Eric Carlen elämäntyö elää hänen kirjoissaan

Uutinen Eric Carlen kuolemasta oli pysäyttävä, sillä hän on ehdottomasti yksi suosikkikirjailijoistani. Pitkän ja tuotteliaan elämän elänyt kirjailija-kuvittaja kuoli 91-vuotiaana 23. toukokuuta Masschusettsin Northamptonissa. Hän olisi täyttänyt kesäkuussa 92 vuotta.

Voi, miten rakastankaan Carlen kirjoja! Hänen tunnetuin teoksensa The Very Hungry Caterpillar (1969, suom. Pikku toukka paksulainen 1971) on ollut yksi tyttäreni kaikkien aikojen lempikirjoja. Ja niin on ollut monen muunkin. Kuvakirja on käännetty melkein 70 kielelle ja sitä on myyty yli 50 miljoonaa kappaletta. Olen kirjoittanut siitä täällä blogissa pari vuotta sitten.

Heti Carlen ensimmäinen lastenkirja Brown Bear, Brown Bear, What Do You See? (1967), jonka hän teki yhdessä Bill Martin Jr:n kanssa, oli myyntimenestys. Kaikkiaan Carle kuvitti yli 70 teosta, joista useimmat hän myös kirjoitti. Hänen kirjojaan on myyty maailmanlaajuisesti yli 170 miljoonaa kappaletta. Carle palkittiin työstään lastenkirjailijana useilla kirjallisuuspalkinnoilla ja kunnia-arvoilla.

Carlen käyttämä taidokas kollaasitekniikka tekee hänen kuvituksistaan erityisen kiehtovia. Hän rakensi kuvansa itsevärjäämistään papereista leikatuista osista. Kirjoissa on usein myös jujuna eri muotoihin leikattuja sivuja ja aukkoja.

Carlen värikkäät kuvakirjat kertovat yleensä eläimistä tai hyönteisistä. Ne onnistuvat olemaan samanaikaisesti sekä upeita taideteoksia että opettavaisia tarinoita sortumatta kuitenkaan alleviivatun opettavaiseen sävyyn.

Carle on kertonut kotisivuillaan saaneen innoituksen kirjoihinsa metsäretkiltä, joilla hän lapsena kävi isänsä kanssa:

"My father used to take me for walks in the woods. He would peel back the bark of a tree and show me the creatures who lived there. I have very fond memories of these special times with my father and in a way I honor him with my books and my interest in animals and insects.”

Meillä kaikkein pidetyimmät Eric Carlen kirjat ovat olleet The Very Hungry Caterpillar, Erakkorapu etsii kotia, Voittamaton leppäkerttu, The Very Busy Spider ja The Secret Birthday Message.

Vaikka rakastettu kirjailija on nyt poissa, hän elää teostensa kautta vielä sukupolvesta toiseen.

Luettavaa kirsikankukinnan aikaan

Kirsikkapuut kukkivat Roihuvuoren kirsikkapuistossa. On hanamin aika.

Kirsikankukkajuhlan aikaan sopii luettavaksi vaikkapa Annelore Parotin ihastuttava kuvakirja Aoki (WSOY 2011), josta kirjoitin viime vuonna.

"Kohta saat istua ja levähtää...
...ja ihailla kirsikkapuiden kukintaa!
Mennään puistoon, lounas nurmikolla ystävien kanssa odottaa."

Hanami Annelore Parotin kirjassa Aoki (WSOY 2011)

 

Kirsikkapuuhun kasvina pääsee tutustumaan tarkemmin lukemalla Jenni Erkintalon ja Réka Királyn lasten tietokirjaa Ystäväni puu (Etana Editions 2019). Kirjassa esitellään kolmetoista Suomessa kasvavaa puuta, joista kirsikkapuu on yksi.

 

Kirsikkapuu ei ole Suomen alkuperäistä lajistoa, mutta hapankirsikoita on kasvatettu Suomessa jo peräti 500 vuotta. En tiennyt kirsikan olevan ruusukasvi. Sen opin Ystäväni puu -kirjasta, samoin kuin sen, että kirsikkapuun elinikä on varsin lyhyt, vain noin 16-20 vuotta.

Erkintalo ja Király kirjoittavat:

"Kirsikankukat ovat niin ihastuttavia, että niiden kunniaksi pidetään joka keväinen juhla Hanami-juhla, joka tarkoittaa suomeksi kukkien katselemista."

