Ponisarja, joka kiinnostaa myös poikia

Kahdeksanvuotiaani hurahdettua hevosiin olen joutunut kesän aikana tutustumaan erilaisiin hevoskirjoihin. En ole koskaan itse ratsastanut tai ollut mikään heppatyttö, joten yleensä heppakirjat eivät erityisemmin sykähdytä minua. Merja Jalon Lentävä nuoli -sarja osoittautui kuitenkin virkistäväksi poikkeukseksi muiden heppakirjojen joukossa.

Lentävä nuoli on ponisarja, joka kiinnostanee myös poikia. Päähenkilö on Niklas, poika joka haaveilee voivansa ratsastaa kuin intiaanit. Hän ei toivo mitään muuta niin paljon kuin, että pääsisi ratsastusta harrastavan ystävänsä Elsin kanssa oikealle ponitallille.

---

"Niklas puhuu hevosista koko ajan. Muuta ei pojan päässä enää pyörikään."

---

Pidän kirjoista, jotka ravistelevat perusteettomia sukupuolirooleja. Milloin ratsastuksesta muka tuli vain tyttöjen harrastus? Ovathan miehet ratsastaneet maailman sivu.

Lukiessani ensimmäistä osaa Niklas ja musta poni (Aurinko Kustannus 2020) jännitin Niklaksen puolesta. Taipuvatko hänen vanhempansa ja päästävät pojan Kivelän tallille? Vanhempien vastahakoisuus tosin ei suinkaan johdu siitä, että Niklas on poika, vaan siitä että he pitävät ratsastusta liian vaarallisena harrastuksena. Äiti on aikoinaan ratsastaessaan loukannut itsensä.

Ratsastushimossaan Niklas päätyy tekemään jotain tyhmää ja vaarallista. "Minä en tiennytkään, että ratsastusvillitys on jo mennyt näin pitkälle", isä puuskahtaa. Joutuuko Niklas luopumaan nyt viimeisistäkin toivon rippeistään päästä tallille?

Lähestyvä seitsenvuotissyntymäpäivä ei oikein innosta Niklasta, vaikka äiti tekee kakkutikkareita, taikapannaria ja intiaanikakun. Eihän ne korvaa sitä, ettei Niklaksen hartain toive voi toteutua. Vai voiko?

Aurinko Kustannuksen julkaisemassa vauhdikkaassa sarjassa on ilmestynyt jo viisi osaa: 

• Niklas ja musta poni (2020)
• Ponikatrilli (2021)
• Nyt ratsaille, Niklas (2021)
• Hiljennä, Lester (2022)
• Metsästystorvi soi (2022)

Sarja sopii noin 6-9-vuotiaille itselukijoille tai ääneen luettuna noin viidestä vuodesta ylöspäin. 

Kirjoissa on mukavannäköinen värikuvitus. Ensimmäisen osan on kuvittanut Ulla Sainio ja muut osat Milla Koivunen.

Kuinka maailman ihanin shettis Sinttu päätyi Siltakylään

Heppakirjojen ystävät tuskin ovat välttyneet kuulemasta Sintusta. Sinttu on Ruotsin rakastetuimman hevoskirjailijan Lin Hallbergin luoma shetlanninponi, jolle kuvittaja Margareta Nordqvist on antanut suloisen pehmeän ulkomuodon. Sinttu-sarja (ruotsiksi Sigge) on hyvin suosittu niin Ruotsissa kuin Suomessakin.

Sarjan ensimmäisessä osassa Maailman ihanin Sinttu (Tammi 2008) tokaluokkalainen Elina pääsee aloittamaan ratsastustunnit Siltakylän shetlanninponitalleilla. Mukava ja jämäkkä ratsastuksenopettaja Inka opettaa Elinalle ja hänen ystävilleen kaiken poneista ja ratsastamisesta. Kun Elina tapaa Sintun ensimmäistä kertaa, hänestä tuntuu heti, että he kaksi kuuluvat yhteen. Sittemmin Sintun ja Elinan seikkailuista on päästy nauttimaan jo parinkymmenen kirjan verran.

