Ponisarja, joka kiinnostaa myös poikia

Kahdeksanvuotiaani hurahdettua hevosiin olen joutunut kesän aikana tutustumaan erilaisiin hevoskirjoihin. En ole koskaan itse ratsastanut tai ollut mikään heppatyttö, joten yleensä heppakirjat eivät erityisemmin sykähdytä minua. Merja Jalon Lentävä nuoli -sarja osoittautui kuitenkin virkistäväksi poikkeukseksi muiden heppakirjojen joukossa.

Lentävä nuoli on ponisarja, joka kiinnostanee myös poikia. Päähenkilö on Niklas, poika joka haaveilee voivansa ratsastaa kuin intiaanit. Hän ei toivo mitään muuta niin paljon kuin, että pääsisi ratsastusta harrastavan ystävänsä Elsin kanssa oikealle ponitallille.

---

"Niklas puhuu hevosista koko ajan. Muuta ei pojan päässä enää pyörikään."

---

Pidän kirjoista, jotka ravistelevat perusteettomia sukupuolirooleja. Milloin ratsastuksesta muka tuli vain tyttöjen harrastus? Ovathan miehet ratsastaneet maailman sivu.

Lukiessani ensimmäistä osaa Niklas ja musta poni (Aurinko Kustannus 2020) jännitin Niklaksen puolesta. Taipuvatko hänen vanhempansa ja päästävät pojan Kivelän tallille? Vanhempien vastahakoisuus tosin ei suinkaan johdu siitä, että Niklas on poika, vaan siitä että he pitävät ratsastusta liian vaarallisena harrastuksena. Äiti on aikoinaan ratsastaessaan loukannut itsensä.

Ratsastushimossaan Niklas päätyy tekemään jotain tyhmää ja vaarallista. "Minä en tiennytkään, että ratsastusvillitys on jo mennyt näin pitkälle", isä puuskahtaa. Joutuuko Niklas luopumaan nyt viimeisistäkin toivon rippeistään päästä tallille?

Lähestyvä seitsenvuotissyntymäpäivä ei oikein innosta Niklasta, vaikka äiti tekee kakkutikkareita, taikapannaria ja intiaanikakun. Eihän ne korvaa sitä, ettei Niklaksen hartain toive voi toteutua. Vai voiko?

Aurinko Kustannuksen julkaisemassa vauhdikkaassa sarjassa on ilmestynyt jo viisi osaa: 

• Niklas ja musta poni (2020)
• Ponikatrilli (2021)
• Nyt ratsaille, Niklas (2021)
• Hiljennä, Lester (2022)
• Metsästystorvi soi (2022)

Sarja sopii noin 6-9-vuotiaille itselukijoille tai ääneen luettuna noin viidestä vuodesta ylöspäin. 

Kirjoissa on mukavannäköinen värikuvitus. Ensimmäisen osan on kuvittanut Ulla Sainio ja muut osat Milla Koivunen.

Maria Pettersson antaa äänen Suomen historian jännille naisille

"No, tuo ei oikein ole yli 40-vuotiaan naisen käytöstä", tokaisi mieheni, kun näki reaktioni uusimpaan arvostelukappaleeseen.

Lähetti oli tuonut kirjapaketin työpäiväni aikana. Kun saavuimme tyttären kanssa iltapäivällä kotiin, se odotti pöydällä muhkeana ja houkuttelevana. Halusimme molemmat heti avata pakkauksen. Tytär voitti kilpajuoksun.

"Tämä on niin paksu paketti, että täällä on varmasti monta kirjaa", hän jutteli pahvia repiessään.

Mutta ei, pakkausmateriaalin alta kuoriutui esiin vain yksi lähes 600-sivuinen kirjajärkäle. Tytär ihaili kannen kullanvärisenä hohtelevia yksityiskohtia ja silkintuntuista kirjanmerkkinauhaa, mutta huokaisi sitten alistuneesti: "Tää ei kylläkään oo lastenkirja."

Kirja oli Maria Petterssonin Suomen historian jännät naiset — Selvänäkijöitä, sotilaita, huijareita ja horrossaarnaajia (Atena 2022).