 

Jenni Erkintalo & Réka Király: Ystäväni puu — Lasten oma tietokirja
Kustantaja: Etana Editions 2019

 

Aarteitani Suomesta näyttää kotimaamme pieniä ja suuria iloja

Metsä ja ikiaikainen kallio, ensilumi ja kirskuva pakkanen, valoisat kesäillat ja pimenemättömät yöt, sauna ja salmiakki, mökkielämä ja eväsretket laavulle... Suomi on täynnä aikamoisen ihania asioita, kun vaan malttaa joskus pysähtyä ajattelemaan.

Kirjailija-kuvittaja Satu Kettunen on malttanut. Hänen uusimmassa kuvakirjassaan Aarteitani Suomesta — My Favourite Finnish Things (Otava 2021) tarkastellaan Suomen parhaita puolia lapsen silmin.

Kertoja nauttii naku-uinneista ja loiskuvista leikeistä lätäköissä kumpparit ja kurahousut jalassa. Hän tulee onnelliseksi kiipeilypuista ja pyöräretkistä. Hän uuvuttaa itsensä laskiaismäessä ja haaveilee avantouinnista. Hän etsii simpukan sisältä helmeä ja löytää sellaisiakin aarteita, joita aikuinen ei äkkää (keppejä, pullonkorkkeja, lehtiä, sulkia, kiviä, käpyjä...).

Kaksikielisessä kirjassa tekstit ovat sekä suomeksi että englanniksi. Englanninkielelle tekstin on kääntänyt Mia Spangenberg. Kettusen kieli on runollisen kaunista:

"Täällä on paljon metsää ja sinne saa mennä kuka vaan. Minä lähden tutkimusretkelle, laskeudun kadulta alas metsään ja hengitän sen viileyttä.
   Metsän juhlasalissa puut nyökkäilevät, viisaat kuuset nostavat havusormiaan. Tutkailen puunrunkoja, jos vaikka näkisin haapsasen antennit ojollaan aistimassa vihreitä ja mullanmustia tuulia."

"Kun loputon talvi alkaa viimein sulaa, tekee vedet kaikkialle reittejään.
Talvi poistuu puroja pitkin.
Minä teen tikuista laivueen, joka kuljettaa leskenlehtien ilosanomaa!"

Aarteitani Suomesta on lastenkirja, mutta se puhuttelee myös aikuisia.

Suomalaisen lapsen tai aikuisen kirja laittaa katsomaan omaa maataan arvostaen ja oivaltaen. Ulkosuomalaisille se sopii koti-ikävää helpottamaan tai ulkosuomalaisten lapsille johdatukseksi vanhempien kotimaahan.

Maahanmuuttajille kirja on ikkuna uuteen asuinmaahan ja suomalaisten mielenmaisemaan. Kirjan voi viedä tuliaisiksi ulkolaisille ystäville tai myydä turisteille matkamuistoliikkeessä. Kenellepä tämä kirja ei sopisi!

Teoksen nähtyäni sanoin heti seitsenvuotiaalleni: "Tässä on kirja juuri sinun makuusi". Tytär nimittäin pitää kaikkein eniten kuvituksista, jotka näyttävät käsintehdyiltä. Satu Kettusen kuvituksessa käsityön jälki näkyykin selvästi. 

Kettunen on Rudolf Koivu -palkittu kuvittaja, jonka kuvituksia olemme tyttäreni kanssa aiemminkin ihailleet (esimerkiksi Mörköjuhlat-kirjassa).

Kuvituksen lisäksi tytär ihastui kanteen. Nimikkeen männynneulasista muotoillut kirjaimet ovat saaneet kultaisen silauksen ja ne loistavat ihanasti metsänvihreällä taustalla.

Kirjan luettuani aloin pohtia, mitkä asiat olisin itse nostanut Suomen parhaiksi puoliksi. Uudet perunat ja mansikat, juhannus kokkoineen ja kukkaseppeleineen, hehkuvan värikäs ruska, meri ja kiireettömät hetket laineilla, kirjastot ja kirjastoautot... Tässä joitain ajatuksia.

Seitsenvuotiaani mainitsi etanat ja kastemadot. Hänellä on meneillään ötökkäkausi, eikä mieleen mahdu juurikaan muuta.

