2 kuvakirjaa, joissa hajuaisti on tärkeässä osassa

Tänään esittelen kaksi viehättävää kuvakirjaa, joissa molemmissa käytetään hajuaistia. Kirjoituskurssillani oli syyskuussa yhden kerran teemana aistit, ja minua kiehtoi eniten nimenomaan hajuaisti. Hajut ja tuoksut harvemmin välittyvät teksteistä. Olikin kiinnostavaa pohtia, miten kirjoittaja voisi paremmin tuoda ne esiin.

Sitten löysin kirjastosta pari kuvakirjaa, joissa hajuaisti on onnistuttu nostamaan merkittävään roolin. On ihan pakko esitellä ne teille.

Heitä minulle hyvä haju

"Kotona haisee. Ainakin minun nenääni.
On hyviä hajuja ja pahoja hajuja. Äiti sanoo hyviä hajuja tuoksuiksi. Minusta nekin ovat hajuja."

Jaakon kotona haisee kaali, kertoo Kirsti Kuronen Karoliinan Pertamon kuvittamassa kuvakirjassa Heitä minulle hyvä haju (Karisto 2021). Jaakon äiti ja isä ovat hurahtaneet kaaliruokiin, eikä kaalin hajua pääse karkuun minnekään.

"Yritän sulkeutua omaan huoneeseen, mutta sinnekin kaalinketale kiemurtelee oven alta."

Jaakko päättää lähteä ulos keräämään parempia hajuja. Avuksi hän ottaa papan kanssa askartelemansa haamuimurin. Ehkä sillä voi imeä hajujakin. Vastaantulijoille Jaakolla on yksi pyyntö: "Heitä minulle hyvä haju."

Alkaahan hyviä tuoksuja löytyä: mansikkainen huulirasva, tuore kanelipulla, kielo, vastaleikattu ruoho... Mutta onko vauvan kakka hyvä vai huono haju? Ainakin parempi kuin isän kakka.

Jaakko löytää myös abstrakteja tuoksuja. Miltä haisee kesä tai annos aurinkoa?

Ensi viikolla Jaakko päättää lähteä imuroimaan lisää hyviä hajuja. Minkä hajun sinä hänelle heittäisit?

Heitä minulle hyvä haju on kolmas osa Jaakosta kertovassa kirjasarjassa. Aiemmissa osissa on käytetty kuuloaistia (Kerro minulle kaunis sana) ja näköaistia (Näytä minulle hassu ilme). Uusimmassa, neljännessä osassa paneudutaan makuaistiin (Anna minulle mainio maku).

Kirsti Kuronen kirjoittaa kauniisti ja Karoliina Pertamon kuvat ovat ihania. Pidän kirjoista kovasti. Aistit kirjasarjan aiheena on hieno oivallus. Onkohan seuraavaksi luvassa tuntoaisti?

.

Mur ja mitä tuuli toi

"Jokin jännittävä tuoksu kantautui tuulen mukana juuri siihen kohtaan, missä Mur seisoi.
Mur nuuhki.
Tuoksu oli uusi, aivan erilainen kuin mikään aikaisempi."

Kaisa Happosen ja kuvittaja Anne Vaskon uusimmassa Mur-karhusta kertovassa kuvakirjassa Mur ja mitä tuuli toi (Tammi 2022) Mur-karhu saa ilmasta vainun. Sen on pakko seurata tuoksua.

"Tuoksu oli kuin näkymätön lanka, josta Mur piti kuonollaan tiukasti kiinni."

Kuten Mur-kirjoissa aina, Kaisa Happosen sanat ovat todellisia helmiä, tarkkaan harkittuja ja hiottuja, kauniita ja ilmaisuvoimaisia. Hyvin vähällä määrällä tekstiä muotoutuu hieno, voimakas ja koskettava tarina.

Anne Vaskon kuvitus on juuri niin ihanaa kuin aina. Kuinka ilmeikkäältä hän onkaan saanut Murin näyttämään ja kuinka viehättävä hänen metsänsä on.

Ja sitten yhtäkkiä metsä on poissa. Mur ei ymmärrä, mitä on tapahtunut. Se seisoo Vaskon upeassa kuvassa ihan pienenä keskellä valtavaa hakkuuaukeaa. Ilman puita ja lehvistöjä tuuli pyörii vinhasti ympäri aukeaa.

"Ilman puita
         tuuli eksyy."

Metsää ei enää ole, mutta Mur on karhu ja metsän pitäisi olla siellä, missä se on.

Hakkuuaukealta Mur löytää sen, minkä se haistoi. Mahtavan yllätyksen, jonkun Toisen.

Kirja on varsin kantaaottava, mutta kantaaottava taso avautuu ehkä kuitenkin vain aikuislukijalle. Lapsi saa rauhassa nauttia suloisesta eläinsadusta.

Apassit seikkailevat taas — tällä kertaa vuoden 1910 Espoossa

Tapani Baggen ja kuvittaja Carlos da Cruzin palkittu ja kehuttu Apassit-sarja on ollut lukulistallani siitä asti, kun ensimmäinen osa Aavehevosen arvoitus ilmestyi vuonna 2018. Jotenkin on vain päässyt vierähtämään yli neljä vuotta ja sarja on edennyt jo kuudenteen osaan, ennen kuin vihdoin pääsin tutustumaan siihen.

Aloitin lukemisen suoraan uusimmasta eli kuudennesta osasta Viikinkien aarre (Karisto 2022, arvostelukappale kustantajalta). Pian kuitenkin halutti tietää vähän enemmän taustoista ja siitä keitä Apassit ovat. Keskeytin lukemisen ja luin ensin sarjan ensimmäisen osan Aavehevosen arvoitus. Päätös oli hyvä. Ensimmäisessä osassa Apassien salaseuran alkutaival valottuu hienosti.

Tapahtumat sijoittuvat vuoden 1910 Helsinkiin. Kaupunkia piinaa aavehevonen, joka rymistelee pitkin öistä kaupunkia siniset silmät kiiluen ja sumua ympärilleen levittäen. Kerrotaan, että eräänä myrskyisenä alkusyksyn yönä Suomenlinnaan matkalla ollut yhteysalus haaksirikkoutui ja sen mukana painui pohjaan hevonen. Nähtävästi se oli palannut aaveena piinaamaan kaupunkilaisia. Mutta miksi aavehevonen rikkoo näyteikkunoita ja varastaa tavaraa?

Samaan aikaan neljä pojankoltiaista päättää perustaa salaseuran. Pojat tulevat varsin erilaisista taustoista. Erik ja Heikki ovat lyseolaisia. Erikin isä on tiedemies ja äitikin tutkii tähtiä kaukoputkella. Heikin isä on postivirkamies ja äiti työskentelee Stockmannin tavaratalossa.

Otto ja Samuli eivät enää 12-vuotiaina käy koulua. Otto auttaa isäänsä kalastajan hommissa. Samuli myy sanomalehtiä kadunkulmissa. Hän on enemmän tai vähemmän katupoika. Leipuri-isällä on tapana juoda tilipäivinä, ja Samuli on joutunut hakemaan isäänsä putkasta milloin miltäkin poliisiasemalta.

Poikien salaseuran nimeksi tulee Apassit. Pian siihen joudutaan ottamaan kaksi uutta jäsentä, kun Heikin kaksossiskot Elli ja Nelli pyrkivät mukaan. Kukaan ei erota Elliä ja Nelliä toisistaan, ei edes Heikki. Niinpä ensimmäisessä osassa heitä kutsutaan yleensä vain kollektiivisesti Ellinelliksi. Kuudetta osaa lukiessani ilahduin, että kehitystä oli tapahtunut. Nyt tytöt nähtiin omina yksilöinään, ja pojat ilmeisesti olivat jo oppineet erottamaan heidät.

Apassien ensimmäinen tehtävä on aavehevosen arvoituksen ratkaiseminen. Lasten apua tarvitaan, sillä poliisit on kuvattu melkoisiksi pölvästeiksi. Sitä minun oli vähän vaikea niellä, sillä oma isoisoisäni toimi poliisina juurikin 1910-luvun Helsingissä.

Apassien myötävaikutuksesta kinkkinen ja hämääviäkin elementtejä sisältävä arvoitus ennen pitkää ratkeaa ja rauha palaa Helsingin öisille kaduille.

