Näytetään tekstit, joissa on tunniste kansainvälinen eläinten päivä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kansainvälinen eläinten päivä. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 4. lokakuuta 2020

Otus opus — Säkeitä, faktoja, kollaasikuvia ja musiikkia pienistä eläimistä

Oletko kuullut karhukaisesta, mikroskooppisen pienestä eläimestä, joka on lähes tuhoutumaton? Se kestää hämmästyttävää kuumuutta ja hyytävää kylmyyttä. Se selviää tyhjiöstä ja uskomattomasta määrästä säteilyä. Se voi vaipua kymmeniksikin vuosiksi kuolonkaltaiseen horrokseen ja herätä sitten taas eloon.

Minä en ollut kuullut karhukaisesta, ennen kuin luin siitä Otus opuksesta (Otava 2020). Kitaristi Petri Kumelan ideasta alkunsa saanut Otus opusRunoa ja totta pienistä eläimistä syntyi tiiviissä yhteistyössä kirjailija Laura Ruohosen ja kuvittaja Erika Kallasmaan kanssa.



Kumelan alkuperäisenä ajatuksena oli pyytää säveltäjäystäviltään ympäri maailmaa miniatyyrikappaleita kissaa pienemmistä otuksista. 

Sävellyksiä kertyikin vuosien saatossa, ja nyt 35 niistä on päässyt uskomattoman hienoon Otus opukseen kirjallisessa ja kuvallisessa muodossa. Musiikki on kuunneltavissa Otavan verkkosivuilla kirjasta saatavassa osoitteessa. Kumela julkaisi myös samaan aikaan kirjan kanssa levyn Small Creatures – A Musical Bestiary.

Ruohonen on loihtinut kustakin eläimestä runon, ja lisäksi eläimestä kerrotaan muutama tarkkaan valikoitu, kiinnostava fakta. Koska kuusivuotiaani ei ole koskaan ollut suuri runouden ystävä, hänelle lukiessani keskityin erityisesti faktoihin. Monen eläimen kohdalla kerrotut tosiasiat toimivat meille vain pontimena tutkia eläintä tarkemmin muistakin lähteistä. 

Eniten etsimme lisätietoa karhukaisesta, josta Ruohonen kertoo muun muassa seuraavasti:

"Se kestää liki 300 asteen pakkasta ja on herännyt eloon kymmenien vuosien jälkeen, kun sille annetaan vettä."

Runossa hädin tuskin millimetrin kokoisen karhukaisen puhe on silkkaa uhoa:

"- -
Kaiken minkä keksit kestän!
Keksi lisää! Kestän kaiken!
Oon voittamaton karhukainen!"

Karhukaisen lisäksi kirjassa oli monia muitakin jännittäviä eläimiä, joista paljastui mielenkiintoisia seikkoja. 

Puuntuhoojan toukasta lähtee niin voimakas paha haju, että sen voi metsässä liikkuva ihminenkin aistia. Pikkiriikkisestä malluaiskoiraasta lähtee kosiskellessa yhtä kova ääni kuin moottoripyörästä. Rapu pissaa päästään ja kimalaisen on kylmällä säällä lämmitettävä lentolihaksensa päästäkseen lentoon.

Vaikka tyttäreni ei taaskaan erityisemmin lämmennyt runoille, itse pidin niistä kovasti. Varsinkin Japani-henkiset runot kiehtoivat. 

Yllätyksellisesti kotoinen orava oli sijoitettu Japaniin, sillä Kumela ja säveltäjä Pehr Henrik Nordgren olivat käyneet Japanissa Sapporossa Moiwa-vuorella, ja matkan innoittamana sai alkunsa miniatyyrisävellys Moiwa-vuoren oravasta.

"Sorea orava Moiwa-vuorella
sukii häntäänsä männynkuorella.
Sapporon valkeaa
kirsikan punaa,
kurki pesällään hautoo munaa.
- -"

Kirjan kuvitus hurmasi meidät molemmat. Ei ollut vaikea nähdä yhtäläisyyksiä Kallasmaan ja Eric Carlen tyylin välillä. Tyttären kanssa olemme hulluina Carlen kuvituksiin. Kallasmaa tunnistaa itsekin, mistä lähteestä on innoitusta saanut, sillä puuntuhoojan toukan hän on varustanut kyltillä, jossa lukee: "Hommage à Eric Carle".

 

Kuvitus on toteutettu kollaaseina. Kallasmaa on maalannut ohutta luonnospaperia ja koostanut kuvat paperista leikatuista kappaleista.