Kuten kirjan kertojahahmo tarkkanäköisesti huomaa, Suomen parhaat puolet eivät ehkä ole kaikille samoja. Tärkeintä on, että jokaisella on jossakin hyvä olla.

Satu Kettunen (teksti ja kuvat): Aarteitani Suomesta — My Favourite Finnish Things
Englanninkielinen käännös: Mia Spangenberg
Kustantaja: Otava 2021

Kustantajalle kiitos ihanasta kirjasta!

  

Keväällä tarkkaillaan lintuja ja rakennetaan niille pönttöjä

Mitä lintuja naapurustossanne liikkuu? Nyt on juuri oikea aika selvittää asia ja lähteä kenties vähän pidemmällekin linturetkelle. Tällä viikolla vietetään nimittäin BirdLife Suomen ja Luonto-Liiton joka toukokuista Lasten lintuviikkoa.

Sen kunniaksi kaivoin esiin toissa vuonna ilmestyneen Aira Savisaaren kirjoittaman ja Hannamari Ruohosen kuvittaman kirjan Niilo rakentaa pöntön (Karisto 2019).

Kirjan alussa Niilo on linturetkellä isänsä ja ystävänsä Hillan kanssa. Kolmikko on kiivennyt lintutorniin, josta on hyvät näköalat.

"Niilo ja Hilla bongaavat lintuja.
Se tarkoittaa sitä, että Niilo ja Hilla katsovat tarkasti ympärilleen.
Isä kirjoittaa havaintovihkoon kaikki linnut, jotka Niilo ja Hilla näkevät."

Aika monta lintua Niilo ja Hilla havaitsevatkin, ainakin talitintin, västäräkin, kalalokin, variksen, laulujoutsenen ja harakan.

Kiikareita on vain yhdet ja niistä tulee välillä riitaa, kun molemmat lapset haluaisivat katsoa yhtä aikaa. Enimmäkseen retkellä on kuitenkin hauskaa. Mukana repussa on eväsleipiä ja pillimehua.

Kotona lintuteema jatkuu. Niilo ja Hilla pääsevät nimittäin rakentamaan Niilon isän kanssa linnuille kodin eli linnunpöntön. Kolmikon rakennuspuuhat on esitetty niin havainnollisesti, että niiden avulla aloitteleva pöntön rakentajakin onnistuisi varmasti nikkaroimaan linnuille kelpo asumuksen. Varmuuden varalta kirjan taakse on kirjoitettu vielä havainnollisemmat ohjeet. Niistä opin muutaman käytännön vinkin, joita en olisi tullut itse ajatelleeksi.

Tiedätkö, miksi pöntön rakennusmateriaalina tulee käyttää karkeaa, höyläämätöntä lautaa?
- Näin poikaset pääsevät kiipeämään aikanaan helpommin ulos pöntöstä.

Tiedätkö, miksi lentoaukko tulee porata lievästi yläviistoon?
- Näin sadevesi ei pääse valumaan pönttöön.

Tiedätkö, miksi kattoa ei kannata naulata paikoilleen vaan kiinnittää rautalangalla?
- Näin pöntön puhdistus onnistuu kätevästi, kun katon voi irrottaa.

Pöntön rakennettuaan Niilo ja Hilla ryhtyvät itsekin linnuiksi. Suuresta pahvilaatikosta tulee heille sopiva pönttö, jossa nälkäiset poikaset ahmivat Niilon äidin syöttämiä kurkunsuikaleita. Hyvinsyöneet poikaset oppivat ennen pitkää lentämään.

"Hui-ii-iii, miten hienoa on lentää!
Niilo ja Hilla liitelevät pihalla.

He ajavat siivet selällään toisiaan takaa
puiden ja pensaiden keskellä."

Savisaaren teksti on selkeää ja kuvaa suloisella tavalla lasten ja vanhempien arkisia kevätpuuhia. Ruohosen puuvärikuvat ovat juuri niin ihania kuin Ruohoselta osaa odottaakin. 


Aira Savisaari: Niilo rakentaa pöntön
Kuvitus: Hannamari Ruohonen
Kustantaja: Karisto 2019 

 

Kirjojen uudelleen lukeminen — Plussat ja miinukset

Kirjojen uudelleen lukeminen, oletko puolesta vai vastaan?

Jokin aika sitten kirjahyllyjä siivotessa paljastui, että hyllyissäni oli valtava määrä romaaneja, jotka kuvittelin lukevani uudestaan, mutta todellisuudessa en ole lukenut toistamiseen enkä koskaan tulekaan lukemaan.