Ensimmäinen osa jätti nälän kuulla lisää Apassien seikkailuista. Hyppäsin nyt takaisin kuudenteen osaan, mutta ennen pitkää kävi ilmi, että toinenkin osa eli Vanajaveden hirviö (Karisto 2018) olisi kannattanut olla luettuna, sillä siihen viitattiin kirjassa. Tuli sellainen vaikutelma, että kirjasarja olisi parasta lukea järjestyksessä, vaikka kaikki osat ovatkin itsenäisiä seikkailuja.

Viikinkien aarre -kirjassa liikutaan vuoden 1910 Espoossa. Heikin, Ellin ja Nellin perhe viettää kesälomaa mökissä Espoon Laajalahdessa. Onkiretkellään Heikki törmää aivan uskomattomaan näkyyn: viikinkilaivaan. Sen on pakko olla aavelaiva. Vai kuinka? Eihän viikinkejä enää voi olla olemassa.

Kun läheiseltä saarelta vielä löytyy kallioon hakattua riimukirjoitusta, Heikki käsittää tarvitsevansa Apassien apua. Pojat kaupungissa vievät Heikin kopioiman riimukirjoituksen professori Rietin tutkittavaksi. Ja sitten professori katoaa!

Erik, Otto ja Samulikin kiiruhtavat Laajalahteen. Edessä on seikkailu, jossa lentelee tiiliskiviä ikkunoista sisään, koetaan hurjia ukkosmyrskyjä ja ollaan vähällä räjähtää kappaleiksi. Espoon poliisikin vaikuttaa idioottimaiselta, joten Apassien tehtäväksihän arvoituksen ratkaiseminen jää.

Viikinkien aarre oli vauhdikkaampi ja jännittävämpi kuin Aavehevosen arvoitus. Tarina piti hyvin otteessaan ja sivuja oli vain pakko kääntää nopeasti eteenpäin.

Suuri kiitos kirjasarjan houkuttelevuudesta kuuluu kirjoittajan lisäksi kuvittaja Carlos da Cruzille. Upea ja runsas nelivärikuvitus tekee tarinoista erittäin visuaalisia. Ihanaa, että kuvitukseen on panostettu näin paljon.

Oman kahdeksanvuotiaani kohdalla huomaan, että kuvituksella on valtava merkitys siinä, kuinka hyvin ja kauan lapsi viihtyy kirjan äärellä. Mitä enemmän värikuvitusta kirjassa on, sitä kauemmin tytär jaksaa lukea.

En ollenkaan ihmettele, miksi Apassit-sarja on kerännyt palkintoehdokkuuksia. Aavehevosen arvoitus oli vuonna 2019 Helmet-kirjallisuuspalkintofinalistina ja LukuVarkaus-ehdokkaana ja se sai Punni-kunniamaininnan sekä Runeberg Junior kunniakirjan. Runeberg Junior -ehdokkaana sarjan kirjoja on ollut kolmesti, ja sarjan kolmas osa Katoava muumio (Karisto 2020) voitti Runeberg Junior -palkinnon 2020.

Seuraavaksi aion lukea neljä minulta väliin jäänyttä osaa, ja toivon, että osia ilmestyy vielä lisää. Aion myös houkutella kahdeksanvuotiaani lukemaan sarjaa. Nämä kirjat sopivat niin hyvin itse luettaviksi, etten aio lukea niitä hänelle ääneen.

Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka vie stiguttajien maailmaan — ja minä opin mitä se tarkoittaa

Kalle Veirton uusin lastenromaani Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka ja Kurko Kökköläinen (Karisto 2022) oli minulle aika erikoinen lukukokemus. Äitini nimittäin luki sen minulle ääneen. Tai no, ei hän sitä varsinaisesti minulle lukenut vaan kahdeksanvuotiaalle tyttärelleni, mutta kuulin kyllä kaiken keittiöhommissa puuhaillessani.

Kirja on peräti yhdeksästoista osa Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka -sarjassa. Ei pahemmin haitannut, vaikkei kukaan meistä ei ollut tutustunut sarjaan aiemmin.

Kirjan kertojahahmo on alakouluikäinen Henkka Virtanen, jolla on kaverinsa Jiikoo Kivimutkan kanssa etsivätoimisto. Etsivätoimiston päämaja Eppiiai sijaitsee Pumpputiellä jonkinlaisessa vajassa Virtasten takapihalla.

Kirjan alussa valtakunnallinen Kunditkin on herkkii ja lukee kirjoi -kiertue 😂 saapuu lahtelaiskouluihin. Kivimutkan koululla kirjailija Jim Juudas Kalkku käy kertomassa vauhdikkaista nettipelaamista käsittelevistä kirjoistaan sekä tyttöystävänsä kanssa kirjoittamastaan teoksesta nimeltään Kirja uusille ihmislapsille 😂.

"'Se ei ole kirja tytöille eikä pojille eikä kenellekään muulle vaan kaikille maapallomme ihmislapsille', Kalkku selitti Kivimutkan koululla.
   Siinä kohtaa Kivimutka oli nostanut kätensä ja saanut luvan kysyä.
   'Ole hyvä!'
   'Jos se ei ole kirja tytöille eikä pojille eikä kenellekään muulle, niin miten se voi olla kirja kaikille ja miksi sellaista kukaan lukisi?'"

Nauroin vesissä silmin 😂. Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka ja Kurko Kökköläinen oli aika selvästi kirja pojille. Siinäkin liikuttiin pelimaailmassa, ei tosin nettipelimaailmassa niin kuin fiktiivisen Kalkun kirjoissa, vaan Stiga-lätkämaailmassa.

Tapahtumat käynnistyvät, kun Kivimutka päätyy ottamaan kirjailija Kalkun kanssa erän Stigalla. Selviää, että Kivimutka onkin aika taitava stiguttaja, suoranainen stigamestari. Niinpä parin viikon päästä Kivimutka saa kutsukirjeen Suuren Stiga-lätkäkiertueen eli CHL/China High Voltage League Stiga Tournamentin haastajaturnaukseen Lahden Isku Areenalle.

Alkuun olin ihan pihalla, mistä oli kyse. Ymmärtämistä vaikeutti ehkä se, että en lukenut tekstiä itse ja puuhailin kuunnellessani muuta. En myöskään nähnyt kuvitusta. Jari Paanasen mustavalkoista piirroskuvitusta oli kirjassa tosin hyvin niukasti, mutta olisihan se ollut informatiivista.

Kyse oli siis pöytäjääkiekosta. Pöytäjääkiekon haastajaturnauksen mestaruudesta kisaillaan melkein koko kirjan ajan.

Jiikoo Kivimutka ilmoittautuu kisaan pelaajanimellä Marsalkka Stig A Mannerhemmo. Asenne on kohdillaan: "Turha koittaa, Jiikoo voittaa!" Henkka Virtanen pääsee mukaan hänen avustajanaan.

Turnauksessa pelaa myös pöytäjääkiekon lyömätön mestari Kurko Kökköläinen alias Keisari Kökkö-Kakkiainen alias Ville-Kristian Kalliainen, jolla myös on asenne kohdillaan: "Armoa ei pyydetä eikä anneta!"

Kymmenennen luvun kohdalla aloin ihmetellä, eikö kyseessä pitänyt olla jonkinlainen dekkari, jos kerran kirjan nimessä mainitaan sana etsivätoimisto. Pahaenteisesti Henkka pian totesi: "Sen iltapäivän ajan mun Sherlock-puoleni uinui ja alistui avustaja Virtaselle, jota pompotti tähtipelaaja Jiikoo alias Marsalkka".

"Turnaus oli yleisilmeeltään pelkkää pelaamista taukojen ja sämpylöiden säestyksellä. Yksi voitti, toinen hävisi. Ja sitten vaihtuivat pelaajat puikoissa, ja sama kaava toistui."

Aloin jo vaipua koomaan, mutta sitten rupesi kuin rupesikin tapahtumaan. Henkan Sherlock-puoli sai karistaa unet silmistään. Kertomus imaisi viimein minutkin kunnolla mukaansa, ja halusin vain koko ajan tietää, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Kirjan lopussa olimme kaikki kolme eri-ikäistä tyttöä/naista sitä mieltä, että kirja kannatti lukea. Meistä se oli poikakirja, vaikka saattaahan jotain tyttöäkin oikeasti kiinnostaa Stiga-lätkä ja Stiga-lätkäturnauksen pitkällinen kuvaaminen. Minä olin kuitenkin kuin kala kuivalla maalla sitä kuunnellessani.

