maanantai 31. elokuuta 2020

Sami sairastaa — ja niin tytärkin

Kuusivuotiaani ehti olla pari viikkoa esikoulussa, ennen kuin iski flunssa. 

Koska tänä vuonna koronan takia ohjeet sairaiden tai oireilevien lasten tuomisesta päiväkotiin ja esikouluun ovat hyvin tiukat, luulin, että tavallisiltakin flunssilta vältyttäisiin. Mutta ei. Tytär sairastuu aina palattuaan lomalta muiden lasten joukkoon, niin myös tänä vuonna.

On ikävää pitää kotona toista viikkoa nuhaista lasta, joka on täysin pirteä ja tylsistyy kotona ollessaan, mutta ymmärrän, että näin on tehtävä. Onneksi minulla ja miehelläni on yhä vahva etätyösuositus voimassa, joten me voimme pitää lapsen kotona ilman suurempia vaikeuksia.

Flunssatunnelmissa luimme Amy Hestin kirjoittamaa ja Anita Jeramin kuvittamaa kirjaa Sami sairastaa (Tammi 2002).


 

On nukkumaanmenoaika kylmänä talvipäivänä. Pikkuinen Sami-karhu ei taidakaan olla ihan kunnossa.

"Yhtäkkiä kuului yskimistä: - Köh, köh! Siinä Sami istui sykkyrällä vuoteessa ja yski."

Äiti haluaisi lääkitä yskää yskänlääkkeellä, mutta Sami ei halua sitä ottaa. Sehän on pahaa.

Kirjan koko pointti — eli lääkkeenottoon liittyvän pelon voittaminen ja lääkkeen ottaminen urheasti ei uponnut lääkekammoiseen tyttäreeni. "Minä en ottanut lääkettä!" hän julisti voitonriemuisena, ikään kuin Sami olisi osoittanut suurta heikkoutta taipuessaan lopulta nielemään yskänlääkkeen.

Kirjassa Sami on kuitenkin tyytyväinen itseensä lääkkeen otettuaan: " Urhea Sami, hän sanoi."

Samin ei tarvitsekaan mennä ihan heti nukkumaan, vaan hän pääsee äidin kanssa alakertaan, jossa juo teetä ja käpertyy sitten nojatuoliin äidin syliin. Äiti kertoo tarinaa ja Sami haluaa kuulla sen vielä uudestaan.

Ilmeisesti Sami paranee ennen pitkää, sillä viimeisessä kuvassa hänet nähdään ulkona rakentamassa lumiukkoa äidin kanssa.

Anita Jeramin kotoisat kokoaukeaman kuvat on maalattu maanläheisin sävyin. Teksti on ladottu kuvien päälle suurikokoisin kirjaimin. Kaiken kaikkiaan tekstiä ei ole kovin paljoa, joten kirja sopii melko pienellekin kuulijalle.


Amy Hest: Sami sairastaa
Kuvitus: Anita Jeram
Englanninkielinen alkuteos: Don't You Feel Well, Sam?
Suomennos: Kaisa Kattelus
Kustantaja: Tammi 2002


LUE MYÖS TÄMÄ:

Karra Karhu sairastaa



lauantai 29. elokuuta 2020

Miten suoriuduin kesäisestä bucket lististäni?

Laadin kesäkuussa kahdeksan kohdan bucket listin lukukesääni varten. On tullut aika katsoa, kuinka kävi.

1. Luen metsässä


En koskaan enää lue metsässä! Kokeilimme tätä, ja se oli silkkaa painajaista. Miksikö? No, koska metsä kihisee ötököitä. Hyttyset upottavat imukärsänsä nilkkoihin ja inisevät korvan juuressa. Muurahaiset kiipeilevät jaloille yhä ylös yrittäin. Kirjan sivulle ilmestyy pyörimään punainen hyrräpunkki.

Ei, metsässä ei kannata jäädä istumaan paikoilleen. Eteenpäin vaan, samoamaan!

2. Luen rantakalliolla


Toiveissani siinsivät Suomenlinnan sileät rantakalliot ja näköala aavalle ulapalle. Kuuntelin kuitenkin Suomenlinnan asukkaiden vetoomusta heidän pyytäessään, että koronakesänä turistit eivät tulisi.

Olen joskus nuorena hoitanut Suomenlinnassa asuneita lapsia ja tiedän, kuinka ikäväksi turistilaumat joskus voivat paikallisten elämän tehdä. Kun kaikkeen vielä sekoittuu huoli omasta terveydestä... Päätin säästää suomenlinnalaiset kärsimykseltä. Sitä paitsi ei ollut suurtakaan hinkua lähteä tungeksimaan täysille lautoille.

Rantakallioita toki löytyy Helsingistä muualtakin. Rantakalliolla Marjaniemessä luimme Riikka Jäntin kirjaa Pikku hiiren hellekesä. Kivinokalla seuranamme oli Marjo Nygårdin Lumi ja lunni — Pieni kirja ystävyydestä.





3. Käyn Seitsemän koiraveljestä -näyttelyssä


Näyttely oli minulle ja kuusivuotiaalleni hieno elämys. Kirjoitin siitä heinäkuussa heti käyntimme jälkeen.

Näyttely on nähtävissä Päivälehden museossa vuoden loppuun asti, joten vielä ehtii kokea sen itse.




4. Käyn johonkin kirjailijaan liittyvässä paikassa


Tähän emme oikein jaksaneet panostaa. Espalla tuli pysähdyttyä hetkeksi ihmettelemään Sakari Topeliuksen kunniaksi pystytettyä muistomerkkiä Taru ja Totuus (1932). Se on kuvanveistäjä Gunnar Finnen vertauskuvallinen veistos, jossa Taru-neito pitelee sadun kruunupäistä lintua ja Totuus-neidolla on kämmenellään totuuden liekki.



