Näytetään tekstit, joissa on tunniste Margareta Nordqvist. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Margareta Nordqvist. Näytä kaikki tekstit

maanantai 1. elokuuta 2022

Kuinka maailman ihanin shettis Sinttu päätyi Siltakylään


Heppakirjojen ystävät tuskin ovat välttyneet kuulemasta Sintusta. Sinttu on Ruotsin rakastetuimman hevoskirjailijan Lin Hallbergin luoma shetlanninponi, jolle kuvittaja Margareta Nordqvist on antanut suloisen pehmeän ulkomuodon. Sinttu-sarja (ruotsiksi Sigge) on hyvin suosittu niin Ruotsissa kuin Suomessakin.

Sarjan ensimmäisessä osassa Maailman ihanin Sinttu (Tammi 2008) tokaluokkalainen Elina pääsee aloittamaan ratsastustunnit Siltakylän shetlanninponitalleilla. Mukava ja jämäkkä ratsastuksenopettaja Inka opettaa Elinalle ja hänen ystävilleen kaiken poneista ja ratsastamisesta. Kun Elina tapaa Sintun ensimmäistä kertaa, hänestä tuntuu heti, että he kaksi kuuluvat yhteen. Sittemmin Sintun ja Elinan seikkailuista on päästy nauttimaan jo parinkymmenen kirjan verran.

Mutta tiedätkö, missä Sinttu oli ennen kuin se tuli Siltakylään? Uutta tietoa Sintun ja tämän poniveljen Samin varhaisvuosista on nyt saatavilla, kun Lin Hallbergin helppolukuista Sami ja Sinttu -sarjaa on viimeinen alettu suomentaa. Ensimmäinen suomennettu osa Sami ja Sinttu — Poniveljesten tarina (Tammi 2022) ilmestyi kesäkuussa. Ruotsalainen alkuteos julkaistiin jo vuonna 2009.

Kirjassa on äänessä Siltakylän tallia pitävä Inka, joka eräänä iltana kertoo pojilleen Erkille ja Simolle tuttua tarinaa ajasta, jolloin pojat olivat pienempiä ja perhe asui Englannissa. Pojat haluavat taas kerran kuulla, kuinka he saivat omat poninsa.

"— Se ei olekaan mikään tavallinen tarina.
Niin äidillä on aina tapana aloittaa.
Simo nojaa päätään äitiä vasten, ja Erkki kuuntelee hiljaa sängyssään."

Jo viisivuotiaana Erkki halusi väen vängällä päästä ratsastamaan, joten hänelle alettiin etsiä omaa ponia. Hän ihastui Samiin oikopäätä.

Simo ei ollut yhtä kiinnostunut hevosista, mutta oman ponin hänkin ennen pitkää halusi. Pian selvisi, että Samilla oli jossain Sinttu-niminen veli. Kaikeksi onneksi sen omistajat halusivat päästä siitä eroon. Niin Simokin sai oman ponin.

Tutustuminen uusiin poneihin ja ystävystyminen niiden kanssa ei sujunut ihan kommelluksitta, mutta ennen pitkää poikien ja ponien välille rakentui luottamuksellinen suhde. Poneista oli Erkille ja Simolle paljon iloa ja lohtua, kun he muuttivat Englannista Suomeen (tai oikeasti tietenkin Ruotsiin, mutta suomennoksessa on vedetty kotiinpäin, mistä en oikein tykkää). Siltakylässä Sinttu ja Sami ovat ratsastuskoulun suosituimmat ponit.

Sinttu-sarja on suunnattu alakouluikäisille, ja kirjat ovat sen verran pitkiä, ettei kahdeksanvuotiaani vielä lue sellaisia itse. Sami ja Sinttu -sarja sen sijaan sopii mainiosti äskettäin lukemaan oppineille itse luettavaksi. Tarinat ovat lyhyitä ja Margareta Nordqvistin ihanaakin ihanampi värikuvitus elävöittää lukukokemusta. Ääneenluettuna Sami ja Sinttu -sarjaa voi lukea nuoremmille lapsille kuin varsinaista Sinttu-sarjaa. Kustantajan suositus on viidestä vuodesta ylöspäin.

Lin Hallberg tietää, mistä kirjoittaa. Hän on ollut heppafani pikkutytöstä asti ja pitänyt jossain vaiheessa itsekin shetlanninponitallia sekä toiminut ratsastuksen opettajana. Myös Margareta Nordqvist on heppahullu. Hän on piirrellyt hevosia lapsesta asti. Vuosikymmenten harjoitus on auttanut häntä piirtämään itsensä lukijoiden sydämiin.

