torstai 20. lokakuuta 2022

Syksyn tullen -kirjahaaste 2022



Kun syyskuun puolivälissä julkaisin Reading Habits Tag -haastepostauksen, sitä ei lukenut juuri kukaan. En kuitenkaan lannistunut, vaan painan päälle uudella haasteella. Syksyn tullen -kirjahaasteen olen luonut itse erinäisten netistä löytyvien syysaiheisten kirjahaasteiden innoittamana.

Osallistu ihmeessä omassa blogissasi tai muussa somekanavassasi, jos siltä tuntuu, mutta laita kommentteihin linkki, jotta voin käydä lukemassa vastauksesi. (Ei näihin kukaan koskaan oikeasti osallistu, mutta ainahan voi haaveilla.)


Kirpeän kylmät päivät — kirja joka on selkiyttänyt ajatuksiasi


Syksyn kirpeän kylmät päivät saavat aistit ja ajatukset terävöitymään.

Olen kovasti tykästynyt Bronwen Ballardin ja kuvittaja Laura Carlinin kuvakirjaan Mieli on kuin taivas (S&S 2019, suom. Mirjam Ilvas). Lasten mindfulness-kirjan opeista on ollut hyötyä, kun ajatukset ovat olleet sekaisin tai menossa väärään suuntaan.

Olen kirjoittanut kirjasta kolmisen vuotta sitten.




Uusi lukuvuosi, uudet harrastukset — tietokirja, josta olet oppinut jotain uutta


Syksyisin olen yleensä innokas oppimaan uusia asioita ja uusia taitoja.

Tänä syksynä halusin tietää enemmän vloggaamisesta ja luin Shane Birleyn ja kuvittaja Audrey Malon nuorille suunnatun tietokirjan Vloggaajan käsikirja (Lasten keskus 2020, suom. Piia Latvala). Totesin, että minusta ei ikinä tule vloggaajaa, mutta jos sinä suunnittelet vloggaamisen aloittamista, niin kirja on loistava tietopaketti siitä, mitä kaikkea täytyy tietää ja ottaa huomioon.




Omena-aika — kirja, jossa riittää pureskeltavaa


Syksyllä naapurustomme tuoksuu omenoilta. Omena-aikaan kaikilla riittää rouskuteltavaa, sillä osansa sadosta saavat myös ne, joilla ei ole omia omenapuita. 

Atomeista galakseihin — Fysiikkaan aloittelijoille (Nemo 2022) on kirja, jossa riittää pureskeltavaa pitkäksi aikaa. Rachel Firth, Minna Lacey ja Darran Stobbart ovat kirjoittaneet lapsille kattavan mutta helppolukuisen teoksen fysiikasta. Kirjan on kuvittanut El Primo Ramón ja suomentanut Timo Paukku. Fysiikan asiantuntijana on käytetty Daisy Sheareria.

Fysiikka kattaa niin valtavan määrän asioita, ettei niitä hetkessä omaksuta. Osa asioista on valtavia, kuten maailmankaikkeus ja osa pienen pieniä, kuten kvanttihiukkaset. Ei taida yksi syksy riittää kirjan tietomäärän omaksumiseen.




Syysmyrskyt — kirja, joka on saanut mielesi myrskyämään


Syysmyrskyt ovat ihania, jos niistä voi nauttia turvassa sisällä ja lämpimässä. Joskus myrskyn jälkeen maisema on ihan toinen. Näin voi käydä mielellekin kuohuttavan kirjan jälkeen.

Joitain vuosia sitten löysin SPR:n Kontista pienen lähes sata vuotta vanhan kirjasen nimeltään Lapset ja kirjat. Sen on kirjoittanut Tyyni Haapanen-Tallgren ja kustantanut Yleinen Kirjallisuuswiikkotoimikunta vuonna 1926. Sisälläni myrskyää, kun kirjoittaja alkaa selostaa saksalaisen koulumiehen Heinrich Wolgastin mietteitä lapsista, kirjoista ja lukemisesta.

"Wolgast lähtee siitä periaatteesta, että lasten yleensä ei pitäisi lukea paljon. Lapsen luontainen toiminnanvaisto viittaa toisille aloille, leikki ja urheilu on hänelle sopivampaa ajanvietettä kuin kirjan ääressä kyyröttäminen, jota koulu ilmankin vaatii paljon. Wolgast antaisi vapaan lukemisen alkaakin vasta 12:sta ikävuodesta. Gurli Linder [ruotsalainen lastenkirjakriitikko] niinikään vastustaa liikaa lukemista."

Kuohuttava ajatus! Ihan turhaanko meillä nyky-Suomessa siis kannetaan huolta lasten ja nuorten lukemisen vähenemisestä? Ha-haa, kielletään koko touhu. Ehkä se sitten alkaa kiinnostaa!


