"Karkausyönä kaupunki ei kuulu ihmisille"

"Karkauspäivänä joka neljäs vuosi tytöt kosivat poikia", kertoo Richard Scarry kirjassaan Iloinen esikoulu (Tammi 1986). Tästähän karkauspäivä kai yleensä tunnetaan. Nykyisin ajatus tuntuu vähän vanhentuneelta, kun samaa sukupuolta olevien avioliitotkin ovat mahdollisia, eivätkä kaikki edes ole varmoja omasta sukupuolestaan.

Vanhalle kansalle ajatus tytöstä kosimassa oli absurdi. Naisten mahdollisuus kosia karkauspäivänä oli vain osoitus siitä, että karkauspäivää pidettiin nurinkurisuuksien päivänä, ja maailman kirjat olivat silloin muutoinkin sekaisin.

Annina Holmbergin kirjoittama ja Virpi Talvitien kuvittama Karkausyön ratikkamatka (WSOY 2010) leikittelee juuri nurinkurisuuksilla. Karkauspäivänä mikään ei ole niin kuin pitäisi.

"Karkausyönä kaikki on ylösalaisin.
Pöllöt nukkuvat, murmelit valvovat.
Linnanmäki on auki, Nukkumatin maa kiinni.
Karkausyö koittaa vain joka neljäs vuosi.
Karkausyönä kaupunki ei kuulu ihmisille."

Tuomiokirkon kellon lyödessä kaksitoista kertaa alkaa taika-aika, ja kaupunki vapautuu rajoituksistaan. Vihreä ratikka ajelee ympäri kaupunkia ja näkee ihmeellisiä asioita. Katajanokalle on kerääntynyt patsaita eri puolilta kaupunkia patsaiden paljastustilaisuuteen. Siellä ne paljastavat kuulemiaan salaisuuksia toisilleen.

Linnunlaulussa laulaa riemukas böördikööri. Hietaniemen hautausmaalla kalmistot aukeavat ja kummitukset karkeloivat hautakivien välissä. Kaivopuistossa kaupungin eläimet juhlivat ja herkuttelevat vappumaisissa tunnelmissa.

Töölössä ratikka tapaa hevoskastanjan, joka varistelee oksiltaan hölynpölyä ja saa kaupungin nauramaan. Kun oopperatalo päättää pulahtaa uimaan Töölönlahteen, en voi muuta kuin pyöritellä päätä. Välillä tuntuu, että koko kirja on kuin yksi pitkä nonsense-runo. Kieli on lyyristä ja sointuvaa, paikoin jopa lorumaista:

"Muodoton mopsi mussutti munkkeja.
Roteva rotta rohmusi rosollia." 

Karkausyön ollessa kyseessä on rakkauttakin ilmassa. Ratikka rakastuu amaryllikseen, ja liikennevalo ja lyhtypylväs kokevat salamarakkauden. Nähdäänpä kirjassa häätkin. Jäänmurtajat Tarmo ja Sisu solmivat avioliiton.

Parasta kirjassa on se, että teos on ylistyslaulu kotikaupungilleni. Virpi Talvitien kiinnostavassa raapetekniikalla toteutetussa kuvituksessa kaupunki näyttäytyy tunnistettavana. Värit hehkuvat hurmaavina.

Tarinan opetukseksi kiertyy oivallus, että kaupungin henki syntyy tunteista. Suureen kaupunkiin mahtuu monenlaisia tunteita: kaipuuta, riemua, haikeutta, murjotusta, hilpeyttä, levollisuutta, vallattomuutta ja rakkautta.

Käpylän käpylehmät tuntevat itsensä tyytyväisiksi kotikaupungissaan:

"'Mistähän karkausyö on saanut nimensä?' ne miettivät. 'Emme me ainakaan halua karata. Minne me menisimme? Missä muka viihtyisimme paremmin kuin kotinurkissamme?'"

Ratikkaa puolestaan ajatus irtiotosta kiehtoo. Amarylliksen kanssa voisikin karata, vaikka kotikaupunki on tärkeä.

"Sillä paitsi toisiaan, ne rakastivat kaupunkiaan, joka hengitti jo kevättä.

Ja sen kaupungin nimi oli Helsinki."


Annina Holmberg: Karkausyön ratikkamatka
Kuvitus: Virpi Talvitie
Kustantaja: WSOY 2010

Laulu, joka pyöritti maailmaa

Kalevalaisesta perinteestä voi ammentaa innoistusta ja luoda jotain aivan uutta yhä tänä päivänä. Sen osoittaa Ville Hytösen teos Pikku-Matelin laulu (Enostone Kustannus 2019). Kirjan on kuvittanut Pete Revonkorpi.
 

Pikku Matelin laulussa on kalevalaisesta runoudesta tuttu ajatus taivaan kantta kannattelevasta maailmanpuusta. Hytösen puun oksistossa asustaa hiirenpojan kokoisia ihmisiä, jotka laulavat veisuja ja joskus itkevätkin (itkuvirsiä kenties).

Kaunein lauluääni on Pikku-Matelilla. Henkilöhahmon nimi tuntuu viittaavan ilomantsilaiseen runonlaulajaan Mateli Kuivalattareen, joka oli kalevalaisia runoja keränneen Elias Lönnrotin ehkä tärkein informantti.

Pikku-Mateli on loistava laulaja. Hän on kuin Kalevalan Väinämöinen, jota koko luonto kuunteli.

"Kaunis ääni se olikin, sillä kun Mateli lauloi, pysähtyi tuuli ja pilvet laskivat taivaalta puun oksille. Ja ihmiset ja muut olennot istuivat pilvien päälle kuuntelemaan Matelin laulua."

"Ihmisiä kertyi alangoilta ja ylängöiltä, metsien siimeksistä. Vuorilta laskeutui väkeä kuuntelemaan Matelia. Heitä tuli merten takaa ja autiomaiden reunoilta. Rotkoista nousi eläimiä ja lintuja laskeutui puista."

Matelin laululla ei ole pelkästään esteettistä merkitystä, vaan se pyörittää vuodenaikoja. Kun Mateli ei laula, tulee talvi. Matelin laulaessa luonto kukoistaa kesäisessä loistossa.

Mutta mitä tapahtuu, kun Mateli ei enää jaksakaan laulaa? Ollenkaan. Teksti alkaa saada apokalyptisia sävyjä. Myös kuvitus on synkkää ja uhkaavaa.

"Mutta sitten maailma alkoi kadota Matelin ympäriltä. Suuret puut tummuivat mustiksi rangoiksi ja taivaankansi hiiltyi ja sen reunoilta alkoi valua öljyä. Lintujen ääni kuului kaukaa lasin takaa ja metsä tuoksui tuhkalta."

"Nyt maa oli mustaa. Oli taivaskin. Oli punaista ja keltaistakin, mutta se oli tulta, tuhoavaa ja surullista."

Meille suomalaisille on käynyt juuri näin. Olemme lakanneet laulamasta. Olemme hylänneet kalevalaisen elämäntavan, ja olemme osallistuneet siihen hitaasti etenevään hävitykseen, joka tuhoaa maapallomme.

Mateli tuntee itsensä murtuneeksi. Hän ei mitenkään jaksa yksin kannatella maailmaa. Silloin mätästuhkan ja kantovainaan välistä nousee vanha, viisas mummo, joka kertoo Matelille, ettei tämän tarvitsekaan jaksaa yksin. 