Teos kirvoitti minussa niin hurjan ja äänekkään ilonpurkauksen, ettei mieheni sitä ymmärtänyt. (Jos olisin ollut Amerikassa, kukaan ei olisi ihmetellyt käytöstäni.)

Rakastin Maria Petterssonin edellistä teosta Historian jännät naiset — Merirosvoja, meedioita, varkaita ja vakoojaprinsessoja (Atena 2020). En suinkaan ollut ainoa Petterssonin tositarinoihin ihastunut. Loistavaa palautetta saanut kirja oli myyntimenestys.

Kun kuulin, että Pettersson oli päättänyt jatkaa hämmästyttävien ja kiinnostavien naistarinoiden kirjoittamista ja suuntautua tällä kertaa suomalaisiin naisiin, olin innoissani. 

Laitoin kirjan kirjaston varausjonoon heti, kun se oli mahdollista, ja minulla olikin jonossa erinomainen paikka. Olen kuitenkin tyytyväinen, ettei minun tarvitse yrittää ahnehtia erityislaatuisten naisten tarinoita kuukauden laina-ajan puitteissa, vaan voin perehtyä kirjaan rauhassa. Atenalle kiitos!

Perehdyttävää riittää. Pettersson on kertonut kirjassa reippaasti yli 50 suomalaisen tai Suomessa vaikuttaneen naisen tarinan. Naisten määrän laskeminen ei ole ihan helppoa. Suurimmasta osasta naisia on kirjoitettu muutaman sivun pituinen juttu, joka on varustettu valokuvalla, mikäli sellainen on ollut saatavilla (kauan sitten eläneistä tietenkään ei ole). Tämän lisäksi kirjassa on useampia matrikkelimaisia tiivistyksiä. Esimerkiksi Ensimmäiset kansanedustajanaiset -otsikon alla esitellään viidellä sivulla peräti 18 naista. Voi olla, että kaikkiaan naisten lukumäärä kirjassa nouseekin sadan tienoille.

Naiset on jaoteltu seuraaviin kategorioihin:

• Seikkailijattaret ja rikolliset
• Taiteilijat
• Hovin liepeillä
• Sotilaat ja aktivistit
• Uranaiset
• Hengen naiset

"Eihän täällä ole edes Minna Canthia", mieheni tokaisi sisällysluetteloa tutkiessaan. Tunnetuimmat suurnaisemme tosiaan loistavat poissaololla. Petterssonin ideana on ollut nostaa esiin jännittäviä naisia, joista emme ole välttämättä koskaan kuulleetkaan, vaikka ainakin osasta olisi ehkä ollut syytä kuulla. Nämä naiset ovat jääneet miesvaltaisen historiankirjoituksen marginaaliin.

Kaikenlaiset naiset pääsevät esille. Vakoojaringin johtaja, agitaattori, työsuojelun uranuurtaja, hovikääpiö, narkomaani... Pidän Petterssonin kirjoitustyylistä. Hänen kirjoittamanaan historia ei ole puisevaa eikä pitkäpiimäistä, vaan jännittävää ja mukaansatempaavaa. 

Vaikka kirja ei tosiaan ole lastenkirja, niin kuin kahdeksanvuotiaani pettyneenä totesi, on siinä kuitenkin potentiaalia myös äidin ja tyttären yhteisiin lukuhetkiin. Olemme aiemmin lukeneet useita lapsille ja nuorille kirjoitettuja elämäkertateoksia ja pidämme kovasti oikeiden naisten tarinoista.

Petterssonin tarinoista monet ovat hurjia eivätkä välttämättä pikkulapsen korville sopivia, mutta joukossa on aivan varmasti myös lapsille soveltuvia kertomuksia yhdessä luettavaksi.

Esimerkiksi kertomus Anna Maria Engstenistä on hyvä esimerkki rohkeudesta ja peräänantamattomuudesta. Engsten oli 1700-luvulla elänyt aatelisupseerin piika, joka Ruotsin ja Venäjän välisessä valtavassa meritaistelussa pelasti kokonaisen laivan ja sen kuljettamat ruokatynnyrit ja 40 lammasta turvalliseen maihinnousupaikkaan. Muu miehistö oli paennut ja jättänyt venäläisten tykkitulessa vaurioituneen laivan. Piikatytön suoritusta pidettiin niin uskomattomana, että se raportoitiin itse kuninkaalle. Uroteko palkittiin meriurhoollisuusmitalilla ja varsin huomattavalla rahapalkkiolla.