Oli silti virkistävää pistäytyä ihan vieraaseen maailmaan. Sehän juuri on lukemisessa parasta, että varsin vähällä vaivalla pääsee tutustumaan asioihin, joihin ei koskaan tule törmänneeksi arkimaailmassa.

Kirja oli sitä paitsi hauska. Hörähtelin vähän väliä. Veirton kieltä ja sanavalintoja oli kiinnostava kuunnella. Teksti oli melkoista sananrieskaa (sananrieska-sanan aion ehdottomasti lainata Veirtolta omaan kielenkäyttööni — ihan mahtava ilmaisu!).

Äitini antoi pisteitä siitä, että kirjan teksti on ladottu suurin kirjaimin ja väljin rivinvälein. Se helpottaa niin nuoren kuin vanhankin lukemista. Kirja oli varsin nopealukuinen, vaikka siinä onkin 149 sivua. Ihan yhdellä kertaa ei äitini sentään saanut sitä meille luettua, vaan joutui jatkamaan vielä seuraavana päivänä. Ei urakkaan silti kovin montaa tuntia kulunut.

"No, aiotteko lukea vielä muita Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka -kirjoja?" äitini kysyi. Kukapa tietää. Ehkä aiommekin. Kirjoilla on mielikuvitusta kutkuttavia nimiä, kuten:

• Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka ja hitonmoinen lohisoppa
• Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka ja Kirjastokarju
• Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka ja Sherlock Holmesin jalanjäljet
• Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka ja kauppakeskuksen kummitus
• Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka ja laulava joulupukki

Oletko sinä lukenut Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka -sarjaa? Mitä olet pitänyt siitä?

Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta.

Varokaa! Rikhardinkadun kirjastossa kummittelee!

 

"Hyllyjen päädyn takaa kuului hiljaista kahinaa. Nico nousi jalkeille ja hiipi varovasti kohti ääntä. Mimosan olisi pitänyt olla jossakin sillä suunnalla, mutta hämäryydessä oli vaikea nähdä mitään. Yhtäkkiä Nicon selän takaa kuului selkeä kopsahdus. Hän kääntyi ympäri. Sydän hakkasi villisti, kun hän tuijotti lattialla lojuvaa kirjaa. Sitten hyllystä liukui esiin toinen kirja, joka roikkui hetken ilmassa ja putosi alas. - -
Ilma näytti väreilevän, ja kirja toisensa jälkeen alkoi liukua kohti hyllyn reunaa. Ne putoilivat alas, kops, kops, kops."

 

Juha-Pekka Koskinen on sijoittanut uuden alakoululaisten jännityssarjan aloitusosan yhteen lempipaikoistani Helsingissä: Rikhardinkadun kirjastoon. Kirjassa Mysteerijengi — Kirjaston kiusanhenki (Karisto 2022) vastaperustettu Mysteerijengi on ensimmäisen tapauksensa äärellä.

Sisarukset Nico ja Mimosa sekä heidän ystävänsä Iivo tulevat perustaneeksi Mysteerijengin oikeastaan vain siksi, että heillä on niin upea salainen piilopaikka. Hieman epäonnistuneissa ullakkoasuntoremonteissa on kerrostalon ullakolle jäänyt Mimosan vaatekaapista Iivon kenkäkaappiin johtava käytävä ja tyhjä huone, jonka lapset ovat vallanneet päämajakseen. Jos on päämaja, on luonnollisesti oltava myös salaseura.

Ensimmäinen ratkaistava juttukin löytyy helposti, kun Iivo kuulee Rikhardinkadun kirjastossa käydessään kahden kirjastonhoitajan juttelevan. Yön aikana tyhjässä ja lukitussa kirjastossa on paiskottu maahan kymmeniä kirjoja. Kuka ja miksi?

Ihmeen helposti lapsille annetaan lupa tutkia asiaa. He saavat kulkukortin kirjastoon ja kolme päivää (tai oikeastaan yötä) aikaa selvittää, mitä kirjastossa oikein tapahtuu.

Rikhardinkadun kirjaston portaikko

Lapset olettavat, että kirjastossa jyllää kummitus, joten he tarvitsevat tietoa henkilöltä, joka on nähnyt kummituksen. Sellainen onneksi asuu vain muutaman korttelin päässä. Iivon isotäti Elina on folkloristi, joka tietää kansantaruista, kummituksista ja ihme otuksista yhtä jos toista.

Jotenkin Elina tulee käsittäneeksi, että lapset haluavat hänet mukaan Mysteerijengiin. Lapset eivät tietenkään kehtaa kieltää, joten Mysteerijengi saa neljännen jäsenen. Mummovahvistuksen mukaan tulo tekee tarinasta raikkaan, arvoituksia ratkovia lapsiryhmiä kun on kirjallisuus tulvillaan.

On mummojäsenestä hyötyäkin, kun tarvitaan alibi yöllisille poissaoloille. Vanhemmat eivät epäile mitään, kun lapset lähtevät yökylään Elinalle.

Öinen Rikhardinkadun kirjasto on loistava miljöö kummitustarinalle. 1880-luvulla rakennettu kirjasto henkii vanhanajan tuntua. "— Tämä on kyllä aika hieno kirjasto, varsinkin näin yöllä" Iivokin toteaa.

Rikhardinkadun kirjaston interiööriä

Tyttäreni nieli helposti ajatuksen kummituksista kirjastossa. Olimme käyneet Rikhardinkadun kirjastossa juuri vähän ennen kirjan lukemista. Silloin yhdessä kirjaston nurkassa oli ollut värisevä ja välkkyvä lamppu. Tyttäreni oli tehnyt päätelmän, että kummitus värisytti sitä. Hän oli haltioissaan, kun tämä kirja tuntui osoittavan hänen teoriansa oikeaksi.

Rikhardinkadun kirjaston kummitusnurkka???

Tarina oli meistä loistava. Löysimme monia plussia:

+ Öinen kirjasto on mielikuvitusta kutkutteleva tapahtumapaikka, varsinkin kun kirjasto on vieläpä olemassa oleva ja tuttu. Tarina silti toimii kyllä varmasti, vaikkei olisi ikinä käynyt Rikhardinkadun kirjastossa — tai edes Helsingissä.

+ Kirjassa on paljon puhetta kirjoista ja etenkin vanhoista kirjoista, mikä saa meidät huokailemaan onnesta. 

+ Kirjassa selvitellään vanhoja asioita ja sukelletaan historian syövereihin — tosin maltillisesti ja vain sen verran kuin on tarinan kannalta tarpeen.

+ Kirjassa on folkloristi. Kyllä osaan arvostaa sellaista vanhana kansatieteilijänä ja folkloristiikan opiskelijana.

+ Kirjassa on Saana Nyqvistin kivan näköinen kuvitus, joka herättää kirjan hahmot hienosti eloon.

Tämä oli ensimmäinen tänä vuonna yhdessä lukemamme kirja, josta olimme molemmat todella innoissamme. Kiinnostaa kovasti kuulla, missä Mysteerijengi seikkailee sarjan seuraavissa osissa. Toivottavasti jossain yhtä ihanassa ja tunnelmallisessa kohteessa Helsingissä.

Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!

Yksi tavallinen päivä ja 12 lääketieteen ammattilaista eri puolilta maailmaa

Oletko jo tutustunut Carlos da Cruzin ja Anniina Mikaman Päivä Maapallolla -sarjaan? Värikkäästi kuvitetussa lasten tietokirjasarjassa kierretään ympäri maailmaa tutustumassa eri maissa asuvien ihmisten elämään tavallisena arkipäivänä. Tarinan lomassa oppii maantietoa ja eri kulttuurien tapoja.

Kirjasarjan aiemmissa osissa on seurattu ensin koulupäivää ja sitten poliisien työtä eri puolilla maapalloa. Uusin osa Päivä maapallolla — Lääkärit (Karisto 2021) tutustuttaa hoitoalan ammattilaisten työhön 12 maassa, muun muassa Suomessa, Venäjällä, Saudi-Arabiassa, Japanissa, Burkina Fasossa, Kanadassa ja Kuubassa.

Terveysalalla työskentelevät ihmiset edustavat eri ammattiryhmiä. Kirjassa tavataan esimerkiksi lääkäri, sairaanhoitaja, hammaslääkäri, ensihoitaja, kätilö, fysioterapeutti, eläinlääkäri ja mikrobiologi. Heistä esitellään perheenjäsenet ja harrastukset ja heidän päivästään on poimittu seitsemän tuokiokuvaa, jotka kertovat paitsi heidän työstään myös vapaa-ajastaan.

