Helmikuu on loistava kirjakuu

Huomenna käyntiin pyörähtävä helmikuu on täynnä kirjanystävää sykähdyttäviä teemapäiviä.

Helmikuun 5. päivänä juhlitaan kansallisrunoilijaamme J. L. Runebergia. Runebergin päivää vietetään runoilijan syntymäpäivänä. Täältä löytyy kirjavinkki Runebergin päiväksi.

Helmikuun 5. päivä on myös Maailman ääneenlukupäivä (World Read Aloud Day). Maailman ääneenlukupäivää vietettiin ensimmäistä kertaa vuonna 2010. Kymmenessä vuodessa siitä on kasvanut miljoonien lukijoiden, kirjailijoiden ja kuuntelijoiden maailmanlaajuinen liike. Päivän tarkoituksena on tuntea ja jakaa ääneenlukemisen tuottamaa iloa ja toisaalta tuoda esiin lukutaidon merkitystä perustavanlaatuisena ihmisoikeutena, joka kuuluu kaikille.

Heti seuraavana päivänä 6. helmikuuta juhlitaan saamelaisten kansallispäivää. Lukulamppu.fi:ssä on listattu mielenkiintoisia linkkejä saamelaiseen kirjallisuuteen ja kultuuriin liittyen. Täältä puolestaan löytyy lastenkirjavinkki saamelaisten kansallispäiväksi.

Helmikuun 8. päivänä on Lainan nimipäivä, jonka Suomen kirjastoseura kehitti kampanjapäiväkseen vuonna 1984. Viime vuonna kirjastoseura siirtyi järjestämään valtakunnallista Kirjaston päivää 19. maaliskuuta tasa-arvon ja Minna Canthin päivänä. Silti monissa kirjastoissa on ohjelmaa Lainan päivänäkin. Kannattaa pitää silmät auki, juhlitaanko omassa kirjastossa. Lainan päivänä luettavaksi sopivat tietysti kirjastoaiheiset kirjat. Vinkkejä löytyy täältä, täältä tai täältä.

Sunnuntaina 9. helmikuuta voi hyvällä omallatunnolla lukea vaikka koko päivän, sillä silloin vietetään Lukurauhan päivää. Suomen Kirjasäätiö julistaa vuosittain helmikuun toisena sunnuntaina kaikelle kansalle yleisen ja yhtäläisen lukurauhan ja kutsuu ihmiset rauhoittumaan kokonaiseksi päiväksi kirjan äärelle. Keskellä hektistä elämäämme tällainen päivä on kovasti kaivattu. Lukurauhaa etsitään tässä kuvakirjassa, joka sopii mitä mainioimmin luettavaksi lapsen kanssa Lukurauhan päivänä.

Monet koululaiset viettävät helmikuussa talvilomaa. Talviloma on mitä sopivin ajankohta omistautua lukuharrastukselle. On aika penkoa hyllystä lukematta jääneet teokset tai hakea kassillinen kirjoja kirjastosta. Jos lukemisen lisäksi jää aikaa muuhunkin, julkaisen lähempänä talviloman alkua lastenkirjojen innoittaman vinkkilistan talvilomalle sopivista puuhista.

Helmikuun 21. päivänä vietetään kansainvälistä äidinkielen päivää. Unescon julistaman vuosittaisen teemapäivän tarkoituksena on juhlistaa kielellistä monimuotoisuutta ja monikielistä opetusta sekä muistuttaa äidinkielen tärkeästä roolista opetuksessa.

Helmikuun lopulla 28. päivänä juhlitaan Suomen kansalliseeposta Kalevalaa. Kalevalan päivä on myös suomalaisen kulttuurinpäivä. Kalevalaan voi tutustua vaikkapa kolmessa minuutissa Yle Areenan ohjelman 10 x Kalevala myötä. Vinkkejä kirjoista, joissa Kalevalan kertomuksia kerrotaan lapsentasoisesti löytyy täältä.

Tänä vuonna helmikuu on päivää pidempi kuin yleensä. On nimittäin karkausvuosi. Karkauspäivän lukemisiksi sopivat esimerkiksi seuraavat lastenkirjat:

• Leena Szilvay — kuv. Marjatta Karjalainen: Lumiukon karkauspäivä. Oy Satusiivet-Sagovingar Ab / Lasten Parhaat Kirjat 1997.
• Annina Holmberg — kuv. Virpi Talvitie: Karkausyön ratikkamatka. WSOY 2010.

Arni hyppää kirjan kyytiin

Viisivuotiaani osoittaa orastavia merkkejä siitä, että lukutaidon opettelu alkaa kiinnostaa. Olen tyytyväinen, koska viisivuotiaanahan opin itsekin lukemaan. Mitä tulee oppimiseen, olen sitä mieltä, että lapsen luontaiset herkkyyskaudet tulee huomioida. Eli opetellaan niitä asioita, jotka lasta itseään kulloinkin kiinnostaa.

Aloin siis miettiä, miten voisin tukea lastani lukemisen opettelussa. Tärkeimpänä asiana nousi esiin tikkukirjaimin kirjoitettujen kirjojen tarjoaminen. Tyttäreni ei osaa pienaakkosia. Ne suorastaan hämmentävät häntä, joten jotta hän pystyisi edes yrittämään sanojen lukemista, niiden tulisi olla kirjoitettuna tikkukirjaimin.

Tuntumani oli, ettei suuraakkosin kirjoitettuja kirjoja ole järin paljon. Omasta hyllystämme sellaisia löytyi vain pari. Oli suunnattava siis kirjastoon. Kirjastosta löysin helppolukuisten kirjojen hyllyn, ja siellähän olikin pitkissä riveissä kaikenlaista helppolukuista luettavaa: suuraakkosin kirjoitettuja, tavutettuja, osin tavutettuja jne.

Nämä kirjat olivat kuitenkin tarkoitettu lapsille, jotka ovat jo juuri oppineet lukemaan. Aloittelijan näkökulmasta ne näyttävät liian haastavilta. Niiden pieni, "oikean kirjan kaltainen" koko luo illuusion siitä, että tekstiä on paljon. Todellisuudessa kirjat ovat runsaasti kuvitettuja eikä tarina suinkaan ole niin pitkä kuin miltä vaikuttaa.

Lainasin kokeeksi yhden tikkukirjaimin kirjoitetun teoksen: Andy Elkertonin Arni ja kultainen kirja (Kustannus-Mäkelä 2018). Se kuuluu Elkertonin Viikinkiseikkailuja-sarjaan. Kustannus-Mäkelä on julkaissut sen osana helppolukuista Hyppää kirjan kyytiin -sarjaansa.

Kirja on läpeensä värikkäästi kuvitettu. Lukuihin jaettu teksti on painettu suuraakkosin ilman tavuviivoja. Paikoin luettavuutta haittasi tekstin latominen kuvan päälle.

Tarina kertoo pienestä viikinkipojasta Arnista. Hänen isänsä, viikinkipäällikkö Harald Haaraparta tuo seikkailuiltaan ryöstösaaliinsa joukossa vanhan kirjan. Koska se on lukittu, hän pitää sitä arvottomana ja antaa Arnin pitää sen. Skaldin avustuksella kirja aukeaa.

