torstai 30. syyskuuta 2021

Syksyllä Mimmi Lehmä päätti rakentaa majan

"Mimmi Lehmä seisoi laitumella. 'Kyllä syksykin menettelee', se ajatteli. 'Nuo värikkäät lehdet näyttävät mukavilta.'"

Olen samaa mieltä Mimmi Lehmän kanssa. Parasta syksyssä on ruska. Sitä on kiva ihailla luonnossa, mutta sateisena, harmaana päivänä on yhtä mukavaa käpertyä viltin alle sohvan nurkkaan ja tuoda syksyn värit kotiin kuvakirjojen kautta.

Sven Nordqvistin kuvat hehkuvat ihanaa syksyistä keltaa Jujja ja Tomas Wieslanderin kirjassa Lehmä rakentaa majan (Kustannus-Mäkelä 1995).




Mimmi Lehmä innostuu nähdessään lasten puuhun rakentaman majan. Se päättää rakentaa itsekin majan puuhun. 

Vaikka Varis osuvasti huomauttaa, etteivät lehmät rakenna majoja, se ei estä Mimmi Lehmää. Sille mikään ei ole mahdotonta, eikä se suostu kuuntelemaan muiden mielipiteitä siitä, mitä voi ja mitä ei voi tehdä. Kieltämättä hyvä asenne elämään, vaikka muiden mielestä se välillä sortuukin ylilyönteihin.

"— No mutta! huusi Varis. — Eihän sinulla ole käsiäkään. Sinulla on neljä jalkaa. Ethän sinä saa edes otetta vasarasta."

Eihän majan rakentaminen tietenkään helppoa ole neljällä sorkalla, mutta maja kuitenkin valmistuu. Variksen mielestä se on pelkkä vino lautakasa, joten sen täytyy tietysti näyttää, miten rakennetaan paremmin...

Mutta mitäs sitten kun maja on valmis? Mitä sen jälkeen voi tehdä?

Mimmi Lehmästä ja Variksesta kertovat kuvakirjat ovat saavuttaneet klassikon aseman. Kirjoista on otettu useita painoksia ja kirjoja on käännetty yli kolmellekymmenelle kielelle.

Ensimmäinen kirja tästä valloittavasta parista ilmestyi vuonna 1991, joten omassa lapsuudessani en ehtinyt kirjoista nauttia. Muistan, että seitsemän vuotta nuoremmalla pikkuveljelläni jo oli Mimmi Lehmä ja Varis -kirjoja. 

Tyttäreni hurahti niihin pienenä leikki-ikäisenä nähtyään näytelmän Mimmi Lehmästä ja Variksesta. Jokunen kirja hyllystämme yhä löytyy, vaikka seitsenvuotias alkaa jo olla kohderyhmää vanhempi.


Jujja ja Tomas Wieslander: Lehmä rakentaa majan
Ruotsinkielinen alkuteos: Mamma Mu bygger koja
Suomennos: Pirjo Santonen
Kustantaja: Kustannus-Mäkelä Oy 1995





tiistai 28. syyskuuta 2021

Syksyinen kirjahaaste 2021

Päivä päivältä syksyinen tunnelma kietoo minut syliinsä yhä tiukemmin. Juuri nyt syksy tuntuu hyvältä. Nautin kävelyretkistä ruskan värjäämän metsän laidassa. Erityisen mukava on käpertyä kotiin, sytytellä valoja ja lukea sohvan nurkassa vilttiin kietoutuneena.

Suloista syystunnelmaa juhlistaakseni laadin syksyisen kirjahaasteen. Kysymyksiin vastatessani alkoi tuntua, että tästä tulee hieno kirjasyksy.

1. Paras syyskirja?


Riikka Jäntin Pikku hiiren puolukkamatka (Tammi 2018) on kaikkien aikojen ihanin syyskirja. Teksti ja kuvat ovat täynnä syksyisen kiireetöntä tunnelmaa. Puolukkamatka saareen on jotain erityistä, vaikka loppujen lopuksi kuitenkin aika arkista. Juuri sellaista elämä parhaimmillaan on.
Kirjoitin kirjasta pari vuotta sitten.




2. Suosikkisi syksyisistä kirjan kansista?


Tunnelmallinen, tummasävyinen kansi Katri Tapolan kirjoittamassa ja Karoliina Pertamon kuvittamassa kirjassa Lyhtyjen maa (Etana Editions 2020) viehättää kovasti juuri nyt.



3. Minkä syysaiheisen kirjan aiot lukea seuraavaksi?


Elisabet Ahon Vappu ja Annika -sarjan toinen osa Peikkokallion salaisuus (Myllylahti 2021) kiinnostaa. Kirja alkaa syksystä. Vappu ja Annika viettävät syyslomaa Vapun mummon ja ukin mökillä.

Vappu eksyy sieniretkellä tiheään metsään. Sieltä löytyy kummallinen kallion, jolla näyttää olevan kasvot, koukkunenä ja maahan saakka valuva kiviparta. Onko ikivanhalla kalliolla voimia? Mikä on puiden lomassa pilkottava salaperäinen talo? Ja kuka asustaa metsässä?

Syysloma vilahtaa ohi ja talvi saapuu. Mökille tehdään joulukuussa uusi retki kuusenhakuun. Yhtäkkiä tyttöjen ja isoveli Eetun apua tarvitaan. Ehtivätkö lumisen metsän halki syöksyvät lapset ajoissa?

Alakouluikäisille suunnattu Peikkokallion salaisuus sopii hyvin myös ääneen luettavaksi.




4. Mitä muuta aiot lukea tänä syksynä

  1. Riina Katajavuori: Oravien sota (Tammi 2021)
  2. Päivi Lukkarila: Kerrostaloponi Kemppainen (Karisto 2021)
  3. Kaisa Paasto: Anni kaverinkesyttäjä punaisella matolla (Tammi 2021)
  4. Cristal Snow: Penni Pähkinäsydän ja mörkökuumeen kirous (Tammi 2021)
  5. Anna James: Tilly & kirjamatkaajat (HarperCollins 2021)
  6. Lucy Ivison: Unelmien muotitalo — Silkkiä ja salaisuuksia (WSOY 2021)

5. Mitä syksyllä ilmestyvää kirjaa odotat eniten?


Moniakin, mutta jos pitää nimetä vain yksi, niin Kai Vainiomäen Mitä eläimet miettivät (Myllylahti 2021) kiinnostaa kovasti. Ilmestyy lokakuussa.



6. Minkä syksyllä ilmestyvän kirjan aiot ostaa?


Alex T. Smithin Kaarle palatsissa
(Art House 2021) on ostoslistalla. Ilmestyy marraskuussa.

7. Paras halloweenkirja?


Meillä on jonkin verran englanninkielisiä halloweenkirjoja, mutta haluaisin katsoa tätä kysymystä vähän laajemmin ja sisällyttää tähän halloweenin lisäksi muut samantapaiset kuolleiden juhlat.

Meksikolaisesta pyhäinpäivän vastineesta Día de Muertosista kertova kuvakirja Muistan sinua rakkaudella (Teos 2020) on hieno. Tekijäkaartiin kuuluvat Sanna Pelliccioni, Maami Snellman ja Kiti Szalai.

Kirjoitin kirjasta vuosi sitten.

Kesällä tulin superonnelliseksi, kun löysin kirjan kirpparilta yhdellä eurolla!!!


8. Kirja, joka tuo mieleen syksyn olematta varsinainen syksykirja?

Julie Völkin ihanassa sanattomassa kirjassa Guten Morgen, kleine Straßenbahn! (Gerstenberg 2016) on mielestäni syksyinen tunnelma.