Niin Sinttu-sarjan kuin Samin ja Sintunkin on suomentanut Marvi Jalo, Suomen hevoskirjallisuuden grand old lady (yhdessä sisarensa Merjan kanssa). Hevostermit ovat siis kirjoissa varmasti kohdillaan.


torstai 14. huhtikuuta 2022

3 helppolukuista pupukirjaa

Ekaluokkalaiseni valitsi tänään kirjastosta itselleen pari pupukirjaa, koska mikäpä olisi parempi aika lukea pupuista kuin pääsiäinen. 

Molemmat hänen valitsemansa kirjat ovat ilmestyneet Mäkelän tavutetussa Pikku Lukuavain -sarjassa. Sarja on suunnattu lukemisen parissa ensiaskeleitaan ottaville lapsille. Tyttäreni ei oikeastaan kuulu enää tähän ryhmään, mutta koska hän on vähän laiskanpuoleinen lukija, hän valitsee usein itse luettavakseen kirjoja, jotka saa luettua kerralla ja mahdollisimman vähällä vaivalla. Siihen tarkoitukseen Pikku Lukuavaimet ovat loistavia.

Tyttäreni suosikkeja ovat Eeli- ja Omar-nimisistä ystävyksistä kertovat Helena Brossin kirjat. Niissä on Kadri Ilveksen runsas, mukavan näköinen värikuvitus. Ensimmäistä luokkaa käyvät Eeli ja Omar asuvat samassa talossa ja ovat parhaita kavereita.

Kani karkuteillä




Kirjassa Kani karkuteillä (Mäkelä 2021) Eeli ja Omar haaveilevat omasta lemmikistä. Kuin tilauksesta he löytävät puistosta pienen, suloisen kanin. Eeli vie sen kotiinsa ja haluaisi kovasti pitää sen, mutta kania varmasti kaipaillaan jossain. Kanin oikea omistaja täytyy löytää. Odotellessa Eeli sentään saa hoivata pörröturkkia.

Hyppää, Hopsu!




Margareta Nordqvistin kirjassa Hyppää, Hopsu! (Mäkelä 2022) tavataan sisarukset Onni ja Oona, joilla on kanit Hopsu ja Ruska. Ruska on niin kova hyppelemään, että lapset päättävät rakentaa kaneille esteradan. Ruska rakastaa sitä, mutta Hopsu ei suostu millään hyppäämään. Lopulta se karkaa metsikköön, jossa vaanii kettu! Ehtivätkö lapset ajoissa apuun?

Hyppää, Hopsu! kuuluu Pikku Lukuavaimen Eläinystävät-sarjaan. Sarjan kirjat kertovat maalla asuvista Onnista, Oonasta, Pihlasta, Aaposta ja Ellasta sekä monenlaisista eläimistä, joita lapset hoitavat.

Olafin pentupäiväkirjat — Pitelemätön pitkäkorva




Kolmas helppolukuinen pupukirja on Helena Wariksen ja kuvittaja Mirjami Mannisen Pitelemätön pitkäkorva (Otava 2022), joka on ilmestynyt Olafin pentupäiväkirjat -sarjassa. Saimme kirjan kustantajalta arvostelukappaleena ja luimme sen jo jonkin aikaa sitten. Se ei siis tänä vuonna kuulu pääsiäisajan lukemistoomme. Ehkä se jo ensi vuonna kestäisi uuden lukukerran...

Olafin pentupäiväkirjat -sarjassa seurataan maatilan elämää Olaf-nimisen koiranpennun näkövinkkelistä. Maatilalla asustaa monenlaisia eläimiä, joihin Olaf tutustuu. Pitelemättömässä pitkäkorvassa Olaf ratkoo kanitarhaan liittyvää arvoitusta ja tekee tuttavuutta uusien aasi-tulokkaiden kanssa.

Olafin pentupäiväkirjat ovat ilmestyneet Otavan Lue itse -sarjassa ja nekin on tarkoitettu melko äskettäin lukemaan oppineille. Tekstiä on huomattavasti enemmän kuin Pikku Lukuavain -sarjassa — tyttäreni mielestä liikaa, jotta hän viitsisi itse lukea. Ei sen pitäisi kuitenkaan olla hänelle mahdotonta. Kiinnostava tarina pitää hyvin otteessaan ja mustavalkokuvitus tukee lukemista.

Meistä Olafin pentupäiväkirjat ovat aivan valloittavia. Ehkäpä siksi, että Olaf-koira ystävineen on oikeastikin olemassa ja tarinat pohjautuvat tositapahtumiin. Seuraava seikkailu ilmestyy syyskuussa. Kirjassa Maailman paras laumanvartija jännitetään uuden vuoden iltana koittavaa ilotulitusta.