Lämpimät neuleet — kirja, josta jää lämmin tunnelma


Rakastan merinovillapaitoja ja cashmere-huiveja. Syksyllä saan taas pukeutua niihin mielin määrin.

Pehmeä ja lämmin tunnelma on jäänyt mieleeni Darrell & Sally Odgersin Lemmikkilekuri-sarjasta. Kirjoissa Nappi ratkaisee ja Ystävä pulassa (Sanoma Media Finland Oy 2014) tavataan jackrussellinterrieri Nappi. Nappi työskentelee eläinlääkäri Jaanan eläinavustajana. Napin ihana, rauhoittava luonne saa taatusti hyvälle ja lämpimälle mielelle.




Värikkäät lehdet — kirjan kannesta tulee mieleen syksy


Ruskan värit luonnossa ovat aivan parasta syksyssä. Pidän muutenkin ruskaväreistä: keltaisesta, oranssista, tummanpunaisesta ja ruskeasta.

Katri Kauppisen nuortenromaanissa Laakson linnut, aavan laulut (Otava 2022) on aivan ihana, syksyinen kansi. Kannen on suunnitellut Tuuli Juusela. En ole vielä ehtinyt lukea kirjaa, mutta muinaissuomalaisesta maailmasta ammentava, runollinen romaani on saanut ylistäviä arvioita. Odotan kovasti pääseväni siihen käsiksi.




Syysloma — kirja, jossa matkustetaan


Syyslomalla irtiotto arjesta onnistuu parhaiten matkustamalla muualle.

Jenna ja Noora Kunnaksen kirjasta Hämärävaarit (Otava 2018) löytyy yksi lempilainaukseni matkustamiseen liittyen: "Ja onhan se niin, että kotiin on kivempi palata, kun on saanut hetken muualla seikkailla."




Pimenevät illat — kirja, jossa kerrotaan tarinoita


Pimenevät illat ovat hyvää aikaa käpertyä kotiin ja viettää aikaa tarinoita kertoilemalla ja kuuntelemalla.

Mauri Kunnaksen kirjassa Seitsemän koiraveljestä Aapo kertoo tarinat kalveasta immestä ja Hiiden peurasta ja Simeoni tarinoi aika ihmeellisiä asioita itsestään Lusifeeruksesta, hirmuisesta paholaisesta.




Uuniruoka — hitaasti lämpiävä mutta lopulta herkullinen kirja


Kesällä en juurikaan tee uuniruokia, koska sisällä on muutenkin kuuma. Syksyn tullen on ihana taas hehkuttaa uunia ja kypsytellä hitaasti herkullisia uuniruokia (vaikka nyt yritän kyllä säästää sähköä ja jättää joka toisen uuniruoan valmistamatta).

Hilkka Liitsolan lastenromaani Herra Lumpeenkukka ja neiti Kuusenkerkkä (Mäkelä 2018) vaati vähän kypsyttelyä. Tyttäreni ei oikein päässyt mukaan kirjan tunnelmaan eikä jaksanut kuunnella tarinaa kahdesta hyvin erilaisesta aikuisesta. Jouduimme jättämään kirjan joksikin aikaa kesken. Lopulta kirja kuitenkin osoittautui hyväksi lukukokemukseksi.




Kuoleva luonto — vaikeaa tai surullista aihetta käsittelevä kirja


Syksyinen luonto on kaunis, mutta samalla se tekee kuolemaa. Syksyyn sopii hyvin surumieliset ja jopa vaikeat kirjat.

Kaija Pannulan ja kuvittaja Netta Lehtolan kuvakirja Kettujuttuja — Kolme hännäkästä tarinaa (WSOY 2019) on aivan hurmaava teos, vaikka saakin joka lukukerralla palan nousemaan kurkkuun ja silmät kostumaan. Erikoislaatuisen taiteilijaketun vuodessa vaihtelevat ilon ja surun sekä lannistumisen ja toivon hetket. Samanlaisia tunteita jokainen joutuu välillä käymään läpi. Vaikka kaikki lakastuu, jossain aina itää.




Halloween — pelottava kirja


Syksyllä pyhäinpäivän ja halloweenin aikaan vainajat ja henget ovat liikkeellä. Hämärinä iltoina on paras aika lukea jännittäviä kirjoja, jos haluaa saada niskavillansa nousemaan pystyyn.

Merja ja Marvi Jalon Onnenkepparit — Kummituskeppari (WSOY 2022) jänskätti kahdeksanvuotiasta vähän liikaa. Iltaisin hän odotti kauhulla kummituskepparin saapuvan omaan huoneeseensa. Tyttöä eivät vakuuttaneet äidin selitykset siitä, että elottomat olennot eivät voi mitenkään oikeasti ryhtyä kummittelemaan.









maanantai 17. lokakuuta 2022

Suomessa on heitäkin, jotka kaipaavat kotia

Tänään on YK:n köyhyyden ja syrjäytymisen vastainen päivä ja kansallinen Asunnottomien yö. Tämä on jo 20. kerta, kun Asunnottomien yötä vietetään Suomessa.