Pieni kelta-punainen raitiovaunu kolistelee ympäri pikkukaupunkia. On hämärää. Vain katulampuista ja rakennuksista kajastaa keltaista valoa. Puut alkavat olla lehdistä paljaat ja eläintarhan kirahvi tarvitsee pitkän punaisen kaulaliinan.

Olen kirjoittanut kirjasta täällä.


9. Kuuluuko syksyysi kirja-aiheisia tapahtumia?


Helsingin kirjamessut! Odotan mielettömästi pääseväni taas ihan oikeille messuille. Hypistelemään kirjoja, näkemään kirjailijoita livenä! Toisaalta aion myös katsella messusisältöä verkosta, sillä en kuitenkaan voi mennä paikan päälle joka päivä.

Logo: Messukeskus, Helsingin Kirjamessut 2021



Kuulisin mielelläni, millainen kirjasyksy sinulla on edessä. Tartu siis haasteeseen ja vastaa kysymyksiin omassa blogissasi tai vaikka Instagramissa. Laitathan tämän postauksen kommentteihin linkin, että pääsen lukemaan vastauksiasi.

Suloista syksyä!



sunnuntai 26. syyskuuta 2021

Me harvinaiset — Lasten tietokirja päästää ääneen Suomen luonnon uhanalaisia eläimiä

"Luonto ja eläimet ovat arvokkaita. Ne eivät välttämättä ole täällä ikuisesti."
(Me harvinaiset-kirjan takakansi)

Maapallolla käynnissä oleva eliökato huolestuttaa. Suomessa jo joka yhdeksäs laji on Ympäristöministeriön selvityksen mukaan uhanalainen. Lastenkin on syytä oppia, ettei ihana luontomme ja sen monimuotoisuus ole itsestäänselvyys.



Minna Viitalähteen lasten tietokirja Me harvinaiset (Atena 2021) antaa äänen 14:lle Suomessa uhanalaiselle eläimelle, kuten pikkulepakolle, hillerille, naalille, sudelle, ahmalle, vesikolle ja saimaannorpalle. Eläimet kuuluvat viiteen uhanalaisuusluokkaan silmälläpidettävästä lajista jo hävinneeseen lajiin.

Suomen kansalliseläin karhu on silmälläpidettävä laji, mikä tarkoittaa sitä, että lajin putoaminen vaarantuneiden luokkaan on lähitulevaisuudessa hyvin lähellä tai todennäköistä. Mustarotta puolestaan on jo Suomesta hävinnyt laji (miten en onnistu olemaan tästä surullinen 😞).

Jokaiselle eläimelle on varattu oma aukeamansa. Asiapitoinen teksti on ripoteltu tietoiskumaisesti sinne tänne värikkäiden kuvien päälle. Itselukijan onkin varmaan hauskempi lukea pieniä tekstipätkiä sen sijaan, että koko teksti olisi yhtenä blokkina. 




Eläimistä kerrotaan oleellisimmat asiat, kuten levinneisyys, ulkonäkö ja koko, elinympäristö, tavat, ravinto sekä suurimmat uhat. Tai oikeastaan eläimet kertovat asiat itse omalla suullaan.

"Hei, olen liito-orava!
Mukavaa, kun liitelit sivulleni. Kuten nimenikin jo kertoo, eroan perinteisestä maaoravasta liitotaitojeni vuoksi.

Venäjällä ja Aasiassa meitä yläilmojen hurjapäitä on runsaasti. Euroopassa olen harvinaisempi laji, sillä meitä esiintyy ainoastaan Suomessa ja Virossa. Olemmekin Suomessa vaarantunut laji."

Kuvitus on värikylläinen. Eläimet ovat toki tunnistettavia, mutta valokuvantarkkaan ilmaisuun ei ole pyritty. Seitsenvuotiaani ihmetteli, miksi kaikki eläimet oli varustettu pyöreillä, kirkkaanpunaisilla poskilla.

Kirjan tekijä Minna Viitalähde on graafikko, kuvittaja ja palkittu julistetaiteilija. Hänen graafikkotaustansa näkyy kuvituksessa.  

Rotterdamiin muutettuaan Viitalähteen arvostus Suomen luontoa kohtaan on vain kasvanut. ”Luonnosta ei voi nykypäivänä kertoa liikaa,” Viitalähde on sanonut, ja on aivan oikeassa.



perjantai 24. syyskuuta 2021

Syksy kutsuu sieniretkelle




Saappaat jalkaan, kori käsivarrelle ja menoksi. Tänään lähdemme sieniretkelle. Lastenkirjojen kautta pääsee aika hyvään tunnelmaan, vaikka mikään ei voitakaan oikeassa metsässä samoilua.

Päätetään lähteä


Aina ei huvittaisi lähteä, mutta onneksi muut voivat silloin auttaa tekemään päätöksen toisen puolesta.

"Äiti sanoo Emmalle ja Eetulle:
— Tänään lähdetään metsään keräämään sieniä.
Eetu yrittää estää lähtöä ja sanoo äidille:
— Minä en syö sieniä. Onko pakko lähteä?

Äiti on sitä mieltä, että sieniä ei ole pakko syödä, mutta metsään pitää lähteä."

(Marita Hauhia & Anne Randén: Emman ja Eetun metsäseikkailu. Avain 2018.)


"— Nyt meillä on auto ja nyt isä vie meidät sieneen!
      — Mitä? He-etkinen, isä ravisteli päätään. — Vastahan minä tulin kotiin ja kävin autokaupassa ja... kuka täällä ylipäätään on puhunut sieneen menosta? - -
      — Kuulkaas lapset. Nyt isä on niin väsynyt kertakaikkiaan, että sieneenmenot unohdetaan tällä kertaa, isä sanoi ja katsoi tiukasti lapsiaan. - - [H]änen sydämensä suli ja lopulta hän huokaisi:

      — Hyvä on, minä sain tänään auton, ja te saatte sieniretkenne."

(Markus Majaluoma: Isä, lähdetään sieneen! WSOY 2003.)

Varustaudutaan


Ennen kuin päästään matkaan, täytyy tietysti varustautua asianmukaisesti.

"— Saappaat jalkaan ja sadetakki reppuun. Puhelimet myös mukaan. Minä otan eväät."

(Marita Hauhia & Anne Randén: Emman ja Eetun metsäseikkailu. Avain 2018.)


"Kotona alkoi touhukas pakkaaminen. Ossi kiipeili kirjahyllyllä ja löysi sienikirjan.
      — Paras ottaa tämä mukaan, ettei isä vahingossa syö kärpässieniä, ja otetaan eläinkirjakin, jos nimittäin karhu tulee vastaan metsässä, niin voidaan näyttää kirjan kuvasta isälle, että tuo ei ole mikään hevonen vaan se on karhu! - -

      Sitten isä puki saappaat jalkaansa, työnsi sienikorin kainaloonsa ja myhäili itsekseen."

(Markus Majaluoma: Isä, lähdetään sieneen! WSOY 2003.)



Lähdetään matkaan


Jotenkin sinne metsään täytyisi päästä. Kulkuneuvo kannattaa valita sen mukaan, kuinka kaukana metsä on.

"Metsä on lähellä kotia. Eetu haluaa lähteä polkupyörällä. Äiti ei innostu pyörästä, koska metsä ja kuntopolku näkyvät kodin pihalta. Kuntopolkua pitkin pääsee metsään.
Eetu päättää kuitenkin ottaa pyörän."


(Marita Hauhia & Anne Randén: Emman ja Eetun metsäseikkailu. Avain 2018.)


"Noh, nykyaikana ei ole hevosia enää niin kuin ennen, mutta kyllä sieneen voi lähteä autollakin, jos sellainen sattuu olemaan."

(Markus Majaluoma: Isä, lähdetään sieneen! WSOY 2003.)