"ARNI JA SKALDI HAUKKOIVAT HENKEÄ. SIVUT OLIVAT TÄYNNÄ KAUNIITA KUVIA JA KUVIOITA, JOTKA KIMALTELIVAT LAMPUN VALOSSA. OUDOT KIRJAIMET HOHTIVAT KUIN KULTA.
— NÄMÄ OVAT RIIMUJA, SKALDI HENKÄISI. — KIRJAIMIA, JOTKA JUMALAT OVAT ANTANEET MEILLE!
SKALDI RAAPI LEUKAANSA, JA HÄNEN OTSANSA KURTISTUI. ARNI TIESI SEN TARKOITTAVAN, ETTÄ HÄN MIETTI ANKARASTI. 
— MINUSTA TUNTUU, ETTÄ TÄMÄ ON TAIKAKIRJA, POIKASENI! SKALDI TOTESI VIIMEIN."

Sinä iltana lukiessaan kirjaa sängyssään Arni tempautuu kirjan sisään mitä ihmeellisimpään seikkailuun. Hän muun muassa tapaa itsensä Odinin, kiipeilee maailmanpuun oksilla, liukuu alas sateenkaarta ja päätyy lohikäärmeen kitaan. Jännittäviä käänteitä on luvassa.

Kritiikkiä voisi antaa siitä, että osa kirjan sanastosta tuntuu liian haastavalta juuri lukemaan oppineelle. Itsekin nikottelin lausuessani sellaisia sanoja kuin Yggdrasil tai Nidhöggr, eikä skaldikaan välttämättä ole kovin vaivattomasti luettavissa.

Luin kirjan tyttärelleni ja kannustin häntä seuraamaan tekstiä samalla, kun luin, osoittamalla välillä helppoja sanoja. Hän oppi hahmottamaan, kuinka Arni kirjoitetaan. Hänen tarharyhmässään on poika nimeltään Aarni, ja nyt hän oivalsi kuinka kirjoitetaan Aarnin nimi.

Vaikka kirjan teksti on jaettu viiteen lukuun, me luimme sen yhdeltä istumalta. Väittäisin, ettei kirjassa ollut tekstiä yhtään tavanomaista kuvakirjaa enempää.


Andy Elkerton (teksti ja kuvat): Arni ja kultainen kirja
Englanninkielinen alkuteos: Oolaf and the Golden Book
Suomennos: Terhi Leskinen
Kustantaja: Kustannus-Mäkelä Oy 2018

Pieni Helmet-lukuhaaste 2020
Merkitsen kirjan listallemme kohtaan 8 "Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli".

Lapsentasoinen kertomus juutalaisvainoista

Onko pienille lapsille mahdollista tehdä kuvakirjaa juutalaisvainoista ja keskitysleireistä? Kyllä on, ja näin vainojen uhrien muistopäivänä on sopiva hetki esitellä tällainen kirja. Keskitysleiriltä selvinneen Hédi Friedin ja kuvittaja Stina Wirsénin yhteistyössä syntynyt kirja Historien om Bodri oli mielestäni yksi parhaimmista viime vuonna julkaistuista kuvakirjoista. Se ei tosin ilmestynyt Suomessa vaan Ruotsissa, mutta löytyy ainakin Helmet-kirjastoista.

Tositapahtumiin perustuvan kirjan kertojahahmona on pieni tyttö, jota ei kirjassa nimetä. Kutsuttakoon häntä Hédiksi, koska kirja perustuu Hédi Friedin omiin kokemuksiin. Hédin parhaat ystävät olivat perheen ruskea koira Bodri ja naapurintyttö Marika ja tämän Baldi-koira. 

Hédi ja Marika olivat aivan samanlaisia tyttöjä. Molemmat pitivät koirista ja kermavaahdosta. He pitivät puissa kiipeilystä ja molemmilla oli aina polvet ruvilla. Ulkoisesti tytöissä ei näyttänyt olevan mitään eroa. Ainoa ero oli se, että Marika kävi kirkossa ja Hédi synagogassa. Hédi oli juutalainen.

Eräänä päivänä Hédi kuuli radiossa miehen huutavan vihaisesti. Miehen nimi oli Adolf Hitler. Äiti ja isä arvelivat, ettei Hitleristä olisi haittaa heidän maassaan. Sitä paitsi eiväthän he olleet tehneet mitään väärää. Ei heidän siis tarvitsisi pelätäkään.

Pian kuitenkin syttyi sota ja Hitlerin sotilaat saapuivat myös Hédin kaupunkiin. Juutalaisten elämää rajoitettiin, eikä Hédi olisi saanut enää leikkiä Marikan kanssa. He kuitenkin leikkivät yhdessä — salaa. Mutta eräänä päivänä Hitler päätti, etteivät juutalaiset saisi enää asua omissa kodeissaan.

”Pappas händer darrade när han packade våra väskor. Mamma var blek. Jag hade aldrig tänkt på att mammor och pappor kunde vara rädda. Jag förstod att nu var det farligt.”

Sotilaat kuljettivat Hédin perheen juna-asemalle. Kun juutalaisilla lastattu juna ajoi pois, Bodri juoksi perässä niin kauan kuin jaksoi.

Keskitysleirillä aikuiset katosivat, ja lapsillakin oli niin kurjat olot, että he hädin tuskin säilyivät kiinni elämässä. Hédi sai voimaa Bodrin ajattelemisesta. Hän kuvitteli Bodrin asuvan metsässä muiden juutalaisilta jääneiden koirien kanssa. Hän arveli, että koirat auttavat toinen toisiaan ja jakavat keskenään löytämänsä ruoan.

Lopulta sota loppui ja Hédi sekä hänen sisarensa Livia vapautuivat keskitysleiriltä. Kirja päättyy tytön ja koiran tunteikkaaseen jälleennäkemiseen.

Tekijät ovat ottaneet teoksessa taiteellisia vapauksia. He ovat muuttaneet tapahtumien kulkua tehdäkseen tarinasta selkeämmän ja yleispätevämmän. Huomionarvoista on, että nyt 95-vuotias Hédi Fried ei tosiasiassa sodan syttyessä enää ollut itse mikään pikkutyttö.

Vaikka kirja on aika surullinen ja kertoo vaikesta aiheesta, se on loistavasti kirjoitettu ja kuvitettu. Kertomus on kirjoitettu kiihkottomasti ja lapsentasoisesti. Wirsénin herkkä ja äärimmäisen viehättävä akvarellikuvitus huokuu 1930-40-lukujen henkeä.

Luettuani itse kirjan olin sitä mieltä, että minun täytyisi ehdottomasti lukea se tyttärellenikin. Pelkäsin kyllä, että saattaisin herkistyä liiaksi sitä lukiessani. Ja eipä aikaakaan, kun itkeä pillitin oikein tosissani. Tyttäreni katseli minua suurin, vakavin silmin. Kun itku lopulta kuristi kurkkuani niin, että tuskin sain sanaa suustani, mieheni sanoi: "Ei tuollaista kirjaa pidä lapselle lukea."

Mutta kyllä pitää. Ehdottomasti pitää. Me emme saa unohtaa historiassa tapahtuneita vääryyksiä. Niistä täytyy kertoa, jotta ihmiset eivät tekisi samoja virheitä uudelleen. Hédi Fried sanoo kirjan esipuheessa osuvasti:

"Det som hände sen är svårt att berätta om och svårt att lyssna på. Jag vill ändå berätta och jag vill att du lyssnar. För vi människor kan göra så mycket ont men också mycket gott. Vi har alla ett val, vi kan välja det goda."

Kun lukemisen jälkeen keskustelin kirjasta viisivuotiaani kanssa, hän halusi tietää, miksi Hitler teki niinkuin teki. Miksi hän vei juutalaiset pois kodeistaan?