Mummo alkaa laulaa, ja pian lauluun yhtyy muita, monia muita. Joukossa on voimaa, ja luonto elpyy. Pienen ihmisen teot ovat merkityksellisiä, mutta ei yksi pieni ihminen voi kantaa koko maailmasta vastuuta. Siihen tarvitaan yhteisöllisyyttä.

Hytösen myyttinen tarina oli äärettömän hieno lukukokemus. Se pisti aivonystyrät töihin ja herätti paljon ajatuksia. 

Teksti on runollisen kaunista. Teos sopii takakannen mukaan niin ääneen luetuksi iltasaduksi kuin itselukijoillekin. Näin on, mutta olin onnellinen, kun sain lukea sen ääneen. Tekstin äänenlukeminen oli todellinen nautinto.

Pete Revonkorven pääasiassa sinertävänsävyinen kuvitus sopii kertomukseen loistavasti. Kuvitus on ihanan sadunomainen.

Tämä on sellainen kirja, josta olisin kovasti halunnut keskustella, mutta viisivuotiaani kanssa ei saanut aikaan oikein sellaista keskustelua, jota kaipasin. Hän halusi lähinnä puhua siitä, kuinka Mateli ja muut pikkuihmiset muistuttivat Onneli ja Anneli -kirjojen vaaksanheimolaisia. Sitten hän keskittyi kirjassa mainittuihin eläin- ja kasvilajeihin, jotka kiinnostivat häntä kovasti.

"Äiti, mitä on palpakat? Entä kynäjalava tai talvikkipaju tai ruotsinpihlaja? 
Voiko supikoiria pitää lemmikkieläiminä? 
Mikä on piisami? Ai niin, muumeissa oli piisamirotta. 
Tarkoittaako kerttu leppäkerttua? 
Onko kuusissa marjoja? 
Mitä ovat kontiaiset ja supiaiset? Joitain myyriäkö? Voiko niitä pitää lemmikkeinä?
Espanjanliljat ovat varmaan kauniita. Mä haluaisin nähdä niitä. Kasvaako niitä Suomessa? Entä kevätsahramia? Eikö Lucia-pullissa ole sahramia?"

Tyttären kysymykset saivat minut epämiellyttävästi huomaamaan, että olen tyystin vieraantunut luonnosta. 

Kirjasta jäi hiukan sellainen tunne, että pitäisi olla fiksumpi ymmärtääkseen syvällisesti, mitä kirjailija yrittää sanoa. Mutta juuri tällaiset kirjat, jotka jäävät vähän vaivaamaan, ovat parhaita, sillä ne ovat merkityksellisiä kirjoja, kirjoja joilla on oikeasti jotain sanottavaa.

Pikku-Matelin laulu oli ehdolla tämän vuoden Arvid lydecken -palkinnon saajaksi ja ehdottomasti ansaitsi ehdokkuuden.

Kirjasta tehdyn trailerin voi katsoa täältä.

Pidin Pikku-Matelin laulusta moninverroin enemmän kuin Hytösen kirjasta Beppe ja mausteyllätys, jonka olimme lukeneet juuri pari päivää aiemmin. Tyttäreni oli samaa mieltä.


Ville Hytönen: Pikku-Matelin laulu
Kuvitus: Pete Revonkorpi
Kustantaja: Enostone Kustannus 2019


Pieni Helmet-lukuhaaste 2020
Merkitsen kirjan listallemme kohtaan 11 "pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta". Kirjan ensimmäinen virke kuuluu: "Ei ole aikaa monen monta vuotta siitä, kun taivaan kantta kannatteli valtava puu ja tuon puun oksilla asui pieniä ihmisiä." Aloitus nostaa heti odotukset korkealle.

 

Akateemisessa alen loppurysäys - Kolme kirjaa kympillä

Haluatko ostaa kirjoja halvalla? Löytyykö läheltäsi Akateeminen kirjakauppa? Jos vastasit kyllä molempiin kysymyksiin, suuntaa pikaisesti Akateemiseen. Siellä alkoi tänään alen loppurysäys, joka kestää sunnuntaihin saakka. Nyt saa kolme alekirjaa kymmenellä eurolla.

Vähän harmittaa, että loppurysäys alkoi tänään, sillä kävin Akateemisessa juuri eilen. Ostettua tuli monta kirjaa, ja vaikka sainkin ne todella halvalla, tänään olisin saanut halvemmalla.

Ainakin eilen Helsingin keskustan Akateemisessa oli vielä jäljellä runsaasti lasten- ja nuortenkirjoja. Ostin kirjoja niin omaan hyllyyn kuin myös lahjaksi. Tyttärellä on lähiaikoina tiedossa muutamat kaverisynttärit. Halvalla saatu laadukas kirja on ihan paras lahja.

Tässä alennusmyyntilöytöjäni:

Sankaritarinoita nuorilta nuorille

Nuoret tarvitsevat hyviä esikuvia, mutta kuka päättää, ketkä ovat hyviä esikuvia? Ehkä nuoret itse. "Esikuvat muuttuvat, nyt on meidän vuoro esitellä sankarimme!" julistivat Kallion ilmaisutaidon lukion KirjaKallion nuoret kirjoittajalupaukset viime vuonna saamassani lentolehtisessä.

Kirjoitin marraskuussa Kallion ilmaisutaidon lukion nuorten hankkeesta. Lukiolaiset keräsivät joukkorahoituksella varoja kirjansa julkaisemiseksi. Kirjan työnimenä oli Sankaritarinoita nuorille, ja siinä oli tarkoitus kertoa 30 nuoren vaikuttajan tarina.

Eilen totesin ilahtuneena, että nuoret ovat nähtävästi saavuttaneet tavoitteensa. Kirjakaupan ikkunassa nimittäin komeili uunituore teos Sankaritarinoita nuorilta nuorille —  Tarinoita urheista edelläkävijöistä Gutenbergistä Greta Thunbergiin (Into Kustannus 2020).

Teoksen nimi on jalostunut prosessin kuluessa. Sankaritarinoita nuorille on muuttunut muotoon Sankaritarinoita nuorilta nuorille. Onkin hyvä ajatus korostaa jo nimikkeessä sitä, että kirjassa nuoret puhuvat nuorille.

Viime aikoina on ilmestynyt jos jonkinmoisia kotimaisia ja ulkolaisia sankaritarinakirjoja. Tässä kirjassa erilaista ja kiinnostavaa on juuri se, että kirjoittajat ovat itsekin nuoria.

Kohderyhmäkseen nuoret kirjoittajat ovat nimenneet itsensä ikäiset lukijat. Kertomalla omista roolimalleistaan kirjoittajat haluavat antaa muille nuorille upeiden tarinoiden välityksellä inspiraatiota ja rohkaisua. Nuoret muistuttavat, ettei kukaan ole liian pieni tekemään suuria asioita.

Kirjassa on 30 tarinaa ja 30 kirjoittajaa. Loppusanat on kirjoittanut nuorten kirjoittajien opettaja, Kallion lukion kirjallisen ilmaisun lehtori, FL Eva Havo. Kirjan kuvituksesta vastaa joukko eturivin kuvittajia.