Aina on ollut vaikutusvaltaisia naisia, myös niinä aikoina, kun naisia on yritetty tunkea ahtaaseen muottiin ja naisten elämänpiiriä on kavennettu. Niinäkin aikoina, kun miesten historiankirjoitus vaikenee naisten teoista ja urhoollisuudesta, ovat naiset tehneet merkittäviä asioita. Ympäristöönsä voi vaikuttaa ja historiaan jäädä niin monella eri tavalla.

Tämä on sanoma, jonka yritän tyttärelleni opettaa. Maria Petterssonin teokset ovat siinä hyvä apu. 

Sempén & Goscinnyn Nikke -kirjojen huumori naurattaa vuosikymmenestä toiseen

Luin viime viikolla lehdestä, että ranskalainen kuvittaja Jean-Jacques Sempé on kuollut 89-vuotiaana. Tuli haikea olo. Siitä ei ole kauaakaan, kun tutustutin kahdeksanvuotiaani Sempén kuvittamaan Nikke-sarjaan. Pidin sarjasta kovasti lapsena. Lapsena olenkin merkinnyt sen jollekin listalle yhdeksi parhaista koskaan lukemistani kirjasarjoista.

Ennen kuin tartuimme ensimmäiseen René Goscinnyn ja Jean-Jacques Sempén Nikke-kirjaamme, olin jo pidemmän aikaa ajatellut lukea Nikke-kirjoja tyttärelleni. Asia oli vaan jäänyt, kun en jaksanut selvittää, missä lapsuuteni Nikke-kirjat sijaitsivat. Olivatko ne hautautuneet vanhempieni loputtomien kirjahyllyjen syviin syövereihin vai liekö Nikeksi kutsuttu veljeni vienyt ne omaan hyllyynsä?

Tänä vuonna sisareni alkoi toistuvasti kysellä, olenko lukenut tyttärelleni Nikke-sarjaa. Kun kesällä sitten näin SPR:n Kontissa pilkkahintaan kirjan Nikke kesälomalla (WSOY 1983), ostin sen ja luimme sen heti.

Kirjassa seurataan kouluikäisen Niken kesälomaa kahtena eri kesänä. Ensin Nikke matkustaa vanhempiensa kanssa Atlantin rannalle Bretagneen viettämään ihanaa rantalomaa täysihoitolassa.

"Täysihoitola Kaunorannasta on hyvä näkymä merelle, kun nousee seisomaan kylpyammeen reunalle, mutta täytyy varoa liukastumasta. Kauniilla ilmalla, jos ei ole liukastunut, voi erottaa aivan selvästi salaperäisen Auteresaaren."

"Ikävä kyllä Bretagnessa voi käydä niin, että aurinko tekee vierailun Rivieralle."

"Ja sitten viimeisenä lomapäivänä aurinko tuli säteilevänä takaisin."

Seuraavana kesänä vanhemmat päättävät lähettää Niken kesäleirille Mäntyniemeen, jonne matka kestää junalla koko yön. Vanhemmat eivät millään tohtisi kertoa kesäsiirtolasuunnitelmastaan Nikelle, sillä he ovat hyvin huolissaan, miten pikku Nikke suhtautuu ajatukseen lomasta erossa vanhemmistaan.

"— Nikke, sanoi isä, — minä pyydän sinua olemaan oikein järkevä. Äiti ja minä menemme pienelle matkalle, ja kun meistä tuntui siltä, ettet sinä oikein pitäisi siitä, me päätimme, että sinä voisit lähteä kesäsiirtolaan. Se on sinulle oikein hyväksi, saat olla ikäistesi tovereiden parissa ja pitää oikein hauskaa..."

"— Kivaa!" minä huusin ja rupesin hyppimään ympäriinsä olohuoneessa."

Nikkeä vähän harmittaa, ettei leirillä nukutakaan teltoissa, vaan pienissä puisissa mökeissä, mutta muuten leirillä on oikein kivaa. Ja vielä kivempaa on kertoa kotiin palattuaan leirikokemuksista naapurin Ann-Marielle, sillä mikäpä estää vähän liioittelemasta. 