Miksi tosiaan? En voi ymmärtää sitä yhtään sen paremmin kuin kirjan kertojakaan:

"Hitler hatade mig fast han inte kände mig. Han hatade mig och min familj för att vi var judar. Det gick inte att förstå."

Sodan jälkeen Hédi Fried sai uuden elämän Ruotsissa. Hänestä tuli arvostettu psykologi ja kirjailija. Myöhemmällä iällään hän on omistautunut jakamaan tietoa ajastaan keskitysleirillä ja toiminut rasismin ehkäisemiseksi. Historien om Bodri on hänen ensimmäinen lastenkirjansa.


Hédi Fried: Historien om Bodri
Kuvitus: Stina Wirsén
Kustantaja: Natur & Kultur 2019

Mia Tiu - kiinalaistyttö kuvakirjan päähenkilönä

Kowloon on kaupunki, jonka nimi tarkoittaa pilviin kurkottavaa lohikäärmeen pyrstöä. Pilviin äärimmäisen korkeasti ja tiheästi rakennettu kaupunki kurkottaakin. Yksi sen asukkaista on tyttö nimeltään Mia Tiu. Hän osaa lukea, kirjoittaa nimensä ja laskea sataan, mutta hän ei puhu.

Sari Airolan Mia Tiu ja sata sanaa on kaunis kertomus Kiinasta. Pääasiassa mustan ja punaisen sävyin kuvitettu kirja on visuaalisesti vaikuttava.

Äiti haluaa ostaa Mia Tiulle lintutorilta puhuvan linnun, jotta se innostaisi tyttöä puhumaan. Lintu ei kuitenkaan puhu sen enempää kuin Mia Tiukaan. Silti Mia Tiusta ja punaisesta Vai Ti -linnusta tulee heti sydänystävät. Ne lörpöttelevät toisilleen ummet ja lammet, vaikka juttelu taidetaan käydä vain Mia Tiun pään sisällä.

Eräänä päivänä Vai Ti sairastuu. Väsyneenoloisen linnun sulat alkavat putoilla. Se on vietävä parantajalle. Viisas Hoi Va osaa parantaa mitä vaan. Klinikalle on kuitenkin pitkä matka: kolme metromatkaa, yksi raitiovaunumatka ja paljon kävelyä. Matkan varrella tulee tilanne, jossa Mia Tiun olisi välttämättä kysyttävä neuvoa. Saako hän suunsa auki? Pystyykö hän puhumaan?

Kun selviää, että Vai Tin paraneminen edellyttäisi linnusta luopumista, pystyykö Mia Tiu tekemään oikein? Vai Ti on sen ainoa todellinen ystävä ahtaassa kaupungissa. Joskus joudumme tekemään vaikeita ratkaisuja. Onneksi kirja päättyy valoisan toiveikkaasti.

Saatuamme kirjastosta lainaamamme kirjan luettua tyttäreni tokaisi: "Mä haluan tän kirjan omaksi". Vaikkei hän osannutkaan selittää, mikä kirjassa niin kovasti kiehtoi, hän piti kirjasta todella paljon. Niin pidin minäkin. Tämä on juuri sentyyppinen kirja, josta pidän eniten: loistavan monitulkintainen ja monitahoinen – kirja joka puhuttelee niin lasta kuin aikuista. Kirjaa voi lukea monella eri tasolla.

Kirja oli kuvittajana työskennelleen Airolan ensimmäinen oma teksti. Hän työsti tämän kirjan asuessaan Hongkongissa. Siksi kirjassa on autenttisen aasialainen tunnelma. 

Annan suuren plussan siitä, että kirjassa on kiinalaisennäköinen päähenkilö. Etniset päähenkilöt ovat suomalaisissa lastenkirjoissa harvinaisia. Kaikennäköisten lasten tulisi kuitenkin löytää itsensä lastenkirjojen kuvista. Jos omannäköisiä lapsia ei löydy kuvista, se saa tuntemaan itsensä arvottomaksi – melkein kuin ei olisi ollenkaan olemassa.

Jos suomalaisissa lastenkirjoissa on etnisiä lapsia, he ovat yleensä sivuosassa. Päiväkoti Heippakamu -sarjaan kuuluvat kirjat ovat virkistävä poikkeus. Veera Salmen kirjoittamissa, Elina Warstan kuvittamissa ja Otavan kustantamissa kirjoissa nähdään jos jonkinnäköisiä ja -nimisiä lapsia – myös päähenkilöinä.

Vihdoin on ilmestynyt kotimainen lasten kuvakirja, jossa nähdään afrikkalaistaustainen päähenkilö. Johanna Lestelän esikoiskirjassa Tuikun tärkeä tehtävä (Otava 2019) Tuikulla on tumma iho ja ihan mahtavat korkeana kekona kohoavat käkkärähiukset.


Sari Airola (teksti ja kuvat): Mia Tiu ja sata sanaa
Kustantaja: WSOY 2006


Pieni Helmet-lukuhaaste 2020
Kirja sopii kohtaan 4 "kirjassa kohdataan pelkoja".

Lumiukkojen rakentamista japanilaisittain

Otso-herra herää kesken talviunien Chizuko Kuratomin kirjoittamassa ja Kozo Kakimoton kuvittamassa kirjassa Otso-herran lumijuhlat (Lasten Keskus 1992). Karhulla on niin kova nälkä, että se päättää laskea kelkalla Kanikylään ruoanhakuun. Alas viilettäessään se tulee rikkoneeksi kanilasten lumipatsaat.

"*Voi Otso-herra! Katso nyt lumiukkoja! Kaikki menivät rikki. Huomenna meillä on lumiukkojuhlat. Kaikki tulevat katsomaan lumiukkojamme. Mitä me nyt teemme?'"

Otso-herra lupaa korjata aiheuttamansa vahingon. Koko yön se uurastaa rakentaen valtavia lumipatsaita.

Kanit ihastuvat patsaisiin ja päättävätkin pitää Otso-herran lumijuhlat. Otso-herra vaan on aika väsynyt kaiken rehkimisen jälkeen. Se kaipaa omaan luolaansa. Siellä sillä on aikaa nukkua aina kevääseen saakka.

Kuratomin tekstissä ja Kakimoton kuvissa on mukavan leppoisa tunnelma. Japanilainen ja suomalainen mentaliteetti tuntuvat sopivan hyvin yhteen. On mukava lukea vaihteeksi muutakin kuin länsimaista käännöskirjallisuutta.

Minua ihastutti kirjassa käytetty paksu ja laadukas paperi. Sellaista ei juuri suomalaisissa kirjoissa näe. Kirja onkin painettu Japanissa.

Lainasimme äskettäin kirjastosta toisenkin Otso-herra-kirjan: Otso-herra taivaanrannanmaalarina (Lasten Keskus 1989). Siinä Otso-herra löytää päiväkodin pihalta kolme purkkia maalia ja ryhtyy taiteilemaan kanilasten kanssa jättimäistä maalausta.

Kirja näytti aivan uudelta ja lukemattomalta. Takana sisäkannessa olevasta merkinnästä olin ymmärtävinäni, että kirja oli tullut kirjaston kokoelmaan helmikuussa 2018. Kuitenkin kirjassa luki, että se on painettu Japanissa vuonna 1989. En voi käsittää, mistä tuo yli 30 vuotta vanha lukemattoman näköinen kirja on voinut yhtäkkiä putkahtaa kirjastoon. Se on salaperäinen mysteeri.