Laitoin heti kirjasta varauksen kirjastoon, mutta teos on sen verran tuore, ettei se ollut vielä lainattavissa. Odotan innolla, että pääsen näkemään, mitä nuoret ovat saaneet aikaiseksi.

Kokkaamaan mausteisia kikherneitä brontosauruksen tapaan

Villeä jännittää mausteinen ruoka, Vis-vis-visenttiä hermostuttaa kikherneet eikä Beppe oikein tykkää valkosipulista. Silti kolmikko on matkalla Beppen isoäidin luo kokkaamaan mausteisia kikherneitä.

Vis-vis-visentti ja Beppe ovat innostuneet intialaisesta ruuasta Ville Hytösen kirjoittamassa ja Mira Malliuksen kuvittamassa kirjassa Beppe ja mausteyllätys (Into 2019). Beppen isoäiti Mamma Brontosaurus rohkenee epäillä, onko intialaisessa ruuassa tarpeeksi rautaa ja vitamiineja, mutta päästää ystävät touhuamaan keittiöönsä.

Vis-vis-visentti on melkoinen tohelo, joten kommelluksilta ei vältytä, ja Beppekin saa tahran uuteen puseroonsa. 

Oman haasteensa asiaan tuo se, että Mamma Brontosaurus on valtavan SUURI. Mikä neuvoksi, kun hänen valkosipulipuristimensakin on niin iso, että sillä saa kerrallaan murskaksi sata kiloa valkosipulia? Se on ihan liikaa! Onneksi apu löytyy naapurista luolamies Uruk-Rögiltä.

Ahkera uurastus keittiössä palkitaan, kun kolmikko, Mamma ja luolamies käyvät syömään isoäidin suuren ruokapöydän ääreen.

"'Jännittääkö sinua vielä mausteinen ruoka?' kysyi Mamma minulta. 'Ei enää. Pelkäsin sitä aivan turhaan', vastasin. 'Eikä minua kikherneet, vis-vis!' intoili Vis-vis-visentti ja potkaisi vahingossa pienen kastelukannun hajalle. Beppekin myönsi pelänneensä aivan turhaan valkosipulia."

Kirjan opetus on, ettei kannata olla ennakkoluuloinen, vaan aina rohkeasti maistaa uusia ruokia. Eikä ruuanlaiton tarvitse olla ryppyotsaista. 

Jos haluaa tietää, miltä Beppen, Villen ja Vis-vis-visentin mausteiset kikherneet maistuivat, löytyy kirjan lopusta resepti. Ohje sopii myös vegaaneille.


Ville Hytönen: Beppe ja mausteyllätys
Kuvitus: Mira Mallius
Kustantaja: Into Kustannus Oy 2019


Pieni Helmet-lukuhaaste 2020
Beppe-kirjat muistuivat mieleeni heti, kun näin Pienen Helmet-lukuhaasteen kohdan 22. "Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan". Olemme aiemmin lukeneet samojen tekijöiden aiemman teoksen Brontosaurus Beppe (Into 2018), jossa myös kokkailtiin. Merkitsen kirjan Beppe ja mausteyllätys listallemme kohtaan 22.

On lapsien laskiainen

Hyvää laskiaista! Laskiaisen kunniaksi kaivoin esiin vanhan runon, joka ilmestyi aikoinaan Immi Hellénin Lasten runokirjassa (Valistus 1930).

On lapsien laskiainen

On päivä heleä helmikuun,
on lapsien laskiainen.
Lumihuurre välkkää oksilla puun,
ja hanki on hohtavainen.

Ei huolten hiventä lainkaan näy,
kun koulustakin on lupa.
Ja ah, kuinka ahtahaksi nyt käy
se viihtyisä kotitupa.

Niin kutsuu kuin ystävä ystävää
nyt lapsia laskiaismäki.
Mies se, joka ensin ennättää!
näin tuumivi nuori väki.

Kas, kas, kuinka kumman kiireissään
on kelkkani rautainen jalas!
Me kummulle kilvan kiivetään
ja tuiskuna tullaan alas.

Saa riemua siellä sydämiin,
saa kirkkaaksi katse raukee.
Ja sielläpä kasvoihin kalpeisiin
punaruusut raikkahat aukee.


Immi Hellén oli ensimmäisiä suomeksi kirjoittaneita lastenrunoilijoitamme. Hän oli hyvin tuottelias, julkaisi yli 1 000 runoa. Hänen kynästään ovat monet rakastetut lastenrunot, kuten Oravan pesä (Kas kuusen latvassa oksien alla...), Joulukirkkoon (Kello löi jo viisi...), Pieni nokikolari (Pieni nokipoika vaan...) ja Enkeli ohjaa (Maan korvessa kulkevi lapsosen tie...).

Hellén oli paitsi runoilija myös opettaja. Suurimman osan opettajanurastaan hän opetti Helsingissä Lapinlahden kansakoulussa, jossa isäni nuorena kuollut äiti ja isäni kasvatusäiti kävivät koulua 1920-luvulla. Immi Hellén oli isäni kasvatusäidin (ja itse asiassa tämänkin äidin) opettaja. 

Kasvatusäidin subjektiivisen arvion mukaan Hellén ei ollut mitenkään erityinen opettajana, mutta paljon hän kuulemma runoili ja runoja laususkeli.


Immi Hellén: Lasten runokirja - Suomen pojille ja tytöille omistettu
Kustantaja: Oy. Valistus 1930 


VINKKI

Hellénin Lasten runokirja on digitoitu, ja se on luettavissa Kansalliskirjaston Doria-palvelussa. Jos et ole vielä tutustunut Doriaan, tutustu ihmeessä. Se on ihan mahtava!

 

Kaunis äidinkieli täynnä kauniita sanoja

Onko äidinkieli kaunis sana? On, ainakin ajatuksen tasolla. Näin kansainvälisen äidinkielen päivän kunniaksi ajattelin tänään maistella suomenkielen kauniita sanoja.

Ajatus on lähtöisin Kirsti Kurosen kirjoittamasta ja Karoliina Pertamon kuvittamasta kirjasta Kerro minulle kaunis sana. Teoksessa etsitään kauniita sanoja. 

Kirsti Kuronen on Topelius-palkittu kirjailija, jolle Kerro minulle kaunis sana on ensimmäinen kuvakirjateksti. Kuvat ovat Karoliina Pertamon taattua laatua. Kerro minulle kaunis sana nimettiin Runeberg Junior 2020 -palkintoehdokkaaksi, ja se ehdottomasti ansaitsi ehdokkuuden.

Kirjasta on tehty ihastuttava traileri, jonka voi katsoa täältä.

Kirjan päähenkilön, päiväkoti-ikäisen Jaakon koti on niin täynnä rumia sanoja, ettei pää tahdo kestää. Jaakko lähtee keräämään kauniita sanoja mummon antamaan lippaaseen. Niin naapurin Salli, kirjastosetä, lumihevonen kuin päiväkodin Pipsakin saavat kukin kertoa omasta mielestään kauniin sanan. Lippaaseen kertyy sellaisia sanoja kuin lumihiutale, Arsenal, kiitos, lukutoukka, maukas, lauantai ja ilo.

Jaakon katoaminen ja löytyminen saa isän ja äidin hellittämään rumien sanojen nakkelun — ainakin hetkellisesti. Jaakko arvaa, että hän joutuu vielä toistekin tekemään keruutyötä.