Laura Ruohosen ja Erika Kallasmaan yhteistyönä on ilmestynyt aiemminkin hienoja runokuvakirjoja: Allakka pullakka (2004), Yökyöpelit (2008) ja Tippukivitapaus (2017).

Lainasimme Otus opuksen kirjastosta, mutta ehkä teos pitäisi hankkia omaan hyllyyn. Rakastan kokonaistaideteoksia, joissa kielellinen ilmaisu yhdistyy kuvataiteeseen ja musiikkiin. Tämän kirjan äärellä viihtyy aidosti niin lapsi kuin aikuinenkin.

Annan plussaa siitä, että kirja on tehty oikeasti Suomessa. Tästä todisteena se on varustettu Avainlippu-merkillä.

Makupala kirjasta on katsottavissa Youtubessa.


Otus opus — Runoa ja totta pienistä eläimistä
Teksti: Laura Ruohonen
Kuvitus: Erika Kallasmaa
Konsepti ja musiikki: Petri Kumela
Kustantaja: Otava 2020
 



PS. Tänään vietetään kansainvälistä eläinten päivää. Otus opus on juuri sopiva kirja luettavaksi tänään.


perjantai 4. lokakuuta 2019

Eläimiä Helsingissä

Tytärtäni on viime aikoina kiinnostanut pikkuinen kirja, joka kertoo eläimistä Helsingissä. Koska tänään on kansainvälinen eläinten päivä, ajattelin käsitellä tuota kirjaa. Kyseessä on Helsingin kaupunginmuseon julkaisema Eläimiä Helsingissä - Mammutista marsuun.




Aapismuotoon kirjoitetussa kirjassa on jokaisen kirjaimen kohdalla runo ja pieni tarina jostakin Helsingin historiaan liittyvästä eläimestä. Runot ja tekstin on kirjoittanut Jere Jäppinen ja kuvituksena on käytetty Helsingin kaupunginmuseon kuva-arkiston valokuvia, joita Jaana Mellanen on värittänyt ja koristellut piirroksin.

Kirjasta oppii monia kiinnostavia asioita. Tyttäreni lempitarina kertoo mammuteista. Hän osaakin nykyisin hämmästyttää ihmisiä kertomalla sujuvasti, että Helsingistä on löydetty mammutinpoikasen poskihammas Töölöstä ja mammutin olkaluu Herttoniemen urheilukentältä. 

Harmi vaan, ettei kirjaan ole ehtinyt mukaan mainintaa Helsingin uusimmasta mammutinluulöydöstä. Kirja on painettu vuonna 2005 ja samaisena vuonna Vuosaaren sataman rakennustöiden yhteydessä löydettiin mammutin kyynärluu satama-altaan merisedimentistä.

Tyttäreni osaa kirjan ansiosta pohtia asiantuntevasti, mahtoivatko mammutit aikoinaan kävellä Helsingissä vai tulivatko luut tänne jääkauden sulamisvesien mukana (jälkimmäinen vaihtoehto todennäköisesti).

Itseäni kiinnostaa kertomus lehmien pidosta Helsingissä. Lehmien pito kiellettiin keskikaupungilla vasta vuonna 1870. Se antaa minulle perspektiiviä siitä, millaiseen kaupunkiin esivanhempani aikoinaan muuttivat. Sekä isäni että äitini puolelta ensimmäiset esivanhempani saapuivat Helsinkiin 1860-luvulla. Lehmiä sai silloin vielä vapaasti pitää kaupungissa. Tosin lehmät eivät ole minullekaan kovin vieras näky nykyajan Helsingissä. Tuossahan niitä laiduntaa Viikin pelloilla.

Kirjasta oppii mm. onko Helsingissä koskaan asunut jääkarhuja (kyllä, Korkeasaaressa 1970-luvulle asti), onko Helsingissä tarvinnut pelätä susia (kyllä, viimeisin susi ammuttiin Laajasalossa 1882), miksi oravahavainnoista kirjoitettiin 1800-luvulla sanomalehdissä (orava oli kaupungissa silloin niin harvinainen näky) tai kuka on haudattu Hakasalmen huvilan puutarhaan (Aurora Karamzinin rakas italianvinttikoira Šamil).

Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille, joita kiinnostavat eläimet ja Helsingin historia. 


Eläimiä Helsingissä - Mammutista marsuun
Runot ja tekstit: Jere Jäppinen
Piirrokset ja valokuvien väritys: Jaana Mellanen
Työryhmässä myös: Anna Finnilä ja Kristiina Lapinleimu-Assmann
Valokuvat: Helsingin kaupunginmuseon kuva-arkisto
Julkaisija: Helsingin kaupunginmuseo 2005