Ensimmäisen Asunnottomien yön aikaan vuonna 2002 asunnottomia oli Suomessa lähes 9 600. Kahdessa vuosikymmenessä kehitystä on onneksi tapahtunut, mutta Suomessa on yhä lähes 4 000 ihmistä vailla vakinaista asuntoa. Heistä noin 650 majoittuu kokonaan ulkona, rappukäytävissä ja ensisuojissa.

Tänään Helsingin Kansalaistorilla Eduskuntataloa vastapäätä järjestetään Asunnottomien yön 20-vuotispäätapahtuma. Tapahtumalla halutaan muistuttaa sekä kansalaisille että päättäjille, että asunto on perusoikeus ja kaikilla on oikeus omaan kotiin.

Asunnottomuudesta voi jutella myös lasten kanssa. Tomi Kontion ja kuvittaja Elina Warstan pari vuotta sitten ilmestynyt kuvakirja Koira nimeltään Kissa kaipaa kotia (Teos 2020) on aivan loistava lapsentasoisesti kirjoitettu tarina asunnottomuudesta.


Kirjassa seikkailevat samat henkilöt, joista on päästy lukemaan jo parissa aiemmassakin Kontion ja Warstan kuvakirjassa, eli koira nimeltään Kissa, kissa nimeltään Koira ja puliukko nimeltään Näätä. Tämän kolmannen kirjan alkaessa kolmikko on pitänyt yhtä jo kokonaisen vuoden.

Koko Helsinki, sen metrot, ratikat, juna-asemat ja kauppakeskukset, ovat heidän kotinaan. Päärautatieaseman suuri, kivinen sali on kodittomien graniittilinna, joka suo hetkeksi lämpöä ja suojaa.

Kissa selittää kolmikon tilannetta:

"Me nukumme milloin missäkin, siltojen alla, hylätyissä taloissa, rappukäytävissä ja roskakatosten alla.
Mutta usein joku ajaa meidät pois yöpaikoistamme."

Eräs kohtaaminen on Kissalle merkityksellinen. Ihmisvilinässä pikku tyttö tulee sen luokse ja esittää pysäyttävän kysymyksen: "Missä sinun kotisi on, koirakulta? - - Eikö sinulla ole kotia?"

Vasta tytön kysymyksen jälkeen Kissa oivaltaa jotain: "Minä taidan kaivata kotia."

Jokainen lapsi pystynee ymmärtämään Kissan tunteen. Ajatus siitä, ettei jollain ole omaa kotia, voi olla lapselle uusi, outo ja jopa vähän pelottava. Asiasta on hyvä keskustella yhdessä lapsen kanssa.

Näädästä kodin puuttuminen ei ole mikään ongelma. Sen mielestä koti voi hyvin olla kaikkialla, kunhan on ystävyyttä ja rakkautta. Koska Kissa ja Koira kuitenkin ovat sitä mieltä, että koti olisi hyvä saada ennen syksyn viileitä öitä, Näätä suostuu lähtemään asuntoesittelyihin. Löytyisikö koti roskakatoksesta, ulkoilmamuseon hirsirakennuksesta tai vanhasta bunkkerista?

Lopulta sopiva paikka löytyy, paikka, joka tuntuu kodilta. Kissa, Koira ja Näätä ovat tyytyväisiä.

Taitaa kuitenkin olla, että tilastoissa heidät edelleen luokiteltaisiin asunnottomiksi. Mutta eihän sitä tarvitse lapsille kertoa. Paras vain nauttia lopun lämpimästä ja raukeasta tunnelmasta.




torstai 13. lokakuuta 2022

2 kuvakirjaa, joissa hajuaisti on tärkeässä osassa

Tänään esittelen kaksi viehättävää kuvakirjaa, joissa molemmissa käytetään hajuaistia. Kirjoituskurssillani oli syyskuussa yhden kerran teemana aistit, ja minua kiehtoi eniten nimenomaan hajuaisti. Hajut ja tuoksut harvemmin välittyvät teksteistä. Olikin kiinnostavaa pohtia, miten kirjoittaja voisi paremmin tuoda ne esiin.

Sitten löysin kirjastosta pari kuvakirjaa, joissa hajuaisti on onnistuttu nostamaan merkittävään roolin. On ihan pakko esitellä ne teille.


Heitä minulle hyvä haju



"Kotona haisee. Ainakin minun nenääni.
On hyviä hajuja ja pahoja hajuja. Äiti sanoo hyviä hajuja tuoksuiksi. Minusta nekin ovat hajuja."