Chizuko Kuratomi: Otso-herran lumijuhlat
Kuvitus: Kozo Kakimoto
Japaninkielinen alkuteos: Donkumasanwa hokkariko
Suomennnos englanninnoksesta: Kari Vaijärvi
Kustantaja: Lasten Keskus 1992


Pieni Helmet-lukuhaaste 2020
Merkitsen kirjan listallemme kohtaan 18 "Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa".
Kirja sopisi myös kohtaan 15 "Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva".
 

Kokeshi tutustuttaa pikkutytöt (ja muut) Tokioon

Konnichiwa! Pieni kokeshi-nukke Aoki johdatti minut ja tyttäreni äärimmäisen mielenkiintoiselle matkalle Japanin pääkaupunkiin Tokioon. Kaikesta on kiittäminen Pientä Helmet -lukuhaastetta, jossa haastettiin lukemaan Japaniin liittyvä kirja. Aikani kirjaston aineistoluetteloa selattuani päädyin varaamaan Annelore Parotin kuvakirjan Aoki (WSOY 2011).

Suloistakin suloisemman pullekantisen kirjan päähenkilö on kokeshi-nukke Aoki. Ai mikä kokeshi? Kokeshi on japanilainen perinnelelu. Puukappaleesta sorvattuja nukkeja on valmistettu jo useita vuosisatoja. Nukeilla on pää ja vartalo (ei käsiä tai jalkoja) sekä maalatut kasvot, hiukset ja vaatteet.

Kokeshi Aoki on lähdössä Pouny-pandansa kanssa tapaamaan ystäväänsä Yokoa Tokioon. Matka taittuu hujauksessa nopealla Shinkansen-junalla. Perillä Yoko esittelee kotikaupunkiaan, jossa on pientä ja suurta rinnakkain. 

Aokilla on selvät suunnitelmat, mitä hän haluaisi matkallaan kokea. Hänen kertoessaan niistä voi opetella muutaman sanan japania. Tämä kiinnosti viisivuotiastani suuresti!

"Haluaisin...
...nähdä kaikkea suloista! (kawai)
...ihailla kirsikankukkia! (sakura)
...tavata kaikki ystäväsi! (tomodachi)
...syödä retkilounasta! (bento)
...ruokkia karppeja! (koi)
...ihailla tähtiä! (hoshi)"

Aokin ja Yokon eväsretki kirsikkapuiden alla sai meidät hurmaantumaan. Pääsimme kurkistamaan tyttöjen bentopusseihin. Pienistä rasioista ja pulloista löytyi taivaalliselta kuulostavia herkkuja: suloisia susheja, vihreää teetä ja kukkia, makeaa kirsikkamehua...

Itseeni teki vaikutuksen rauhallinen zen-puisto karppilampineen, kun taas tyttäreni ihasteli Aokin ja Yokon kanssa Fuji-vuoren huipulta Tokion valoja ja tähtitaivasta niiden yllä.

Kirja on varsin interaktiivinen. Siinä on luukkuja, läppiä ja aukkoja. Välillä Aoki pyytää lukijaa tekemään jotain: "Tavarani ovat vielä aivan hajallaan. Mitkä niistä pitää laukkuun mahduttaa? Autatko minua pakkaamaan?"

Runomuotoa tapailevaa tekstiä on vain vähän. Kirja sopii siis pienemmällekin lukijalle. Lainaamani kirjan kunnosta päätellen sitä oli luettu hyvinkin pienten lasten kanssa, sillä luukkuja oli revitty ja teippailtu.

Kirja oli ihastuttava kulttuurimatka niin lapselle kuin aikuisellekin. Ainoa asia, mikä minua häiritsi, oli se, että tekijä Annelore Parot ei suinkaan ole itse japanilainen vaan ranskalainen. Hän kylläkin kiittää kirjassa So Taniuchia luku-urakasta eli teos on ilmeisesti sentään luetettu aidolla japanilaisella.

Seuraavaksi luemme saman kirjailijan teoksen Yumi (WSOY 2011), jossa kokeshi-nukke Yumi muun muassa osallistuu naamiaisiin ja lennättää leijoja puistossa. 

Annelore Parot: Aoki
Ranskankielinen alkuteos: Aoki
Suomennos: Viia Viitanen
Kustantaja: WSOY 2011


Pieni Helmet-lukuhaaste 2020
Merkitsen kirjan listallemme kohtaan 15 "Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva".

Näkymätön Ninni kuvakirjana

Kuinka kukaan uskaltaa kajota Tove Janssonin teksteihin, oli ensimmäinen ajatukseni, kun näin kirjan Muumipeikko ja näkymätön vieras. Ruotsalaiskaksikko Cecilia Davidsson ja Filippa Widlund ovat uskaltaneet. Davidsson on sovittanut kuvakirjaksi Tove Janssonin rakastetun novellin Kertomus näkymättömästä lapsesta. Runsas värikuvitus on Filippa Widlundin.

Tyttäreni sai kirjan joululahjaksi. Tutustuttuani siihen oivalsin, että juuri tällaiselle kirjalle meillä olisi ollut pari vuotta sitten huutava tarve. Nyt on tavallaan liian myöhäistä, sillä viisivuotiaani jaksaa jo kuunnella aitojakin Tove Janssonin teoksia. Toisin oli pari vuotta sitten, jolloin runsaan värikuvituksen tuoma tuki lukutilanteessa olisi ollut korvaamaton.

Jouduin silloin lukemaan muiden kirjailijoiden kirjoittamia "tekomuumeja". Usein kirosin mielessäni, sillä tekstit eivät tavoittaneet Tove Janssonin henkeä, eivätkä yltäneet hänen tasolleen. Jotkut kertomukset tuntuivat silkalta roskalta.

Siksi Muumipeikko ja näkymätön vieras on niin kaivattu teos. Se lähtee Janssonin omasta tekstistä. Kuvitus rikastaa kertomuksen, niin että se saavuttaa helpommin myös pienet kuulijat.

Tarina, joka on varmasti kaikille tuttu, on äärimmäisen koskettava. Pieni Ninni-tyttö on asunut julman tätinsä kanssa, ja häntä on kohdeltu niin huonosti, että hän on muuttunut vallan näkymättömäksi. Tuu-tikki tuo Ninnin muumiperheen hoiviin. Hieman hupsu mutta oikein mukava muumiperhe on kenties juuri sitä, mitä Ninni tarvitsee tullakseen taas näkyväksi.

Muumimamma lääkitsee Ninniä isoäidin lääkkeellä, mutta muuten Ninnin näkymättömyydestä ei tehdä suurta numeroa. Hänet otetaan mukaan perheen arkisiin puuhiin. Jos hänelle sattuu vahinko, siihen suhtaudutaan ymmärtäväisesti.

"Yhtäkkiä kuului räsähdys!
   Keskellä puutarhakäytävää oli iso läjä sosetta, jossa törrötti lasinsirpaleita. Ja kasan vieressä seisoivat Ninnin tassut, jotka nopeasti haalistuivat ja katosivat.
   — Jaaha, Muumimamma sanoi. — Se olikin juuri se purkki, jonka annamme aina kimalaisille. Nyt meidän ei tarvitse kantaa sitä niitylle.
   Ninnin tassut tulivat takaisin, ja niiden yläpuolelle ilmestyi pari kapeita sääriä! Jalkojen yläpuolella häämötti ruskean mekon helma."