Oivallus johti siihen, että lähes kaikki romaanit ovat lähteneet kiertoon. Säästin vain joitain klassikoita ja ne harvat teokset, joihin oikeasti toisinaan palaan. Agatha Christien dekkareita en myöskään raaskinut laittaa pois, vaikka tuskin enää luen niitä.

Entäpä sitten lastenkirjat? Olen monin paikoin törmännyt ajatukseen, että lapset jotenkin nauttisivat samojen kirjojen lukemisesta yhä uudestaan. On kuulemma vain luonnollista, että jostain tarinasta tulee lapselle niin tuttu, että lapsi huomaa, jos aikuinen yrittää lukiessaan fuskata ja skipata kohtia. Lapsi voi myös kuulemma vaatia, että tarina pitää lukea samanlaisin äänenpainoin joka kerta. Ääneenlukijana ajatus tuntuu minusta ihan kamalalta.

Kun tyttäreni oli vauva ja taapero, eikä meillä vielä ollut montaa kirjaa, samoja kirjoja luonnollisesti luettiin uudestaan ja uudestaan. Meinasin tulla hulluksi. Kun en enää kestänyt, kiersin kirpparit, kierrätyskeskukset, hyväntekeväisyyskaupat ja alennuskirjakaupat, kaikki paikat, mistä kirjoja saattoi saada halvalla, ja raahasin kotiin kassikaupalla kirjoja. Johan helpotti.

En usko, että lapseni kärsi siitä, että en toistanut samoja kirjoja loputtomasti. Hänen luonteelleen on aina ollut ominaista vaihtelunhalu ja eteenpäin meno. Siinä missä joku toinen taapero jumittui ikuisuuksiksi rakentelemaan palikkatornia kerta toisensa jälkeen, tytär sutaisi tornin pystyyn minuutissa, kaatoi sen ja sitten olikin jo ihan eri leikin aika.

Mieheni on pitänyt huolen siitä, että toistoakin on tullut. Jos rakas puolisoni lukee iltasadun, hän lukee melko varmasti Sähkökirjan tai Jere Jarruvaunun. On tehnyt niin jo vuosia.

Vihdoin tajusin kysyä tyttäreltä, mitä mieltä hän on kirjojen uudelleen lukemisesta.

"Pidätkö siitä?"

"En", seitsenvuotiaani vastasi.

"Miksi et?"

"Ei ole kivaa, kun tietää jo sen tarinan."

Vastaus ei yllättänyt minua. Aina kun luemme minun aloitteestani jonkin kirjan uudestaan, tytär huomauttaa, että olemme jo lukeneet sen.

Totuuden nimissä on sanottava, että kyllä hän toisinaan itse pyytää jotain kirjaa luettavaksi uudelleen. Muumit ja suuri tuhotulva näyttää olevan tässä suhteessa hänen suosikkinsa. Pienempänä erityissuosiossa oli The Very Hungry Caterpillar (Pikku toukka paksulainen).

Listasin kirjojen uudelleen lukemisen plussia ja miinuksia. Ensin plussat.

Plussat

+ Tietää mitä saa

Jos haluaa olla varma, että tarina on kiva ja taatusti miellyttää, on turvallisinta valita jo luettu, tuttu kertomus.

Kun juoni on tuttu, kirjan malttaa rauhassa laittaa sivuun ja jatkaa taas sopivalla hetkellä. Ei tarvitse lukea yötä myöten yrittäen selvittää, mitä seuraavaksi tapahtuu.

+ Lohtulukeminen

Tiedätkö sen lämpimän lohdullisen tunteen, johon kietoutuu lukiessaan jotain tuttua ja rakasta kertomusta? Lukemisesta voi saada lohtua huonona hetkenä.

Kun koronavirus pakotti kotiin, aloin vaistomaisesti lukea uudelleen itselleni merkityksellisiä kirjoja. Palasin myös lapsuuteni lempikirjojen pariin. Vähän paradoksaalisesti sain tuntemattoman viruksen edessä lohtua Tove Janssonin kirjasta Muumipeikko ja pyrstötähti. Kirjassahan odotetaan maailmanloppua, joten äkkiseltään se ei kuulosta varsin lohdulliselta. Minulle kirja silti on lohtulukemista, kuten muutkin muumikirjat.