Jaakon kotona haisee kaali, kertoo Kirsti Kuronen Karoliinan Pertamon kuvittamassa kuvakirjassa Heitä minulle hyvä haju (Karisto 2021). Jaakon äiti ja isä ovat hurahtaneet kaaliruokiin, eikä kaalin hajua pääse karkuun minnekään.

"Yritän sulkeutua omaan huoneeseen, mutta sinnekin kaalinketale kiemurtelee oven alta."

Jaakko päättää lähteä ulos keräämään parempia hajuja. Avuksi hän ottaa papan kanssa askartelemansa haamuimurin. Ehkä sillä voi imeä hajujakin. Vastaantulijoille Jaakolla on yksi pyyntö: "Heitä minulle hyvä haju."

Alkaahan hyviä tuoksuja löytyä: mansikkainen huulirasva, tuore kanelipulla, kielo, vastaleikattu ruoho... Mutta onko vauvan kakka hyvä vai huono haju? Ainakin parempi kuin isän kakka.

Jaakko löytää myös abstrakteja tuoksuja. Miltä haisee kesä tai annos aurinkoa?

Ensi viikolla Jaakko päättää lähteä imuroimaan lisää hyviä hajuja. Minkä hajun sinä hänelle heittäisit?

Heitä minulle hyvä haju on kolmas osa Jaakosta kertovassa kirjasarjassa. Aiemmissa osissa on käytetty kuuloaistia (Kerro minulle kaunis sana) ja näköaistia (Näytä minulle hassu ilme). Uusimmassa, neljännessä osassa paneudutaan makuaistiin (Anna minulle mainio maku).

Kirsti Kuronen kirjoittaa kauniisti ja Karoliina Pertamon kuvat ovat ihania. Pidän kirjoista kovasti. Aistit kirjasarjan aiheena on hieno oivallus. Onkohan seuraavaksi luvassa tuntoaisti?

.

Mur ja mitä tuuli toi



"Jokin jännittävä tuoksu kantautui tuulen mukana juuri siihen kohtaan, missä Mur seisoi.
Mur nuuhki.
Tuoksu oli uusi, aivan erilainen kuin mikään aikaisempi."

Kaisa Happosen ja kuvittaja Anne Vaskon uusimmassa Mur-karhusta kertovassa kuvakirjassa Mur ja mitä tuuli toi (Tammi 2022) Mur-karhu saa ilmasta vainun. Sen on pakko seurata tuoksua.

"Tuoksu oli kuin näkymätön lanka, josta Mur piti kuonollaan tiukasti kiinni."

Kuten Mur-kirjoissa aina, Kaisa Happosen sanat ovat todellisia helmiä, tarkkaan harkittuja ja hiottuja, kauniita ja ilmaisuvoimaisia. Hyvin vähällä määrällä tekstiä muotoutuu hieno, voimakas ja koskettava tarina.

Anne Vaskon kuvitus on juuri niin ihanaa kuin aina. Kuinka ilmeikkäältä hän onkaan saanut Murin näyttämään ja kuinka viehättävä hänen metsänsä on.

Ja sitten yhtäkkiä metsä on poissa. Mur ei ymmärrä, mitä on tapahtunut. Se seisoo Vaskon upeassa kuvassa ihan pienenä keskellä valtavaa hakkuuaukeaa. Ilman puita ja lehvistöjä tuuli pyörii vinhasti ympäri aukeaa.

"Ilman puita
         tuuli eksyy."

Metsää ei enää ole, mutta Mur on karhu ja metsän pitäisi olla siellä, missä se on.

Hakkuuaukealta Mur löytää sen, minkä se haistoi. Mahtavan yllätyksen, jonkun Toisen.

Kirja on varsin kantaaottava, mutta kantaaottava taso avautuu ehkä kuitenkin vain aikuislukijalle. Lapsi saa rauhassa nauttia suloisesta eläinsadusta.




maanantai 10. lokakuuta 2022

Aleksis Kiven päivän kunniaksi: skandaali arkisoareessa



Hyvää Aleksis Kiven päivää ja suomalaisen kirjallisuuden päivää!

Jo lapsena tiesin, kuka Aleksis Kivi oli. Hän istui pronssisena Rautatientorilla Kansallisteatterin edessä. Hänen mukaansa oli nimetty katu lähellä kotiamme. Kouluni kävin Aleksis Kiven koulussa.

Silti en ollut kuullut nimeä Alexis Stenvall, ennen kuin joskus nuorena tyttönä luin Salme Sadeniemen tyttökirjan Pension Grunérin tytöt (Otava 1950, 3. p. 1980).




Pension Grunérin tytöt on historiallinen nuortenromaani, jossa seurataan mamselli Grunérin tyttökoulun oppilaita Evaa, Sofieta, Oliviaa, Alinea ja Ernestineä 1800-luvun puolivälin Hämeenlinnassa. Rakastin romanttista tarinaa. Se vaikutti minuun suuresti. Hurmaannuin 1800-luvun nuorten neitojen elämästä rekiretkineen ja tanssiaisineen.