 
Naantalissa Kailon saarella matkalla Muumimaailmaan törmäsimme Tovenpolkuun. Jäin pohtimaan josko se on virallinen kadunnimi, kun ei sitä löydy postinumerohausta.


Turussa käyskentelimme Aurajoen varrella Runeberginpuistossa. Puisto sai nimensä vuonna 1892 senaatin talousosaston päätöksellä. Puistossa sijaitsevan Lilja-patsaan mukaan puistoa kutsutaan usein Liljanpuistoksi ja nimeä on harkittu jopa vaihdettavaksi. Niin ei kuitenkaan ole tehty, sillä Turusta ei kuulemma löydy toista Runebergin nimen arvoista kohdetta.
 



5. Ostan kesälukemista halvalla


Lomani alussa heti Helsinkiin palattuamme suuntasimme Kierrätyskeskukseen ja SPR:n Konttiin. Ulkona puhkesi kamala ukkosmyrsky, mutta mitä siitä, meillä riitti hyllyjä koluttavaksi. Ukkosrintaman väistyttyä huojuimme kotiin reput pullollaan kirjoja.




6. Ahmin matkakirjoja


Olen tänä kesänä tehnyt nojatuolissa istuen aivan mielettömän hienoja matkoja.

Englantilaisten hienostorouvien kanssa matkailin yli sadan vuoden takaisessa Suomessa. Vuoden 1896 Suomi oli mrs. Alec Tweedielle ja hänen sisarelleen melkoinen elämys, ja eksottiikkaa oli tarjolla 2020-luvun lukijallekin, vaikka kirjasta löytyi paljon tuttuakin.

Mika Waltarin kanssa olen tehnyt kiihkeän hermostuksen vallassa matkaa kohti satumaista Konstantinopelia, yrittänyt nukkua matkustajalaivojen tunkkaisissa hyteissä ja nuokkunut täysissä junissa. Olen nähnyt Saksan, Tsekkoslovakian, Itävallan, Unkarin, Bulgarian, Jugoslavian, Turkin, Italian ja päätynyt lopulta Pariisiin, joka kaiken jälkeen on tuntunut kuin kodilta.

Kyllikki Villan seurassa olen viettänyt loputtomia meripäiviä rahtilaivoissa, ja hurmaantunut eksoottisista satamista. Villan myötä olen saanut matkaseurakseni vanhan rouvan. Olemme olleet pakomatkalla ja myrskyssä ja kurkistaneet merilapsuuteen.

Terhi Rannela on vienyt minut seikkailuille ympäri maailmaa. Olen hikoillut savusaunassa Kiilopäällä, jännittänyt 5 000 kumiankan ottaessa mittaa toisistaan Maschseellä, nuuhkinut hehkuviinin tuoksua rennesiläisellä joulutorilla, odotellut pienessä maalaiskylässä Unkarissa imettävän tamma väistymistä autotieltä varsoineen, shoppaillut keskellä yötä singaporelaisessa tavaratalossa ja nähnyt elokuvien Keskimaan lavasteet Uudessa-Seelannissa. Olen nauttinut joka hetkestä, joskin saanut yliannostuksen teenjuonnista. (Sallalle kiitos kirjavinkistä!)




Soisin matkojen jatkuvan. Seuraavaksi haluaisin antaa Mia Kankimäen viedä minut Japaniin, savannien Afrikkaan ja renessanssitaiteen Italiaan. Kirjaston varauslistalla oli jonoon mennessäni 850 varausta ennen minua, joten ihan pian en taida matkaan päästä!


7. Luen pinokaupalla kesäisiä kuvakirjoja


Näitä on luettu! Pinokaupalla! Luimme kesäkuisessa postauksessa mainitsemani kirjat sekä paljon, paljon muita.


8. Vietän Harry Potter -päivää


Harry Potter -päivänä 31. heinäkuuta tytär oli yökylässä mummolassa, joten päivälle suunnittelemani askartelut jäivät toteuttamatta.

Sen sijaan luin Terhi Rannelan matkakirjasta Kesyt kaipaavat, villit lentävät kirjailijan käynnistä Edinburghissa kahvilassa, jossa J. K. Rowling kirjoitti ensimmäiset neljä Harry Potter -romaaniaan. 
 
Arvaatteko mitä näkyy kahvilan ikkunasta? Edinburghin linna. Mahtipontinen 1100-luvulla rakennettu linna seisoo ylhäällä kalliolla. Rowlingin ei tarvinnut etsiä kaukaa esikuvaa Tylypahkalle.




torstai 27. elokuuta 2020

Lastenkirjoja Suomen luonnon päiväksi

Rehellisesti sanoen en ole koskaan viettänyt Suomen luonnon päivää. En ole tiennyt sellaista olevan olemassakaan, kunnes tänä vuonna huomasin päivän almanakassa. Suomen luonnon päivä on ensi lauantaina.

Elokuun viimeisenä lauantaina on juhlittu Suomen luontoa jo vuodesta 2013 alkaen, mutta Yliopiston almanakkaan päivä pääsi vasta tänä vuonna.

Jokainen saa viettää Suomen luonnon päivää parhaaksi katsomallaan tavalla, mutta suosittelen lämpimästi lähtemään ulos luontoon. Luontoretkeen voi valmistautua vaikkapa lukemalla luontoaiheisia kirjoja.

Kaivelin omasta hyllystämme Suomen luontoon liittyviä kirjoja.