Luin kirjaa nyt aikuisena ja äitinä vähän eri silmin kuin lapsena. Tunsin nyt suurempaa sympatiaa kirjan aikuishahmoja kohtaan. Goscinny pistää heidät kärsimään lasten takia toinen toistaan  piinaavimmin tavoin, eivätkä lapset edes huomaa aikuisten piinaa. Lapsillahan on koko ajan hauskaa!

Jean-Jacques Sempén mustavalkoinen, karrikatyyrimainen piirroskuvitus on osa Nikke-kirjojen viehätystä. Kuvissa on yhtä paljon huumoria kuin tekstissäkin. Lapsena minua nauratti Sempén ihmishahmojen huvittavan suuret nenät. 

Alun perin tarinat pikku Nikestä olivat lehteen kirjoitettuja humoristisia kertomuksia. Kirjoista kyllä huomaa, että luvut ovat olleet ensin itsenäisiä kokonaisuuksia, vaikka etenevätkin jatkokertomuksen tapaan ja linkittyvät toisiinsa.

Sempé ja Goscinny piirsivät ja kirjoittivat Nikke-tarinat vuosina 1956-1965. Kertomuksissa on kieltämättä jonkinlainen viehättävä nostalginen vire, vaikka ne tuntuvatkin melko ajattomilta ja toimivat yhä loistavasti. Tarinat ovat hurmanneet sukupolvesta toiseen, ja vuosien mittaan Nikke-kirjoja on myyty jo yli viisitoista miljoonaa kappaletta.

Olen tunnistavinani Timo Parvelan ensimmäisissä Ella-kirjoissa samantapaista huumoria kuin Nikke-kirjoissa. (Olen lukenut vain 1990-luvun Elloja, joten en tiedä, ovatko ne sittemmin muuttuneet.) Myös Markus Majaluoman Ella-kirjoihin tekemien kuvitusten huumorissa on aistittavissa jotain samaa kuin Sempén Nikke-kuvituksissa.

Nyt alkoi tehdä mieli lukea jokin Ella-kirja. Ella Lapissa odottaa hyllyssä, mutta harmillisesti siinä ei taida olla ollenkaan kuvitusta.

 

Herra Hakkaraisen talossa pääsee sisälle Mauri Kunnaksen tarinoihin

Kesälomani viimeisen päivän vietimme Suomen kirjapääkaupungissa Sastamalassa. Jo vuosia on aikeenani ollut viedä tytär Herra Hakkaraisen taloon, mutta syystä tai toisesta se jäi, kunnes koronakin tuli sotkemaan suunnitelmia.

Tytär ehti kasvaa kahdeksanvuotiaaksi, ennen kuin vihdoin pääsi astumaan sisään Mauri Kunnaksen teosten varaan rakennettuun satumaailmaan. Vaikka hän nauttikin käynnistä (eikä ole vieläkään poistanut ranneketta ranteestaan), luulen, että kokemus olisi ollut vielä täydellisempi hieman nuorempana.

Herra Hakkaraisen talo on siis Sastamalan Vammalassa sijaitseva elämystalo, eräänlainen näyttely ja leikkipaikka, jossa voi heittäytyä leikin pyörteisiin Mauri Kunnaksen tarinoista tutuissa miljöissä. Tarinat ovat koettavissa lähes kaikilla aisteilla.

Herra Hakkaraisen talossa pääsee muun muassa istuutumaan pyöreään pöytään kuningas Artturin kanssa, kapuamaan Antero Vipusen suuhun, kaatumaan pötkölleen herra Hakkaraisen vuoteeseen, kurkistelemaan kummituksia ullakolla, ylittämään kraatereita pimeässä avaruudessa ja asioimaan Koiramäen aikaisessa kauppapuodissa.

Kahdeksanvuotiaani taisi pitää eniten ulkotiloissa sijaitsevasta Herra Hakkaraisen hurjan hauskasta autopihasta, jossa polkuautoiltiin suloisessa pienoiskaupungissa.