Yksi kirjan hienoista kohdista on Runeberg-ilta. Everstinna Petander järjestää arkisoareen Larssonin majatalossa orpokotinsa hyväksi. Soareessa tapahtuu jotain skandaalimaista. Nuori kimnasisti Eurén lausuu runon, jonka on kirjoittanut eräs toinen kimnasisti Helsingistä, nuorukainen nimeltään Alexis Stenvall.

"Maa kunnasten ja laaksojen
mi on tuo kaunoinen?
Tuo hohtees kesäpäivien,
tuo loistees pohjan tulien,
tuo talven, suven ihana,
mi ompi soma maa?

- -

Mi autuus helmaas nukkua,
sä uniemme maa,
sä kehtomme, sä hautamme,
sä aina uusi toivomme,
oi Suomenniemi kaunoinen,
sä iankaikkinen!"

Mikä Eurénin esityksessä sitten oli niin skandaalimaista? No, tietysti se, että runo lausuttiin s u o m e k s i.
"[Eva ei] koskaan ollut kuullut esitettävän mitään suomeksi. Koko ajatus tuntui täysin mahdottomalta. Ja nyt tuossa hänen edessään eräs nuorukainen lausuu suomeksi, aivan kuin se olisi maailman luonnollisin asia. Ja se kuului aivan runolta, ei lainkaan kankealta ja puisevalta, niin kuin kaikki se, mitä Eva tähän asti oli suomeksi lukenut. Hän alkoi tarkata runon sisällystä, sen sanontaa. Miten kaunista se oli! Hänen poskensa alkoivat hehkua."
Suomenmaa-runo oli osittainen mukaelma J. L. Runebergin runosta Vårt land eli Maamme. Sen kirjoittajasta kimnasisti Alexis Stenvallista tuli sittemmin Aleksis Kivi, ensimmäinen suomalainen ammattikirjailija. Kivi kirjoitti suomeksi ja nostettiin myöhemmin kuolemansa jälkeen kansalliskirjailijan asemaan.

Näin Aleksis Kiven päivänä ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä on ihan hyvä muistaa niitä edelläkävijöitä, joiden ansiosta meillä tänä päivänä ylipäätään on suomenkielistä kirjallisuutta.

Evan ja hänen koulutovereidensa mahdollisuudet lukea suomenkielistä kirjallisuutta olivat 1850-luvun Suomessa heikot. Eikä se aika niin kauhean kaukana ole. Tajuammeko edes, kuinka paljon sen jälkeen on tapahtunut ja kuinka kiitollisia siitä saamme olla?




Siluettikuva saattaa esittää Aleksis Kiveä, lähde Helsingin Kaiku 8.4.1905, nro 14, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot



torstai 6. lokakuuta 2022

Apassit seikkailevat taas — tällä kertaa vuoden 1910 Espoossa



Tapani Baggen ja kuvittaja Carlos da Cruzin palkittu ja kehuttu Apassit-sarja on ollut lukulistallani siitä asti, kun ensimmäinen osa Aavehevosen arvoitus ilmestyi vuonna 2018. Jotenkin on vain päässyt vierähtämään yli neljä vuotta ja sarja on edennyt jo kuudenteen osaan, ennen kuin vihdoin pääsin tutustumaan siihen.

Aloitin lukemisen suoraan uusimmasta eli kuudennesta osasta Viikinkien aarre (Karisto 2022, arvostelukappale kustantajalta). Pian kuitenkin halutti tietää vähän enemmän taustoista ja siitä keitä Apassit ovat. Keskeytin lukemisen ja luin ensin sarjan ensimmäisen osan Aavehevosen arvoitus. Päätös oli hyvä. Ensimmäisessä osassa Apassien salaseuran alkutaival valottuu hienosti.


Tapahtumat sijoittuvat vuoden 1910 Helsinkiin. Kaupunkia piinaa aavehevonen, joka rymistelee pitkin öistä kaupunkia siniset silmät kiiluen ja sumua ympärilleen levittäen. Kerrotaan, että eräänä myrskyisenä alkusyksyn yönä Suomenlinnaan matkalla ollut yhteysalus haaksirikkoutui ja sen mukana painui pohjaan hevonen. Nähtävästi se oli palannut aaveena piinaamaan kaupunkilaisia. Mutta miksi aavehevonen rikkoo näyteikkunoita ja varastaa tavaraa?

Samaan aikaan neljä pojankoltiaista päättää perustaa salaseuran. Pojat tulevat varsin erilaisista taustoista. Erik ja Heikki ovat lyseolaisia. Erikin isä on tiedemies ja äitikin tutkii tähtiä kaukoputkella. Heikin isä on postivirkamies ja äiti työskentelee Stockmannin tavaratalossa.