Mutta tiedätkö, missä Sinttu oli ennen kuin se tuli Siltakylään? Uutta tietoa Sintun ja tämän poniveljen Samin varhaisvuosista on nyt saatavilla, kun Lin Hallbergin helppolukuista Sami ja Sinttu -sarjaa on viimeinen alettu suomentaa. Ensimmäinen suomennettu osa Sami ja Sinttu — Poniveljesten tarina (Tammi 2022) ilmestyi kesäkuussa. Ruotsalainen alkuteos julkaistiin jo vuonna 2009.

Kirjassa on äänessä Siltakylän tallia pitävä Inka, joka eräänä iltana kertoo pojilleen Erkille ja Simolle tuttua tarinaa ajasta, jolloin pojat olivat pienempiä ja perhe asui Englannissa. Pojat haluavat taas kerran kuulla, kuinka he saivat omat poninsa.

"— Se ei olekaan mikään tavallinen tarina.
Niin äidillä on aina tapana aloittaa.
Simo nojaa päätään äitiä vasten, ja Erkki kuuntelee hiljaa sängyssään."

Jo viisivuotiaana Erkki halusi väen vängällä päästä ratsastamaan, joten hänelle alettiin etsiä omaa ponia. Hän ihastui Samiin oikopäätä.

Simo ei ollut yhtä kiinnostunut hevosista, mutta oman ponin hänkin ennen pitkää halusi. Pian selvisi, että Samilla oli jossain Sinttu-niminen veli. Kaikeksi onneksi sen omistajat halusivat päästä siitä eroon. Niin Simokin sai oman ponin.

Tutustuminen uusiin poneihin ja ystävystyminen niiden kanssa ei sujunut ihan kommelluksitta, mutta ennen pitkää poikien ja ponien välille rakentui luottamuksellinen suhde. Poneista oli Erkille ja Simolle paljon iloa ja lohtua, kun he muuttivat Englannista Suomeen (tai oikeasti tietenkin Ruotsiin, mutta suomennoksessa on vedetty kotiinpäin, mistä en oikein tykkää). Siltakylässä Sinttu ja Sami ovat ratsastuskoulun suosituimmat ponit.

Sinttu-sarja on suunnattu alakouluikäisille, ja kirjat ovat sen verran pitkiä, ettei kahdeksanvuotiaani vielä lue sellaisia itse. Sami ja Sinttu -sarja sen sijaan sopii mainiosti äskettäin lukemaan oppineille itse luettavaksi. Tarinat ovat lyhyitä ja Margareta Nordqvistin ihanaakin ihanampi värikuvitus elävöittää lukukokemusta. Ääneenluettuna Sami ja Sinttu -sarjaa voi lukea nuoremmille lapsille kuin varsinaista Sinttu-sarjaa. Kustantajan suositus on viidestä vuodesta ylöspäin.

Lin Hallberg tietää, mistä kirjoittaa. Hän on ollut heppafani pikkutytöstä asti ja pitänyt jossain vaiheessa itsekin shetlanninponitallia sekä toiminut ratsastuksen opettajana. Myös Margareta Nordqvist on heppahullu. Hän on piirrellyt hevosia lapsesta asti. Vuosikymmenten harjoitus on auttanut häntä piirtämään itsensä lukijoiden sydämiin.

Niin Sinttu-sarjan kuin Samin ja Sintunkin on suomentanut Marvi Jalo, Suomen hevoskirjallisuuden grand old lady (yhdessä sisarensa Merjan kanssa). Hevostermit ovat siis kirjoissa varmasti kohdillaan.

Bookcrossing — Kiertävä kirja ei sammaloidu!

Oli kuuma ja aurinkoinen heinäkuun päivä Iisalmessa. Vettä soliseva suihkukaivomonumentti (Anu Matilaisen Olvin synty) veti puoleensa. Ehkä siitä lennähtäisi iholle muutama viilentävä pisara. Tarkkana tyttönä kahdeksanvuotiaani huomasi kiveyksellä taideteoksen tuntumassa pussin, jossa näytti olevan kirja. Oliko joku unohtanut sen?