Kori täyttyy




Metsässä koetaan löytämisen iloa. On hauska, kun osaa tunnistaa eri sienilajeja. Sieni toisensa perään päätyy koriin.

"Heti haavikon laidasta alkoi vanha kuusimetsä, mistä sienestäjät kantoivat syksyisin korikaupalla suppilovahveroita. Niitä oli helppo kerätä, sillä jos onnistui löytämään sammalikosta yhdenkin sienen, niin läheltä löytyi varmasti lisää."

(Kirsi Hutri — kuv. Tom Björklund: Närhen syksy. WSOY 2005.)



"Äiti pysähtyy ja sanoo: — Katsokaapa! Mitäs näkyy?
Emma tietää, mitä sieniä näkyy, ja sanoo ääneen: — Suppiksia. - -
Äidillä on iso kori. Emmalla ja Eetulla on omat pienet leikkiämpärit. Emma saa jo kolmannen ämpärillisen täyteen. Eetu on laiskempi. Hän kerää vain kaksi ämpärillistä.
Emma ja Eetu tyhjentävät ämpärinsä äidin koriin. Äiti näyttää iloiselta, kun kori on täynnä."


(Marita Hauhia & Anne Randén: Emman ja Eetun metsäseikkailu. Avain 2018.)


"Saniaisten takana näkyi keltaista. - -
     — Tuo keltainen on kanttarelli, Kaisa sanoi.
     Kohta oli koko koppa keltaisenaan.
     — Olet paras sienestäjä ikinä, Pauli sanoi Kaisalle. Salama oli samaa mieltä."


(Katri Tapola & Sanna Pelliccioni: Toiveretki. Myllylahti 2016.)

 Yllättäviä tilanteita ja vastoinkäymisiä


Kärpässieniä ei kannata kerätä!


Aina kaikki ei sujukaan suunnitelmien mukaisesti. Sieniretkellä voi tulla eteen yllättäviä vastoinkäymisiä. Sää tai villieläimet saattavat aiheuttaa ongelmia, hirvikärpäsistä puhumattakaan. Joskus voi jopa eksyä.

"— Te... puuh... kuka vintiö... puhhuh... selittäkääpä kuka teistä... mokomat...!
      Isä avasi sienikirjan. Lapset katsoivat kirjan sienikuvia, joista jokainen oli väritetty umpeen sakuroilla. Joku sieni oli punainen, joku sininen, useimmat olivat sysimustia. - -
— Te vintiöt olette menneet värittämään tämän kirjan jokaisen sienen! Isä karjui niin että metsän puut kavahtivat. — Kuka nyt voi sanoa mikä niistä on pöhkösieni?"


(Markus Majaluoma: Isä, lähdetään sieneen! WSOY 2003.)



"Juuri silloin...
...metsään nousee myrsky. Sade ja tuuli yrittävät yhdessä tehdä sienistä muhennosta."


(Jenni Rope: Pallen ja Monkon kumma päivä. Etana Editions 2017.)


"Närhi kuuli pian saappaiden rahinaa ja oksien rasahtelua, ja valmistautui tekemään hälytyksen. Pahaa aavistamaton sienestäjä lähestyi ja hänen ollessaan aivan närhen kohdalla, närhi päästi valtavan käheän rääkäisyn. Säikähtänyt sienestäjä ehti nähdä vain harmaanruskean häivähdyksen ja sinisen siivenreunan välähdyksen. Ilmassa kaikui pitkään närhen karhea nauru. Se oli taas tehnyt onnistuneen kepposen."

(Kirsi Hutri — kuv. Tom Björklund: Närhen syksy. WSOY 2005.)


"Emma katsoo maahan ja kysyy Eetulta:
— Entä jos tuossa polulla olisi käärme? - -
Eetu tietää, miten käärmeen kanssa pitää toimia ja sanoo:
— Olisin hiljaa kuin patsas. En liikuttaisi saapastakaan, vaikka käärme menisi jalan yli."


(Marita Hauhia & Anne Randén: Emman ja Eetun metsäseikkailu. Avain 2018.)


"Emma lisää vauhtia ja hyppää mättäälle. Hän kompastuu ja kaatuu. Emma nousee nopeasti maasta ja kiljaisee täysillä:
— KARHU, ihan oikea KARHU!

Eetu on vierellä ja kysyy:
— Siis missä? Minä en näe mitään karhua.
Emma osoittaa kalliota ja ottaa Eetua kädestä:

— Varmasti on karhu. Äkkiä piiloon."
(Marita Hauhia & Anne Randén: Emman ja Eetun metsäseikkailu. Avain 2018.)


"Isä oli kulkenut metsässä ympyrää, sillä hän oli eksynyt. Ilmeisen karhuvaaran takia hän ei uskaltanut huutaa - -
Isä mietti kauhuissaan, että tätä menoa hän joutuu viettämään yön pimeässä metsässä, ypöyksin petojen keskellä."


(Markus Majaluoma: Isä, lähdetään sieneen! WSOY 2003.)


Kannattaa varoa, ettei sieniretkeltä pääse puikahtamaan kotiin kutsumattomia vieraita!

"Silloin peikko ryntää tuhisten paikalle. Se äkkää Bertan sienikorin lattialla ja nuuhkii sitä joka puolelta kuononpää väpättäen. Peikko nostaa sienten peittona olevaa ruudullista keittiöpyyhettä ja astuu koriin ensin yhdellä, sitten toisella jalalla. Kun se asettuu korin pohjalle tyytyväisesti urahtaen, vain tupsupäinen häntä jää näkyviin. Peiton alta alkaa heti kuulua maiskutusta."

(Sanna Isto & Eppu Nuotio — kuv. Sari Airola: Typy ja paukutteleva peikko. Bazar 2018.)


"— Pidä huivi tiukasti päässä, isä varoittaa. — Hirvikärpäset voivat muuten tarttua tukkaan.
      — Ovatko hirvikärpäset hirven kokoisia? Minttu pelästyy.
      — Eivät toki, isää naurattaa. — Ne imevät hirvestä verta.
Kotona isä harjaa Mintun hiukset siltä varalta, että joku kärpänen olisi sittenkin onnistunut pujahtamaan huivin alle."


(Maikki Harjanne: Mintun luontokirja. Otava 1998.)

Sienisadon käsittely




Kerätty sienisato on mukava tuoda kotiin, mutta hommat eivät ole vielä ohi. Sienet täytyy puhdistaa ja käsitellä.

"[Ä]iti ja Bertta alkavat puhdistaa keittiössä sieniä."

(Sanna Isto & Eppu Nuotio — kuv. Sari Airola: Typy ja paukutteleva peikko. Bazar 2018.)


"Siinä onkin kova työ, kun sienet perataan,
kun kaikki tatit pujotellaan lankaan kuivumaan.
He saavat aivan täpötäyteen pienen kellarin.
— Se riittää koko talveksi, sanoo äitikin."


(Elsa Bescow — suom. Eila Kivikk'aho: Tonttulan lapset. Gummerus 2014. 10. p.) 

Herkuttelun aika





Kannattaako sieneen lähteäkään, jos satoa ei aio syödä? Sienistä voi valmistaa vaikka mitä herkullista.

"'No niin', Bertta sanoo ja nostaa korin käsivarrelleen. 'Aika mennä kotiin leipomaan sienipiirakka.'"

(Sanna Isto & Eppu Nuotio — kuv. Sari Airola: Typy ja paukutteleva peikko. Bazar 2018.)


"Kaisa perkasi kanttarellit. Salama pilkkoi kesäkurpitsan ja päärynän. Pauli pesi perunat.
      — Nyt laitetaan ruokaa ilman kattilaa, Salama sanoi. — Pitää vain kaivaa kuoppa maahan ja hakea pohjalle tulisia hiiliä. - -
     Hiilet pantiin kuoppaan. Kasvikset pantiin nyyttiin. Nyytti pantiin kuopan pohjalle. — Vielä kerros hiiliä päälle, Salama neuvoi.
      — Olet paras ruoanlaittaja ikinä, Pauli sanoi. Kaisa oli samaa mieltä."


