähnyt yötaivaalla lentävän ihanan ruskean olennon, kauneimman pöllön maailmassa. 

Se höpöttää "sydänystävästään" ystävilleen Hiirelle, Siilille, Jänikselle, Ketulle ja Karhulle ja vaipuu välillä tuijottamaan kaukaisuuteen. Pöllö on tulisesti rakastunut. "Ilma on täynnä rakkautta", toteaa Kettu lempeästi.

Mutta mitä, mitä, mitä? Ystävien käsitys rakkaudesta on aivan erilainen kuin Pöllön. Onko mahdollista rakastaa monella tavalla?

"— Ei saa! Pöllö kiljuu tuskaisella äänellä. Ei voi rakastaa kuin yhtä kerrallaan!
Tiivis, tahmea sumu laskeutuu ystävysten ylle. Kaikki pysähtyy."

Lopulta Pöllökin oivaltaa, että voi rakastaa monella tavalla. Romanttisen rakkauden lisäksi on esimerkiksi perheen keskistä rakkautta ja rakkautta hyvää ystävää kohtaan. Joku saattaa jopa rakastaa omaa mahaansa. Mikä parasta, rakkaus ei vähene rakastamalla.

Ystävien pakkaama kangassäkki kainalossaan Pöllö ottaa siivet alleen ja lähtee etsimään sitä yhtä ja ainoaa. Säkki on täynnä rakkautta ja muistuttaa, että takaisin voi aina tulla.

Ajatuksia herättävä tarina sopii loistavasti alustamaan keskustelua siitä, mitä rakkaus on. Keskustelua voi käydä vanhemman ja lapsen välillä tai vaikkapa tarharyhmässä.

Tarinan eläinystävykset ovat seikkailleet aiemmin kirjoissa Pieni suuri tarina huomisesta, Pieni suuri tarina ystävyydestä ja Pieni suuri tarina joulusta. Király on onnistunut ihmeellisen hienosti pukemaan suuret asiat näennäisen pieniksi mutta syvällisiksi kertomuksiksi. Kirjojen viisaat sanat ja lumoavan kauniit kuvitukset ihastuttavat lukijoita pienistä leikki-ikäisistä iso-isovanhempiin asti.

Varokaa! Rikhardinkadun kirjastossa kummittelee!

 

"Hyllyjen päädyn takaa kuului hiljaista kahinaa. Nico nousi jalkeille ja hiipi varovasti kohti ääntä. Mimosan olisi pitänyt olla jossakin sillä suunnalla, mutta hämäryydessä oli vaikea nähdä mitään. Yhtäkkiä Nicon selän takaa kuului selkeä kopsahdus. Hän kääntyi ympäri. Sydän hakkasi villisti, kun hän tuijotti lattialla lojuvaa kirjaa. Sitten hyllystä liukui esiin toinen kirja, joka roikkui hetken ilmassa ja putosi alas. - -
Ilma näytti väreilevän, ja kirja toisensa jälkeen alkoi liukua kohti hyllyn reunaa. Ne putoilivat alas, kops, kops, kops."

 

Juha-Pekka Koskinen on sijoittanut uuden alakoululaisten jännityssarjan aloitusosan yhteen lempipaikoistani Helsingissä: Rikhardinkadun kirjastoon. Kirjassa Mysteerijengi — Kirjaston kiusanhenki (Karisto 2022) vastaperustettu Mysteerijengi on ensimmäisen tapauksensa äärellä.

Sisarukset Nico ja Mimosa sekä heidän ystävänsä Iivo tulevat perustaneeksi Mysteerijengin oikeastaan vain siksi, että heillä on niin upea salainen piilopaikka. Hieman epäonnistuneissa ullakkoasuntoremonteissa on kerrostalon ullakolle jäänyt Mimosan vaatekaapista Iivon kenkäkaappiin johtava käytävä ja tyhjä huone, jonka lapset ovat vallanneet päämajakseen. Jos on päämaja, on luonnollisesti oltava myös salaseura.

Ensimmäinen ratkaistava juttukin löytyy helposti, kun Iivo kuulee Rikhardinkadun kirjastossa käydessään kahden kirjastonhoitajan juttelevan. Yön aikana tyhjässä ja lukitussa kirjastossa on paiskottu maahan kymmeniä kirjoja. Kuka ja miksi?