Pikku hiljaa edistystä tapahtuu ja yhä enemmän Ninniä tulee taas näkyväksi. Hän alkaa myös puhua. Pikku Myy taitaa olla aivan oikeassa sanoessaan Ninnille, ettei tämä koskaan voi saada kasvojaan näkymään, ellei opi suuttumaan. Kunnon vihastuminen siihen vaaditaan, että tyttö näkyy taas kokonaan. 

Cecilia Davidsson on ruotsalainen kirjailija, joka on julkaissut 1990-luvulta alkaen novellikokoelmia ja romaaneja. Lisäksi hän on muuttanut helppolukuisiksi useita muiden kirjailijoiden teoksia, esimerkiksi Selma Lagerlöfin, August Strindbergin ja Vilhelm Mobergin tekstejä. 

Wikipedian mukaan Davidsson on kertonut klassikoiden työstämisprosessistaan seuraavasti: “Luen alkuperäisteoksen hitaasti läpi lyijykynän kanssa ja yritän alleviivata ne kohdat, jotka eivät ole välttämättömiä tarinan kannalta. Suurilta osin kyse on siis asioiden poistamisesta.” 

Muumeihin hän tarttui muutama vuosi sitten ja ensimmäinen mukautettu teos Joulu saapuu Muumilaaksoon ilmestyi vuonna 2018 Ruotsissa Bonnier Carlsenin ja Suomessa Tammen kustantamana.

Viime vuonna ilmestyi Muumipeikko ja näkymätön vieras -kirjan lisäksi Muumilaakson kertomuksia, johon on koottu kolme tarinaa: Matka Muumilaaksoon, Hattivattien saari ja Muumipeikko ja taikahattu. Uusi kuvakirja Muumipeikko ja lohikäärme ilmestyy helmikuussa.


Muumipeikko ja näkymätön vieras
Teksti: Cecilia Davidsson Tove Janssonin kertomuksen mukaan
Kuvitus: Filippa Widlund
Ruotsinkielinen alkuteos: Mumintrollen och den osynliga gästen
Suomennos: Katariina Heilala
Kustantaja: Tammi 2019

Yllin kyllin eikä sittenkään tarpeeksi

"Minähän en saanut kauheasti leluja joululahjaksi", väitti tyttäreni äskettäin. Muistellessani kotona saatua suurta pakettivuorta ja toista mummolassa, jouduin väittämään vastaan.

"Mutta kotona mä sain vain kirjoja ja mummolassa vaatteita", tytär selvensi.

Kieltämättä luonnehdinta oli oikeansuuntainen, mutta väitin edelleen, että hän sai myös enemmän leluja kuin hänen huoneeseensa oikeastaan mahtuisi.

"Mutta pelit eivät ole leluja", tytär huomautti. "Eikä nukenvaatteet tai pehmot. Mä tarkotan kovia leluja."

Niitäkin paketeista kuoriutui. Sehän on selvä. Oli aika kaivaa esiin Johanna Venhon kirjoittama ja Annastiina Syväjärven kuvittama kirja Yllin kyllin (WSOY 2012). Se käsittelee tavarapaljoutta ja tavarahimoa. Kirjan nimi on myös sanaleikki, sillä päähenkilö on pieni Kylli-niminen tyttö. 

Eletään joulun jälkeistä talviaikaa. Kyllin perhe on muuttamassa uuteen kotiin. Kyllin uusi huone tursuaa tavaraa. Niitä järjestellessään osuu Kyllin silmiin vanha lelukuvasto. Kuvastossa on upea puhuva pinkki poni. Sellainen olisi ilman muuta saatava.

"— Miksei joulupukki tuonut pinkkiä ponia? Kylli tivaa.
   — Pukki toi vuoren muita lahjoja, isä huikkaa eteisestä. — Muistatko sen lahjapaperikasan? Sukeltelit siinä kuin delfiini."

Kylli muistaa. Paras lahja oli ihana Elviira-nukke.

"Nyt Elviira lojuu Kyllin huoneen lattialla. Sen viereen on laatikosta kierähtänyt pieni, pissaava vauvanukke. Se katselee Kylliä apeana. Sillä on märkä vaippa. Hamsteri surisee selällään ja sen pyörät pyörivät ilmassa.
   — En halua leikkiä teidän kanssa! Kylli kivahtaa ja heiluttaa lelukuvastoa."

Äiti kieltäytyy ostamasta puhuvaa ponia, muttei taida huomata omaa tavarahimoaan. Äiti haaveilee uudesta sohvasta. Ehkä olisi jo valkoisen aika. Vaihtoon menisivät tietysti myös nojatuolit ja pöytä.

Kylli paranee pinkin ponin himostaan tutustuttuaan uuteen naapurin poikaan, jonka kanssa on hauska laskea mäkeä ja leikkiä salamajassa. Majaan poika on rakentanut suuren hevostilan käpyhevosilleen. Parhaat lelut saattavatkin löytyä ihan ilmaiseksi luonnosta! Sitä paitsi ei tavara tee onnelliseksi vaan ystävyys.

Kirjan kuvitus on omintakeinen. Vahvoja värejä käyttävän Syväjärven graafikkotausta näkyy kuvissa. Henkilöhahmot näyttävät hyvin moderneilta ja ihmismäisiltä, mutta ihmisiä he eivät ole vaan koiria.  

Kyllin kasvot ovat mustat toisin kuin muilla. Tekstissä kerrotaan hänen saaneen riepunuken afrikkalaisilta sukulaisiltaan. Kylli taitaa siis olla adoptiolapsi.

Tyttäreni analysoi mielellään lastenkirjojen kuvitusta. Tämä kuvitus oli hyvin erityyppinen kuin ne, mitä hän yleensä näkee. Parasta kuvituksessa oli hänen mielestään yksityiskohtien runsaus. Kuvista löytyy paljon tutkittavaa. Kritiikkiä hän antoi siitä, että kuvat näyttävät tietokoneella tehdyiltä. Eniten tyttäreni arvostaa käsintehdyn näköistä kuvitusta. Mitä rouheampaa, sen parempi.


Yllin kyllin
Teksti: Johanna Venho
Kuvitus: Annastiina Syväjärvi
Kustantaja: WSOY 2012


Pieni Helmet-lukuhaaste 2020
Merkitsen kirjan listallemme kohtaan 10 "kirja, jonka luet yhdessä toisen kanssa". Kaikki listallemme päätyvät kirjat voisi laittaa tähän kategoriaan, mutta tämä nyt vaan sattui olemaan ensimmäinen kirja, jota en saanut sovitettua muihin kohtiin.

Majakan Tahvo ja Bella

Tammen Tammenterho-sarjassa on julkaistu kolme Tapani Baggen kirjoittamaa ja Salla Savolaisen kuvittamaa kirjaa kahdesta ystävyksestä nimeltään Tahvo ja Bella. Tahvo on huimapäinen kissa ja Bella mukavuudenhaluinen koira. Niiden seikkailut ovat sopivan jännittäviä vähän pienemmillekin lukijoille.

Tahvo ja Bella pyörremyrskyssä

Tahvo ja Bella pyörremyrskyssä aloitti koko Tammenterho-sarjan vuonna 2009. Tammenterho on kotimainen lapsille suunnattu kuvakirjasarja, jonka tekijöinä on maamme parhaimpia lastenkirjailijoita ja kuvittajia.

Kirjassa Tahvo ja Bella lähtevät souturetkelle, mutta joutuvat pyörremyrskyn kouriin. Pyörre erottaa ystävykset toisistaan. 