+ Kirjavalinnalla voi tavoittaa tietyn tunnelman

Käytän usein kirjoja apuna tavoitellessani jotain tiettyä tunnelmaa. Omia ajatuksia ja tunteita voi ohjailla lukuvalinnoin. Yksi kirja rauhoittaa, toinen tarjoaa jännitystä, kolmas saa romanttiselle tuulelle ja neljäs pistää aivonystyrät töihin.

+ Sanoma avautuu syvällisemmin

Toisella lukukerralla kirjan syvempi sanoma voi avautua paremmin, kun ei enää keskity pelkästään juoneen. Olettaen tietysti, että kirjassa ylipäätään on jokin syvällisempi sanoma. Kaikissa kuvakirjoissa ei aina tunnu olevan.

+ Kirjavalinnalla voi huomioida juhla- tai teemapäivän tai vuodenajan vaihtumisen

Rakastan vuotuisjuhlia ja kaikenlaisia teemapäiviä. Kirjat toimivat minulle loistavana apuvälineenä juhlapäivään virittäytymisessä. Pääsiäiskirjat, halloweenkirjat ja joulukirjat... Ihania tunnelman luojia vuodesta toiseen! Runebergin päivänä luetaan Koiramäen Marttaa ja Ruuneperia, Kalevalan päivänä Kalevalaa tai lähinnä Koirien Kalevalaa, Minna Canthin päivän Minnaa!, Lucian päivänä Lyhtykujan Luciaa jne.

Käytän kirjoja myös siirtymäriittinä uuteen vuodenaikaan. Vuodenajan ollessa vaihtumassa tekee mieli lukea alkavaan vuodenaikaan liittyviä kirjoja. Siksi olen ostanut hyllyt täyteen vuodenaikasidonnaisia kirjoja, joihin palaan yhä uudestaan. Olen ollut vuodenaikalukija jo teini-iästä alkaen. Teini-ikäisenä tosin luin enimmäkseen runoja, nykyisin lastenkirjoja.

+ Kirjan avulla voi opettaa ja valmistella tulevaan tapahtumaan

Arjesta poikkeaviin tapahtumiin valmistaudutaan meillä kirjoja lukemalla. Ennen lääkärikäyntiä luetaan lääkärikirjoja, ennen lentomatkaa lentokonekirjoja, ennen teatterikäyntiä teatterikirjoja, ennen joka syksyistä tarhaan paluuta päiväkotikirjoja... Lista on loputon. Pointtina kuitenkin on, että käytän samoja hyllystämme löytyviä kirjoja aina uudestaan näiden tilanteiden lähestyessä.

+ Kuvista huomaa nauttia enemmän

Olemme lukeneet tyttären kanssa enimmäkseen kuvakirjoja tai kuvitettuja lastenromaaneja. Itse en usein ensimmäisellä lukukerralla ennätä kiinnittää juurikaan huomiota kuvitukseen. Keskityn vain tekstiin. Kuvia tarkastelen sitten ihan erikseen. Toisella lukukerralla kuvatkin tulee nähtyä paremmin.

Miinukset

- Uudelleen lukeminen on tylsää

Jos kirja ei ole itselle kovin merkityksellinen eikä siihen sitoudu erityisiä positiivisia muistoja, uudelleen lukeminen on yksinkertaisesti vain tylsää.

- Lukukokemuksesta puuttuu uutuudenviehätys ja jännitys

Uudelleen lukeminen on tylsää ehkä juuri siksi, että lukukokemuksesta puuttuu uutuudenviehätys ja jännitys. Kun kaikki on ennalta tuttua, ei pääse yllättymään.

- Uudelleen luettuna kirja saattaakin osoittautua pettymykseksi

Luettuani uudelleen lapsuuteni ja nuoruuteni suosikkiromaaneja olen monesti hämmästynyt. Pidinkö todella tästä kirjasta? Miksi? On pettymys huomata, etteivät kultaiset muistot niin kultaisia olleetkaan.

- Lukupino ei pienene

Minulla on aina valtava kasa kirjoja odottamassa lukemista. Jos "tuhlaan aikaa" vanhojen kirjojen uudelleen lukemiseen, kirjat lukupinosta eivät vähene.

Onko elämä niin pitkä, että kannattaa käyttää aikaa uudelleen lukemiseen? Mitä mieltä sinä olet?