Esimerkiksi ranskalaisesta koululääkäri Nadinesta kerrotaan sanoin ja kuvin, kuinka klo 9.15 saapuvat Nadinen ensimmäiset potilaat. Aamupäivä vierähtää esikouluikäisten potilaiden parissa. Kello 12.16 Nadine istuu lounaalla. Iltapäivällä Nadine selvittelee mahdollista kännykkäriippuvuutta ja kertoo erään oppilaan vanhemmille, että näiden poika tarvitsee silmälasit. Kello 19 Nadine leikkii koiransa Poussifin kanssa rannalla.

Kirja soveltuu vanhemman ja leikki-ikäisen lapsen yhdessä tutkittavaksi tai pienen koululaisen itse lukemaksi. Sitä voi loistavasti käyttää opetuksessa alakoulussa.

Kirja sopii sinulle, jos

• olet tiedonhaluinen
• sinusta on hauska oppia eri kulttuureista
• olet kiinnostunut tietämään, miten muut ihmiset päivänsä viettävät
• terveydenhoitoala kiinnostaa
• sinusta useisiin lyhyisiin pätkiin jaettu teksti on pitkää tekstiblokkia mukavampi lukea
• nautit kuvien tutkimisesta
• pidät siitä, että kuvituksessa näkyy erilaisia ja eri värisiä ihmisiä

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Hiihtoloma lähestyy — Onko lukulista laadittu?

Tyttärellä on edessään ensimmäinen hiihtoloma koululaisena. Nyt on hyvä hetki laatia talviloman tbr-lista.

Ensimmäinen ehto on, ettei listalle päätyvä kirja saa kertoa koulusta. Meillä on luettu viime aikoina paljon koulumaailmaan sijoittuvia kirjoja, kuten Timo Parvelan Ella-sarjaa, Paula Norosen Yökoulu-sarjaa ja Tuula Kallioniemen Karoliina-sarjaa. Ne ovat kivoja kirjoja, mutta lomalla on hyvä unohtaa koulu kokonaan hetkeksi.

Siksi emme aio lukea myöskään Arttu Unkarin uusinta Isämies-kirjaa Isämies ja hyytävä hypnoosi, vaikka varmasti tartumme siihen loman jälkeen.

Hyvä lomakirja on viihdyttävä. Se vie toiseen ympäristöön tai antaa luvan laittaa aivot hetkeksi narikkaan. Alla olevat kirjat ovat listaltamme tällä hetkellä, mutta suunnitelmat voivat vielä muuttua. Lomalla on tärkeintä lukea juuri sitä, mitä huvittaa.

Jännitystä ja seikkailuja

Aloitetaan sirkushuveilla. Hyppäys karnevalistiseen sirkusmaailmaan irrottaa tehokkaasti arjesta. Jørn Lier Horstin kirjoittama ja Hans Jørgen Sandnesin kuvittama Operaatio Sirkus (Otava 2022) on norjalaisen Etsiväkaksikko-sarjan yhdeksäs suomennettu osa (suom. Sanna Manninen). 

Sirkuksen saapuminen Virtakylään tuo pikkukaupunkiin vilskettä ja vaihtelua. Samaan aikaan Frans-vaarin taloon kuitenkin murtaudutaan ja arvokas nukke varastetaan. Tildalla ja Oliverilla on taas selvitettävää.

Etsiväkaksikon mysteerit eivät ole liian jänniä ja sopivat ääneen luettuina jo eskarilaisille. Iloinen värikuvitus tukee tekstiä.

Jatketaan dekkarien parissa, kun on alkuun päästy. Ruotsalaisen mestaridekkaristin Jens Lapiduksen kirjoittama ja Gustaf Lordin kuvittama Tillilän liiga — Jalokivikeikka (Karisto 2022) on Tillilän liiga -lastendekkarisarjan toinen suomennettu osa (suom. Säde Loponen). 

Joonatan, Zasha ja Pallo muodostavat Tillilän liigan, jota voisi kai sanoa rosvokoplaksi. Pikkugangsterit ovat kuitenkin hyvällä asialla. Kun hyväntekeväisyysjärjestöltä on huiputettu suunnaton määrä rahaa, Tillilän liiga on valmis selvittämään asiaa.

Lordin kuvitus on Etsiväkaksikoihin verrattuna karrikoidumpi, mutta sekin on runsas ja värikäs. Seitsenvuotiaani mieltyi enemmän Sandesin kuvitukseen. 

Hyväntuulisia kertomuksia eläinrakkaille

Loman kunniaksi maisemanvaihdos voisi olla paikallaan. Kaupunkilaisina lähdemme tietysti maalle. Helena Wariksen ja kuvittaja Mirjami Mannisen Olafin Pentupäiväkirjat -sarja vie maatilalle, jossa on vaikka minkälaisia eläimiä. Tapahtumien keskiössä seikkailee hyväsydäminen koiranpentu Olaf.

Lukemaan oppineille itse luettavaksi tarkoitetussa sarjassa on runsas mustavalkokuvitus. Seitsenvuotiaani mielestä sarjan kirjat ovat selvästi ääneenlukukirjoja. Ääneen luettuna Olafin Pentupäiväkirjat sopivat jo eskari-ikäisille.

Sarjan uusimmassa, viidennessä osassa Pitelemätön pitkäkorva (Otava 2022) tilalle saapuu uusia eläimiä. Muut eläimet eivät aaseista innostu, mutta Olaf tekee kärsivällisesti tuttavuutta. Olafia työllistää myös kanitarhan merkilliset tapahtumat. Aivan kuin tarhan läheisyydessä liikuskelisi ylimääräinen pitkäkorva. Mitä asialle pitäisi tehdä?

Koirista pitäville sopii myös Helena Meripaaden Tassu-trio-sarja. Meillä se luokittuu vielä ääneen luettavaksi, sillä seitsenvuotias ei uskalla tarttua itse kirjaan, jossa ei ole lainkaan kuvitusta. Parin vuoden päästä tilanne on varmaan toinen. Parhaiten sarja taitaakin sopia noin 9-12-vuotiaille lukijoille.

Todentuntuiseksi kehuttu sarja on jo edennyt viimeiseen, kuudenteen osaan nimeltään Koirasankari (Otava 2022). Kansikuvasta vastaa Olafin Pentupäiväkirjatkin kuvittanut Mirjami Manninen.

Kolmea alakouluikäistä ystävystä, Allua, Christaa ja Erikaa, yhdistää rakkaus eläimiin. Tytöt touhuavat yhdessä koiriensa ja kissojensa kanssa. Koiria viedään treeniryhmään ja harjoitetaan rallytokokisoja varten. Christan kissakotiinkin tulee vähäksi aikaa asumaan serkkujen koira. Mitä Mäyrä-kissa mahtaa tuumia jättiläismäisestä berninpaimenkoirasta?

Hyisenä, sateisena pyhäinmiesten päivän iltana tyttötrion ja koirien kävelylenkki muuttuukin yhtäkkiä pelastusoperaatioksi. Nyt tarvitaan rohkeutta, mutta yhteistyö kantaa.

Nopealukuisen huumorin ystäville

Andy Griffithsin ja kuvittaja Terry Dentonin Maailman paras puumaja -sarja on edennyt jo kuudenteen osaansa Maailman paras puumaja, 78 kerrosta — Elokuvahullutus (Otava 2022, suom. Anssi Alanen). Emme ole lukeneet aiempia osia, mitä nyt vähän selailimme niitä viimeksi kirjastossa käydessämme. Mutta ei hätää. Kaksikon juttuihin pääsee sisälle aloittipa mistä osasta tahansa.

Viihdyttävän kirjasarjan kehutaan sopivan varsinkin koululaisille, joilta ei ihan kauheasti lukuhaluja löydy. Kirja eteneekin joutuisasti. Sivuja saa kääntää vähän väliä, eikä juonen seuraaminen vaadi erityistä keskittymistä.

Sarja kertoo Andystä ja Terrystä, jotka asuvat puumajassa ja tekevät siellä kirjoja yhdessä. Andy kirjoittaa sanat ja Terry piirtää kuvat. Toverusten puumajassa oli alun perin 13 kerrosta, mutta kirjasarjan jokaisessa osassa he ovat lisänneet majaansa 13 kerrosta, joten nyt kuudennessa osassa kerroksia on jo 78.