Otto ja Samuli eivät enää 12-vuotiaina käy koulua. Otto auttaa isäänsä kalastajan hommissa. Samuli myy sanomalehtiä kadunkulmissa. Hän on enemmän tai vähemmän katupoika. Leipuri-isällä on tapana juoda tilipäivinä, ja Samuli on joutunut hakemaan isäänsä putkasta milloin miltäkin poliisiasemalta.

Poikien salaseuran nimeksi tulee Apassit. Pian siihen joudutaan ottamaan kaksi uutta jäsentä, kun Heikin kaksossiskot Elli ja Nelli pyrkivät mukaan. Kukaan ei erota Elliä ja Nelliä toisistaan, ei edes Heikki. Niinpä ensimmäisessä osassa heitä kutsutaan yleensä vain kollektiivisesti Ellinelliksi. Kuudetta osaa lukiessani ilahduin, että kehitystä oli tapahtunut. Nyt tytöt nähtiin omina yksilöinään, ja pojat ilmeisesti olivat jo oppineet erottamaan heidät.

Apassien ensimmäinen tehtävä on aavehevosen arvoituksen ratkaiseminen. Lasten apua tarvitaan, sillä poliisit on kuvattu melkoisiksi pölvästeiksi. Sitä minun oli vähän vaikea niellä, sillä oma isoisoisäni toimi poliisina juurikin 1910-luvun Helsingissä.

Apassien myötävaikutuksesta kinkkinen ja hämääviäkin elementtejä sisältävä arvoitus ennen pitkää ratkeaa ja rauha palaa Helsingin öisille kaduille.

Ensimmäinen osa jätti nälän kuulla lisää Apassien seikkailuista. Hyppäsin nyt takaisin kuudenteen osaan, mutta ennen pitkää kävi ilmi, että toinenkin osa eli Vanajaveden hirviö (Karisto 2018) olisi kannattanut olla luettuna, sillä siihen viitattiin kirjassa. Tuli sellainen vaikutelma, että kirjasarja olisi parasta lukea järjestyksessä, vaikka kaikki osat ovatkin itsenäisiä seikkailuja.


Viikinkien aarre -kirjassa liikutaan vuoden 1910 Espoossa. Heikin, Ellin ja Nellin perhe viettää kesälomaa mökissä Espoon Laajalahdessa. Onkiretkellään Heikki törmää aivan uskomattomaan näkyyn: viikinkilaivaan. Sen on pakko olla aavelaiva. Vai kuinka? Eihän viikinkejä enää voi olla olemassa.

Kun läheiseltä saarelta vielä löytyy kallioon hakattua riimukirjoitusta, Heikki käsittää tarvitsevansa Apassien apua. Pojat kaupungissa vievät Heikin kopioiman riimukirjoituksen professori Rietin tutkittavaksi. Ja sitten professori katoaa!

Erik, Otto ja Samulikin kiiruhtavat Laajalahteen. Edessä on seikkailu, jossa lentelee tiiliskiviä ikkunoista sisään, koetaan hurjia ukkosmyrskyjä ja ollaan vähällä räjähtää kappaleiksi. Espoon poliisikin vaikuttaa idioottimaiselta, joten Apassien tehtäväksihän arvoituksen ratkaiseminen jää.

Viikinkien aarre oli vauhdikkaampi ja jännittävämpi kuin Aavehevosen arvoitus. Tarina piti hyvin otteessaan ja sivuja oli vain pakko kääntää nopeasti eteenpäin.

Suuri kiitos kirjasarjan houkuttelevuudesta kuuluu kirjoittajan lisäksi kuvittaja Carlos da Cruzille. Upea ja runsas nelivärikuvitus tekee tarinoista erittäin visuaalisia. Ihanaa, että kuvitukseen on panostettu näin paljon.

Oman kahdeksanvuotiaani kohdalla huomaan, että kuvituksella on valtava merkitys siinä, kuinka hyvin ja kauan lapsi viihtyy kirjan äärellä. Mitä enemmän värikuvitusta kirjassa on, sitä kauemmin tytär jaksaa lukea.

En ollenkaan ihmettele, miksi Apassit-sarja on kerännyt palkintoehdokkuuksia. Aavehevosen arvoitus oli vuonna 2019 Helmet-kirjallisuuspalkintofinalistina ja LukuVarkaus-ehdokkaana ja se sai Punni-kunniamaininnan sekä Runeberg Junior kunniakirjan. Runeberg Junior -ehdokkaana sarjan kirjoja on ollut kolmesti, ja sarjan kolmas osa Katoava muumio (Karisto 2020) voitti Runeberg Junior -palkinnon 2020.