Ihmeen helposti lapsille annetaan lupa tutkia asiaa. He saavat kulkukortin kirjastoon ja kolme päivää (tai oikeastaan yötä) aikaa selvittää, mitä kirjastossa oikein tapahtuu.

Rikhardinkadun kirjaston portaikko

Lapset olettavat, että kirjastossa jyllää kummitus, joten he tarvitsevat tietoa henkilöltä, joka on nähnyt kummituksen. Sellainen onneksi asuu vain muutaman korttelin päässä. Iivon isotäti Elina on folkloristi, joka tietää kansantaruista, kummituksista ja ihme otuksista yhtä jos toista.

Jotenkin Elina tulee käsittäneeksi, että lapset haluavat hänet mukaan Mysteerijengiin. Lapset eivät tietenkään kehtaa kieltää, joten Mysteerijengi saa neljännen jäsenen. Mummovahvistuksen mukaan tulo tekee tarinasta raikkaan, arvoituksia ratkovia lapsiryhmiä kun on kirjallisuus tulvillaan.

On mummojäsenestä hyötyäkin, kun tarvitaan alibi yöllisille poissaoloille. Vanhemmat eivät epäile mitään, kun lapset lähtevät yökylään Elinalle.

Öinen Rikhardinkadun kirjasto on loistava miljöö kummitustarinalle. 1880-luvulla rakennettu kirjasto henkii vanhanajan tuntua. "— Tämä on kyllä aika hieno kirjasto, varsinkin näin yöllä" Iivokin toteaa.

Rikhardinkadun kirjaston interiööriä

Tyttäreni nieli helposti ajatuksen kummituksista kirjastossa. Olimme käyneet Rikhardinkadun kirjastossa juuri vähän ennen kirjan lukemista. Silloin yhdessä kirjaston nurkassa oli ollut värisevä ja välkkyvä lamppu. Tyttäreni oli tehnyt päätelmän, että kummitus värisytti sitä. Hän oli haltioissaan, kun tämä kirja tuntui osoittavan hänen teoriansa oikeaksi.

Rikhardinkadun kirjaston kummitusnurkka???

Tarina oli meistä loistava. Löysimme monia plussia:

+ Öinen kirjasto on mielikuvitusta kutkutteleva tapahtumapaikka, varsinkin kun kirjasto on vieläpä olemassa oleva ja tuttu. Tarina silti toimii kyllä varmasti, vaikkei olisi ikinä käynyt Rikhardinkadun kirjastossa — tai edes Helsingissä.

+ Kirjassa on paljon puhetta kirjoista ja etenkin vanhoista kirjoista, mikä saa meidät huokailemaan onnesta. 

+ Kirjassa selvitellään vanhoja asioita ja sukelletaan historian syövereihin — tosin maltillisesti ja vain sen verran kuin on tarinan kannalta tarpeen.

+ Kirjassa on folkloristi. Kyllä osaan arvostaa sellaista vanhana kansatieteilijänä ja folkloristiikan opiskelijana.

+ Kirjassa on Saana Nyqvistin kivan näköinen kuvitus, joka herättää kirjan hahmot hienosti eloon.

Tämä oli ensimmäinen tänä vuonna yhdessä lukemamme kirja, josta olimme molemmat todella innoissamme. Kiinnostaa kovasti kuulla, missä Mysteerijengi seikkailee sarjan seuraavissa osissa. Toivottavasti jossain yhtä ihanassa ja tunnelmallisessa kohteessa Helsingissä.

Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!

Ukrainan lapsia voi tukea ostamalla ukrainalaisen lastenkirjan

Hätää kärsivien ukrainalaisten auttamiseksi on monenlaisia tapoja. Minulle lastenkirjojen ystävänä mieluisin tapa on ollut kirjan ostaminen. Tammi on julkaissut ukrainalaisen ihmisoikeusaktivisti Larysa Denysenkon ja kuvittaja Marija Fojan kuvakirjan Maja ja ystävät (Tammi 2022). Kirjan tuotto ohjataan Suomen UNICEFin kautta lyhentämättömänä Ukrainan lasten auttamiseksi.