Antero Vipunen

Kuningas Artturi ja pyöreän pöydän ritarit

Herra Hakkaraisen kotona

Kaikkien aikojen avaruus

Herra Hakkaraisen hurjan hauska autopiha

Aikuisten iloksi galleriahuoneessa pyöri dokumenttiohjelmia kirjailijasta. Mauri Kunnas on kotoisin Vammalasta, ja entinen kotiseutu näkyy joissain hänen kuvituksistaan. Tunnistettavin esimerkki lienee ainakin tällaiselle ulkopuoliselle Tyrvään Pyhän Olavin kirkko, joka on kuvattu teokseen Koiramäen joulukirkko (Otava 1997).

Yhdessä kohdassa dokumenttiohjelmaa Mauri Kunnas kertoili kirjaideoistaan ja aiheista, joista haluaisi vielä piirtää ja kirjoittaa. Innostuin kovasti, kun hän raotti ajatustaan lähettää Koiramäen vanhin poika (Tuomas muistaakseni) siirtolaiseksi Amerikkaan kaivamaan kultaa Kaliforniassa. Mutta kuten Kunnas totesi, aikaa on rajallisesti ja ideoita paljon, joten ei ole lainkaan varmaa, että tällaista teosta koskaan nähdään.

Herra Hakkaraisen talosta jatkoimme naapuritaloon Suomalaisen kirjan museoon Pukstaaviin, mutta se on eri tarina.

Muita elämyksellisiä kirjakohteita lapsille:

Naantalin Muumimaailma
Tukholman Junibacken

Uskalla loistaa!

Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa kävi tänään kuhina. Käytävillä tungeksi hermostuneita lapsia vanhempineen. "Koska ne oikein tulevat?" lapset hokivat kelloa vilkuillen. Kahdeksanvuotiaani etsi epätoivoisena paikkaa, josta näkisi lavalle.

Kun kello löi kaksi, väkijoukko kohahti. "Mä nään ne", kiljui tytär ja kurkotteli vaarallisesti toisen kerroksen kaiteen vieressä. "Tuolta ne nyt tulee!"

Keitä estradille oikein astui?

Maankuulut tubettajasiskokset Elina ja Sofia, joiden tubekanavalla on yli 135 000 seuraajaa ja joiden uusinta videota on kahdessa päivässä katsottu jo 33 000 kertaa.

Akateemisen kirjakaupan lavalla tytöt kuitenkin olivat kirjailijan roolissa, sillä kouluikäiset sisarukset ovat julkaisseet jo useita kirjoja. Tämänpäiväisessä Meet & Greet -tapahtumassa he olivat puffaamassa vastailmestynyttä kirjaansa Uskalla loistaa! (Tammi 2022).

Kirja on kirjoitettu yhdessä tyttöjen äidin, työyhteisövalmentaja Aura Marttisen sekä näyttelijä, muusikko ja laulunopettaja Reeta Vestmanin kanssa. Kuvituksen on tehnyt Anthony Conley.

Kirjassa keskitytään esiintymistaitoihin. Tytöt antavat vinkkejä siihen, kuinka esiintymistä voi harjoitella ja miten esiintymisjännitys taltutetaan. Kirjan avulla oppii tunnistamaan, millainen esiintyjä on itse sekä mitkä ovat omat vahvuudet ja kuinka niitä voi kehittää.

Kuten Elina tilaisuudessakin muistutti, esiintyminen ei ole pelkkää näyttelemistä tai laulamista yleisön edessä. Joudumme olemaan esillä mitä monimuotoisimmissa arjen tilanteissa. Suurin osa joutuu esimerkiksi joskus esiintymään harrastusten yhteydessä tai pitämään esitelmiä koulussa. Jopa uudelle henkilölle esittäytymistä voi pitää eräänlaisena esiintymisenä.

Nuoresta iästään huolimatta Elina ja Sofia ovat jo konkareita esiintymisessä. Ensimmäistä kertaa sisarukset olivat julkisesti esillä haastatellessaan vuoden 2018 presidenttivaalien ehdokkaita. Esiintymiskokemusta on siis kertynyt jo useiden vuosien ajalta. 