Metsänhaltija Miihkalista kertovassa kirjasarjassa opitaan luonnosta paljon, mutta faktat on punottu yhteen sadunomaisen tarinan kanssa. Kirjoissa teksti on Suvi Vehmasen (ent. Vanhanen) ja kuvitus Laila Nevakiven. Meidän hyllystämme löytyvät Lapsen oma luontokirja (Minerva 2007), Lapsen oma vesikirja (Minerva 2009), Lapsen oma petokirja (Minerva 2010) ja Lapsen oma talvikirja (Minerva 2012).



Samoilta tekijöiltä on ilmestynyt myös satumainen tietokirja Miksi leppäkertulla on pilkut? — Lapsi kysyy luonnosta (Minerva 2009).


Laila Nevakivi on kuvittanut myös muiden kirjoittajien luontoaiheisia teoksia. Titta Kuisman kirjoittama Lapsen oma metsäkirja (Minerva 2020) nousi koronakevään suosikiksemme.


Reetta Niemelän kirjoittamissa ja Leena Lumpeen kuvittamissa Milja-kirjoissa (Otava) pieni Milja-tyttö ihmettelee luontoa viettäessään aikaa mökillä isoisänsä Ukko Mansikan kanssa. Miljan talvi -kirjassa (Otava 2002) Milja ja Ukko käyvät helmikuussa mökillä.


Maikki Harjanteen Mintun luontokirjassa (Otava 1998) huomataan luonnossa eri kuukausina tapahtuvia asioita.


Mauri Kunnaksen ja Reijo Ikävalkon Hullunkurisessa lintukirjassa (Gummerus 1987) esitellään Suomen lintulajeja kieli poskella.


Erkki K. Kalelan kirjoittama ja Mika Launiksen kuvittama Kuusen siementen lähtö (Maahenki 2009) on satu kuusen siementen lähdöstä maailmalle. Kertojana on metsäntutkija ja metsätieteen professori, joka rakasti lukea iltasatuja lapsilleen.



Muita hyviä kirjoja Suomen luonnon päiväksi ovat muun muassa:

  • Reetta Niemelä & Sanna Pelliccioni: Älä vihaa minua. Karisto 2020.
  • Jenni Erkintalo & Réka Király: Ystäväni puu — Lasten oma tietokirja. Etana Editions 2019.
  • Reetta Niemelä, Sanna Pelliccioni & Mia Rönkä: Nähdään majalla, pörriäisagentit. Sammakko 2016.
  •  Reetta Niemelä, Sanna Pelliccioni & Mia Rönkä: Nähdään majalla, lintuagentit. Sammakko 2017.
  • Reetta Niemelä & Sanna Pelliccioni: Nähdään majalla, kasviagentit. Sammakko 2018.
  • Anne Hakulinen & Laila Nevakivi: Lapsen oma ötökkäkirja. Minerva 2019.
  • Titta Kuisma & Laila Nevakivi: Lapsen oma luontoretki. Minerva 2014. 
  • Titta Kuisma & Laila Nevakivi: Lapsen oma lintukirja. Minerva 2012.
  • Milla Tuormaa & Milja Laine: Takapihalta alkaa seikkailu — Tarinoita ja ideoita lähiluontoretkille. PS-kustannus 2016.


Mitä luontoaiheista lastenkirjaa sinä suosittelisit Suomen luonnon päiväksi?


maanantai 24. elokuuta 2020

Kutkuttava kirja Milla Marmorista jätti toivomaan jatkoa

Iltasatu oli luettu. Tytär oli kömpinyt omaan sänkyynsä, ja valot oli sammutettu. Hetken kuluttua pimeydestä kuului: "Äiti, se kirja, mikä me luettiin, oli tosi kiva."

Tämänkaltaiset kehut ovat harvinaisia kuusivuotiaani suusta. Toki hän useimmiten pitää lukemistamme kirjoista. Huomaan sen hänestä, tai hän vastaa, kun kysyn asiaa, mutta on harvinaista, että hän itse kehuu kirjaa.

Sami Järven kirjoittama ja Minttu Wikbergin kuvittama Milla Marmori ja kadonneen mummon mysteeri (Cozy Publishing 2017) oli siis kirja, josta tytär todella piti. Seuraavana päivänä hän nimittäin vielä kysyi, onko ilmestynyt muita Milla Marmori -kirjoja (ilmeisesti ei).

 

Kirja kertoo pienestä Milla-työstä, joka haaveilee yksityisetsivän ammatista. Kun isä lähtee työmatkalle, Milla menee mummolaan. Siellä vastassa on mysteeri, jota reipas tyttö ryhtyy selvittämään. Mummo on kadonnut. Milla löytää punaisen johtolangan, mutta sitä seuraamalla löytyy vain uusi mysteeri. 

Lankaa seuratessaan Milla humpsahtaa mummon tapetin läpi kukkaniitylle Kudelma-nimiseen paikkaan. Siellä asustaa varsin persoonallisia eläimiä. Millan mummo on kutonut jokaiselle hienot vaatteet, mutta joku kurjimus on varastanut ne. Milla lupaa selvittää arvoituksen.

"Milla oli lukenut monia tarinoita suurista seikkailuista, joille sankarit lähtivät.

Hän tiesi, että tämä oli oikea seikkailu.

Mummo sanoi, että sankari tekee sen, mikä on oikein ja mikä täytyy tehdä. - - Nyt Millakin tunsi itsensä sankariksi."

Eihän tämä olisi kirja eikä mikään, jos mysteeri ei selviäisi. Juhlittuaan ja tanssittuaan eläinten kanssa ratkaistun mysteerin kunniaksi, Millan on palattava mummolaan. Siellä odottaa yllätys.

Ymmärrän hyvin, miksi tyttäreni rakastui kirjaan. Arkitodellisuudesta irtaannuttava jännitävä tarina kutkuttaa, ja kuvitus on juuri tyttären tyyliä, koska siinä näkyy käsityön jälki.