"Ensi viikolla lähden keräämään lisää kauniita sanoja meidän kotiin. Lupaan tulla ensimmäisenä sinun luoksesi. 

'Kerro minulle kaunis sana.'"

Päätin ottaa kiinni Jaakon haasteesta ja pohdin, minkä sanan kertoisin, jos Jaakko todella osuisi tielleni. Tehtävä on vaikea. Kauniita sanoja on niin paljon. Ja mikä oikeastaan tekee sanasta kauniin? Tekeekö sanasta kauniin vain sen äänneasu, se kuinka se soi korvassa? Vai onko myös sanan merkityksellä väliä?

Huomasin pitäväni rumana automaattisesti kaikkia sanoja, joissa on R-kirjain. Voimakkaana tärähtävä R ei ole erityisen kauniinkuuloinen äänne, mutta ehkä vastenmielisyyteeni vaikuttaa enemmän se, että kärsin pienenä R-viasta, enkä tykännyt käydä puheopetuksessa.

"Aamu", "valo", "kuutamo", "linnunlaulu", "loimulohi", "vellikello". Kauniit sanat risteilivät päässäni. Pyörittelin, makustelin ja kuuntelin niitä. Lopulta päätin, että pudottaisin Jaakon lippaaseen sanan "suloinen". Pidän äänneasusta ja merkityskin on positiivinen.

Kyselin myös muilta heidän mielestään kauniita sanoja. Viisivuotiaani vastasi ensin "delfiini", mutta halusi hetken kuluttua vaihtaa sen sanaan "ilotulitus". Ilotulitus on hänen mukaansa kaunis sana, koska siinä on iloa, mutta myös vähän vaaraa. Sana "tuli" on kuulemma vaarallinen sana.

Mieheni ei millään osannut nimetä yhtä tiettyä sanaa, mutta hänen mielestään paljon vokaaleja sisältävät sanat ovat yleensä ottaen kauniita.

Muut, joilta kysyin, mainitsivat seuraavia sanoja: "ihana", "otollinen", "totuus", "aava", "pilttuu", "lemmikki" ja "ulappa".

Mikä sinusta on kaunis sana? Kerrothan minulle.

Kirsti Kuronen: Kerro minulle kaunis sana
Kuvitus: Karoliina Pertamo
Kustantaja: Karisto 2019


VINKKI

Jaakon seikkailut jatkuvat maaliskuussa ilmestyvässä kirjassa Näytä minulle hassu ilme (Karisto 2020). Siinä Jaakko kerää hauskoja ilmeitä isän pikakamera apunaan.

Painettu vs. sähköinen kirja - Tuore väitöstutkimus tarkastelee kirjaa murroksessa

En olekaan ainoa, jolle kirja on tärkeä ja merkityksellinen esineenä myös irrallaan sisällöstään. En olekaan ainoa, joka ei ole valmis luopumaan painetuista kirjoista, vaikka sähköisiäkin on tarjolla.

Tunsin itseni helpottuneeksi lukiessani Anna Kajanderin väitöskirjaa Kirja ja lukija digitalisoituvassa arjessa (Helsingin yliopisto 2020). Olin helpottunut, että on muitakin, jotka nauttivat kirjojen hypistelystä ja uusien kirjojen tuoksusta, sellaisia jotka kiertelevät kirjakaupoissa ja haluavat pitää kiinni kirjahyllyistään.

Kansatieteellistä esinetutkimusta ja kirjatutkimusta yhdistävä Kajander tutkii kirjaa, lukijaa ja lukemista murrosvaiheessa, jossa digitalisoituvan maailman myötä lukijoiden ulottuville on tullut erilaisia vaihtoehtoja kuluttaa kirjoja.

Sähköinen kirja on kätevä vaihtoehto painetulle kirjalle. Se on helpompi hankkia, helpompi kantaa mukana ja lukea missä vain. Siihen ei liity samanlaisia tilaan ja säilyttämiseen tai kirjasta eroon pääsemiseen liittyviä ongelmia kuin painettuun kirjaan.

Kuitenkin verrattuna musiikin kuunteluun tai lehtien lukemiseen kirjat ovat sähköistyneet hitaasti. Väitöstutkimuksessaan Kajander pohtii, mistä tämä johtuu. Liittyykö kirjaan fyysisenä esineenä jotain sellaista, että lukemisen käyttöliittymää on vaikea muuttaa?

---

Sähkökirjojen yleistyminen

on kuitenkin ollut 

yllättävänkin hidasta.

Anna Kajander

---

Tutkimuksensa lähdeaineistona Kajander on käyttänyt SKS:n vuonna 2014 järjestämää kyselyä, jossa kerättiin suomalaisten muistoja ja mietteitä lukemisesta. Vastaajat olivat tavallisia lukevia suomalaisia, yleensä nimenomaan lukemisesta pitäviä suomalaisia. Tarkastelun kohteeksi valikoitui vapaa-ajan lukeminen.

Tutkimuksessaan Kajander selvitteli, "millaisia käytännön kokemuksia ja odotuksia lukemiseen kuuluu ja mikä merkitys kirjojen muodolla on lukijalle." Hän tarkasteli lukemista "tekstin tulkinnan sijaan kulttuurisena ja kehollisena toimintana". Kajander näki kirjan esineenä osana "laajempaa kokonaisuutta, johon liittyvät kirjalliset tilat, kirjahyllyt, kirjasto- ja kirjakauppakäynnit sekä kirjojen hankkiminen, säilyttäminen ja toisinaan kierrättäminen".

Kajander näki painetun kirjan ja ruudulta lukemisen välillä vastakkainasettelua, "sillä sähköiset kirjamuodot muuttavat myös laajemmin lukemiseen liittyviä käytäntöjä". Hän havaitsi muutosten ilmenevän toisille lukemista tukevina, kun taas toiset pitivät "mieluummin kiinni lukemisen tavasta, jossa painetut kirjat ja niiden kanssa toimiminen ovat konkreettisesti läsnä muuten monilta osin digitalisoituvassa arjessa".

Anna Kajander väittelee huomenna Helsingin yliopistossa. Vastaväittäjänä toimii professori Raine Koskimaa.

Sähköinen kirja — uhka vai mahdollisuus?

Väitöskirjan luettuani aloin pohtia omaa suhdettani painettuihin ja sähköisiin kirjoihin. Pitkään pidin sähköistä kirjaa uhkana. Minulla ei ollut älypuhelinta tai tablettia, ja tunsin pudonneeni teknisen kehityksen kelkasta. Ajatus siitä, että painettu kirja olisi kenties korvautumassa sähköisellä tuntui pelottovalta.

Hankittuani älypuhelimen löysin nopeasti e-kirjat. Luin Hesarin viikon kirjoja ja lainasin e-kirjoja kirjaston palvelusta. Otin e-kirjat innostuneena vastaan. Nyt minulla oli kirja mukana aina kun puhelinkin. Lukemiseni lisääntyi, kun saatoin käyttää entistä tehokkaammin luppoajat lukemiseen.

Kännykän näytöllä kerrallaan näkyvä tekstiblokki oli sen verran pieni, että kykenin hahmottamaan sen muutamalla silmäyksellä. Lukunopeuteni kasvoi siis valtavasti. Ensin olin haltioissani, kun pystyin lukemaan paljon enemmän kuin ennen.