(Katri Tapola & Sanna Pelliccioni: Toiveretki. Myllylahti 2016.)


"Eetu ahmii kuusi lihapullaa ja ison kasan muussia.
— Hyvää, hän toteaa.
Arttu ottaa lisää pullia.
Isä katsoo Eetua ja Arttua ja sanoo:
— Söitte sieniä, pojat.
Pilkoin sienet pieniksi ja lisäsin ne taikinaan."


(Marita Hauhia & Anne Randén: Emman ja Eetun metsäseikkailu. Avain 2018.)


Lähteenä käytetyt kirjat


Sienestys on keskiössä näissä kirjoissa:
  • Marita Hauhia & Anne Randén: Emman ja Eetun metsäseikkailu. Avain 2018.
  • Sanna Isto & Eppu Nuotio — kuv. Sari Airola: Typy ja paukutteleva peikko. Bazar 2018.
  • Markus Majaluoma: Isä, lähdetään sieneen! WSOY 2003.

Tässä kirjassa lähdetään sieniretkelle, mutta metsässä tehdään myös paljon muuta hauskaa:
  • Katri Tapola & Sanna Pelliccioni: Toiveretki. Myllylahti 2016.

Näissä kirjoissa sienestystä vain sivutaan:
  • Elsa Bescow — suom. Eila Kivikk'aho: Tonttulan lapset. Gummerus 2014. 10. p.
  • Maikki Harjanne: Mintun luontokirja. Otava 1998.
  • Kirsi Hutri — kuv. Tom Björklund: Närhen syksy. WSOY 2005.

Tässä kirjassa ei sienestetä lainkaan, mutta tapahtumapaikkana on satumainen sienimetsä:
  • Jenni Rope: Pallen ja Monkon kumma päivä. Etana Editions 2017.


Osaatko vinkata muita lastenkirjoja, joissa ollaan sienimetsässä?


Kuvat: Pixabay, paitsi kärpässienikuva oma




tiistai 21. syyskuuta 2021

Tuikku oppii että kaikkia jännittää joskus


Kun Johanna Lestelän esikoiskuvakirja Tuikun tärkeä tehtävä (Otava 2019) ilmestyi pari vuotta sitten, pidin sitä merkittävänä kirjana. Ensimmäistä kertaa tapasin suomalaiskirjailijan kuvakirjassa päähenkilön, joka oli tummaihoinen suomalaislapsi. (Kirjoitin kirjasta täällä.)

Toivoin kirjalle jatkoa, ja jatkoa se on saanutkin. Viime vuonna ilmestyneessä kirjassa Tuikku ja pimeän mörkö (Otava 2020) Tuikku kipuilee nukkumaanmenon kanssa.


Sarjan upouudessa kolmannessa osassa Tuikku uskaltaa (Otava 2021, arvostelukappale kustantajalta) Tuikku aloittaa jalkapalloharrastuksen. Ensimmäisissä jalkapallotreeneissä Tuikkua jännittää niin, ettei hän uskaltaudu ollenkaan mukaan.

Arkisen mutta tärkeän tarinan teemoja ovat jännittäminen ja uusien tilanteiden pelko. Rohkeuden puute ei tunnu mukavalta. Onneksi itsevarmuus kasvaa pienten onnistumisten kautta. On helpottavaa huomata, että ei ole ainoa, joka tuntee niin kuin tuntee.

"Tuikku on aivan ihmeissään. Voiko isojakin jännittää?"

Tuikku on sikäli kiinnostava hahmo, ettei voi olla aivan varma, onko hän tyttö vai poika. Suunnilleen joka toisella sivulla tyttäreni oli sitä mieltä, että Tuikku on tyttö ja joka toisella hän arveli Tuikun olevan poika. Lopulta minun oli pakko kysyä, onko sillä väliä, kumpi hän on.

"Ei. Saa se olla poikakin, mutta olisin mä halunnut tietää", tytär vastasi.

Minä taas olen sitä mieltä, että kirja toimii huomattavasti paremmin näin, kun jokainen saa tehdä omat tulkintansa.

Tuikku-kirjat sopivat luettavaksi yhdessä leikki-ikäisen lapsen kanssa noin kolmesta vuodesta ylöspäin. Tuikku on päiväkoti-ikäinen. Ekaluokkalaiseni samastuikin Tuikkua enemmän naapurin isompaan jalkapalloilijapoikaan, joka lopulta auttoi Tuikkua pääsemään yli pelosta.


lauantai 18. syyskuuta 2021

Miksi en pisteytä kirjoja?


"Ehdottomasti viiden tähden kirja!"

"Annoin tälle kolme tähteä."

"2/5 tähteä"

Kirjasomessa kirjojen pisteyttäminen on yleistä. Minä tein kirjabloggaajaksi ryhtyessäni heti alussa tietoisen päätöksen, että en antaisi esittelemilleni kirjoille tähtiä tai mitään muitakaan pisteitä.

Ai, miksi en?

Lyhyt vastaus: Mikäpä minä olen tuomitsemaan.

Ja sitten vähän pidempi vastaus:

Minun blogini päätarkoitus on jakaa lukemisen iloa ja riemua kirjoista, edistää lasten lukuharrastusta ja kertoa, kuinka minä kasvatan tyttärestäni lukijaa.

Minun blogini tarkoitus ei ole arvostella. Tarkoitukseni ei ole tarjota ammattimaista lastenkirjakritiikkiä. Jos kaipaat sellaista, suosittelen Päivi Heikkilä-Halttusen blogia Lastenkirjahylly. Hänkään ei pisteytä kirjoja, mutta kirjoittaa aina asiantuntevasti.

Oma koulutukseni ei ole sellainen, että voisin arvostella kirjoja ammattilaisen silmin. Suoritin kyllä yliopistossa jonkin verran yleisen kirjallisuustieteen kursseja, mutta ei se antanut valmiuksia ryhtyä kriitikoksi.

En näe, että on minun tehtäväni arvottaa kirjoja tai laittaa niitä paremmuusjärjestykseen. "Älkää tuomitko" -tyyppinen ajattelu on minussa aika vahvassa.

Tuntumani on, että monet kirjoja pisteyttävät lätkäisevät somessa tähdet aikalailla subjektiivisesti fiilispohjalta. Saatan tietysti olla väärässäkin. On varmasti kuitenkin niin, että omat mieltymykset vaikuttavat pisteytykseen. En ainakaan itse pystyisi olemaan täysin objektiivinen.

Jos sinusta kirjojen pisteyttäminen on hauskaa, niin siitä vaan. Kaikilla on tietysti oikeus kertoa oma mielipiteensä — vaikkapa sitten tähtiä antamalla.

Kyllä minustakin on ihan kiva katsoa, minkä verran tähtiä joku on lukemalleen kirjalle antanut. En kuitenkaan erehdy luulemaan, että voisin tähtimäärän perusteella päätellä, mitä itse kirjasta pitäisin. Pisteet kertonevat lähinnä siitä, millainen on ollut kyseisen lukija lukukokemus.

No, okei, jos jokin kirja saa kaikilta parhaat pisteet, niin saattaahan se olla merkki siitä, että kirja on oikeastikin hyvä.

Eeva Kolu on käsitellyt hiukan kirjojen pisteyttämistä nykyisessä lempikirjassani Korkeitaan vähän väsynyt (Tämä todellakin on nyt lempi-lempi-leeempikirjani. Luen sitä suunnilleen joka päivä, vaikka olen jo kertaalleen lukenut sen läpi ja kuunnellut äänikirjanakin. Olen liimaillut sivut täyteen pieniä tarralappusia osoittamaan parhaita kohtia.)