Kirjoittaja Sami Järvi on käsikirjoittanut maailmalla palkittuja videopelejä ja kuvittaja Minttu Wikberg on palkittu tekstiili- ja vaatesuunnittelija. Heidän yhteistyönään on syntynyt erinomainen teos. 

Vain yksi asia häiritsi itseäni: teksti oli ladottu tosi pienellä fontilla. Keski-ikäistyvät silmäni eivät pitäneet siitä ollenkaan. Luulisi, että kohtalaisen suurikokoisessa kirjassa olisi voinut edes hiukan kasvattaa fonttikokoa.

Tytärkin löysi yhden napinan aiheen. Kirjassa oli kyljelleen keikautettu aukeama, ja sellaiset ovat hänen inhokkejaan.

Kaikesta huolimatta suosittelemme kirjaa lämpimästä kaikille, jotka pitävät mysteereistä, saduista, vinksahtaneesta huumorista, laadukkaasta kuvituksesta, mummoista, mummoloista, villapaidoista tai neulomisesta. Ja kaikille muillekin!


Milla Marmori ja kadonneen mummon mysteeri
Teksti: Sami Järvi
Kuvitus: Minttu Wikberg
Kustantaja: Cozy Publishing 2017 



torstai 20. elokuuta 2020

Suomen lapset ovat saaneet oman sanomalehden

 

Se on vihdoin täällä, kauan odotettu HS Lasten uutiset! Eilen ilmestyi lapsille suunnatun sanomalehden ensimmäinen numero. HS Lasten uutiset on Suomen ensimmäinen lasten sanomalehti.

Olen ollut lehdestä täpinöissäni siitä asti, kun varmaan jo viime vuonna kuulin Helsingin Sanomien suunnittelevan lapsille omaa painettua uutislehteä.

Alakouluikäisille suunnattu kerran viikossa ilmestyvä lehti kertoo lapsille kiinnostavista aiheista sekä maailman uutisista lapsentasoisesti. Lehteä kuvaillaan sloganilla "Uusi lehti lapsille, jotka haluavat ymmärtää maailmaa".

Kuusivuotiaani ei varsinaisesti ole ihan vielä HS Lasten uutisten kohderyhmää, mutta päätin silti tilata lehden. Vähän jännityksellä odotin, miten tytär ottaisi sen vastaan.

Lehti löytyi eilen postilaatikostamme, kun tytär palasi esikoulusta kotiin. Yleensä hän kotiin päästyään tuskin malttaa edes syödä, ennen kuin ryntää ulos kavereiden kanssa. Eilen hänen syödessään luin lehteä hänelle ääneen. Syötyään hän alkoi tutkia sitä itse. Vaikka kaverit kävivät jo koputtelemassa ovella, lehti oli kiinnostavampi. Riemuvoitto!

Ensimmäisessä numerossa oli paljon mielenkiintoisia aiheita. Koulun aloitukseen liittyvät aiheet kiinnostivat esikoululaistakin, koska esikoulun tilat ovat koululla. Paras kaveri meni ekalle luokalle samaan kouluun.

Laulajaveljekset Eino ja Aapeli muistelivat lehdessä oman koulutaipaleensa alkua. Poikien musiikkia on tullut meilläkin kuunneltua.

Äärettömän kiinnostavaa oli lukea presidentti Sauli Niinistön haastattelu. Suomen tasavallan presidenttiä haastatteli Kultarannassa 9-vuotias Sella. Olimme juuri vähän aikaa sitten Naantalissa käydessämme nähneet Kultarannan, tosin vain etäältä. Artikkelissa oli kuva presidentin koirasta. Lennu oli tyttären mielestä söpö.

 

Tytär kuunteli kiinnostuneena artikkelia Kansallismuseon muuminäyttelystä. Olimme juuri itsekin käyneet siellä, kuten olenkin kirjoittanut.

Lasten tiedekysymykset herättivät keskustelua. Tietäisitkö sinä, miten paksu on salama tai miksi avaruudessa on pimeää?

Parasta lehdessä taisi tyttären mielestä olla keskiaukeaman kartta. Siihen oli kerätty tietoa Euroopan koululaisten kesälomien kestoista. Monessa maassa vielä lomaillaan. Tytär tutki karttaa hartaasti. Maiden nimet oli kirjoitettu tikkukirjaimin, joten hän osasi lukea ne itse. Jee!
 


Lapsuudenkodissani sanomalehdet olivat hyvin vahvasti läsnä. Osittain se johtui ehkä siitä, että äitini oli Helsingin Sanomien palveluksessa. On mahtavaa päästä siirtämään perintöä eteenpäin omalle lapselle, uudelle sanomalehden lukijalle.



keskiviikko 19. elokuuta 2020

Mitä kirjoja Muumitalossa luetaan?

Kun Suomi sai erikoisen kesäloman koronasta, uskaltauduimme toteuttamaan monivuotisen haaveemme ja matkustimme vihdoin Naantalin Muumimaailmaan.

Muumitaloon päästyäni tein kuten teen missä tahansa kodissa, jonne saavun ensimmäistä kertaa, eli katsoin mitä kirjoja perheellä oli kirjahyllyissään. Muumiperheen kirjamausta paljastui yhtä jos toista.

 

 

Ensimmäisenä löytyi komea tummasta puusta valmistettu kirjakaappi, jonka lasiovien takana kirjat pysyvät pölyltä suojassa.

 

 

Kirjat eivät olleet kaapissa kovinkaan hyvässä järjestyksessä.

Kiinnostaisiko lukea kirja Pääskyt palaavat?

 

 

 Tai kenties Armahdettu, Matkamies tai Kapteenin pöytä?

 

 

Nainen merellä herätti mielenkiintoni.