Seuraavaksi aion lukea neljä minulta väliin jäänyttä osaa, ja toivon, että osia ilmestyy vielä lisää. Aion myös houkutella kahdeksanvuotiaani lukemaan sarjaa. Nämä kirjat sopivat niin hyvin itse luettaviksi, etten aio lukea niitä hänelle ääneen.



maanantai 3. lokakuuta 2022

Jesse sienikoira ja muita koirakirjoja

Koirakuume iski kahdeksanvuotiaaseeni muutama kuukausi sitten, kun hänen paras ystävänsä sai koiranpennun. Sen jälkeen on meilläkin kuultu kovaa kinuamista ja painostusta. Koiraa meille ei tule, mutta olemme löytäneet koirakirjat.

Tyttären suosikki itse lukemistaan koirakirjoista on ollut Sari Airolan hurmaava tarinallinen kuvakirja Vuh! Vuh! Kaneli ja kaverit (Teos 2019). Kirja sisältää paljon tietoa koirista, niiden tavoista ja kommunikoinnista.


Minusta on ollut hauskinta lukea ääneen Merja Jalon ja Marvi Jalon Jesse-sarjaa, jonka nimihenkilö on kultainennoutaja Jesse. Kirjoissa on paljon huumoria ja asioita vedetään usein vähän överiksi, mikä saa ainakin meidät nauramaan.

Kun lainasin kirjastosta uusimman Jesse-kirjan Jesse sienikoira (Myllylahti 2022), ajattelin, että se sopisi hyvin syksyllä luettavaksi. Menin kuitenkin vähän lankaan, sillä tarinassa ei olla tavallisella syksyisellä sieniretkellä, vaan nuuskitaan tryffeleitä tammimetsässä kesäisessä Ruissalossa.


Jesse, Jessen emäntä Jenna ja Jennan ystävä Hannele pääsevät viikonlopuksi Munkkirinteen pariskunnan, Oivan ja Elsan kanssa, huvilalle Ruissaloon. Jenna ja Hannele ovat Munkkirinteiden Muru-koiran vakituisia dogsittereitä.

Matkassa on tällä kertaa kolmaskin koira, sillä Elsa on lupautunut hoitamaan ystäviensä Kara-koiraa. Kara, oikealta nimeltään Carmen Afrodite, on rodultaan lagotto romanolo eli italialainen sienikoira. Sen pitäisi haistaa maan alla kasvavat tryffelisienet.

Elsa on vakuuttunut, että Ruissalon tammien alta tryffeleitä löytyy. Eipä siis muuta kuin etsimään! Kallisarvoisia sieniä etsiessään Kara, Muru ja Jesse kaivavat kuopan jos toisenkin. Maasto on pian kuin myyrien jäljiltä. Mutta mahtaako arvokkaita tryffelisieniä löytyä?

Tarina oli hauskasti kirjoitettu. Välillä nauroimme vesissä silmin. Jotkut repliikit olivat tyttärestä niin hauskoja, että hän opetteli ne ulkoa. Tästä Elsan lausahduksesta tuli klassikko, jota tyttärellä on tapana hokea tilanteessa kuin tilanteessa (mikä on välillä vähän kiusallista 😀):

"Minun puolisoni! Ryyppäämässä puliukkojen kanssa!"

Jesse sienikoira on jo kolmaskymmenes osa Jesse-sarjassa. Ensimmäinen osa Jesse löytökoira ilmestyi vuonna 2004. Ensin sarjaa julkaisi Karisto, sitten WSOY ja kolme viimeisintä osaa on kustantanut Myllylahti.

Tarinat ovat nyt hieman aiempaa lyhyempiä, millä yritetään houkutella uusia nuoria lukijoita. Suunta on todennäköisesti hyvä. Jesse sienikoira tuntui kevyemmältä lukea kuin jotkin vanhemmat lukemamme osat.

Tyttäreni ei oikein jaksa kuunnella, saati sitten lukea itse kovinkaan pitkiä kirjoja. Hän ei halua viipyä saman tarinan parissa kovinkaan kauaa, vaan kaipaa melko nopeasti vaihtelua. Kirjasarjat kuitenkin toimivat hyvin, kunhan eteen tulee aina uusi tarina.

Olemme lukeneet Helena Wariksen Olafin pentupäiväkirjoja (ihania!). Aiomme kokeilla Helena Meripaaden Tassu-trio-sarjaa ja Meripaaden uutta Kaisla & Isla -sarjaa. Hyllyssämme on myös jonkin verran Jorma Kurvisen Susikoira Roi -sarjaa.

Äskettäin saimme arvostelukappaleena kanadalaisten Michele Assarasakornin ja Nathan Fairbairnin Kuonokamut-sarjan ensimmäisen osan Tytöt kuin tuulispäät (Otava 2022, suom. Jouko Ruokosenmäki). Kyseessä on sarjakuvakirja kolmesta luokkakaverista, jotka ryhtyvät naapuruston koirien ulkoiluttajiksi. Kahdeksanvuotiaani on parhaillaan lukemassa kirjaa ja tykkää tosi paljon.