Pian kuitenkin väsyin siihen, että sivua oli käännettävä ihan koko ajan. Syödessä lukeminen ei kännykältä oikein onnistunut, sillä toinen käsi oli täysin kiinni sivujen kääntelyssä. Myös ulkona kirkkaassa auringonpaisteessa ruudulta lukeminen oli vaikeaa. En saanut tekstistä selvää. Pian huomasin, että lukunopeuden kasvamisesta oli se seuraus, etten oikein muistanut lukemaani jälkeenpäin.

Nykyisin olen aika lailla palannut paperisten kirjojen pariin. Kännykältä luen vain satunnaisesti, lähinnä matkoilla, jolloin ei ole kätevää raahata mukaan kasaa kirjoja. Välillä luen tietokoneelta netistä vapaasti saatavia kirjoja, kuten Kansalliskirjaston Doriaan digitoituja teoksia.

Inhoan tietokoneelta lukemista. Olen töissä kaiket päivät tietokoneen ääressä, joten kotona haluaisin taukoa laitteista. Sitä paitsi kotona, jossa ei ole säädettävää pöytää ja tuolia, ergonomisen lukuasennon löytäminen on haastavaa.

Kajanderin väitöskirjan luin osin tietokoneelta ja osin kännykältä, ja se oli aika rasittavaa. En voinut olla miettimättä lukiessani, kuinka paljon helpompaa olisi paperisen kirjan lukeminen. Valintaa kuitenkin puolsi teoksen helppo saatavuus netistä. Ei tarvinnut miettiä, mistä olisin saanut kirjan painettuna (jos mistään). Sain sen eteeni parilla klikkauksella.

Sähköisen kirjan etu on sen vaivattomampi saatavuus. Toisaalta olen lukenut sähköisenä vain ilmaiseksi saatavia kirjoja, sillä en ole jaksanut tutustua siihen, miten maksullisia kirjoja saa haltuunsa. Pelkään, että kämmään jotain ja päädyn maksamaan tyhjästä.

Arveluttaa myös, onko sähköisenä ostettava kirja käytännössä kertakäyttöinen. Voiko sitä siirtää laitteelta toiselle vai onko siinä kauheat suojaukset? Voiko puolisoni tai ystäväni lukea ostamani e-kirjan omalta laitteeltaan? Painetun kirjanhan voi lukea ties kuinka moni.

Mitä sitten kun laite, jolle kirja on ladattu, hajoaa? Menetänkö kirjan? Painettu kirja säilyy lukukelpoisena vuosikymmeniä. Vanhin omistamani kirja on 1700-luvulta ja se on yhä täysin lukukelpoinen (jos jaksaa lukea fraktuuraa). Painetun kirjan voi periä, sähköistä tuskin. Kuten Kajander toi esiin, monille vastaajille perityssä kirjassa olevat aiempien lukijoiden tekemät merkinnät olivat tärkeitä ja loivat yhteyden menneisiin sukupolviin.

Painetut kirjat ovat painavia ja vievät tilaa

Painetussa kirjassakin on toki vikansa. Ne pölyyntyvät ja alkavat ennen pitkää haista hajoavalta paperilta. Ne ovat tilaavieviä. Kajander kirjoitti tutkimukseensa kokonaisen luvun kirjahyllyistä. Vastaajat olivat panneet merkille, että kirjahyllyt olivat alkaneet kadota kodeista. Suurimmalla osalla vastaajista kuitenkin oli vielä kirjahylly/hyllyjä ja paljon fyysisiä kirjoja kotonaan.

Niin minullakin. Työ/kirjastohuoneessani on suurin osa kirjoistani. Kirjoja on hyllyissä kahdessa rivissä, jolloin takarivin kirjat jäävät piiloon eturivin kirjojen taakse. Lisäksi lastenhuoneessa ja portaiden alla on kirjahyllyt. Meillä on kirjoja myös ruokailutilan vanhassa kaapissa, vaatehuoneessa ja yöpöydän hyllyillä.

Kirjojen säilyttäminen vie siis paljon tilaa, vaikka laitan kirjoja koko ajan kiertoon. Toinen ongelma onkin kirjojen kierrättäminen. Vanhat kirjat ovat kokeneet inflaation. Niistä eroon pääseminen vaatii vaivaa. Jos niitä yrittää myydä, rahaa niistä ei juurikaan saa. Niiden raahaaminen kiertoon koettelee hartioita. Kirjat nimittäin painavat paljon.

Fyysisten kirjojen painavuus on niiden pahin vika. Kirjojen lainaaminen kirjastostakin on hiukan hankalaa juuri siksi, että ne painavat kamalasti. Kirjastokäynnit ovat minulle ruumiillinen koetus, koska lainaan aina vähintään kymmenen kirjaa kerrallaan. Varsinkin nyt kun kirjasto ei enää ole meitä niin lähellä kuin ennen, ei välttämättä ole enää fyysisesti mahdollista lainata yhtä paljon kirjoja kuin tähän asti.

Lukeminen on kokonaisvaltainen aistikokemus

Vioistaan huolimatta valitsen painetun kirjan, jos minut pakotetaan valitsemaan paperisen ja sähköisen kirjan välillä. Paperisessa kirjassa on sitä jotain. Jotain, jota on vaikea selittää. Myös Kajander huomasi, että "aistikokemusten merkitystä lukemiselle on kuitenkin usein vaikeaa pukea sanoiksi". Vastaajat liittivät paperisiin kirjoihin sellaisia aistimuksia kuin tuoksu, sormituntuma, kääntyvien sivujen kahina... Sähköinen kirja ei tarjoa samanlaisia aistiärsykkeitä.

Minun on usein ollut vaikea perustella muille, miksen voisi luopua kirjasta, jonka olen jo lukenut — varsinkaan jos en aio lukea sitä enää toistamiseen. Haluni säilyttää kirja kaikesta huolimatta johtuu jotenkin siitä, että painettu kirja on minulle paljon enemmän kuin käyttöliittymä, jolla tekstiä luetaan. Sitä se oli myös vastaajille. Nämä olivat antaneet kirjoille sellaisia merkityksiä kuin sisustuselementti, lahjatavara, muistoesine, perinnöksi siirrettävä esine...

Varsinkin ennen kirjat olivat esineitä, joilla osoitettiin statusta. Ne viestivät oppineisuudesta, lukeneisuudesta, sivistyksestä ja kenties varallisuudestakin. Valitettavasti tällaiset viestit ovat vesittyneet nykyisen kirjapaljouden keskellä vanhan kirjan arvon romahdettua. Huomaan kuitenkin itse yhä päätteleväni herkästi ihmisten sivistyksen tasoa sen perusteella, kuinka paljon kirjoja heillä on kodissaan, vaikka nykyisin se ei enää olekaan luotettava tapa arvioida asiaa.

---

Kirjaan liittyy usein ajatus

tunnelmallisesta hetkestä.

Anna Kajander

---

Pidin kovasti vastaajien esiintuomasta seikasta yhdistää kirjojen lukeminen kokonaisvaltaiseen aistielämykseen, jossa tekstin lisäksi on merkitystä ulkoisilla asioilla, kuten rauhoittumisella, valaistuksella, istuimella tai rennolla asennolla. Kirjan lukemisen halutaan usein olevan tunnelmallinen hetki. Jostain syystä oikeanlaiseen tunnelmaan on monien vastaajien ja itseni mielestä helpompi päästä painetun kirjan kuin sähköisen kirjan kanssa.