 

 

Seuraavaksi suuntasimme Muumipapan kirjahyllylle.

 

 

Hyllyn vieressä oli pehmeä nahkanojatuoli, johon oli mukava uppoutua lueskelemaan.

 

 

Muumipapan kirjat näyttivät siltä, että niitä oli totisesti luettu.

 

 

 

Kiinnostaisiko Erään joulupukin tarina?

 

 

Tänä vuonna 150 vuotta täyttävä Seitsemän veljestä löytyi papan hyllystä.

 

 

Eniten meitä kiehtoi jännittävän näköinen Kolmen sormen saari.

 

 

Ehkä Svensk ordlista on papalle tarpeen kirjailijan työssä.

 

 

Muumipapan kirjoituspöytä vanhanaikaisine kirjoituskoneineen oli tyttäreni suosikkikohta koko Muumimaailmassa.

Kansallismuseon muuminäyttelyssä opimme, että Tove Jansson kirjoitti kaikki teoksensa käsin. Hän ei koskaan käyttänyt kirjoituskonetta. Kumma siis, että Muumipapan pöydältä kirjoituskone löytyi.



Kun tytär malttoi nousta Muumipapan työtuolista, oli aika kurkistaa papan arkkuun.



Kuuluisikohan L. M. Montgomeryn kirjoittama tyttökirja Anna omassa kodissaan kuitenkin Muumimammalle, vaikka se olikin papan arkussa?

 


Muumitalon vintiltä löytyi toinen arkku. Arvelimme sen sisällä olevien tavaroiden kuuluvan Muumipeikolle. Arkussa oli paljon sarjakuvia ja muun muassa kirjat Pojat salapoliiseina ja Musta nuoli.



Kävimme myös kurkistamassa, millaisia kirjoja Hemulin talosta löytyi.



Luonnontieteilijän työpöydällä oli Pikku jättiläinen ja mielikuvitusta kutkutteleva Ihmeitä pullossa.

Hemulin talolta oli hyvä jatkaa Satupolulle, jonka varrella kerrottiin Tiuhtin ja Viuhtin tarina. Mitähän pienet veijarit kantoivat matkalaukussaan? Sen saat selville käymällä Muumimaailmassa (tai voit lukea kirjan Taikurin hattu).



sunnuntai 16. elokuuta 2020

Kansallismuseon muuminäyttely oli superkiva!


Perjantaina Kansallismuseossa Helsingissä avautui muuminäyttely. Rohkeus, rakkaus, vapaus! Muumit 75 -näyttely on kunnianosoitus 75 vuotta täyttäville muumeille. Ensimmäisen muumikirjan julkaisemisesta tulee nimittäin tänä vuonna kuluneeksi 75 vuotta.

Lähdimme kuusivuotiaani kanssa käymään näyttelyssä lauantaina. Kuten kuulin erään isän kommentoivan näyttelyn päätteeksi, taisi olla lapselle viikon kohokohta.

Ensimmäinen muumikirja Muumit ja suuri tuhotulva ei ala kovin valoisissa tunnelmissa. Muumimamma ja Muumipeikko vaeltavat kodittomina pimeässä metsässä etsiskellen paikkaa, johon asettua. Maa on tulvan vallassa ja Muumipappa teillä tietymättömillä.

Näyttelyvieras astuu pimeään satumetsään. Tuolla häämöttävät Yksinäiset vuoret. Tuolla seinältä tuijottavat suuren, pelottavan merikäärmeen kammottavat silmät.

Ensimmäinen muumikirja päättyy onnellisesti. Muumipappa löytyy ja yhdistynyt perhe saapuu ihanaan laaksoon, jonne asettuu asumaan. Muumipapan rakentama hyvin hieno, kaakeliuunin kaltainen, siniseksi maalattu talo on ajautunut laaksoon tulvan mukana.

Seuraavaan näyttelyhuoneeseen astuttaessa päästäänkin pimeydestä valoon. Muumilaaksossa on kesä. Mamman ruusut kukkivat hehkuvanpunaisina näkinkenkien ympäröimissä kukkapenkeissä. Papan rakentama sininen muumitalo on juuri sellainen kuin pitääkin.

Tuollahan on pappa itsekin. Hän loikoilee puussa Agatha Christien romaania lueskellen. Täydellistä kesäpuuhaa!

Laakson halki kiemurtelee joki. Joen yli kaartuvalla sillalla Muumipeikko odottaa. Hän odottaa Nuuskamuikkusta, joka on luvannut saapua kevään ensimmäisenä päivänä.

Maasta löytyy taikurin hattu, joka tuo laaksoon ripauksen taikaa. Muumipeikko ja Niiskuneiti lentelevät katon rajassa pehmoisilla pilvillä, ja huoneen nurkkaan on kasvanut ihmeellinen viidakko, joka liaaneineen tarjoaa mahdollisuuden loputtomiin Tarzan-leikkeihin. Mutta tuolla lentää jo taikuri mustalla pantterillaan. Hän saapunee hakemaan hattuaan.

Yhdessä nurkassa on muistutus siitä, ettei idylli ole koskaan ikuista. On tulvia, tulta syökseviä vuoria ja putoavia pyrstötähtiä. Joskus on paettava turvaan kallioluolaan, mutta ehkä se ei ole niin kamalaa, jos mukana on jättimäinen täytekakku.

Tyttäreni tutki kakkua hyvin tarkkaan ja halusi tietää, onko se oikea. "Ei ole", totesin. "Ei oikea kakku kestäisi täällä näyttelyssä."

"Koska tämä näyttely avautui?" tytär kysyi.

"Eilen."

"No, sitten se voi olla oikea", tytär arveli. "Ei se vielä ole ehtinyt pilaantua."