Kun Tahvo myrskyn jälkeen etsiskelee Bellaa, se huomaa horisontissa majakan. Majakassa asuu kalastaja nimeltään Selma. Hän käyttää aikansa kalastamiseen ja sammakkokuoron johtamiseen, sillä majakka toimii nykyisin automaattisesti.

Majakalta Bella löytyy. Pyörremyrsky heitti sen suoraan Selman syliin. Selma kutsuu ystävykset iltapalalle ja levittää niille täkin kamiinan eteen. Sille tielle ystävykset sitten jäävät, sillä seuraavissa kirjoissa ne asuvat majakalla Selman kanssa.

Tahvo ja Bella hernerokkasumussa

Kirjassa Tahvo ja Bella hernerokkasumussa majakka peittyy niin paksuun sumuun, että Selma kutsuu sitä hernerokkasumuksi. Tahvoa kiinnostaa, miltä hernerokkasumu maistuu, mutta sumu pakenee pyydystysyrityksiä. Sen sijaan Tahvo löytää pingviinin, joka on eksynyt kauas Etelämantereelta. Tahvo ja Bella varustavat pingviinin takaisn kotimatkalle. Kompassi seuranaan se ei ehkä enää eksy yhtä pahasti.

Tahvo ja Bella lumipyryssä

Suosikkimme on Tahvo ja Bella lumipyryssä. Siinä meri on jäätynyt ja Tahvo päättää lähteä luistelemaan. Bella tyytyy vain katselemaan. Myöhemmin majakassa Bella aivastaa ja Tahvo vakuuttuu siitä, että Bella on sairas. Yskänlääkettä ei löydy mistään, joten Tahvo päättää luistella kaupunkiin lääkettä hakemaan. 

Sää on muuttunut huonommaksi. Lunta tupruttaa melkoisesti ja on vaikea pitää oikea suunta pyryssä, kun joutuu väistelemään kareja ja saaria. Sitten jääkin pettää alta, ja Tahvo syöksyy kylmään kylpyyn. Tilanne on vaarallinen, mutta onneksi apu on lähellä.

Pulahduksesta huolimatta Tahvo jatkaa matkaa ja pääsee apteekkiin. Mutta kukahan sitä yskänlääkettä loppujen lopuksi tarvitsee? Ei ainakaan Bella.


Tapani Bagge: Tahvo ja Bella pyörremyrskyssä
Kuvitus: Salla Savolainen
Kustantaja: Tammi 2009

Tapani Bagge: Tahvo ja Bella hernerokkasumussa
Kuvitus: Salla Savolainen
Kustantaja: Tammi 2010

Tapani Bagge: Tahvo ja Bella lumipyryssä
Kuvitus: Salla Savolainen
Kustantaja: Tammi 2012


Pieni Helmet-lukuhaaste 2020
Kaikki tässä mainitut kirjat sopivat kohtaan 13 "kirjassa ollaan saarella".
Merkitsen kirjan Tahvo ja Bella hernerokkasumussa listallemme kohtaan 6 "kirjassa eksytään".

Hurjannäköiset nuuttipukit lopettivat entisaikaan joulun

On nuutinpäivä eli joulun loppu niille, jotka eivät lopettaneet joulunviettoa jo loppiaisena.

Joulun alla yhtenä joulukalenterina meillä oli tekemäni jouluperinteitä esittelevä kalenteri. Siitä selvisi, että Suomessa on ollut joulupukin lisäksi muitakin pukkeja, kuten kekripukki, tapaninpukki ja nuuttipukki.

Keskustellessamme nuutinpäivästä tyttäreni halusi tietää, miltä nuuttipukit näyttivät. Kaivoin esiin vanhan SKS:n julkaiseman kirjasen Nuutti — Suomalainen karnevaali. Kirjasen tekstin ovat kirjoittaneet Carsten Bregenhøj ja Urpo Vento. Kyseessä ei ole lastenkirja, vaan nuuttipukkiperinnettä esittelevä tietokirja.

Kirjan kuvat ovat 1970-luvun alkupuoliskolta, jolloin nuuttipukkiperinne on jo ollut katoavaa kansanperinnettä. Totesimme, että taloissa on tuolloin liikkunut hurjannäköisiä pukkeja. Kuvat naamioituneista seurueista olivat viisivuotiaalleni melkeinpä liiankin pelottavia mutta kovin kiinnostavia.

Olen aina pitänyt nuuttipukkiperinnettä aikuisten miesten perinteenä. Käsitykseni mukaan remuavat miesjoukkiot ovat kierrelleet talosta toiseen kerjäämässä sahtitynnyrin pohjia. Liittyyhän nuutinpäivään sellaisia sanontoja kuin "Tuomas kulta joulun tuopi, hiivanuutti poies viepi" tai "jos ei ole hiivoja, niin tappi tynnyristä".

Mielikuvani nuuttipukeista on osittain oikea. Kuitenkin Bregenhøjin ja Venton mukaan 1970-luvulle tultaessa nuuttipukkiperinne oli muuntunut sahdinhuuruisesta remujuhlasta lähinnä harmittomaksi lastenjuhlaksi.

Lasten nuuttikierroksissa oli paljon samaa kuin esimerkiksi virpomiskierroksissa tai Amerikasta rantautuvissa halloweenkierroksissa. Naamiaisasuihin pukeutuneet lapset kiersivät talosta toiseen. He saattoivat hiukkasen laulaa tai tanssahtaa isäntäväen iloksi, mutta pääasiassa kierrokselle lähdettiin, jotta saataisiin kestitystä. Jotain hyvää pienille nuuttipukeille aina tarjottiinkin.

Näin kuvailee kirjassa satakuntalainen koulutyttö kokemuksiaan nuuttipukkina vuonna 1975:

"Lähdimme nuutipukeiksi noin kello kuudelta. Puin ylleni nuutipukin vaatteet. Kasvoilleni laitoin sukan, jonka sitten maalasin poskilta, suun ja nenän kohdalta punaiseksi huulipunalla. Ylleni laitoin pitkän puvun, äidin navettatakin, huopatossut ja muovikassin. Minun nimeni oli 'Emma'. Ystäväni puki ylleen pitkän palttoon, karvalakin ja huopatossut. Kasvoillaan hänellä oli joulupukin naamari. Hänen nimensä oli 'Juuso'.
   Aloimme kierrellä ja kaarrella pitkin kotikylää. Mentyämme taloon meiltä usein kysyttiin:
   — Mitenkäs pitkän matkan olette kulkeneet?
   — Olemme tässä maailmaa kiertämässä, vastasimme.
   Me kävimme kaikkiaan viidessätoista paikassa. Tältä retkeltä saimme saaliiksi makeisia, piparkakkuja, omenia, appelsiineja, päärynöitä yms. Oli pimeää, mutta meillä oli lyhty, joka valaisi mainiosti. Paikka paikoin kuljimme metsäpoluja pitkin ja koetimme olla kompastumatta puunoksiin. Jos taasen kuljimme maantiellä autoilijat soitattivat torviaan, töllistelivät meitä ja olivat kovin puusta pudonneen näköisiä.

— Aino (5. lk.)"

Nuuttipukkiperinne ei ole ollut koko maan perinnettä. Nuuttipukkeja on liikkunut Länsi-Suomessa lähinnä sillä alueella, joka on pisimpään ollut skandinaavisen vaikutuksen alaisena. 

Minua kiinnostaisi tietää, vieläkö nuuttipukkeja on. Onko sinulla kokemuksia nuuttipukeista nykyaikana tai muistoja lapsuudestasi? Ilahdun, jos jätät kommentin.