Osaatko suositella muita kahdeksanvuotiaalle sopivia koirasarjoja, joihin pitäisi ehdottomasti tutustua?


lauantai 1. lokakuuta 2022

Tokaluokkalainen uudisti ilmiöviikolla koulukirjastoa



Näin Miina Sillanpään ja kansalaisvaikuttamisen päivänä ajattelin kertoa ilmiöpäivistä, joita tyttäreni koulussa on juuri vietetty. Aiheena nimittäin oli vaikuttaminen. Ilmiöpäivien aikana oppilaat pääsivät vaikuttamaan oman kouluympäristönsä viihtyvyyden parantamiseen. Lapset työskentelivät työryhmissä paneutuen yhteen joko koulun ulko- tai sisätiloihin liittyvään osa-alueeseen.

Kakkosluokkalaiseni oli toivonut pääsevänsä kirjastotyöryhmään ja pääsikin. Kirjastoryhmän tehtävänä oli koulukirjaston uudistaminen. Kirjahyllyt ja kirjakaapit olivat aiemmin olleet koulun käytävätiloissa, mutta nyt kirjastolle oli saatu järjestymään oma huone.

Kirjastoja ja kirjoja käsiteltiin ilmiöpäivien aikana monelta kantilta, niin leikin kuin konkreettisen työnkin kautta. Lapset pääsivät muun muassa varustamaan hyllyjä hyllymerkinnöin ja kantamaan kirjoja uuteen paikkaan. Tokaluokkalaiseni oli pitänyt eniten kirjojen siirtämisestä, koska siinä näki hyvin, mitä kaikkia kirjoja valikoimaan kuului.

Lapset pääsivät myös tutustumaan virtuaalisesti erilaisiin kirjastoihin ja koulukirjastoihin ympäri maailmaa. Tyttäreen oli erityisesti tehnyt vaikutuksen kirjasto, jota oli käytetty Harry Potter -elokuvien kuvauksissa. Se oli kuulemma todella hieno.

Omasta koulukirjastosta ei tietenkään ollut mahdollista tehdä samanlaista. Oli silti hienoa huomata, miten tyytyväiseltä tytär vaikutti, kun oli päässyt vaikuttamaan uuden koulukirjaston suunnitteluun ja järjestämiseen. Paikka tuntunee rakkaammalta, kun näkee siellä oman kädenjälkensä.

Tytär kertoi, että kirjavalikoimasta karsittiin runsaasti vanhoja, huonokuntoisia kirjoja. Kuulemma kirjastoon pyydetään pian lahjoituksena hyväkuntoisia kirjoja. Osa kirjastoryhmän lapsista oli laatinut asiasta kirjettä vanhemmille.

Meillähän uudenveroisia kirjoja riittää annettavaksi! Innostuin suuresti ja aloin heti kaivella hyllyjämme. Kaikki alakoululaisille sopivat kerran luetut arvostelukappaleet taitavat löytää uuden kodin. Olen onnellinen, jos ne pääsevät ilahduttamaan suurta joukkoa lapsia sen sijaan, että lojuisivat meidän hyllyssämme (josta tila on loppunut aikoja sitten).

Meillä on myös suuri kokoelma kerran luettuja helppolukuisia kirjoja, joista tytär on jo kasvanut ohi. On tavutettuja ja suuraakkosin kirjoitettuja sekä lyhyitä ja yksinkertaisia luettavia.

Niin kauan kuin palkitsin tytärtä luettujen kirjojen määrän perusteella, hän halusi lukea juuri tällaisia helppolukuisia kirjoja, jotka sai luettua yhdellä kertaa. Vasta kun muutin palkitsemisperusteeksi lukemiseen käytetyn ajan, hän tarttui pidempiin, "kunnon" kirjoihin ja myönsi, että helppolukuiset olivat olleet hänelle jo pitkään liian helppoja ja siksi tylsiä.

Mikä olisikaan parempi paikka helppolukuisille kirjoillemme kuin koulukirjasto. Aloittelevat lukijat saavat hienoja onnistumisen kokemuksia, kun pystyvät lukemaan ihan itse kokonaisen kirjan. Tarina tällaisissa kirjoissa on usein hyvin lyhyt, mutta se saattaa olla jaettuna vaikkapa neljällekymmenelle sivulle. Lapsesta tuntuu kuin hän olisi saavuttanut jotain suurta.

Tämän verran kirjoja löysin lahjoitettavaksi nopeasti katsottuna, mutta ei tässä suinkaan vielä kaikki. Täytyy koluta myös kirjahyllyjen takarivit ja epämääräiset kirjaröykkiöt, joita on siellä täällä.