Seuraavassa näyttelyhuoneessa tulva on heittänyt muumiperheen tutusta rakkaasta laaksosta aivan vieraaseen ympäristöön. Kelluva teatteri syvänpunaisine samettiesirippuineen ei olisi omasta mielestäni ollenkaan hullumpi paikka viettää aikaa luonnonkatastrofin aikana.

Teatterin takahuoneessa riippui rooliasuja ja peruukkeja, joita tytär ihaili huokaillen. Meistä oli ihan mahtavaa, että teatterin lava keinahteli askelten alla. Aivan kun olisi ollut oikeasti laineilla!

Jos luonnonmullistukset eivät tule katkaisemaan auvoista eloa auringonpaisteisessa laaksossa, voi käydä niin, että alkaa itse kaivata vaihtelua. Arkeen ja omaan tarpeettomuuteensa kyllästynyt Muumipappa vie perheensä asumaan majakkasaarelle. 

Näin hän täyttää Tove Janssonin oman unelman. Tove haaveili majakkasaarella asumisesta. Lapsuudenkesinä hänen perheensä teki retkiä Glosholmin majakkasaarelle. Majakka räjäytettiin talvisodan mainingeissa, mikä on harmi, sillä se oli kuin ilmetty muumitalo!

Minuakin majakat ovat aina kiehtoneet. Ihastuin ikihyviksi astuessani näyttelyhuoneeseen, jossa harmaalla rantakalliolla seisoi ylväs majakka ja meri ympäröi joka seinällä. Olisin voinut jäädä nauttimaan meritunnelmasta vaikka koko loppupäiväksi, mutta tyttäreni halusi eteenpäin.

Viimeisessä näyttelyhuoneessa talvi on laskeutunut Muumilaaksoon. Muumit ovat syöneet vatsansa täyteen kuusenneulasia ja paneutuneet talviunille. Se on perinne. Niin heidän esi-isänsäkin ovat aina tehneet.

Perinteet voi tietysti murtaa, ja niin Muumipeikko tekeekin herätessään kesken talven. Sen sijaan, että kääntäisi kylkeä ja nukahtaisi uudelleen, hän lähtee ulos ja tutustuu talveen, joka on hänelle aivan vieras maailma.

Tyttäreni rakasti talvihuonetta, jota hallitsi valtava lumihevonen. Tytär heittäytyi onnellisena valkoiselle kummulle, heitteli "lumi"palloja ja rakensi suurista palloista lumiukkoja. 

Muuminäyttely oli suunnattu kaikenikäisille. Aikuinenkin sai näyttelystä paljon irti. Näyttelytilan seiniä kiertävät sitaatit saivat pohtimaan muumifilosofiaa ja muumitarinoiden välittämiä arvoja. 

Erityisen hauska toiminnallinen näyttely oli kuitenkin lapsille. Toiminnallisuus on tietysti haaste koronaepidemian taas voimistuessa. Katselin mummia joka epätoivoisesti jankutti pienelle lapsenlapselleen toistuvasti: "Äiti sanoi, ettet saa koskea mihinkään. Lupasin äidille."

Kun itse yritin sanoa kuusivuotiaalleni, että älä turhaan koske mihinkään, hän katsoi minua pilkallisesti ja heitti muutaman kieltokyltin kokkoon. Sitten hän kipusi taikurin hatun sisään ja kävi keinumassa hurjasti viidakon liaaneilla. 

Piisamirotan riippumatossa hän ei suinkaan tyytynyt rauhalliseen filosofointiin, vaan keinutti riippumattoa niin kovasti, että minua alkoi jo hirvittää. Kuulemma riippumatto oli parasta koko näyttelyssä.

Tytär yritti väkisin saada minut kokeilemaan, kuinka pehmeältä ja sileältä teatterin samettinen esirippu tuntui ja pettyi, kun en suostunut koskemaan siihen.

Näyttelyyn kerrallaan pääsevien vieraiden määrää seurattiin tarkasti. Pääsimme suoraan sisään, mutta näyttelytilassa oli mielestäni sen verran tungosta, että vedin saman tien maskin kasvoilleni.

Viivyimme muuminäyttelyssä reilusti yli tunnin, aina museon sulkemisaikaan asti. Kannatti käydä!

 


perjantai 14. elokuuta 2020

10 asiaa jotka opin bloggauskurssilla

On taas se aika vuodesta, kun ilmoittautuminen kansalais- ja työväenopistojen kursseille on käynnistynyt. Viime syksynä osallistuin työväenopiston bloggauskurssille. Sain kurssilta hyviä vinkkejä parempien postausten luomiseen, vaikka teknisiltä osiltaan aloittelijoille suunnattu kurssi olikin minulle liian helppo.

Tähän kirjoitukseen olen kerännyt kymmenen asiaa, mitkä jäivät kurssilta mieleeni. Toivottavasti niistä on apua myös sinulle.

  1. Kiinnitä huomiota otsikkoon
  2. Aloita kiinnostavasti
  3. Pysy aihepiirissä
  4. Ole persoonallinen mutta älä lavertele liikaa omista asioistasi
  5. Tee kommentoinnista helppoa
  6. Käytä kuvia
  7. Pidä kappaleet lyhyinä
  8. Panosta luettavuuteen
  9. Ole ajan hermolla
  10. Oikolue




Otsikko on koko postauksen tärkein osa. Sen tulee olla kiinnostava ja informatiivinen. Hyvä otsikko houkuttelee selailijaa klikkaamaan postauksen auki.

Voi olla järkevää käyttää työotsikkoa ja muotoilla lopullinen otsikko vasta, kun teksti on valmis.