Monilla painettuun kirjaan yhdistyy suloisia lapsuusmuistoja. Vastaajille tärkeitä olivat erityisesti yhteiset lukuhetket oman vanhemman kanssa. Kirjan äärellä saattoi kokea läheisyyden tunnetta. Jotkut vastaajat pystyivät palauttamaan mieleensä lapsuutensa kirjojen ulkoasuja, kokoja, värejä sekä sivujen kuvituksia. Itsellänikin on paljon tämänkaltaisia muistoja. Lisäksi minulla painomusteen ja paperin tuoksu tuo mieleeni hyviä muistoja isäni työpaikalta kirjapainosta.

Olen viettänyt tyttäreni kanssa niin paljon aikaa kirjan äärellä, että uskoisin hänenkin mieleen painuneen miellyttäviä painettuun kirjaan liittyviä lapsuusmuistoja. Ehkä hänkään ei ihan kerkeästi ole valmis hylkäämään painettua kirja, vaikka nykynuorison pelätään niin tekevän.

En koe suhtautuvani sähköiseen kirjaan erityisen torjuvasti. Sähkökirjat ovat minulle "lukemista tukeva elementti", kuten Kajander asian muotoilee. Jos koen sähkökirjan lukemisesta olevan minulle hyötyä, voin hyvin sellaista lukea. En usko, että sähköiset kirjat tulevat kuitenkaan koskaan täysin korvaamaan paperisia kirjoja omassa elämässäni.

Miten on sinun laitasi? Painettu vai sähköinen kirja? Miksi?


Kuvat: Pixabay

Yövierailulla mummin luona

Onhan se ihan epäreilua, jos on liian pieni päästäkseen mukaan hiihtolomareissulle. Isoveli matkustaa serkkujen luokse, mutta Siiri-Sofia joutuu jäämään kotiin Aulikki Miettisen kirjassa Kaisa-mummin yövieraat (Otava 2011). 

Onneksi naapurin Viljamin Kaisa-mummilla on loistava ajatus Siiri-Sofian piristämiseksi. Hehän voisivat Viljamin kanssa tulla mummin luo yökylään. Lapset innostuvat ja luvan saatuaan kiirehtivät pakkaamaan.

Kyläily aloitetaan reippaissa tunnelmissa suuntaamalla Lettulammelle luistelemaan ja hiihtämään. Ulkoilun jälkeen mummin pannukakku maistuu taivaalliselta hillon ja kermavaahdon kera.

Ennen lämmintä vaahtokylpyä pienet yövieraat ehtivät koluta mummin vintin hienoja aarteita ja pelata mummin kanssa monta kierrosta korttipeliä.

"Lapset tahtovat vielä hetken katsella vanhaa valokuva-albumia. Mummin tarinat ovat joskus kuin satua, vaikka ovatkin totta."

Makuupaikkansa lapset saavat laittaa juuri sinne kuin tahtovat. Mistä löytyisi paras paikka? Vintin portaiden alta? Ruokapöydän alta? Vai jostakin muualta? Ennen nukahtamista Siiri-Sofia kertoo Viljamille salaisuuden. Se taitaa liittyä jotenkin kummituksiin.

Lapset ovat niin tyytyväisiä onnistuneeseen vierailuunsa, että keksivät heti kenelle menevät seuraavaksi yökylään!

Aulikki Miettisen Kettusista kertovia kuvakirjoja luetaan meillä ahkerasti. Ne ovat suloisia kirjoja arjesta, joka voi olla ihanaa.


Aulikki Miettinen (teksti ja kuvat): Kaisa-mummin yövieraat
Kustantaja: Otava 2011
Ilmestynyt alun perin 1988


LUE MYÖS NÄMÄ:

Viljamin toriretki

Kettusen perheen juhlakirja


 
 

Hiihtoretki majakalle

Tänä talvena Helsingissä on ollut turha haaveilla hiihtämisestä. Näin lumetonta talvea en muista nähneeni koskaan ennen. Onneksi hiihtämään pääsee edes kirjojen kautta.

Pia Staffin kirja Augustin Lokki ja majakkasaaren talvi (Tammi 1999) kertoo Augustin-nimisestä lokista ja hänen lokkiystävistään Valpurista, Gastonista, Brunosta ja pikku-Pultista. Ystävykset ovat lähdössä hiihtoretkelle Vilkkusaaren majakalle, jonne on melkoinen taival. Pultti lähtee rivakasti matkaan, vaikka Augustin varoittelee kuluttamasta kaikkia voimia heti alkuun.

Pian kaikkien matkanteko hidastuu, kun alkaa pyryttää lunta. Pyry käy niin sakeaksi, että näkyvyys menee todella huonoksi. Saa olla tarkkana, ettei eksy. Onneksi on kompassi matkassa.

Eräästä saaresta löytyy hylätty mökki, jonne matkalaiset pääsevät suojaan. Kamiinan lämmössä on hyvä odotella sään paranemista, ja matkaa päätetään jatkaa vasta aamulla. Aamulla rannalta löytyy yllätys: orpo kuutti. Eihän sitä voi jättää oman onnensa nojaan. Ehkä Vilkkusaaren majakanvartijat ottaisivat hylkeenpojan kasvatikseen. Näin tapahtuu. Jostain löytyy vanha tuttipullo, jolla pienokaista ruokitaan.

Hiihtoseurue on tervetullut majakalle, jossa varsinkin talvisaikaan on hiljaista. Majakan tornista voi tähystää laivoja ja hylkeitä, ja riippumatoissa on jännittävä nukkua. Retkeläiset viihtyvät majakalla kokonaisen viikon ennen kuin on aika lähteä myötätuulen saattelemana kotimatkalle.

Augustin Lokki ja majakkasaaren talvi on mukava ja viihdyttävä talvikertomus. Olen majakkafani, joten siksi kirja kiinnosti minua erityisesti. Pidän kirjan herkästä, melko vaaleansävyisestä kuvituksesta. 

Pia Staff on sekä kertonut että kuvittanut tarinan. Augustin Lokista kerrotaan myös kirjassa Augustin Lokin suuri sukellus (Tammi 1998).


Pia Staff (teksti ja kuvat): Augustin Lokki ja majakkasaaren talvi
Kustantaja: Tammi 1999


Pieni Helmet-lukuhaaste 2020
Merkitsen kirjan listallemme kohtaan 13 "kirjassa ollaan saarella".

Vinkkejä talvilomalle

Onko koulujen talviloma uhka vai mahdollisuus? Merkitseekö se tylsistyneitä koululaisia vai viikkoa täynnä hauskaa puuhaa? 

Helsingin seudulla koulujen talvilomaa vietetään ensi viikolla. Sen kunniaksi olen etsinyt lastenkirjoista vinkkejä siihen, mitä kaikkea talvilomalla voi tehdä. Tänä vuonna kun Helsingissä ei näy lumesta vilahdustakaan, lumileikit ja hiihtoretket saa valitettavasti unohtaa. Onneksi muutakin tekemistä voi keksiä.