Kolu kertoo itse pohtivansa pitkään ja tarkkaan kirjoille antamiaan tähtiä. Arviointiin vaikuttaa oman lukukokemuksen lisäksi kirjan eteen nähty vaiva, kirjoitustyylin omaperäisyys tai sen sisällön hyödyllisyys samoin kuin teoksen sijoittuminen oman genrensä sisällä.

"Teoksen takana on ihan oikea ihminen, joka on ehkä vuodattanut siihen syvimmät tuntemuksensa, paininut epäonnistumisen pelon kanssa, ollut rohkea ja nähnyt valtavasti vaivaa. Minusta sellaisilla asioilla on aina arvo. Jokin arvo, jota en osaa asettaa millekään asteikolle tai jota en osaa kääntää euroiksi", Kolu kirjoittaa.

Niinpä. Itsekin yritän aina muistaa ihmisen/ihmiset teoksen takana. Tuntuu julmalta, kun joku lätkäisee kirjalle yhden tähden sen kummempia miettimättä, vain koska ei sattunut pitämään siitä. En halua olla sellainen ihminen.

Minua on yleisemminkin vaivannut viime aikoina myötätunnon puute, joka usein näkyy ihmisten kommenteissa ja asenteissa. Pohdin asiaa taas äskettäin, kun luin Hesarista artikkelin juuri toisen kirjansa julkaisseesta Sisko Savonlahdesta. Pidin hänen esikoiskirjastaan Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu, kuten aika moni muukin. Kirja oli jättimenestys. 

Kirja sijoittuu Kallioon, jossa olen asunut suuren osan elämästäni. Koin tarinan hyvin tunnistettavana kuvauksena siitä, millaista nuoren kalliolaisnaisen elämä voi olla tänä päivänä. Savonlahden autofiktiivinen kertomus oli mielestäni arvokas ajankuva.

Toinen kirja Kai minä halusin tätä jatkaa ensimmäisen tarinaa. Kirjan kirjoittaminen oli Savonlahdelle raskas kokemus. Juhlitun esikoisteoksen jälkeen paineet olivat kovat. Hän sanoo voineensa kirjoitusaikana todella huonosti. Mielialalääkkeet ovat päivittäisessä käytössä ja terapia tulisi kuulemma tarpeeseen.

Nyt kirja on kuitenkin nähnyt päivänvalon, ja se käsittelee tärkeitä aiheita — ainakin omasta naisnäkökulmastani katsottuna. Rakkautta, ehkäisyä, ulkonäköpaineita ja henkilökohtaisen kasvun vaikeutta muun muassa.

Mutta...

Artikkelin saamia kommentteja lukiessani mielialani laski. Joku mies siellä latisti kirjailijan pelkäksi "skrivaajaksi" ja tiesi, että hänen ammatinvalintansa oli väärä. Pitipä vielä verrata häntä Mika Waltariinkin, joka sentään oli aivan omaa luokkaansa oleva poikkeusyksilö.

Ajattelin, onko todellakin pakko lyödä ihmistä, joka selvästi voi jo valmiiksi huonosti. Miksi muihin ihmisiin ja heidän saavutuksiinsa ei voi suhtautua ymmärtäen ja kannustavasti? Onko aina pakko olla ylempänä, tietää paremmin?

Onko pakko arvottaa? Vertailla? Pisteyttää?

"Onko ylipäätään aina tarpeen määritellä, onko jokin asia hyvä vai huono?"  Eeva Kolu kysyy osuvasti kirjassaan. "Entä jos asiat saisivat olla mitä ne ovat, ja puhuisimme mieluummin siitä, millaisia ajatuksia ja tunteita ne herättävät?" 

Tyttäreni sai äsken vieressäni luettua loppuun eilen aloittamansa kirjan, yhden hänen ensimmäisistään.

Puhuimme siitä, miltä tuntuu, kun pystyy itse lukemaan kirjoja. Puhuimme, mitä kirjasta oppi. Tytär oppi uusia sanoja, kuten rimmata tai sepittää sekä lukemaan äng-äänteen oikein. Puhuimme siitä, millaista on kirjan kautta sukeltaa tilanteisiin, jotka arkimaailmassa eivät ole mahdollisia. Esimerkiksi millaista olisi viettää yö koulussa, kuten tyttären lukemassa tarinassa.

Emme puhuneet siitä, oliko kirja hyvä. Tai oliko se parempi kuin edelliset hänen lukemansa kirjat. Emmekä taatusti pohtineet, montako pistettä se ansaitsisi.



tiistai 14. syyskuuta 2021

Miten piirretään japanilaista koulumangaa?

Oletko hurahtanut mangaan? Haaveiletko piirtäväsi sitä joskus itse?


Hikaru Hayashin opaskirja Piirrä mangaa — Koululaiselämää (Nemo 2021, suom. J. J. Pensikkala) sai minut toivomaan, että osaisin piirtää. Seitsenvuotiaani näki äskettäin piirroksen, jonka olin tehnyt hänen iässään, ja nauroi katketakseen. "Piirsitkö sinä noin huonosti seitsemänvuotiaana?!" Valitettavasti en ole juurikaan kehittynyt niiltä ajoilta.

Omien sanojensa mukaan Hikaru Hayashikaan ei ollut hääppöinen piirtäjä mangauraa aloitellessaan. Hänen tiensä mangan ammattilaispiirtäjäksi oli pitkä ja tuskainen, mutta tänä päivänä hän voi varmana julistaa: "kuka tahansa voi tulla taitavaksi, kunhan vain jatkaa piirtämistä".

Tästä Hayashi on itse todiste. Hän on piirtänyt mangaa ammattimaisesti jo vuosikymmeniä ja perustanut manga- ja designtoimiston nimeltään Go-office. Hän on julkaissut yli 170 mangan piirtämisen opasta!

Piirrä mangaa — Koululaiselämää -kirjassa opitaan piirtämään koulumangaa. Miten piirretään japanilainen koulupuku tai pulpettiin nojaava hahmo? Miten kuvataan koulumaailman ihmissuhteita: ystävyyttä, ihastumisia ja pettymyksiä?

Peräti 176-sivuisessa oppaassa Hayashi neuvoo, kuinka piirretään hahmoja, sommitellaan ruutuja, rakennetaan kohtauksia, keksitään ja käsikirjoitetaan tarinoita ja pilkotaan tarina ruutuihin. Opastusta saadaan myös piirustusvälineiden valintaan ja mahdollisen julkaisijan tapaamiseen.

Mangassa ei ole kyse pelkästään piirtämisestä. Sarjakuva on taidemuoto, jossa pääsee ilmaisemaan itseään monipuolisesti ja monitaiteellisesti. Heikkona piirtäjänä pidin eniten kirjan kolmannesta osasta, jossa opetellaan käsikirjoittamaan mangaa.

Erityisen kiinnostavaa oli tutustua japanilaiseen draaman kaareen. Kishōtenketsu rakentuu neljästä osasta. Ki eli alku esittelee lähtötilanteen. Shō eli kehittelyvaiheessa tapahtuu jotakin. Ten eli käännevaiheessa nähdään reaktio tapahtuneeseen ja ketsu eli lopputilanne osoittaa, että tarina on tulossa päätökseen.

Suosittelen kirjaa kaikille, joita vähänkin kiinnostaa mangan piirtäminen ja käsikirjoittaminen. Oppaalla on annettavaa niin aloittelijoille kuin edistyneemmillekin piirtäjille.