Edellisissä kirjoissaan positiivisuudestaan tunnetut sisarukset ovat valaneet uskoa siihen, että kaikki on mahdollista ja kehottaneet olemaan rohkeasti sinä. Aiempien kirjojen opit omaksuttuaan alkaakin olla valmis loistamaan. Uuden kirjan avulla saa uskallusta loistaa niin arkielämän esiintymisissä kuin isoilla lavoillakin!

"Oppiminen on ensimmäisellä luokalla ihan sivuseikka"

Eilisessä postauksessani jaoin Alli Nissisen yli sadan vuoden takaisia ajatuksia koulun aloittamisesta. Illalla luin Riina Katajavuoren romaania Kypros (Tammi 2021), ja minua alkoi harmittaa. Katajavuorelta olisi löytynyt niin paljon mukavampi lainaus koulunaloituksen evästykseksi.

Kypros-romaanin päähenkilö Raita on runoilija. Hän on työmatkalla Kyproksella lausumassa runojaan runofestivaalilla. Jostain syystä hän ajautuu puhumaan runoillan haastattelussa suomalaisesta koulujärjestelmästä ja PISA-menestyksestä. Haastattelija haluaa tietää, mikä on suomalaisten PISA-menestyksen syy.

"Taas tämä piinaava PISA-homma. Raita pohti pikakelauksella omia lapsiaan ja näiden koulunkäyntiä. Läksykirjat, vanhempainillat, hapankaalitalkoot, vanhemmat vastaan oppilaat -nelismatsit, nyyttikestit ja syysmarkkinat vilistivät silmissä.
   'Suomalaisen peruskoulun salaisuus', Raita sanoi, 'suomalaisen peruskoulun salaisuus on se, että ensimmäisen kouluvuoden oikeastaan ainoa tavoite on lasten ryhmäyttäminen.' Hän katsoi haastattelijaa tiukasti silmiin. 'Se on ainoa tavoite. Oppiminen on ensimmäisellä luokalla ihan sivuseikka. Paljon tärkeämpää on, että lapset opettelevat heti ekaluokkalaisina olemaan yhdessä ja tulemaan toimeen toisten oppilaiden kanssa. Että luokan jokainen lapsi tutustuu jokaiseen luokkatoveriin, eikä kukaan jäisi joukossa yksin.'"

Tuon luettuani minun oli pakko laskea kirja kädestäni, sillä koin niin valtavan oivalluksen hetken. Ahaa, noinhan se juuri on! No, nyt ymmärrän.

Ymmärsin vihdoin, miksi ekalla luokalla läksyjä tuntui olevan kauhean vähän, mutta tyttären sosiaalinen piiri laajeni valtavasti. Hänen koulunsa yhdysluokkien ja muuntuvien opetusryhmien vuoksi oikeastaan kaikki koulun eka–kolmasluokkalaiset oppivat tuntemaan toisensa hyvin.

Kouluvuosi oli täynnä yhteishenkeä nostattavia tempauksia ja tapahtumia. Koululla on jopa oma tunteisiin vetoava koululaulu, jossa sanotaan muun muassa:

"Yhdysluokissa me opiskellaan,
toisilta opitaan ja toisia autellaan.
Eikä sekään haittaa vaik hermo välil palaa.
Yhdessä muistetaan silti kaveria halaa.
Lukuvuosi kuluu huippukavereiden kaa.
Kukaan ei jää yksin, kaikki mahtuu porukkaan.

- - Saa kaikki lauluun yhtyä.
Oot tervetullut joukkoon hauskaan sinäkin.
Ota käsi käteen, niin on helppo kouluhommiin ryhtyä.
Sä oot iloinen ja niin oon minäkin."

(san. Kalle Hazard ja Riina Salo-Kiiskinen)

Parasta on, etteivät laulun säkeet ole pelkkää sanahelinää, vaan tuntuvat oikeasti kuvaavan koulun todellisuutta.

Näiden ajatusten myötä toivotan kaikille koululaisille, opettajille ja muille kouluissa työskenteleville hyvää alkavaa lukuvuotta. Muistetaan, mitkä taidot ovat elämässä oikeasti tärkeitä.