Puumaja vaikuttaa aika sekavalta ja älyvapaalta. Kuten Andy toteaa: "Toki elämä voi äityä hulvattomaksi, kun asuu 78 kerroksen puumajassa..." Lausahdus kiteyttää jotain olennaista koko kirjasta.

Tällä kertaa ollaan elokuvatunnelmissa. Puumajasta on päätetty tehdä elokuva, jota ohjaamaan on palkattu Hollywoodin Herra Isokiho. Elokuvan teko on ihan erilaista kuin kirjojen työstäminen. Sen saa Andy karvaasti kokea, kun hänet syrjäytetään projektista. Edessä häämöttää vääjäämättömästi jättiriita. Kestääkö kaksikon ystävyys sen? (Ilmeisesti, koska heinäkuussa ilmestyy Maailman paras puumaja, 91 kerrosta — Lapsenvahdit kiipelissä).

Kirjat on saatu arvostelukappaleina kustantajalta.

Apua heille joilta sateet ovat kadonneet

"And there won't be snow in Africa this Christmas time
The greatest gift they'll get this year is life
Where nothing ever grows, no rain nor rivers flow
Do they know it's Christmas time at all?"

(Midge Uren sanoittamasta laulusta Do They Know It's Christmas?)

Tyttäreni innostui viime vuonna Afrikasta, ja halusi lukea Afrikasta kertovia lastenkirjoja. Löysimme useita, mutta suurimman vaikutuksen meihin teki Tuula Korolaisen kirjoittama ja Meria Palinin kuvittama Sara ja kadonneet sateet (Karisto 2020).

Elämä käy mahdottomaksi seitsenvuotiaan Saran kotikylässä. Vesivarastot ehtyvät. Pellot kuivuvat ja halkeilevat. Vuohet kuolevat. Sateita ei kuulu. On vain yksi vaihtoehto: kävellä loputtoman kuivan ja polttavan kuuman aavikon halki kaupunkiin.

On käveltävä päivä toisensa jälkeen, pakotettavat jalat astumaan eteenpäin. Paahtavimman auringonpaisteen aikaan on yritettävä etsiä suojaa vähäisten pensaiden alta. Yöllä pelottavat shakaalit ja hyeenat. Eväät loppuvat, vettä on jäljellä huolestuttavan vähän. Vauhti hidastuu. Kivikon terävät särmät sattuvat varpaisiin ja kyyneleet tulvivat Saran silmiin.

"There's a world outside your window
And it's a world of dread and fear
Where the only water flowing
Is the bitter sting of tears"

(Midge Ure: Do They Know It's Christmas?)

Lopulta Saraa alkaa pyörryttää ja hän vajoaa maahan. Äiti onnistuu kantamaan hänet tielle, jonne ei onneksi ole enää pitkä matka. Sieltä he saavat kyydin kaupunkiin. Sara ja äiti pääsevät sairaalaan tiputukseen, viime hetkellä.

Kirja saa minut aina itkemään. Lopussa onneksi muistutetaan, että toivo on tekoja. Kansainväliset järjestöt, kuten Punainen Risti, Unicef, Plan ja Kirkon Ulkomaanapu auttavat kuivuusalueella toimittamalla ihmisille vettä, ruokaa ja terveyspalveluita.

"And in our world of plenty
We can spread a smile of joy
Throw your arms around the world
At Christmas time"

(Midge Ure: Do They Know It's Christmas?)

Löytyisikö sinun sydämestäsi näin joulun aikaan halua auttaa? Vai ajatteletko "thank God it's them instead of you"?

Järjestöjen kautta auttaminen on helppoa. Tässä linkkejä:

• Punainen Risti
• Suomen Unicef
• Plan
• Kirkon Ulkomaanapu
• Pelastakaa Lapset Ry
• SOS Lapsikylä
• Interpedia
• Pelastusarmeija
• Suomen Pipliaseura

Itse lahjoitan taas tänä vuonna Planin kautta satukirjoja pakolaisleirille, mutta Sara ja kadonneet sateet -kirjan innoittamana päätin lahjoittaa myös vettä.

Lue myös: Anna lahjaksi lukutaito

Kuvat: Pixabay, paitsi kirjan kansikuva Karisto

 

5 kirjaa todellisuuspakoa kaipaavalle varhaisnuorelle

Synkästä ja pimeästä marraskuusta selviää vain yhdellä tavalla: pakenemalla todellisuutta kirjojen maailmaan. Esittelen viisi syksyn uutuuskirjaa, jotka irrottavat ajatukset arjesta. Kirjat on suunnattu varhaisnuorille, ja niissä on selvästi mietitty, kuinka älylaitteiden kanssa kasvaneet lapset saadaan pidettyä kirjan äärellä.  

OSKAR KÄLLNER — kuv. KARL JOHNSSON:
IMPERIUMIN PERILLISET — RAUTARUUSU

Suom. Leena Peltomaa. Otava 2021

Nopeatempoinen avaruusseikkailu pitää otteessaan alusta loppuun saakka. Sisarukset Alice ja Elias kiitävät galaksien halki avaruusalus Hiljaisuuden kyydissä jahdaten äitinsä siepannutta vihollisalusta. Päämääränä on Rautaruusu-niminen asema, mutta vastassa on joukko vaarallisia kraosotureita.

Rautaruusu on Imperiumin perilliset -sarjan toinen osa, joka alkaa siitä, mihin edellinen osa Tähtiin temmatut päättyi. Lasten science fiction -tarina sopii luettavaksi noin yhdeksänvuotiaasta ylöspäin. Luvut ovat lyhyitä, dialogia on paljon, juoni etenee vetävästi ja kirjassa on värikuvitusta.

JOHANNA HULKKO — kuv. JANI IKONEN:
HARMAA HAKKERI 2 — GLACIER VASTAAN VAPAUS

Karisto 2021

Hakkerimaailma on minulle aivan yhtä tuntematonta maaperää kuin kaukaiset galaksit. Sarjan ensimmäisessä osassa Harmaa hakkeri — Glacier vastaan Hopea viattomana hupina alkanut koulupoikien hauskuuttamiseen tähdännyt hakkeritoiminta muuttuu jännittäväksi seikkailuksi, jossa vastassa on kaupungin mahtavin yritys Hopea.

Toisessa osassa vakuutusyhtiö Vapaus vetää kaupungin asukkaiden elämää rajoittavien toimiensa takia hakkeriporukan huomion puoleensa. Tarina haastaa miettimään oikean ja väärän rajaa.

Varhaisnuorille tarkoitettu kirja on rakennettu helppolukuiseksi. Kuvitusta olisi kylläkin voinut olla enemmänkin ja se olisi voinut olla värillistä.

Plussaa siitä, että luvut ovat todella lyhyitä, eikä kaikkia ole edes pakko lukea! Alussa olevasta käyttöohjeesta selviää, että kirjassa on kolmenlaisia lukuja: 

• juonen kannalta oleellisia lukuja, jotka täytyy lukea ymmärtääkseen, mitä tapahtuu
• hyödyllisiä lukuja, joissa on tarpeellista tietoja
• lukuja, jotka voi skipata, jos ei jaksa / ehdi lukea koko kirjaa

Nerokas konsepti. Toivottavasti opettajat osaavat ohjata lukuhaluttomia poikia (ja miksei tyttöjäkin) tämän kirjasarjan pariin.

ÅSA LARSSON & INGELA KORSELL — kuv. HENRIK JONSSON:

PAX 3 — IHTIRIEKKO

Suom. Sirpa Alkunen. Otava 2021

Marraskuun pimeät illat ovat ihan parasta aikaa tarttua kauhufantasiasarja Paxiin. Miljöönä on ruotsalainen Mariefredin pikkukaupunki, josta tuskin heti arvaisi, mitä kaikkea se kätkee sisäänsä. Kaupungissa on maaginen kirjasto, jonka vartijoiksi on valittu veljekset Alarik ja Viggo. Kaupungissa liikkuu pimeyden voimia ja tuonpuoleisia olentoja. 

Kirjoittajat, dekkaristi Åsa Larsson ja opettaja, lastenkirjailija ja kirjallisuudentutkija Ingela Korsell, ammentavat pohjoismaisesta mytologiasta ja marssittavat kymmenosaisessa kirjasarjassaan valokeilaan kansanperinteen eri hahmoja. Kuvituksena on sarjakuvapiirtäjä Henrik Jonssonin mustavalkoisia sarjakuvaklippejä.