Carsten Bregenhøj & Urpo Vento: Nuutti — suomalainen karnevaali
Valokuvat: Annikki Kaivola-Bregenhøj, Ilkka Kolehmainen & Susan Daugthry
Kustantaja: SKS 1975

  

Lastenkirjakevät 2020 - Kiinnostavimmat jatko-osat

Kustantamoiden uutuusluetteloiden selailu on koukuttavaa ajanvietettä. Kevään uutuuksia esittelevät katalogit ilmestyivät niin aikaisin syksyllä, etten ollenkaan ehtinyt paneutua niihin silloin. Olinhan vielä fiiliksissä syksyn uutuuskirjoista, ja sitten painoivatkin jo joulukirjat päälle. Uudenvuoden jälkeen on ollut vihdoin aikaa selailla luetteloita.
 
Todella monet hyväksi havaitut kuvakirjasarjat saavat jatkoa. Jatko-osissa on se hyvä puoli, että suunnilleen tietää jo ennalta mitä tulee saamaan. Kivoille kirjoille monesti toivookin jatkoa. Tietenkään kaikki sarjat eivät ole onnistuneita. On inhottavaa, jos sarjan uudet osat tuntuvat vain vanhan toistolta. Pahinta on, jos tytär pitää sarjasta, jota ei itse jaksaisi lukea.

Nyt alkuvuodesta on ilmestymässä tosi paljon kiinnostavia jatko-osia, joita minäkin odotan innolla. Niinpä tämä postaus on omistettu kokonaan jatko-osille.

Sanna Pelliccionin kirjassa Onni-poika osoittaa mieltä (Etana Editions 2020) Onni ryhtyy puolustamaan rakasta puistoaan, joka aiotaan jyrätä autotien ja raitiovaunukiskojen tieltä.

Sanna Iston ja Eppu Nuotion kirjoittamassa ja Sari Airolan kuvittamassa Typy ja nokkela noita -kirjassa (Bazar 2020) vauhdikas ja hyvällä mielikuvituksella varustettu Typy kohtaa leikkipuistossa luudalla lentävän noidan.

Riikka Jäntin ihastuttavan Pikku Hiiri -sarjan kuudennessa osassa Pikku Hiiren hellekesä (Tammi 2020) Hiiru ja äiti viettävät kesälomaa kaupungissa. Helteisiin päiviin mahtuu monenlaista hauskaa puuhaa.

Eppu Nuotion kirjoittama ja Saara Vallinevan jännittävästi kuvittama Pikkusaari-sarja täydentyy kolmannella osalla. Kirjassa Paola Pääsky ja kadonnut soittorasia (Bazar 2020) Paola Pääsky perheineen saapuu Andalusiasta kesänviettoon Pikkusaarelle. Yksi matkalaukuista katoaa ja sen mukana soittorasia, jota ilman perheen pienokaiset eivät saa unta iltaisin. Löytyykö soittorasia öisestä saaresta?

Tytär onkin jo kysellyt jatkoa Veera Salmen kirjoittamaan ja Elina Warstan kuvittamaan Päiväkoti Heippakamu -sarjaan. Nyt sellainen tulee. Päiväkoti Heippakamu — Hung ja pantteripako (Otava 2020) kertoo päiväkodin hymysuusta Hungista, josta tulee päiväkodin hulinassa hurja pantteri Pampam. Pampamin on pakko päästä pakoon.

Anneli Kannon kirjoittama ja Noora Katon kuvittama Viisi Villiä Virtasta -sarja täydentyy jo yhdennellätoista osalla. Veera Virtanen ja kiusaaja -kirjassa (Karisto 2020) Veera alkaa saada ilkeitä viestilappuja. Kuka Veeraa oikein kiusaa ja miksi? 

Touhukaverukset päättävät perustaa uuden kaikille avoimen museon Ninni Oljemarkin kirjassa Touhukaverukset — Museo kaikille (Otava 2020). Villisika haluaisi esitellä kaupunkilaisille itse maalaamaansa taulua, mutta entä jos kukaan ei pidäkään siitä. Rohkaistuuko Villisika?

Johanna Hulkon luoma ja Marjo Nygårdin kuviksi herättämä ihana, hurja Maija pohtii kirjasarjan kolmannessa osassa Pieni Maija (Karisto 2020), onko hän pieni vai iso. Pohdinta kumpuaa siitä, että Maijasta on tulossa isosisko.

Nelli Hietalan luoma Kerttu on aiemmin tavattu tutustumassa kärpäseen. Kirjasarjan toisessa osassa Kerttu ja murkku (Karisto 2020) vuorossa on muurahainen. Löytyykö Kertun palikkataloon muuttaneelle murkulle kaveria? Ihastuttava kuvitus on Sari Airolan. 

Pipsa Pentin esikoisteoksessa Lyyli pelasti hurjan paperihukan sieppaamia paperiprinsessoja. Kirjassa Lyyli ja karmea värinkäsitys (Otava 2020) Lyylin kekseliäisyys joutuu taas koetukselle pahanilmanlintujen hyökätessä. Pentti on loihtinut viisaan sadun väreistä ja niiden mahdollisuuksista.

Kirsti Kurosen ja Karoliina Pertamon kehuttu kirja Kerro minulle kaunis sana saa jatkoa. Ilmapiiri päähenkilö Jaakon kotona ei ole muuttunut onnellisemmaksi sitten edellisen kirjan. Uutuuskirjassa Näytä minulle hassu ilme (Karisto 2020) Jaakko lähtee keräämään iloisempia ilmeitä isän pikakamera apunaan.

Taaperoita ja vanhempia ihastuttaneesta Anna Krogeruksen kirjoittamasta ja Erika Kallasmaan kuvittamasta Muttinen ja äiti -kirjasta tuttu Muttinen seikkailee vaarinsa kanssa kirjasarjan toisessa osassa Muttinen ja vaari (WSOY 2020). Vaari hoitaa Muttista — vai onko se sittenkin toisinpäin?

Ruusun salaisuus on lasten mysteeriromaani parhaimmillaan

Martin Widmarkin kirjoittama ja Ola Skogängin kuvittama Ruusun salaisuus on niin jännittävä lasten mysteerikertomus, että aikuinenkin on täpinöissään.

Tässä eräänä iltana tyttäreni ihmetteli, miksei äiti jo tule lukemaan iltasatua, miksi äidillä kestää hammaspesulla niin kauan. No, äidin oli ihan pakko lukea Ruusun salaisuus loppuun. Tarina oli niin mukaansatempaava, ettei sitä yksinkertaisesti voinut keskeyttää ja jättää seuraavalle päivälle.

Viisivuotiaani saa odottaa vielä useamman vuoden ennen kuin pääsee kirjaa lukemaan. Päähenkilö Stefan on 12-vuotias, enkä suosittelisi kirjaa kovin paljon sitä nuoremmille. Vai aliarvioinko lapsia? Itsehän kyllä luin 12-vuotiaana jo Agatha Christien tarinoita. Joka tapauksessa juoni tuntuu aika hurjalta.

Stefan viettää isänsä kanssa joulua kahden, sillä Stefanin äiti, ansiokas insinööri on hirttäytynyt syksyllä. Ei isä eikä poika voi ymmärtää tapahtunutta. Mikään ei viitannut siihen, että äiti olisi ollut itsetuhoinen. Asia on liian kipeä, jotta siitä voisi puhua, ja joulu alkaa apeissa merkeissä.