Museoretki

Kun olin lapsi, hiihtolomalla käytiin aina museoissa. Millainen museo sinua kiinnostaisi? Taide, teatteri, luonnontieteet, historia vai ne kaikki? Miten olisi kunnon museokierros Aane-mummon ja kolmen koululaisen tapaan? Jos museota ei löydy ihan läheltä, museota voi leikkiä kotonakin. Kokoa näyttely, pidä avajaiset ja opasta perhe ja ystävät läpi näyttelyn.

Elina Kuorelahti & Nunnu Halmetoja: Museoseikkailu. Nemo 2019.

Lukuhetki

Kun ei ole läksyjä luettavana, on loistava tilaisuus käyttää aikaa hauskojen kirjojen parissa. Kikka uppoutuu kirjoihinsa suuressa vihreässä nojatuolissa. Saatat Kikan tavoin huomata, että kirjojen kuvaama todellisuus ei aina vastaa omaa todellisuuttasi.

Annika ja Jessika Devert & Jenny Karlsson: Kikka lukee. Aurinko Kustannus 2011.

Jännitystä elämään

Eräänä synkkänä iltana Pekka Pitkähäntä pitää kissaystävilleen pienet kekkerit kotiliiterissään. Ohjelmassa on kummitusjuttujen kertomista. Olisiko sinun mahdollistaa järjestää ystäviesi kanssa jotain samantapaista? Hiukan jännitystä silloin tällöin tekee kaikille hyvää. Vaan kestävätkö Pekka Töpöhännän hermot, kun liiterin ovelle ilmestyy kummallinen valkoinen hahmo, joka kutsuu häntä nimeltä?

Gösta Knutsson & Harald Sonesson: Pekka Töpöhäntä ja kummitus. Oy Satusiivet - Sagovingar Ab / Lasten Parhaat Kirjat 2001.

Leipomaan

Lomalla on aikaa pöllyttää jauhoja ja vatkata munia. Leipoisitko vaikkapa helppoja ja makeita mustikkamuhkuroita eli muffinsseja Niilon, isän ja naapurin Hillan tavoin? Ohje löytyy Niilo leipoo -kirjan lopusta. Ei haittaa, jos leipoessa tulee vähän sotkua, sillä Niilon isällä on loistava kikka saada siivous sujumaan hauskasti.

Aira Savisaari & Hannamari Ruohonen: Niilo leipoo. Karisto 2016.

Uimahalliin 

Etelänloman tunnelmaa kaipaava voi yrittää päästä rantalomafiilikseen lähiuimahallissa. Jos uimahallissa käyminen ei ole tuttua, runsaasti käytännönohjeita ja vinkkejä löytyy Elsa ja Lauri uimahallissa -kirjan tieto-osuudesta. Elsa ja pikkuveli Lauri pääsevät äidin kanssa uimahalliin, ja tutuksi tulee hyvin käytännönläheisesti ja arkisesti, mitä uimahallikäyntiin kuuluu ja kuinka uimahallissa toimitaan.

Kerttu Rahikka & Nadja Sarell: Elsa ja Lauri uimahallissa. Kustannus-Mäkelä 2019.

Tähtien tarkkailua

Milja on päässyt Ukon kanssa helmikuussa mökille. Talvisessa luonnossakin löytyy vaikka mitä puuhaa. Pimeässä on hyvä tarkkailla tähtitaivasta. Ukko tuntee monia tähtiä ja tähtikuvioita. Kirkas Pohjantähti on helppo havaita, muut vaativat vähän enemmän keskittymistä. Jos käy yhtä hyvin kuin Miljalle, saattaa nähdä jopa tähdenlennon. Silloin saa toivoa. Mitä sinä toivoisit?

Reetta Niemelä & Leena Lumme: Miljan talvi. Otava 2002.

Franklin hukkaa ystävänpäiväkortit

Hyvää ystävänpäivää!

Ystävänpäivätunnelmissa ollaan myös Paulette Bourgeoisin kirjoittamassa ja Brenda Clarkin kuvittamassa kirjassa Franklin viettää ystävänpäivää (Lasten Parhaat Kirjat 2005).

 
Franklin on innoissaan. Lounaan jälkeen koulussa pidetään ystävänpäiväjuhla, jossa lapset saavat antaa toisilleen ystävänpäiväkortteja, ja sitten herkutellaan.

Ilo muuttuu itkuksi, kun kortteja ei juhlan alkaessa löydykään Franklinin laukusta. Selviää, että Franklin on heittänyt ne laukkuunsa niin huolettomasti, että ne ovatkin päätyneet hänen kotipihalleen — vesilätäkköön!

Franklin ei pysty nauttimaan muilta saamistaan korteista, koska hänellä ei ole antaa mitään ystävilleen.

"— Mikä hätänä, Franklin? kysyi Karhu.
— Etkö pidä kortistani?
— Pidän! Mutta minusta tuntuu kurjalta, kun minulla ei ole sinulle korttia, vastasi Franklin.
— Voi, ei se mitään, sanoi Karhu.
—Minä tiedän ilman korttiakin, että sinä olet paras ystäväni.
Franklin hymyili."

Illalla vanhemmat huomauttavat, että Franklinilla on kokonainen vuosi aikaa valmistaa ystävilleen erityisen hienot kortit. Niin kauan Franklin ei kuitenkaan aio odottaa. Mitähän hän mahtaa keksiä ilahduttaakseen ystäviään?


Paulette Bourgeois: Franklin viettää ystävänpäivää
Kuvitus: Brenda Clark
Englanninkielinen alkuteos: Franklin's Valentines
Suomennos: Tiina Hemming-Sotejeff
Kustantaja: Oy Satusiivet - Sagovingar Ab / Lasten Parhaat Kirjat 2005

Palovaarilla on painavaa sanottavaa paloturvallisuudesta

Palovaarin turvaopas (Lasten Keskus 2019) on täydellinen kirja luettavaksi juuri tänään, kun vietetään valtakunnallista 112-päivää. Itse asiassa se on täydellinen kirja luettavaksi koska tahansa, sillä se on lapsille suunnattu kattava tietokirja paloturvallisuudesta. Kirjan on kirjoittanut Matti Waitinen ja kuvittanut Marjo Nygård.

Palovaari on kokenut, vanha palomies, joka Pentti-koiransa kanssa kiertää Vaaralan päiväkodeissa ja kouluissa kertomassa lapsille paloturvallisuudesta. Palovaarilla onkin paljon tärkeää sanottavaa. Hän muistuttaa mm. palovaroittimen hankkimisesta ja säännöllisestä tarkistamisesta. 

Itse olen pitänyt juuri tätä 112-päivää palovaroittimen tarkastuspäivänä, jolloin patteritkin kannattaa vaihtaa. Palovaarin mukaan palovaroitin kannattaisi kuitenkin testata kerran kuukaudessa!

Palovaari opastaa, kuinka toimia tulipalon syttyessä:

"Pelastautuminen palavasta asunnosta ulos turvaan on tärkeintä, mitä lapset voivat tehdä. Palovaroitin antaa aikaa pelastautumiseen. Tulipalon vaarallisin asia on myrkyllinen savu. Savu nousee kattoa kohden ja siksi lattianrajassa ei ole niin paljon savua kuin ylempänä. Matalana kontaten on hyvä poistua ulos turvaan."

Kirjassa pohditaan, mistä tulipalo voi syttyä ja neuvotaan, kuinka palonalut voi sammuttaa. Lähes joka aukeamalla on turvatehtäviä, joita lapsi pohtia ja suorittaa yhdessä aikuisen kanssa.