Kolmannessa ja uusimmassa suomennetussa osassa Ihtiriekko pyhäinpäivä lähestyy ja aaveiden mahti voimistuu. Halloweenia juhlivien koululaisten keskellä vaeltaa  kammottava ihtiriekko, joka on valinnut uhrinsa ja päättänyt kostaa. Voiko sen pysäyttää?

Kirjasarja on ilmeisesti suunniteltu luettavaksi järjestyksessä ensimmäisestä osasta alkaen, sillä Ihtiriekko alkaa suoraan luvusta numero 51. Tässäkin kirjassa luvut ovat hyvin lyhyitä. Sarja sopii noin kymmenestä ikävuodesta ylöspäin sellaisille, jotka nauttivat kauhusta, taikuudesta ja toiminnasta.

VILU VARENTO:

BE COOL — JÄYKKÄNÄ JENKEISSÄ

Karisto 2021

Be Cool — Jäykkänä Jenkeissä on jatkoa kirjalle Be Cool, joka voitti pari vuotta sitten Kariston ja Lastenkirjainstituutin järjestämän Sytytä lukemisen vimma! -kirjoituskilpailun. Kilpailussa etsittiin erityisesti 11–14-vuotiaita poikia kiinnostavaa uudenlaista ja rohkeaa nuortenkirjaa. Rennolla otteella kirjoitetussa Be Coolissa oli nopeatempoinen juoni, paljon dialogia ja hillitöntä huumoria.

Taiteilijanimen Vilu Varento taakse kätkeytyy kolme ystävystä, jotka ovat tunteneet toisensa lukiovuosista alkaen: Matilda Ahlsten, Saara Honkanen ja Suvi Nurmi.

Toisessa osassa panokset kovenevat — suorastaan jäykistyvät. Saadaankohan yläkouluikäisten poikien lukuhalut heräämään räävittömillä navanalusjutuilla?

Tarinassa lomaillaan New Yorkissa, mikä ainakin minulle kuulostaa silkalta todellisuuspaolta tänä korona-aikana, kun edellisestä ulkomaanmatkasta tulee kohta kaksi vuotta.

Päähenkilöiden lomatunnelmiin kuuluvat mm. erotiikkamessut ja nettiseksistä hermoilu. Kirjan sanoma siitä, että noloudesta voi tulla supervoima, saattaa hyvinkin vedota itsestään usein epävarmoihin yläasteikäisiin.

Hyvin lyhyet luvut taitavat muuten olla nykyajan muoti-ilmiö. Parisataasivuinen kirja on jaettu peräti 69 lukuun.

JUSSI LEHMUSVESI — kuv. CHRISTER NUUTINEN:

ARIANAN AIKAMATKAT — ROBIN HOODIN JÄÄTÄVÄ PLÄTS

Otava 2021

Perinteisten satujen arvomaailma on aika tunkkainen. Toimittaja ja kirjailija Jussi Lehmusvesi päätti räjäyttää satujen vanhentuneen arvomaailman palasiksi. Samalla hänen vaatimattomana tavoitteenaan oli kirjoittaa kirja, jota lapset eivät voisi jättää kesken.

Syntyi hillittömän hauska tarina kuudesluokkalaisesta Arianasta, joka tempautuu supernolon isänsä työhön liittyvän virtuaaliavaimen takia keskiaikaiseen Sherwoodin tammimetsään. Yritäpä siellä sitten pakoilla jousipyssyjoukkiota ja etsiä tietä kotiin, kun missään ei ole edes kännykkäverkkoa.

Seurakseen Ariana saa luokkatoverinsa Pyryn, juuri sen pojan, joka saa sydämen läpättämään. Miten kaksikko pääsee kotiin, kun virtuaaliavain joutuu Nottinghamin inhan seriffin haltuun?

Tässäkin kirjassa luotetaan lyhyisiin lukuihin. Lukemista tukee kuvittaja, käsikirjoittaja ja sarjakuvantekijä Christer Nuutisen piirtämä hupaisa värikuvitus. Kuvia on kirjassa kiitettävän paljon.

Robin Hoodin jäätävä pläts aloittaa uuden varhaisteineille suunnatun sarjan. Lisää vauhdikkaita seikkailuja on siis luvassa.

Kirjat on saatu arvostelukappaleina kustantajilta.

Uusissa lanu-kirjoissa on puhuvia poneja, aavekoiria ja yliluonnollisia maailmoja

Viikonloppu on alkamassa, eikä ole mitään luettavaa. Paitsi että on. Arvostelukappalepino suorastaan huojuu kaikista lukemattomista kirjoista. On aika tutustua tarjontaan. Pinossa on niin suoralta kädeltä kiinnostavia kirjoja kuin myös kirjoja, jotka haastavat minut pois tavallisten lukutottumusteni ääreltä. Minkähän näistä lukisin tänä viikonloppuna?

Alakouluikäisille

Päivi Lukkarilan Kerrostaloponi Kemppainen (Karisto 2021) on hulvaton tarina tytön ja ponin ystävyydestä. Tokaluokkalainen Aura löytää eräänä päivänä kotitalonsa porrastasanteelta epätavallisen ponin nimeltään Kemppainen. Poni osaa puhua ja lukea! Omasta hevosesta haaveillut Aura piilottelee ponia huoneessaan, mutta ponin pitäminen kerrostalossa ei ole ihan yksinkertaista. Mitä ponille voi syöttää ja mitä tehdä kakkapalleroille? Entä mitä tapahtuu, jos vanhemmat tulevat huoneeseen?

Hauska tarina antaa mahdollisuuden pohtia ihmisen ja eläimen suhdetta. Se on myös kertomus ystävyydestä. Tyttöporukassa kolmannen pyörän rooliin jäävälle Auralle Kemppainen on ystävä, jota ei tarvitse jakaa muiden kanssa. Kirjan mustavalkoiset kuvat on piirtänyt Milla Paloniemi.

Joonas Tolvasen Puunaamioiden kirous (Otava 2021) vie seikkailulle Etelä-Koreaan. Jaakon ja Eliaksen mummi työskentelee naamiomuseossa Hahoe-kylässä, jonne perhe matkustaa lomallaan. Jotain kummallista on tekeillä. Museosta on kadonnut esineitä, kylä kärsii tulipaloista ja mustapukuisilla hämärämiehillä lienee pahat mielessä. Veljesten on otettava asioista selvää! Ritsa ja melontataidot tulevat nyt tarpeeseen. 

Puunaamioiden kirous on jatkoa kirjalle Jademiekan arvoitus (Otava 2020). Sarja on suunnattu lukemaan opetteleville ja siinä on Janne Kukkosen runsas mustavalkokuvitus.

Yläkouluikäisille

Taina Haahdin Aavikkotien hyypiö (Karisto 2021) on paitsi vauhdikas nuortendekkari myös voimaannuttava kertomus muutoksesta, oman paikan hakemisesta ja selviytymisestä. 

Kolmetoistavuotiaan Tinjan elämä mullistuu, kun hän joutuu muuttamaan yksinhuoltajaäitinsä kanssa puutarhojen täyttämältä pientaloalueelta Aavikkotien ankealle kerrostaloalueelle. Entiset kaverit, naapurit, harrastukset, pihan marjapensaat ja omenapuut jäävät taakse. Edessä on tavaroiden ja unelmien karsimista, uusi koulu ja uusi jengi, jonka hyväksymäksi ei taida kovin helposti päästä. Jännitystä elämään tuo aavekoira Teetee, jonka kohtaloa Tinja ryhtyy ratkomaan.

B. B. Alstonin kehutussa esikoisromaanissa Amari ja yön veljet (Otava 2021) seikkailee 13-vuotias tummaihoinen, afrohiuksinen Amari, jonka isoveli on kadonnut jäljettömiin. Veljen kohtaloa selvitellessään Amari päätyy yliluonnolliseen maailmaan, jota ei tiennyt olevan olemassakaan. Paljastuu, että hänellä itselläänkin on yliluonnollisia kykyjä — vaikkakin laittomia!

Vetävän ja taianomaisen fantasiaseikkailun on kuvailtu olevan kuin yhdistelmä Percy Jacksonia, Nevermooria ja Men in Black -elokuvia. Kolmeosaisen kirjasarjan avausosa on noussut kansainväliseksi lastenkirjatapaukseksi. Sarjan oikeudet on myyty jo yli 25 maahan ja Universal Pictures on ostanut sen elokuvaoikeudet.

Nuorille aikuisille

Angie Thomasin nuortenromaanissa Betoniruusu (Otava 2021) palataan kovasti kehutun Viha jota kylvät -teoksen seuduille.