Koulun alkaessa

Tällä viikolla uusi kouluvuosi pyörähtää taas käyntiin Suomen kouluissa. Tyttäreni aloittaa tänään kakkosluokan. Hän opiskelee yhdysluokassa ja on innoissaan, kun saa vihdoin vuoron olla luokan "isompia lapsia".

Evästykseksi uuteen kouluvuoteen kaivoin esiin Alli Nissisen kirjoittaman runon vuodelta 1909. Alli Nissinen oli merkittävä vaikuttaja 1800-1900-lukujen vaihteen Suomessa. Hän oli muun muassa kansanedustaja, naisasianainen, kirjailija ja toimittaja, mutta ennen kaikkea opettaja ja koulunjohtaja. Hän johti Alli Nissisen valmistavaa koulua Helsingissä vuosina 1889-1926. Kuunnellaanpa siis mitä hän halusi sanoa oppilailleen koulun alkaessa.

Oppilailleni

Raikkahasti vastatkaa
Että seinät kajahtaa!
Joll' on reipas, raitis mieli,
Sill' on myöskin selvä kieli.

Suorana te seisokaa,
Päänne pystyyn nostakaa.
Nuoret ei voi, kansan vapaan,
Seista vanhuksien tapaan.

Työnne kunnoin täyttäkää!
Maailmalle näyttäkää,
Että, ken on suora, rehti,
Täällä kauimmaksi ehti.

 

- Alli Nissinen -

 
Kuva: Pixabay

Pipo puussa on kokoelma kummallisten kertomusten ystäville

Elokuu on pyörähtänyt käyntiin ja koulujen alku lähenee. Lueskellessani Tuula Kallioniemen kertomuskokoelmaa Pipo puussa (Otava 2022, arvostelukappale kustantajalta) ajattelin, että sopisipa se hyvin alakouluissa luettavaksi. Kirja on varustettu Lue itse -merkinnällä, joten se on selvästi tarkoitettu aloitteleville lukijoille.

Harri Tarkan kuvittamassa, 70-sivuisessa kirjassa on 11 lyhyttä kertomusta, joissa liikutaan alakoululaisten maailmassa. Vaikka tarinat ovat itsenäisiä, samoja lapsia esiintyy useammissa kertomuksissa.

Huumorintäyteiset tarinat ovat täynnä uskomattomia käänteitä. Kiukustunut pipo puhkeaa puhumaan, majanrakennuspuuhissa riitautuneet pojat muuttuvat jalkapalloksi ja vessanpöntöksi, samanlaisena toistuvaan arkeen tympääntynyt Ernesti saa närheltä kaksi toivomusta ja Liljan kyynelvuo nousee kainaloihin asti.

Vaikka kertomukset huvittavat ja naurattavat, käsiteltävissä aiheissa on vakavampikin taso. Puhutaan esimerkiksi koulukiusaamisesta ja ulkonäköpaineista. Viklon isä vapautuu vankilasta ja Roosa joutuu pyöräonnettomuuteen. Konsta taas oppii sanomaan anteeksi ja kovikseksi luultu Nipa osoittautuukin kunnon kaveriksi.

Jokaiseen kertomukseen liittyy yksi kokosivun värikuva. Tyttäreni S toivoisi lukemiinsa kirjoihin runsaampaa kuvitusta, enkä siksi ole saanut häntä kiinnostumaan Pipo puussa -kokoelmasta kotona. Tiedän, että koulussa hän kyllä pystyisi sen lukemaan.

Viime lukuvuonna S:n koulussa oli äidinkielessä eri lukuryhmiä. S kuului ainoana ekaluokkalaisena Kettu-ryhmään, jossa luettiin Tuula Kallioniemen ja Timo Parvelan teoksia. Pipo puussa olisi oiva lisä ryhmän kirjavalikoimaan. 

Kuinka maailman ihanin shettis Sinttu päätyi Siltakylään

Heppakirjojen ystävät tuskin ovat välttyneet kuulemasta Sintusta. Sinttu on Ruotsin rakastetuimman hevoskirjailijan Lin Hallbergin luoma shetlanninponi, jolle kuvittaja Margareta Nordqvist on antanut suloisen pehmeän ulkomuodon. Sinttu-sarja (ruotsiksi Sigge) on hyvin suosittu niin Ruotsissa kuin Suomessakin.