Lopussa on informatiivinen parin aukeaman mittainen turvaopas aikuisille. Aikuisille vinkataan mm. videosta, jolla näytetään oikean tulipalon kehittyminen. Video löytyy Suomen Pelastusalan Keskusjärjestön SPEK:n verkkosivuilta. Palovaarin mukaan sen voi aikuisen harkinnan mukaan katsoa yhdessä jo eskari-ikäisten kanssa.

Viimeisenä kirjassa on lapselle palovaarin turvapassi, jonka voi leikata irti ja täyttää. Tai jos ei halua turmella kirjaa, turvapassi on tulostettavissa myös Lasten Keskuksen verkkosivuilta.

Kun luin kirjaa viisivuotiaalleni, hänellä heräsi niin paljon kysyttävää ja keskusteltavaa, ettemme saaneet käytyä kirjaa kerralla läpi. Parasta varmasti olisikin palata kirjaan usein, jotta tärkeät opit painuvat mieleen. Kuten palovaari huomauttaa: "Asukkaiden selviytyminen tulipalotilanteessa on paljolti näiden oman osaamisen varassa."


Matti Waitinen: Palovaarin turvaopas
Kuvitus: Marjo Nygård
Kustantaja: Lasten Keskus 2019

Herttoniemen kirjastoa Kettutiellä ei kohta enää ole

Hyllyt ovat jo puolityhjät. Lähestyvä menetys konkretisoituu. Pian Herttoniemen kirjasto Helsingin Kettutiellä sulkee ovensa viimeisen kerran. Herttoniemi-talossa rakennuksen valmistumisesta eli vuodesta 1972 alkaen toiminut Herttoniemen kirjasto on auki  viimeisen kerran lauantaina 15. helmikuuta.

Kirjasto saa uudet tilat Herttoniemen metroaseman tuntumaan valmistuvasta lähipalvelukeskus Hertsistä. Avajaisia vietetään torstaina 19. maaliskuuta.

Arkkitehti Kirsti ja Erkki Helamaan suunnittelema punatiilinen rakennus ei ole vielä viittäkymmentäkään vuotta vanha. Se on tarkoitus purkaa. Tilalle on kaavoitettu asuinrakennuksia.

Kirjaston siirtosuunnitelmat herättivät julki tullessaan länsiherttoniemeläisissä suurta vastustusta. Vaikka itsekin olen asiasta todella pahoillani, totuus kuitenkin on, että Herttoniemen metroaseman läheisyydessä sijaitessaan kirjasto tulee palvelemaan entistä paremmin myös Herttoniemenrannan asukkaita. Herttoniemenrannan oli alun perin tarkoitus saada oma kirjastonsa, mutta taloudellisista syistä suunnitelmaa ei koskaan toteutettu.

Uusi kirjasto tulee toimimaan kauppakeskuksen yhteydessä. Itse pitäisin mieluiten kirjastokäynnit erossa ostoskäynneistä. Tämä maailma on niin täynnä kaupallisuutta, että olisi ihanaa edes kirjastoon mennessä pystyä lepäämään ostohoukutuksista.

Kävimme tyttäreni kanssa viime viikolla jäähyväiskäynnillä Herttoniemen kirjastossa. Koko kirjasto on melkein kokonaan yhtä suurta salia. Jos jonkin toivomuksen voisi enää esittää uuden kirjaston suhteen, niin toivoisin katon olevan siellä korkeammalla. Herttoniemi-talossa katto on tuntunut aina häiritsevän matalalta.

Lastenosasto on rajattu suuresta salista matalammilla hyllyillä, ja lapsille on onnistuttu luomaan ihan viihtyisä oma paikka.

Kirjastosalia hallitsevan "Kuninkaan" kohtalo sai tyttäreni huolestumaan. "Kuningas" on oikeasti Heikki W. Virolaisen tekemä patsas "Marjatan pojan paluu" (1964-65). Kyllä kai "Kunkku" muuttaa uusiin tiloihin, tyttäreni hätäili. Toivottavasti. Se nähdään maaliskuussa.

 VINKKI

Herttoniemen kirjaston läksiäisjuhlia vietetään lauantaina 15.2.2020 klo 12-14. Juhlat käynnistyvät taikuriesityksellä. Luvassa on myös kahvitarjoilu, kivaa puuhaa, musiikkiesityksiä ja paneelikeskustelu.

Tarkempi ohjelma löytyy täältä.

Muokattu 14.2.2020. Lisätty loppuun tietoa Herttoniemen kirjaston läksiäisjuhlasta.

Lukurauhaa!

Hyvää lukurauhan päivää! Näin helmikuun toisena sunnuntaina Suomen Kirjasäätiö kutsuu suomalaiset rauhoittumaan kirjan äärelle. Lukurauhan päivä on se päivä vuodesta, jolloin kalenteriin voi jättää hyvällä omallatunnolla tilaa ainoastaan lukemiselle.

Kirjasäätiön lukurauhan laki hahmottelee suuntaviivat lukemiselle. Saa lukea yksin, yhdessä tai toiselle. Saa lukea missä lukupaikassa hyvänsä. Kiellettyä on toisen lukurauhan häiritseminen tai oman lukurauhan häiritseminen toissijaisilla toiminnoilla.

Muistan, kuinka kovasti minua olisi viime vuonna kiehtonut kokonaisen päivän omistaminen lukemiselle. Olimme lukurauhan päivänä lomalla Berliinissä, joten toiveeni jäi toteutumatta. Tänään aion ottaa vahingon takaisin.

Pikkulapsen äitinä joudun kaiketi käyttämään päivän lähinnä toiselle lukemiseen, mutta hauskaahan sekin on. Olen varautunut päivään kaivelemalla hyllystämme kirjoja, jotka ovat jääneet syystä tai toisesta lukematta. Ainakin näihin teoksiin olisi tarkoitus paneutua tänään:

Joulupukki toi tyttärelle Leena Virtasen ja Sanna Pelliccionin kirjan Ellen! — Taiteilija Ellen Thesleffin elämä ja villit värit (Teos 2019). Olemme sitä lueskelleet, mutta emme ole lukeneet vielä kertaakaan yhdessä kunnolla kannesta kanteen. Jospa tänään saisimme sen tehtyä.

Tove Janssonin teoksista seuraavana lukuvuorossa on Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia (WSOY 2018). Tämä on siitä mukava muumikirja, että siinä on useita lyhyempiä kertomuksia. Koko kirjaa ei siis tarvitse lukea putkeen, jos haluaa välillä vaihtaa toiseen kirjaan.

Alex T. Smithin teos Kaarle kaupungilla (Art House 2019) oli kirjamessuostos, jota emme ole vielä ehtineet lukea. Kiehtoisi päästä jo aloittamaan tämä Pikku Kakkosestakin tutusta Kaarle-koirasta ja lordi Nukkasukasta kertova kirja. SIinä on kaksi erillistä tarinaa.

Raili Mikkasen kirjoittama ja Laura Haapamäen kuvittama Suomen lasten aarrelaivat (Minerva 2019) on kiinnostava tietokirja, jossa meillä vielä riittää lukemista. Se on jaettu lyhyempiin tarinoihin, joita voi lukea yhden tai useamman kerrallaan.

Mitä sinä ajattelit lukea tänään?