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.



lauantai 11. syyskuuta 2021

Siistissä metsässä on mukava olla — Pikkulikin sen tietää

On ollut mukava huomata, kuinka hyvin metsää hyödynnetään opetuksessa tyttäreni koulussa. Metsä sopii niin liikuntatuntien kuin ympäristöopin tuntien tapahtumapaikaksi. Sieltä haetaan materiaalia kuvataide- ja käsityötunneille. Jopa matematiikan tunnilla voidaan mennä metsään laskemaan keppejä ja käpyjä.

Metsä virkistää ja rauhoittaa. Metsällä on todettuja terveysvaikutuksia. Mutta yksi asia on tärkeä muistaa: metsässä ei roskata. Sotkuisen metsän vaikutus mielialaan ei vedä vertoja puhtaalle metsälle.


Metsämarja Aittokosken
kuvakirjassa Pidä metsä siistinä, Pikkuli (Mäkelä 2020) on tärkeä sanoma. Aurinkonummen metsässä valmistaudutaan metsäjuhlaan. Kaikki metsän asukkaat valmistelevat juhlia innokkaina ja iloisina, kunnes Pikkuli tekee järkyttävän löydön. Metsä on täynnä rikkinäistä rojua.

Pikkulin mielestä sotkua täytyy heti ryhtyä siivoamaan. Jotkut haraavat vastaan. Miksi pitäisi siivota, kun ei ole sotkenutkaan?

— Jos jätämme roskat tänne, muut luulevat, että niitä saa heitellä mielin määrin, Myyrä selittää.
— Ja ensimmäisen roskan heittäminen puhtaaseen metsään tuntuisi paljon pahemmalta kuin se, että heittäisi yhden roskan jo valmiiseen sotkuun, Sisko jatkaa.

Yhteistyöllä metsä siivotaan. Jätteet lajitellaan lajinsa mukaan, ja löytyypä joukosta jotain korjaamiskelpoistakin. Peltipurkeille löytyy uusiokäyttöä. Niistä saadaan hienot rummut illan juhliin.

Siistissä metsässä on hauska juhlia. Mutta mitä luulet, osaavatko eläimet juhlia roskaamatta?

Pikkuli-kirjat ovat suosittuja. Keväällä lahjoitin yhden eskariin (Pelko pois, Pikkuli, josta kirjoitin alkuvuodesta) ja vastaanotto oli kuulemma ollut loistava. Kirjan ääreen olivat löytäneet sellaisetkin pojat, joita kirjat eivät yleensä niin kiinnosta. Pikkuli kun oli heille tuttu hahmo peleistä.

Lokakuussa ilmestyy kaksi uutta Pikkuli-kirjaa: Pikkuli tahtoo lomalle ja Pikkulin vekkuli lemmikki (Kustannus-Mäkelä). Leikki-ikäisille suunnatut kuvakirjat sopivat niin iltasaduiksi kuin keskustelun herättäjiksi.

Kirjassa Pikkuli tahtoo lomalle perhe haaveilee lomasta jossain kaukaisessa, eksoottisessa paikassa. Mutta entä jos matka on liian pitkä lennettäväksi eikä lentolippuihin ole varaa?

Kirjassa Pikkulin vekkuli lemmikki selviää, millainen lemmikki pörröinen toukka on. Miten Pikkuli pärjää toukan kanssa, joka nakertaa kaikkea ja kakkii ympäriinsä? Ja mitä sitten, kun toukan on aika aikuistua?

Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!


torstai 9. syyskuuta 2021

Äidin onnenhetki: Tytär luki ensimmäisen kirjan ihan itse

Seitsenvuotiaani on viimein alkanut lukea. Itse. Kirjoja. Siihen vaadittiin vain vuosi hienovaraista suostuttelua (jolla ei ollut mitään vaikutusta) ja lopulta puhdasta lahjontaa, mutta nyt suorastaan liitelen onnesta!


Viimeisen vuoden aikana aloin tuntea kasvavaa huolta tyttärestäni. Minulla oli terve, iloinen tytär, joka liikkui ja ulkoili paljon ja jolla oli runsaasti kavereita. Tytär, jolla oli hyvä mielikuvitus ja sanavarasto, joka nautti kirjoista ja osasi keskustella niistä. Ja silti oli yksi asia, joka kaiversi mieltäni. Yhä enemmän... ja enemmän, kunnes koko asia alkoi saada mielessäni kohtuuttomat mittasuhteet. 

Mikä tämä kaivertava asia sitten oli? Ei sen kummempaa, kuin että lapsi ei lukenut itse. Suunnilleen vuoden hän on mielestäni osannut lukea niin hyvin, että kirjaan tarttumisen olisi pitänyt olla hänelle ihan mahdollista. Mutta kun ei, niin ei.

Jossain vaiheessa olin melkein vakavissani sitä mieltä, että luen hänelle liikaa. Että kaikki johtuu vain siitä, että pidän liikaa ääneen lukemisesta!

Ihan kuin lapselle muka voisi lukea liikaa!

Kaikki tietysti lohduttelivat minua ja vakuuttivat, että ääneen lukeminen on pelkästään positiivinen asia. Ja onhan se — totta kai on. Yritin rauhoittua ja vakuuttaa itselleni, että kouluun päästyään tytär kyllä kiinnostuisi lukemaan itse.

Koulu alkaa. Tytär saa aapisen ja on innoissaan. Aapisesta tulee lukuläksy joka päivä. Aapisen kanteen on kiinnitetty paperiarkki, johon vanhemman on kuitattava lukuläksy suoritetuksi.

Tyttären alkuinnostus sammuu melkein heti. Lukuläksyt ovat puuduttavia. Sellaisia kuin "lue seuraavat tavut kymmenen kertaa": A, AA, AI, AN, NA... Tytär jaksaa lukea tavut ehkä kahdesti, ennen kuin kieltäytyy jatkamasta. Mies vetää nimmarin paperiarkkiin.

"Ei lukuläksyä ollut vielä suoritettu", minä marisen. Sama juttu toistuu päivästä toiseen. Alan olla yhä turhautuneempi. Näyttää siltä, että tytär ei koskaan kiinnostu lukemisesta. Näen jo karun tulevaisuuden: Peruskoulusta päästessään hän ei osaa kunnolla lukea. Jatko-opinnot eivät onnistu. Hän ei koskaan saa kunnon työtä.

Eräänä päivänä kun taas hurjistuneena huomautan miehelleni, ettei lukuläksyä olisi saanut kuitata tehdyksi, koska tavut oli luettu ehkä kerran läpi, mies sanoo ratkaisevat sanat: "Onhan niiden tavujen lukeminen tosi tylsää."

Heureka!

Niin hitto vie onkin! Miten se ei ole juolahtanut aikaisemmin mieleeni!?

Marssin saman tien kirjahyllylle ja otan sieltä kirjan, jonka tytär sai koulunaloituslahjaksi schultütesta. Maja von Vogelin kirjoittama ja Eva Czerwenskan kuvittama Kivaa olla tyttö! (Mäkelä 2019, 2. p.) on ilmestynyt vasta-alkajille tarkoitetussa helppolukuisessa Kirjatiikeri-sarjassa. Kirjassa on 41 sivua ja neljä erillistä tarinaa. Teksti on kirjoitettu suuraakkosin ja tavutettu. Värikuvia on jokaisella sivulla.

"Tässä", sanon ja ojennan kirjaa tyttärelle. "Tästä lähtien luet aapisen lukuläksyn kerran läpi ja sen jälkeen luet tätä kirjaa."

Tytär, joka ei selvästikään ole päässyt mukaan heureka-tunnelmaani, katselee kirjaa epäluuloisena. Päätän ampua kovilla. "Kun olet lukenut tämän kirjan, me menemme lelukauppaan, ja sinä saat valita sieltä minkä tahansa lelun."

Tyttäreen tulee eloa. "Ai minkä tahansa lelun? Saanko mä vaikka lollin?"