Sarjan ensimmäisessä osassa Maailman ihanin Sinttu (Tammi 2008) tokaluokkalainen Elina pääsee aloittamaan ratsastustunnit Siltakylän shetlanninponitalleilla. Mukava ja jämäkkä ratsastuksenopettaja Inka opettaa Elinalle ja hänen ystävilleen kaiken poneista ja ratsastamisesta. Kun Elina tapaa Sintun ensimmäistä kertaa, hänestä tuntuu heti, että he kaksi kuuluvat yhteen. Sittemmin Sintun ja Elinan seikkailuista on päästy nauttimaan jo parinkymmenen kirjan verran.

Mutta tiedätkö, missä Sinttu oli ennen kuin se tuli Siltakylään? Uutta tietoa Sintun ja tämän poniveljen Samin varhaisvuosista on nyt saatavilla, kun Lin Hallbergin helppolukuista Sami ja Sinttu -sarjaa on viimeinen alettu suomentaa. Ensimmäinen suomennettu osa Sami ja Sinttu — Poniveljesten tarina (Tammi 2022) ilmestyi kesäkuussa. Ruotsalainen alkuteos julkaistiin jo vuonna 2009.

Kirjassa on äänessä Siltakylän tallia pitävä Inka, joka eräänä iltana kertoo pojilleen Erkille ja Simolle tuttua tarinaa ajasta, jolloin pojat olivat pienempiä ja perhe asui Englannissa. Pojat haluavat taas kerran kuulla, kuinka he saivat omat poninsa.

"— Se ei olekaan mikään tavallinen tarina.
Niin äidillä on aina tapana aloittaa.
Simo nojaa päätään äitiä vasten, ja Erkki kuuntelee hiljaa sängyssään."

Jo viisivuotiaana Erkki halusi väen vängällä päästä ratsastamaan, joten hänelle alettiin etsiä omaa ponia. Hän ihastui Samiin oikopäätä.

Simo ei ollut yhtä kiinnostunut hevosista, mutta oman ponin hänkin ennen pitkää halusi. Pian selvisi, että Samilla oli jossain Sinttu-niminen veli. Kaikeksi onneksi sen omistajat halusivat päästä siitä eroon. Niin Simokin sai oman ponin.

Tutustuminen uusiin poneihin ja ystävystyminen niiden kanssa ei sujunut ihan kommelluksitta, mutta ennen pitkää poikien ja ponien välille rakentui luottamuksellinen suhde. Poneista oli Erkille ja Simolle paljon iloa ja lohtua, kun he muuttivat Englannista Suomeen (tai oikeasti tietenkin Ruotsiin, mutta suomennoksessa on vedetty kotiinpäin, mistä en oikein tykkää). Siltakylässä Sinttu ja Sami ovat ratsastuskoulun suosituimmat ponit.

Sinttu-sarja on suunnattu alakouluikäisille, ja kirjat ovat sen verran pitkiä, ettei kahdeksanvuotiaani vielä lue sellaisia itse. Sami ja Sinttu -sarja sen sijaan sopii mainiosti äskettäin lukemaan oppineille itse luettavaksi. Tarinat ovat lyhyitä ja Margareta Nordqvistin ihanaakin ihanampi värikuvitus elävöittää lukukokemusta. Ääneenluettuna Sami ja Sinttu -sarjaa voi lukea nuoremmille lapsille kuin varsinaista Sinttu-sarjaa. Kustantajan suositus on viidestä vuodesta ylöspäin.

Lin Hallberg tietää, mistä kirjoittaa. Hän on ollut heppafani pikkutytöstä asti ja pitänyt jossain vaiheessa itsekin shetlanninponitallia sekä toiminut ratsastuksen opettajana. Myös Margareta Nordqvist on heppahullu. Hän on piirrellyt hevosia lapsesta asti. Vuosikymmenten harjoitus on auttanut häntä piirtämään itsensä lukijoiden sydämiin.

Niin Sinttu-sarjan kuin Samin ja Sintunkin on suomentanut Marvi Jalo, Suomen hevoskirjallisuuden grand old lady (yhdessä sisarensa Merjan kanssa). Hevostermit ovat siis kirjoissa varmasti kohdillaan.