Kirja kertoo kiovalaisesta neljäsluokkalaisesta Maja-tytöstä ja hänen 16 luokkatoveristaan. Kaikki lapset käydään kirjassa yksitellen läpi ja kuullaan heidän perhetaustoistaan. Jokaisella on kovin erilainen perhe. Joskus lapset tuppaavat huomauttelemaan ja nimittelemään toisiaan eroavaisuuksien takia, mutta silloin heidän viisas Julia-opettajansa puuttuu puheeseen.

"Mutta Julia-rouva selitti, että tärkeintä on olla ihmisiksi ja kiusaamatta toisia. Jokaisella lapsella on oma tarinansa, oma perheensä, ja jos jollakulla on kaikki toisin, se ei ole mikään syy loukata ja ilkkua."

"Ei ole väliä, kasvaako pienessä perheessä vai isossa suvussa. Ei ole väliä, onko vanhempien oma lapsi vai alkujaan jonkun muun. Ei ole väliä, kuinka monta isää ja äitiä on. Tärkeintä on, että perheessä vallitsevat rakkaus ja kunnioitus, koska niihin perustuu kaikki."

Kirjan tarinat ovat koskettavia. Ne avaavat silmät näkemään, millaista arki Ukrainassa oli vielä muutama kuukausi sitten, ennen Venäjän hyökkäystä. Osin samanlaista ja osin erilaista kuin Suomessa. Esimerkiksi Krystynan kaltaisia lapsia tuskin löytyy Suomesta kovinkaan paljon. Krytyna asuu isoäitinsä kanssa, koska hänen äitinsä on kotiapulaisena Italiassa ja isä lihanleikkaajana Isossa-Britanniassa.

Kirja on kirjoitettu alun perin vuonna 2017, jolloin Venäjä oli jo vallannut Krimin ja miehittänyt osan Donetskin ja Luhanskin alueista. Niinpä kirjassa tavataan luokan uusi tyttö Sofiika, joka on tullut äitinsä kanssa Luhanskista. Sofiikan isä on kadonnut, sillä "ihmisiä katoaa usein, kun on käynnissä sota." 

Myös krimintataari Rajis on joutunut jättämään entisen kotinsa Krimillä. Hänen kauniissa kotitalossaan persikkatarhojen keskellä asuu kenties nyt muita ihmisiä, sellaisia joilla ei ole oikeutta asua siellä.

Jos jo vuonna 2017 lapsilla oli kovia kohtaloita, voi vain kuvitella, missä tilanteessa he ovat nyt. Helmikuun lopulla 2022 Venäjän tulituksen jylyssä kirjoitetuissa alkusanoissaan kirjailija kuvittelee jonkun Majan luokkatovereista rukoilevan juuri nyt pommisuojassa, toisen kirjoittavan kirjettä vangitulle isälleen Venäjälle ja kolmannen jo menettäneen läheisensä.

"Sota on aina lapsia vastaan. Tällä tekstillä haluan huutaa maailmalle, että kotimaani lapset tarvitsevat kansainvälistä suojelua", kirjoittaa Larysa Denysenko.

Tammen lasten- ja nuortenkirjallisuuden kustantaja Saara Tiuraniemi toteaa lehdistötiedotteessa: ”Haluamme kustantaa tämän kirjan lisätäksemme suomalaisten tuntemusta ukrainalaisista ja tukeaksemme ukrainalaista kulttuuria ja kustantamoyhteisöä sodan keskellä. Kirjan koko tuotto menee lyhentämättömänä suoraan ukrainalaisten lasten hyväksi.”

Kirjapaino Livonia Print Latviassa osallistuu painamalla kirjan ilmaiseksi. Kirjavälitys hoitaa kirjan jakelun kuluitta. Oman kappaleeni ostin Suomalaisesta Kirjakaupasta, joka ei kerää kirjasta myyntituottoa.

Kahdeksanvuotiaani piti kovasti kirjasta. Hänestä oli kai mukava saada konkretiaa siihen, millaisille lapsille hänen lahjoittamansa vaatteet ovat kenties menneet.