Kaikki muuttuu, kun Stefan saa salaperäisen lahjan: suurennuslasin, jonka avulla hän pääsee äitinsä jättämien salaisten viestien jäljille. Alkaa näyttää siltä, ettei äiti riistänytkään henkeään, vaan joutui henkirikoksen uhriksi. Mikä pahinta, pian Stefan ymmärtää itsekin olevansa vaarassa.

Stefan lähtee seuraamaan äitinsä jälkiä pitkin Tukholmaa ja yrittää ratkoa äidin jättämät vihjeet ennen kuin Stefania varjon lailla seuraava pyöreäsilmälasinen mies saa hänet kiinni.

Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1918, eli kyseessä on historiallinen romaani. Itse olen hulluna historiallisiin kertomuksiin, mutta tässä tarinassa historia on mukana sen verran hienovaraisesti, ettei se varmaankaan häiritse vähemmän intohimoisesti historiaan suhtautuvia.

Kirjan visualisuuteen on panostettu kunnolla. Kuvituksen on tehnyt arvostettu ruotsalainen sarjakuvataiteilija Ola Skogäng, ja kirja onkin kiehtova yhdistelmä lastenromaania ja sarjakuvakerrontaa. Osa tekstistä esitetään puhekuplina.

Widmark, joka on koulutukseltaan opettaja, on kertonut pyrkivänsä erityisesti siihen, että hänen kirjansa olisivat helppolukuisia ja saavutettavia. Tässä kirjassa kuvitus taatusti auttaa säilyttämään kiinnostuksen, silloinkin kun on vaikea yleensä keskittyä perinteisen näköiseen romaaniin. Myös juoni vetää niin hyvin, että tekstiä on suorastaan pakko ahmia.

Tulin ostaneeksi kirjan hetken mielijohteesta, kun sain sen huomattavalla alennukseksella. Olin lukenut siitä hyviä arvosteluja, ja kenties sen nimi herätti minussa alitajuisia mielleyhtymiä Umberto Econ loistavasta Ruusun nimestä. Ruusun nimen kanssa kirjalla ei ole mitään tekemistä, mutta silti ostos ehdottomasti kannatti.


Martin Widmark: Ruusun salaisuus
Kuvitus: Ola Skogäng
Ruotsinkielinen alkuteos: I rosens mitt
Suomennos: Outi Menna
Kustantaja: Tammi 2018


Pieni Helmet-lukuhaaste 2020
Kirja sopii ainakin seuraaviin pienen Helmet-lukuhaasteen kohtiin:
4. Kirjassa kohdataan pelkoja
12. Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa
16. Kirjassa pelastetaan ihminen

  

Legenda neljännestä itämaan tietäjästä

Osa maailman lapsista saa lahjansa vasta loppiaisena. Tämän opimme tyttäreni kanssa joulukuussa Satomi Ichikawan ja Robina Beckles Willsonin kirjasta Hauskaa joulua! — Maailman lapset joulupuuhissa. Esimerkiksi Italiassa ja espanjankielisissä maissa on tänään lahjojenjakopäivä.

Loppiaista vietetään itämaan tietäjien muistoksi. Monissa maissa päivää kutsutaan kolmen kuninkaan juhlaksi. Raamatun mukaan itämaan tietäjät seurasivat tähteä ja saapuivat kumartamaan Jeesus-lasta kallisarvoisia lahjoja tuoden. Katolisen perinteen mukaan itämään tietäjiä oli kolme: Caspar, Melchior ja Balthasar. Raamattu ei kuitenkaan kerro tietäjien lukumäärää saati nimiä.

Mig Holderin kertoma ja Tony Morrisin kuvittama kuvakirja Neljäs tietäjä kertoo vanhaan legendaan perustuvan kertomuksen neljännestä tietäjästä, joka ei ehtinyt kolmen muun matkaan.

Artaban-niminen mies oli läsnä, kun Caspar, Melchior ja Balthasar havaitsivat taivaalla tähden, jonka uskoivat merkitsevän ennustetun kuninkaan syntymää. Caspar, Melchior ja Balthasar ryhtyivät heti tekemään matkasuunnitelmia, mutta nuorta Artabania he eivät olisi halunneet mukaansa.

"'Mutta en halua mitään muuta niin kovasti', sanoi Artaban. 'Minulla on outo tunne, että tähden myötä löydän uuden kuninkaan lisäksi elämän tarkoituksen.'"

Kolme viisasta tietäjää myöntyivät ottamaan Artabanin mukaan matkaan, jos tämä saapuisi ajoissa sovitulle lähtöpaikalle. Artaban ryntäsi myymään omaisuutensa, varustamaan itsensä matkaan ja hankkimaan kuninkaalle kallisarvoiset lahjat: sinisen safiirin, punaisen rubiinin ja kaikkein jaloimman helmen.

Matkalla lähtöpaikalle Artaban kohtasi ryöstetyn miehen, joka makasi tien varressa henkihieverissä. Hän pysähtyi auttamaan miestä, vaikkei ehtisikään sitten ajoissa kohtaamispaikalle. Kaiken lisäksi hän joutui luovuttamaan safiirinsa saadakseen miehelle hoitoa.

Myöhästyttyään kolmen viisaan miehen matkasta Artaban päätti seurata tähteä yksin. Kuukausien päästä hän saapui Betlehemiin, jossa oli syntynyt Jeesus-niminen lapsi. Artaban sai kuulla, että lapsen syntymän tähden kuningas Herodes oli määrännyt kaikki alle kaksivuotiaat poikalapset surmattaviksi. Pelastaessaan erään poikavauvan hengen Artaban menetti rubiininsa.

Jeesusta vaan ei löytynyt. Joku sanoi hänen perheensä paenneen Egyptiin. Artaban suuntasi siis Egyptiin, muttei löytänyt etsimäänsä kuningasta. Hän taivalsi etsien kuukausia, vuosia ja vuosikymmeniä.

Yli kolmenkymmenen vuoden päästä Artaban oli pääsiäisaikaan Jerusalemissa. Siellä hän tuli käyttäneeksi viimeisen kallisarvoisen aarteensa ostaessaan orjatytön vapaaksi. Pian sen jälkeen hän viimein näki etsimänsä juutalaisten kuninkaan, Jeesuksen, miehen, joka raahautui tietä pitkin kasvot veressä kohti kuolemaansa.

Pettymys valtasi Artabanin ja hän koki koko elämänsä turhaksi. Onnettomana hän kertoi elämäntarinansa vieressään seisseelle naiselle.

"Nainen kuunteli koko pitkän tarinan ääneti. Kun Artaban oli lopettanut, hän sanoi: 'Minusta sinä käytit hyvin omaisuutesi. Mikäpä olisi sen arvokkaampaa kuin miehen terveys, lapsen henki ja naisen vapaus.'
   Artaban käänsi surulliset kasvonsa naisen puoleen, joka kietoi kätensä hänen harteilleen.
   'Luulenpa, että etsiessäsi häntä olet löytänyt elämän tarkoituksen!'"

Niin se taitaa olla, ettei todellinen onni tässä elämässä löydy aarteista, vaan muiden auttamisesta ja hyvien tekojen tekemisestä.

Hyvää loppiasta!


Mig Holder: Neljäs tietäjä
Kuvittanut: Tony Morris
Englanninkielinen alkuteos: The Legend of the Fourth Wise Man
Suomennos: Risto K. Träff
Kustantaja: Ristin Voitto ry. 1993


Pieni Helmet-lukuhaaste 2020
Merkitsen kirjan listallemme kohtaan 16 "kirjassa pelastetaan ihminen".