Kirjablogeissa näkee usein käytettävän otsikkotyyppiä kirjailijan nimi: kirjan nimi. Henkilökohtaisesti pidän sellaisia otsikoita tylsinä. Jos kirjailija ei ole minulle tuttu, eikä kirjan nimike ole erityisen huomiotaherättävä tai kiinnostava, harvoin klikkaan auki tällaisia postauksia.

Ennen kurssin käymistä en ollut kiinnittänyt riittävästi huomiota otsikointiin. Kurssilla sain vinkkejä, millainen on hyvä otsikko. Tässä esimerkkejä:

  • kysymys
  • vinkkilista
  • provokaatio
  • yllättävä tilastotieto
  • alkusointu

Kysymys toimii otsikkona hyvin. Paras kysymys on sellainen, johon ei voi vastata kyllä/ei.
Esim. Mitä yhteistä on pääsiäisellä ja nowruzilla?

Ihmiset rakastavat vinkkilistoja. Numero otsikossa herättää ihmeen paljon kiinnostusta.
Esim. 10 asiaa jotka opin bloggauskurssilla.

Provokaatio saa huomiota. Sinun täytyy kuitenkin olla valmis perustelemaan väitteesi hyvin.
Esim. Älä tee enää näin!

Tilastoista kaivettu shokeeraava väite kiinnostaa.
Esim. Yli 75 prosenttia isistä ei lue lapsilleen ääneen.

Alkusointu tai muu rytmitehoste miellyttää korvaa.
Esim. Talvinen tarina taaperolle on taattua laatua.

Työpaikallani järjestetyssä kirjoittajakoulutuksessa opin, että kiinnostavassa otsikossa on verbi, ja että nykyisin otsikot saavat olla aika pitkiä. Otsikossa saa ja kannattaa sinutella.



Otsikon jälkeen koko postauksen tärkein kohta on aloitus. Parin ensimmäisen rivin perusteella sinun pitäisi saada selailija klikkaamaan postaus auki.

Tutkimukset osoittavat, että lukija on voitettava puolelleen kahdeksassa sekunnissa. Jos hän ei siinä ajassa kiinnostu tekstistäsi, hän siirtyy muualle. Elämme hektisessä, informaatiotäyteisessä maailmassa, jossa lukijoista täytyy oikeasti kilpailla.

On hyvä miettiä, kannattaisiko teksti aloittaa ingressillä. Napakka ingressi kertoo tekstin aiheen ja johtoajatuksen. Se houkuttelee jatkamaan lukemista. Ingressi erotetaan muusta tekstistä muotoilulla, esim. lihavoinnilla.



Varmista, että hakukoneen kautta saapunut satunnainen kävijä huomaa heti, mikä on blogisi aihe.

Lukijaystävällinen kirjoittaja pysyy aiheessa. Jos pidät kirjablogia, älä kirjoita blogiin muista aiheista.

Aiheessa voi pysyä, vaikka muuttaisikin näkökulmaa. Kirjablogiin voi hyvin kirjoittaa esimerkiksi kirjastoista, kirjakaupoista tai kirja-aiheisista tapahtumista.



Blogitekstin vahvuus on, että siinä ihminen kirjoittaa ihmiselle. Persoonallisuus saa näkyä. Kerro itsestäsi edes jotain, sillä täysi anonyymiys ei sovi blogiin.

Blogitekstin ei tarvitse olla yhtä virallista kuin esim. lehtitekstin. Lukijaa saa sinutella, ja puhekielisetkin ilmaisut ovat sallittuja. Käytä esimerkkejä todellisesta elämästä.

Kun oma persoonallisuus näkyy, lukijan on helpompi kiinnostua ja samaistua. Itsestä kannattaa kertoa kuitenkin vain se, mikä tuo lisäarvoa. Kirjoittajan laveasti kuvattu henkilökohtainen elämä ei välttämättä kiinnosta.

Itse mietin jatkuvasti, mihin vetää raja. Kuinka paljon voin olettaa meidän elämämme kiinnostavan lukijoita. On niin mukava kietoa kirjat ja niiden aiheet omaan elämäämme.

Sen sijaan, että kirjoittaisin vain kirjakritiikkiä, haluan esittää kirjat elämäntapana. Yritän tuoda esiin, millaista on kasvattaa lapsi arkeen, jossa kirjat ovat läsnä koko ajan. Kirjoitan siis välillä elämästämme, ja toivon, etteivät lukijat inhoa sitä.



Harvalla tavallisella bloggaajalla on ongelmana, että kommentteja tulee liikaa. Jos kommentteja haluaa saada, kommentoinnin tulee olla helppoa.

Tutkimusten mukaan varmistukset, joilla todistetaan, ettei ole robotti, koetaan yleensä ärsyttävinä. Erityisen vihattu on kuvavarmennus.

Olen täsmälleen samaa mieltä. Kommentoin yleensä kännykällä, jonka ruudulla kuvat näkyvät tosi pieninä. Aika monta kommenttia on jäänyt lähettämättä, kun en ole läpäissyt kuvavarmennusta.

Ennen kurssia blogissani oli käytössä kommenttien hyväksyntä. Kurssin jälkeen otin sen pois. Nyt blogiini kirjoitetut kommentit tulevat samantien näkyviin.

Ratkaisu on ollut onnistunut. Vain yhden kerran blogiini on tullut asiaton kommentti (jonkinlainen rahankeruuviesti). Sillä kertaa satuin huomaamaan viestin saman tien ja poistin sen heti.

Avointa kommenttikäytäntöä ei pidä pelätä, sillä kommentteja tosiaan voi poistaa ja yksittäisiä häirikkökommentoijia voi estää kommentoimasta lainkaan.