Seitsemäntoistavuotiaan Maverick Carterin jengipomoisä istuu elinkautista vankilassa. Poikakin elää jengielämää, kauppaa huumeita ja kostaa rakkaiden puolesta.

Sitten Mav saa tietää olevansa isä ja joutuu odottamatta vastuuseen pienestä Seven-vauvasta. Vastuu lapsesta ja uskollisuus jengille vetävät eri suuntiin. Miten velvollisuuksien ristipaineessa löytää oman polkunsa ja onnistuu kasvamaan kunnon mieheksi?

Onko tässä sinulle tuttuja kirjoja? Suosittelisitko jotain näistä?

Keväällä tarkkaillaan lintuja ja rakennetaan niille pönttöjä

Mitä lintuja naapurustossanne liikkuu? Nyt on juuri oikea aika selvittää asia ja lähteä kenties vähän pidemmällekin linturetkelle. Tällä viikolla vietetään nimittäin BirdLife Suomen ja Luonto-Liiton joka toukokuista Lasten lintuviikkoa.

Sen kunniaksi kaivoin esiin toissa vuonna ilmestyneen Aira Savisaaren kirjoittaman ja Hannamari Ruohosen kuvittaman kirjan Niilo rakentaa pöntön (Karisto 2019).

Kirjan alussa Niilo on linturetkellä isänsä ja ystävänsä Hillan kanssa. Kolmikko on kiivennyt lintutorniin, josta on hyvät näköalat.

"Niilo ja Hilla bongaavat lintuja.
Se tarkoittaa sitä, että Niilo ja Hilla katsovat tarkasti ympärilleen.
Isä kirjoittaa havaintovihkoon kaikki linnut, jotka Niilo ja Hilla näkevät."

Aika monta lintua Niilo ja Hilla havaitsevatkin, ainakin talitintin, västäräkin, kalalokin, variksen, laulujoutsenen ja harakan.

Kiikareita on vain yhdet ja niistä tulee välillä riitaa, kun molemmat lapset haluaisivat katsoa yhtä aikaa. Enimmäkseen retkellä on kuitenkin hauskaa. Mukana repussa on eväsleipiä ja pillimehua.

Kotona lintuteema jatkuu. Niilo ja Hilla pääsevät nimittäin rakentamaan Niilon isän kanssa linnuille kodin eli linnunpöntön. Kolmikon rakennuspuuhat on esitetty niin havainnollisesti, että niiden avulla aloitteleva pöntön rakentajakin onnistuisi varmasti nikkaroimaan linnuille kelpo asumuksen. Varmuuden varalta kirjan taakse on kirjoitettu vielä havainnollisemmat ohjeet. Niistä opin muutaman käytännön vinkin, joita en olisi tullut itse ajatelleeksi.

Tiedätkö, miksi pöntön rakennusmateriaalina tulee käyttää karkeaa, höyläämätöntä lautaa?
- Näin poikaset pääsevät kiipeämään aikanaan helpommin ulos pöntöstä.

Tiedätkö, miksi lentoaukko tulee porata lievästi yläviistoon?
- Näin sadevesi ei pääse valumaan pönttöön.

Tiedätkö, miksi kattoa ei kannata naulata paikoilleen vaan kiinnittää rautalangalla?
- Näin pöntön puhdistus onnistuu kätevästi, kun katon voi irrottaa.

Pöntön rakennettuaan Niilo ja Hilla ryhtyvät itsekin linnuiksi. Suuresta pahvilaatikosta tulee heille sopiva pönttö, jossa nälkäiset poikaset ahmivat Niilon äidin syöttämiä kurkunsuikaleita. Hyvinsyöneet poikaset oppivat ennen pitkää lentämään.

"Hui-ii-iii, miten hienoa on lentää!
Niilo ja Hilla liitelevät pihalla.

He ajavat siivet selällään toisiaan takaa
puiden ja pensaiden keskellä."

Savisaaren teksti on selkeää ja kuvaa suloisella tavalla lasten ja vanhempien arkisia kevätpuuhia. Ruohosen puuvärikuvat ovat juuri niin ihania kuin Ruohoselta osaa odottaakin. 


Aira Savisaari: Niilo rakentaa pöntön
Kuvitus: Hannamari Ruohonen
Kustantaja: Karisto 2019 

 

Toiveissa luminen joulu

Punamyssyinen siili on seikkaillut yli tusinassa M. Christina Butlerin kirjoittamassa ja Tina Macnaughtonin kuvittamassa kuvakirjassa. Sen joulutouhujakin on päästy seuraamaan jo useassa teoksessa.

Uusimmassa kirjassa Siilin joulutoive (Karisto 2020) on taas uusi joulu käsillä. Siilillä ystävineen on varsin tavanomainen joulutoive: saataisiinpa lunta. Hiiripienokaiset haluaisivat kovasti päästä rakentelemaan lumihiiriä.

Kuinka ollakaan, lumikuuro ryöpsäyttää tienoon valkoiseksi. Mutta seuraavana päivänä lumesta ei ole paljoakaan jäljellä. Siili päättää lähteä ystävineen keräämään jäljellä olevaa lunta punaiseen myssyynsä, jotta hiiripienokaiset saisivat tarpeeksi lunta lumihiirten tekoon. Myssy täyttyy.

Paluumatkalla ilmenee yllättävän paljon lumentarvetta, ja lumi myssystä hupenee. Hiirenpoikasille ei jää mitään lumiukkojen tekoon.

"Äitihiiri rutisti ne kainaloonsa. 'Te olette jo tehneet joulusta erityisen', se sanoi, 'kun jakelitte toisille lumenne.'"

Loppujen lopuksi joulussa ei ole tärkeintä lumi, vaan ystävyys. Ystävät ja ystävien halu ilahduttaa toisiaan tekevät joulusta erityisen.

Siilin joulutoive sopii luettavaksi jo varsin pienenkin lapsen kanssa. Siilin punainen myssy on toteutettu samettipainatuksella, ja lapsi voi tunnustella sitä joka aukeamalla.

M. Christina Butler: Siilin joulutoive
Kuvitus: Tina Macnaughton
Englanninkielinen alkuteos: One Christmas Wish
Suomennos: Pirta Syrjänen
Kustantaja: Karisto 2020

Ensimmäistä kertaa yökylässä

 

Onni on täpinöissään. Hän on täynnä energiaa, pomppii paikasta toiseen eikä malta kekittyä tekemään oikein mitään. On nimittäin aivan erityinen päivä. Onni on lähdössä yökylään Aadan luokse. On ensimmäinen kerta, kun Onni yöpyy poissa vanhempiensa luota.

Maria Kuutin kirjoittama ja Saara Söderlundin kuvittama Onni ja Aada -sarja kuvaa lasten arkisia ensikokemuksia hienosti lasten tunteita sanoittaen. Ensimmäisessä osassa Onni ja Aada päiväkodissa (Karisto 2019) Onni aloitti tarhan ja uudessa osassa Onni ja Aada yökylässä (Karisto 2020) Onni yöpyy ensimmäistä kertaa ystävän luona.

Maria Kuutti on mestari kuvaamaan sitä tunteiden kirjoa, mikä uuden asian äärellä oleva lapsi kokee. Lähtöä odotellessa Onni on kiihkeän odotuksen ja malttamattomuuden vallassa. Aadan luona Onni syöksyy leikkiin suinpäin, niin ettei malta edes antaa äidille lähtöhalia. Iltapäivä on täynnä hauskaa puuhaa, riemua ja kuplivaa iloa.

Illan tullen Onnin mieliala alkaa muuttua. Hän huomaa, että kylässä onkin toisenlaista kuin kotona. Olo muuttuu epävarmaksi. Kotoisan banaanin sijaan Aadan äiti tarjoaa iltapalalla omenaa, lukee iltasadun vieraalla tavalla ja toivottaa hyvää yötä ihan väärin.

Kaiken kukkuraksi Onnin rakas unikaveri on jäänyt kotiin. Kurkkuun nousi pala. Yökylässä ei olekaan kivaa!

"Onni tunsi itsensä maailman yksinäisimmäksi pojaksi.
Aadan huoneen kello raksutti tosi kovaa.
Onni pyöri patjalla. Oli liian kuuma.
Jos Onni olisi kotona, äiti silittäisi hänen selkäänsä juuri nyt."

Aadan äidin avulla Onni pystyy rauhoittumaan ja näkee loppujen lopuksi ihan kivoja unia. Aamulla on voittajafiilis, kun Onni tajuaa selvinneensä kokonaisesta yöstä Aadan luona.