Lopulta tytär lukee kirjan kolmessa päivässä. Hän lukee ääneen. Minä istun vieressä valmiina auttamaan vaikeissa kohdissa, mutta sellaisia ei juuri tule. Hän osaa lukea paljon paremmin ja nopeammin kuin ikinä olin osannut kuvitella.

Lelukaupasta ostetaan pieni L.O.L.-nukke. Tytär esittelee sitä ihan kaikille kavereilleen ja kertoo: "Mä sain tän, kun mä luin kokonaisen kirjan itse!"

Sovitaan, että tytär alkaa kerätä pisteitä isoa L.O.L.-nukkea varten. Jokaisesta luetusta sivusta saa tarran huoneen seinälle kiinnitettyyn ruudukkoon. Kun tarroja on tarpeeksi, käydään taas lelukaupassa.

Tämä äiti on nimittäin päättänyt, että lapsen lukuharrastuksen edistäminen on asia, josta voi maksaa.

Yhtenä iltana kun luen iltasatua, tytär kertoo samanikäisestä ystävästään. Vanhemmat eivät kuulemma ikinä lue tytölle ääneen. Joka ilta hänelle kyllä laitetaan äänikirja soimaan, mutta vanhemmat eivät lue itse.

"Arvaa, miksi mä osaan lukea niin hyvin?" tytär kysyy. Sitä olen totisesti miettinyt. Tyttären hyvä lukutaito on päässyt yllättämään minut. "Aina kun sä luet, mä katson sitä tekstiä", hän paljastaa.

Liikutun. Ja minä kun luulin lukeneeni hänelle liikaa!

Se ystävä, jolle ei koskaan lueta. Se, joka kuuntelee vain äänikirjoja. Hän ei osaa lukea.




sunnuntai 5. syyskuuta 2021

"Lue lisää" kehottaa Read Hour -kampanja

Mitä aiot tehdä keskiviikkona 8.9.2021 klo 19? Mitäpä jos vaikka lukisit. Lasten ja nuorten säätiön Read Hour nimittäin tulee taas! Koko Suomen toivotaan pysähtyvän lukemaan tunniksi keskiviikkoiltana. Ja mikä olisikaan parempi tapa viettää YK:n kansainvälistä lukutaidon päivää.



Vuoden 2021 Read Hour -kampanjan virallinen suojelija on tasavallan presidentti Sauli Niinistö. Tervehdyksessään hän huomauttaa, että yksinäiseksi puuhaksi mielletty lukeminen voi olla myös yhteisöllinen kokemus, ja haastaa kaikki pysähtymään yhdessä nauttimaan hyvistä kirjoista.

Tietysti otan haasteen vastaan!

Olen jo ilmoittanut seitsenvuotiaalleni, että keskiviikkona leikit kavereiden kanssa täytyy lopettaa vähän aikaisemmin, sillä seitsemältä alamme lukea.

Meillä on kesken David O'Connellin jännittävä lastenromaani Hammastohtori ja hämärä juoni (Kumma 2021). Viettänemme sen parissa lukutuntimme, sillä tuskin ehdimme saada 215-sivuista kirjaa luettua loppuun ennen keskiviikkoa. Kirjassa on jonkin verran mustavalkoista kuvitusta (kuv. Claire Powell), mutta ei erityisen runsaasti.

Hammastohtori ja hämärä juoni on toinen osa Hämäränhyssyn mysteerit -sarjassa. Se on jatkoa kirjalle Karkkitehtaan kummitus (Kumma 2021). Luimme Karkkitehtaan kummituksen keväällä ja tykkäsimme tosi paljon. Taisin kirjoittaa kirjasta vain Instagramin puolelle.

Kirjasarja kertoo Archie-pojasta, jonka varsin tavallinen elämä mullistuu, kun hän perii isosetänsä omaisuuden: vanhan kartanon ja maailmankuulun karkkitehtaan. Uudessa elämässä mikään ei ole tavallista. Uusien ystäviensä Flissin ja Billyn kanssa Archie ratkoo arvoituksia ja joutuu uskomattomiin seikkailuihin.

Nämä ovat kirjoja, joita ei malttaisi laskea käsistään. Sain ääneni käheäksi ensimmäistä osaa lukiessani, ja samoin uhkaa käydä nytkin.

Tykkään erityisesti kirjojen kielestä. Sanavarasto karttuu lukiessa mukavasti. Kirjoissa on myös paljon kirjailijan itsensä keksimiä sanoja ja käsitteitä. Suomentaja Annukka Kolehmainen on tehnyt hyvää työtä niitä kääntäessään.


Mitä sinä aiot lukea keskiviikkoillan lukutunnin aikana?


Kuva: Lasten ja nuorten säätiö



perjantai 3. syyskuuta 2021

Uusissa lanu-kirjoissa on puhuvia poneja, aavekoiria ja yliluonnollisia maailmoja

Viikonloppu on alkamassa, eikä ole mitään luettavaa. Paitsi että on. Arvostelukappalepino suorastaan huojuu kaikista lukemattomista kirjoista. On aika tutustua tarjontaan. Pinossa on niin suoralta kädeltä kiinnostavia kirjoja kuin myös kirjoja, jotka haastavat minut pois tavallisten lukutottumusteni ääreltä. Minkähän näistä lukisin tänä viikonloppuna?

Alakouluikäisille

Päivi Lukkarilan Kerrostaloponi Kemppainen (Karisto 2021) on hulvaton tarina tytön ja ponin ystävyydestä. Tokaluokkalainen Aura löytää eräänä päivänä kotitalonsa porrastasanteelta epätavallisen ponin nimeltään Kemppainen. Poni osaa puhua ja lukea! Omasta hevosesta haaveillut Aura piilottelee ponia huoneessaan, mutta ponin pitäminen kerrostalossa ei ole ihan yksinkertaista. Mitä ponille voi syöttää ja mitä tehdä kakkapalleroille? Entä mitä tapahtuu, jos vanhemmat tulevat huoneeseen?

Hauska tarina antaa mahdollisuuden pohtia ihmisen ja eläimen suhdetta. Se on myös kertomus ystävyydestä. Tyttöporukassa kolmannen pyörän rooliin jäävälle Auralle Kemppainen on ystävä, jota ei tarvitse jakaa muiden kanssa. Kirjan mustavalkoiset kuvat on piirtänyt Milla Paloniemi.


Joonas Tolvasen Puunaamioiden kirous (Otava 2021) vie seikkailulle Etelä-Koreaan. Jaakon ja Eliaksen mummi työskentelee naamiomuseossa Hahoe-kylässä, jonne perhe matkustaa lomallaan. Jotain kummallista on tekeillä. Museosta on kadonnut esineitä, kylä kärsii tulipaloista ja mustapukuisilla hämärämiehillä lienee pahat mielessä. Veljesten on otettava asioista selvää! Ritsa ja melontataidot tulevat nyt tarpeeseen. 

Puunaamioiden kirous on jatkoa kirjalle Jademiekan arvoitus (Otava 2020). Sarja on suunnattu lukemaan opetteleville ja siinä on Janne Kukkosen runsas mustavalkokuvitus.




Yläkouluikäisille

Taina Haahdin Aavikkotien hyypiö (Karisto 2021) on paitsi vauhdikas nuortendekkari myös voimaannuttava kertomus muutoksesta, oman paikan hakemisesta ja selviytymisestä. 

Kolmetoistavuotiaan Tinjan elämä mullistuu, kun hän joutuu muuttamaan yksinhuoltajaäitinsä kanssa puutarhojen täyttämältä pientaloalueelta Aavikkotien ankealle kerrostaloalueelle. Entiset kaverit, naapurit, harrastukset, pihan marjapensaat ja omenapuut jäävät taakse. Edessä on tavaroiden ja unelmien karsimista, uusi koulu ja uusi jengi, jonka hyväksymäksi ei taida kovin helposti päästä. Jännitystä elämään tuo aavekoira Teetee, jonka kohtaloa Tinja ryhtyy ratkomaan.