Ei ollut, selvisi pian. Kirjan sisäkanteen oli kiinnitetty lappu, jossa luki:

"Tämä ei ole kadonnut kirja, vaan se on tarkoituksella jätetty löydettäväksi. Ota mukaasi, mene osoitteeseen www.bookcrossing.com ja kerro, missä kirja on nyt. Kirjan aiemmat lukijat tahtovat tietää sen seikkailuista. Tämän jälkeen voit lukea kirjan ja päästää sen taas vapauteen jonkun toisen löydettäväksi."

Olimme löytäneet bookcrossing-kirjan. Bookcrossing on kansainvälinen liike, jonka ideana on vapauttaa kirjat pölyttymästä hyllyistä vapaasti luettavaksi. Mottona voisi olla vaikka Kiertävä kirja ei sammaloidu!

Bookcrossaajat vapauttavat kirjoja julkisille paikoille ohikulkijoiden löydettäväksi ja luettavaksi. Kirjat on merkitty seurantakoodilla, jonka avulla niiden liikkeitä voi seurata www.bookcrossing.com-sivustolla. Rekisteröityneet bookcrossaajat voivat tehdä kirjoista vapautusilmoituksia, joissa kerrotaan minne ja milloin kirja vapautuu.

Meidän löytämämme kirja oli Lena Ollmarkin Kesätallin salaisuus (Stabenfeldt 2001, suom. Timo Hirvonen). Se kertoo teini-ikäisistä Katista ja Cillasta, jotka ovat parhaat ystävykset. Tytöt pääsevät viettämään unelmiensa kesälomaa tallilla Björkgårdenin kartanon maisemissa kahden vuokrahevosen kanssa.

He tutustuvat pariin söpöön motocross-poikaan ja kartanossa asuvaan iäkkääseen Louise-rouvaan, joka tietää talliin liittyvän surullisen tarinan. Pian tytöistä alkaa tuntua, että tallilla kummittelee. Läheiseen autiomökkiin majoittuu kaksi biologia, jotka väittävät etsivänsä harvinaista kasvia, mutta tytöistä heissä on jotain epäilyttävää. Jotain outoa on selvästi tekeillä. Mitä kaikkea ehtiikään tapahtua, ennen kuin kesäloma on ohi?

Kesätallin salaisuus oli viihdyttävä ja jännittävä kertomus. Se ei oikeastaan ollut tarkoitettu vielä kahdeksanvuotiaalle, mutta tyttäreni halusi ehdottomasti, että luen sen hänelle. Hän oli ollut juuri heppaleirillä ja hevosasiat kiinnostivat suunnattomasti.

Voisi sanoa, että kirja pelasti kesälomareissumme. En ollut pakannut mukaan ollenkaan kirjoja. Olimme liikkeellä junalla, ja matkatavaroiden piti olla mahdollisimman kevyet. Olin ajatellut, että e-kirjat riittäisivät hyvin. Yllättäen tyttäreni ei pitänytkään ollenkaan siitä, että luin hänelle iltasatua puhelimen näytöltä. Hän syytti minua koko ajan siitä, että en ollut ottanut kirjoja mukaan. Niinpä kun hän löysi kirjan, hän oli onnensa kukkuloilla.

Loppumatkan ajan hän yritti nähdä bookcrossing-kirjoja kaikkialla muuallakin, minne menimme. Minusta se tuntui järjettömältä, sillä todennäköisyys sellaisen löytämiseksi tuntui olevan häviävän pieni.

Oudointa oli, että Kajaanissa tytär oikeasti taisi nähdä toisenkin bookcrossing-kirjan erään patsaan juurella. Luin bookcrossing-sivustolta, että meneillään oli Patsasvapautushaaste 2022. Kauempaa katsottuna patsaan luona näytti olevan pussiin pakattu kirja. Valitettavasti patsas oli jäänyt loukkuun korkeiden työmaa-aitojen sisään, joten emme päässeet tutkimaan pussia tarkemmin.

Kesätallin salaisuus matkasi kanssamme Iisalmesta Kajaaniin ja Kajaanista Oulun kautta Kokkolaan, kunnes päätyi Helsinkiin. Vapautimme sen keskiviikkona puistonpenkille Linnanmäen eteläportin eli Helsinginkadun puoleisen sisäänkäynnin ulkopuolelle. Toivottavasti joku löytää sen ja poimii mukaansa.

Onko sinulla kokemuksia bookcrossingista?