Ihanasti kerrotun tarinan lisäksi kirjassa on tosi kivat kuvat. On hauska päästä kurkistamaan Onnin ja Aadan koteihin. Saara Söderlund on kuvannut ne kiinnostavasti yksityiskohtia säästelemättä. 

Kuvat kertovat enemmän kuin sanat. Onnin kotona asustelee tummanharmaa kissa, kun taas Aadalla on koira. Onni asuu kerrostalossa, kun taas Aadan koti on hurmaavassa punaisessa puutalossa. 

Onnin eteisessä roikkuvasta kalenterista kuusivuotiaani hienosti huomasi, että kirjassa eletään lokakuuta. Maisema onkin syksyinen. Lehdet ovat tippuneet puista ja tiellä on lätäköitä. Aadan ulko-oven pielessä kököttää oranssi kurpitsa.

Kirjan ihanaa, värikästä kuvitusta kelpaa lapsen tutkia itsekseenkin. Lukutaidoton lapsi saa kirjasta paljon irti.

Onni ja Aada yökylässä
Teksti: Maria Kuutti
Kuvitus: Saara Söderlund
Kustantaja: Karisto 2020

Tarinoita kuolleista ympäri maailmaa

Pyhäinpäivä on vainajien muistopäivä, jolloin muistellaan edesmenneitä sukupolvia. Monet vievät kynttilöitä haudalle. Suomessa pyhäinpäivä on rauhallinen ja hiljainen juhla, jossa kuolema on läsnä.

Pyhäinpäivän lukemiseksi sopii hyvin Kirsi Alanivan kirjoittama ja Marjo Nygårdin kuvittama Luutarhan tarinoita (Karisto 2020). Tässä lasten kuvakirjassa valotetaan erilaisia tapoja suhtautua kuolemaan ja siihen, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu.

Alaniva on kirjoittanut kuvitteellisia tarinoita erilaisista, eri aikoina, eri paikoissa asuneista ihmisistä (ja yhdestä eläimestä), joita yhdistää yksi asia. He kaikki ovat kuolleet. 

Tarinoissa kuulemme, millaista elämää nämä henkilöhahmot elivät ja missä heidän maalliset jäännöksensä nyt lepäävät. Jokaisen henkilön kohdalla on lisäksi tietolaatikko, jossa valotetaan henkilön edustaman kulttuurin, uskonnon tai elämänkatsomuksen tapaa suhtautua kuolemaan.

Tutuksi tulee mahtaileva ja hurskaana esiintyvä rovastin rouva Lyydia, joka odotti kuoleman jälkeen taivaspaikkaa sekä lemmekäs Lola, joka rakastui elämänsä aikana kerta toisensa jälkeen, ja jonka haudalle vanhat miehet kerran vuodessa Día de Muertosina saapuvat muistelemaan ja juhlimaan.

Hippikommuunissa elänyt Mary Brown halusi kuoltuaan tulla poltetuksi. Tuuli kuljetti hänen niitylle ripotellut tuhkansa kaikkialle. 

Arktisten alueiden asukas Mike sai viimeisen leposijansa matalassa kiviröykkiön peittämässä haudassa, sillä haudan kaivaminen jäiseen maahan on vaikeaa. Pakkanen voi pakastaa ruumiin ja estää maatumisen. Sen vuoksi Longyearbyenissa Huippuvuorilla on kiellettyä kuolla!

Marilaisessa kylässä elänyt Valja kuoli ampiaisen pistoon, John upposi Korallimeren aaltoihin ja Akikon nieli maa.

Näin kauniisti kerrotaan tiibetinbuddhalaisesta Tashista:

"Hän asui koko elämänsä korkealla ylängöllä, jota kutsutaan maailman katoksi. Taivas tuntui olevan niin lähellä, että hän kuvitteli usein lapsena voivansa poimia sieltä tähtiä taskuunsa. - -
     Hän varttui uskoen, ettei mikään elämässä ole pysyvää. Kuolemakin oli hänen näkemyksensä mukaan vain ohikiitävä hetki, jonka jälkeen hän siirtyisi kohti seuraavaa olemassaolon muotoa.
     Kun Tashi kuoli ikivanhana elettyään pitkän ja antoisan elämän, hänen ruumiinsa palautettiin takaisin luontoon. Linnut hautasivat hänen maalliset jäänteensä pala kerrallaan taivaalle, joka tuntui sinä päivänä olevan lähempänä kuin koskaan aiemmin."

Kirjassa on viisitoista erilaista tarinaa. Marjo Nygård on piirtänyt henkilöistä hauskat muotokuvat, joissa heistä tulee hienosti esiin oleellisin. Onnistuneessa kansikuvassa kuolema iskee silmää, sillä tämä kirja ei ole liian vakavamielinen.

Alaniva ja Nygård ovat saaneet synkästä ja vaikeaksikin koetusta aiheesta aikaan oivan lastenkirjan, joka tuntuu suorastaan hauskalta. Kirja on omiaan herättämään keskustelua ja tarjoaa varmasti pohdittavaa.

Luutarhan tarinoita
Teksti: Kirsi Alaniva
Kuvitus: Marjo Nygård
Kustantaja: Karisto 2020
 

Kesä ja kärpäset kuuluvat yhteen

Täytyy antaa kaikki kunnia Nelli Hietalalle, joka on saanut aikaiseksi kokonaisen kirjan jostakin niin pienestä ja vähäpätöisestä aiheesta kuin kärpäsestä — tai tarkemmin ottaen erään tytön ja kärpäsen suhteesta. Kirjan nimi on Kerttu ja kärpänen ja sen on kuvittanut Sari Airola, yksi lempikuvittajistani.

Kerttu ei pidä ötököistä. Hän herää eräänä kesäaamuna yksin kotona. Isä on pihalla ruohonleikkuupuuhissa. Kärpänen pörräilee Kertun ympärillä ja seuraa tätä aamupalalle. Kerttu on alkuun varautunut, mutta ystävystyy ennen pitkää pienen kärpäsen kanssa. 

Ystävykset lähtevät ulos katsomaan Kertun rakentamia hiekkalinnoja, joista tulisi kärpäselle komea asumus. Mutta onko kärpäsestä loppujen lopuksi lemmikiksi?

"– Isä, Kerttu kiljui. – Tule auttamaan!
 Isä sammutti ruohonleikkurin, mutta ei suostunut auttamaan kärpäsen etsimisessä.
 – Pikku höpsö, isä taputti Kerttua päälaelle, – sellaisia kärpäset ovat: ne lentävät tiehensä, kun niitä huvittaa. Ei niiden kanssa voi ystävystyä."

Mahtaako isä olla oikeassa pessimismissään?

Hietalan kertomus on viehättävä tuokiokuva eräästä arkisesta päivästä. Se muistutti mieleen tapahtuman omasta lapsuudestani, jolloin eräänä kesäpäivänä maalla ystävystyin itsekin kärpäsen kanssa. Harryksi ristimäni kärpänen viihtyi luonani, kun istuskelin keinutuolissa lukemassa ja kirjoittamassa. Se istui polvellani ja surisi korvani juuressa. Ehkä tuon oman kokemukseni vuoksi ihastuin täysillä tähän kirjaan.

Tyttäreni S piti myös kirjasta. Tarkkanäköisesti hän huomasi, että kuvittaja on sama kuin Sanna Iston ja Eppu Nuotion kirjoittamissa Typy-kirjoissa. Kuvitus on valloittava. Kuvista voi bongata myös muita ötököitä kuin kärpäsiä.

Kirjan viimeisellä sivulla on faktatietoa kärpäsistä. Tiesitkö, että kärpänen maistaa jaloillaan? Jos sen jalat ovat likaiset, makuaisti ei toimi. Itselleni oli uutta, että kärpänen pystyy lentämään myös takaperin. 

S piti eniten ehkä juuri tästä inforuudusta. Varsinaisessa tarinassa paras kohta oli hänen mielestään kuulemma se, kun Kerttu etsi kärpästä, mutta "[k]ärpäsestä ei ollut jäljellä kakkaakaan."

Tänä keväänä Kertun tarina on saanut jatkoa. Uudessa kirjassa Kerttu ja murkku (Karisto 2020) Kerttu tekee tuttavuutta muurahaisen kanssa.

Nelli Hietala: Kerttu ja kärpänen
Kuvittanut: Sari Airola

Kustantaja: Karisto 2017