B. B. Alstonin kehutussa esikoisromaanissa Amari ja yön veljet (Otava 2021) seikkailee 13-vuotias tummaihoinen, afrohiuksinen Amari, jonka isoveli on kadonnut jäljettömiin. Veljen kohtaloa selvitellessään Amari päätyy yliluonnolliseen maailmaan, jota ei tiennyt olevan olemassakaan. Paljastuu, että hänellä itselläänkin on yliluonnollisia kykyjä — vaikkakin laittomia!

Vetävän ja taianomaisen fantasiaseikkailun on kuvailtu olevan kuin yhdistelmä Percy Jacksonia, Nevermooria ja Men in Black -elokuvia. Kolmeosaisen kirjasarjan avausosa on noussut kansainväliseksi lastenkirjatapaukseksi. Sarjan oikeudet on myyty jo yli 25 maahan ja Universal Pictures on ostanut sen elokuvaoikeudet.


Nuorille aikuisille

Angie Thomasin nuortenromaanissa Betoniruusu (Otava 2021) palataan kovasti kehutun Viha jota kylvät -teoksen seuduille.

Seitsemäntoistavuotiaan Maverick Carterin jengipomoisä istuu elinkautista vankilassa. Poikakin elää jengielämää, kauppaa huumeita ja kostaa rakkaiden puolesta.

Sitten Mav saa tietää olevansa isä ja joutuu odottamatta vastuuseen pienestä Seven-vauvasta. Vastuu lapsesta ja uskollisuus jengille vetävät eri suuntiin. Miten velvollisuuksien ristipaineessa löytää oman polkunsa ja onnistuu kasvamaan kunnon mieheksi?




Onko tässä sinulle tuttuja kirjoja? Suosittelisitko jotain näistä?







keskiviikko 1. syyskuuta 2021

Miten suoriuduin kesän 2021 bucket listastani?

Esittelin kesäkuussa kahdeksan kohdan kirja-aiheisen bucket listan tälle kesälle. Nyt kun kesä on ohi ja syyskuu alkanut, on aika katsoa, kuinka listan kanssa kävi.

1. Luen rantakalliolla

Jykevä, ikiaikainen kallio alla, loputon meri vieressä ja hyvä kirja sylissä. Se oli unelma, joka siinteli mielessäni kesä alkaessa. Ja unelmaksi se jäi.

Vietimme paljon aikaa rannoilla, kun oli niin kuuma kesä. Emme kuitenkaan kallioisilla rannoilla vaan hiekkarannoilla. Luin jonkin verran rantahiekalla, mutta en ollenkaan rantakalliolla.

Rannalla lukeminen oli muutenkin vähän haastavaa tänä vuonna. Minulla oli lapsi, joka kuvitteli osaavansa uida, vaikkei yhtään osannut. Häntä sai pitää aika tarkkaan silmällä.


2. Luen taskulampun valossa

Elokuussa olen tehnyt tätä paljonkin. Tyttären mentyä nukkumaan olen lueskellut vuoteessa Maria Petterssonin kiehtovia tarinoita historian jännistä naisista taskulampun valossa. Elokuun illat ovat olleet jo hämäriä, ja makuuhuoneemme valaistus on kehno, joten taskulamppu on osoittautunut tarpeelliseksi.

Alun perin olin suunnitellut, että olisimme lukeneet taskulampun valossa yhdessä tyttären kanssa esimerkiksi teltassa, mutta se ei toteutunut.

 

3. Luen kasvitieteellisessä puutarhassa

Heinäkuussa kävimme Helsingin yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa katsomassa jättilumpeita, jotka olivat juuri kukkimaisillaan. Selvittyämme tukahduttavan kuumista ja kosteista kasvihuoneista ulos istuuduimme puiden katveeseen lukemaan Melukylän lapsia. Elettiin pahinta helleaikaa ja ulkonakin oli rasittavan kuuma, joten lukuhetki ei ollut ihan niin ihana kuin olin kuvitellut.

 

4. Luen Neiti Etsiviä

Olin alkukesästä varma, että lukisin kesällä ainakin yhden Neiti Etsivän. Jopa ostin kolme kirjaa, vaikka entisiäkin olisi hyllyssä ollut. Ostamillani kirjoilla oli mieltä kutkuttavia nimiä: Neiti Etsivä ja jännittävät jälkiruoat, Neiti Etsivä ja kirjaston kummitus sekä Neiti Etsivä ja Pähkinäsärkijä-baletin arvoitus.

Silti en lukenut niistä mitään, enkä muitakaan Neiti Etsiviä. Koko kesän minulla oli voimakas halu lukea nimenomaan aikuisten kirjoja. Neiti Etsivät siis pysyvät edelleen tbr-listallani.


5. Piipahdan Puluboin kotikulmilla Hakaniemen torilla

Seitsenvuotiaani kävi jo heti alkukesästä mummun kanssa Hakaniemen torilla, ja olihan se Puluboikin siellä kuulemma ollut. Kyselin, mistä hän tunnisti, että kyseessä oli juuri Puluboi eikä joku muu pulu. Lintu oli kuulemma nokkinut maasta muruja, jotka melko varmasti olivat bullan muruja. Eli luonnollisesti kyseessä oli Puluboi.

Harmittaa vähän, ettei tullut sitten itse lähdettyä Puluboita katsomaan, mutta sittenpähän voin ottaa tämän kohdan taas ensi kesän bucket listille.

Tiesitkö muuten, että Puluboi on ruotsiksi Pippi? Ehkä Duvboy ei olisi kuulostanut kovin hyvältä, mutta että Pippi! Jotenkin ei sovi.


6. Käyn kirjastossa, jossa en ole käynyt

Reissuilla tulee aina käytyä kirjastoissa, joissa ei ole ennen käynyt. Kävimme kirjastossa ainakin Imatralla ja Sipoossa. Joitain kirjastoja jäi harmillisesti näkemättä, koska reissumme painottuivat viikonloppujen tuntumaan, eivätkä kirjastot monissa paikoissa olleet auki kesäviikonloppuisin, ainakaan sunnuntaisin (ehkä eivät ole talvellakaan).

Imatran kirjaston lastenosastolla oli hieno seinämaalaus

Sipoon kirjastossa oli hyvä valikoima ruotsinkielisiä kirjoja


7. Laitan 10 kirjaa kiertoon

Alkukesästä pidin kymmenen kirjan karsimista kovana tavoitteena. Mutta sitten innostuin konmarittamaan omat ja lapseni kirjat (kuten olen kertonut).

Kierrätyskeskukseen lähti useita kymmeniä teoksia. Paperinkeräykseen laitoin kolme suurta kassillista kirjoja, mikä kyllä vähän kirpaisi. Joskus kuitenkin on niin, että toisen roska on myös kaikkien muiden roska, eikä arvotonta roskaa kannata säästää.

 

8. Luen kirjaa jäätelöä syöden

Tämä kohta oli seitsenvuotiaani ehdotus listalle. Oli niin kuuma kesä, että jäätelöä tuli syötyä. Ja kyllä, söimme jäätelöä myös lukiessamme.

Tyttären mielestä tämä oli varmaankin loistava kohta, mutta pelkäänpä, ettei tämä pääse enää ensi vuoden listalle. Ääneen lukeminen ja syöminen yhtä aikaa ei vaan ole kauhean kätevää. Varsinkaan jäätelön syöminen kovalla helteellä. Samalla kun jäätelö valuu pitkin kättä, yksi malttamaton huutaa vieressä: "Lue! Mikset sä lue?"