Kommentoijan kannalta tuntuu palkitsevalta nähdä oman kommentin tulevan julki heti. Jos kuitenkin haluat käyttää kommentoinnin hyväksyntää, seuraa saapuvia viestejä säännöllisesti ja toimi ripeästi. Joskus kirjoittamani kommentti on jäänyt hyväksyttäväksi päiväkausiksi. Sellainen tuntuu tosi kurjalta.

Kun saat kommentteja, vastaa niihin ystävällisesti ja nopeasti. Vaikka olisit kommentoijan kanssa eri mieltä, ole kohtelias.



Nykymaailmassa visuaalisuus on tärkeää. Kirjoititpa aiheesta kuin aiheesta, ainakin yksi kuva postauksessa tulisi olla.

Kirja-arvostelut ovat siitä käteviä, että niissä kirjan kansikuva yleensä riittää kuvitukseksi. Itse kaipaan välillä tosin vaihtelua. Olisi hauska ottaa enemmän kirjagramtyyppisiä kuvia, mutta en ole hyvä kuvaaja. Yleensä napsasen kuvat nopeasti kännykällä.

Kokemukseni mukaan Suomessa saa hyviä kuvia melkeinpä vain kesällä. Muulloin valaistusolosuhteet ovat haastavat.

Onneksi hyviä kuvituskuvia löytyy myös kuvapankeista. Kurssilla sain tietää yhdestä ilmaisesta kuvapankista, jota olen sittemmin jonkin verran käyttänyt. Pixabaysta löytyy yli 2 miljoonaa kuvaa.



Tämä on asia, jota korostettiin myös työpaikallani järjestetyssä kirjoittajakoulutuksessa.

Kappalejaon tarkoituksena on sujuvoittaa lukemista. Nykyisin suuri osa sisällöistä luetaan mobiililaitteilta, ja liian pitkä kappale näyttää mobiilinäytöllä uuvuttavalta. Kappaleiden tulisi siksi olla paljon lyhyempiä kuin mihin perinteisesti on totuttu.

Kun äskettäin kirjoitin töissä artikkelin, viestintäasiantuntijamme ei muuttanut siitä juuri muuta kuin kappalejaon. Vaikka omasta mielestäni olin kirjoittanut lyhyitä kappaleita, hän oli jakanut suunnilleen kaikki kappaleeni vielä puoliksi.



Kappalejaon lisäksi luettavuuteen kannattaa muutenkin kiinnittää huomiota. Vältä laittamasta sivua liian täyteen materiaalia. Sivupalkinkin pitäisi olla selkeä. Muista, että gadgetit (tai widgetit) eivät ole itseisarvo. Käytä gadgeteja vain, jos ne tuovat lisäarvoa ja tukevat sisältöäsi.

Usein yksinkertaisuus on valttia. Pidän mustasta tekstistä valkoisella pohjalla, koska se takaa parhaan luettavuuden. Jos haluat omaan blogiisi toisenlaisen värityksen, varmista, ettei luettavuus kärsi.

Suosituimmat fontit toimivat yleensä parhaiten, koska ne ovat hyvin luettavia. Varmista, että fonttikoko on riittävän suuri. Fontin oletuskoon voi käydä muuttamassa tyylin asetuksista.

Tekstin tulisi olla helposti silmäiltävää. Jaottele teksti väliotsikoilla, ja käytä otsikoinnissa johdonmukaista tyyliä. Hyödynnä luettelolistoja. Ne tuovat tekstiin vaihtelua, auttavat jäsentämään tekstiä ja hahmottamaan asian muutamalla silmäyksellä.

Verkossa menestyvät lyhyet ja ytimekkäät virkkeet. Lihavoi ydinsanat.

Varmista, että teksti näyttää ilmavalta.



Ajankohtaiset aiheet kiinnostavat. Mitä ympäröivässä maailmassa tapahtuu? Onko sinulla jotain sanottavaa siitä, ja liittyykö se blogisi aiheeseen?

Juuri ennen kuin korona hyökyi Suomeen, satuimme julkaisemaan kollegani kanssa artikkelin, joka koronan myötä muuttuikin yhtäkkiä äärettömän kiinnostavaksi. Artikkelimme luettiin lyhyessä ajassa toistasataatuhatta kertaa, mitä emme osanneet ollenkaan odottaa. Jouduimme antamaan toimittajille haastatteluja ja tietoa aiheesta. Minä jouduin jopa kommentoimaan asiaa iltauutisissa.

Blogini osalta en ole saavuttanut lähimainkaan samanlaista menestystä, mutta olen huomannut, että ajankohtaiset aiheet kiinnostavat. Esimerkiksi Helsingin kirjamessujen aikaan kirjoittamani messupostaukset olivat suositumpia kuin kirjoitukseni yleensä.



Valmis teksti täytyy aina oikolukea! Itse oikoluen tekstini yleensä monta kertaa, ja joka kerralla huomaan korjattavaa. Jatkuvat kirjoitusvirheet ja huolimattomuus ovat omiaan karkoittamaan lukijat.

Oikolukiessa kannattaa käyttää herkästi delete-näppäintä. Karsi kaikki turha, ja vältä toistoa. Minulla on tapana kirjoittaa liian pitkästi, ja oikolukuvaiheessa yritän korjata asiaa. Luultavasti saisin silti tiivistää vieläkin enemmän.




tiistai 11. elokuuta 2020

9 kirjaa eskarin aloittamisesta

Eräänä kesäkuun lopun päivänä mieheni ja tyttäreni palasivat tarhasta mukanaan valtava kassillinen varavaatteita, sadevarusteita ja piirustuksia. Vasta silloin tajusin lopullisesti, että se oli nyt tässä. Tyttären päiväkotitaival on ohi. Hän ei enää koskaan palaa päiväkotiin tuttuun ryhmään, tutulle pihalle. Pian hän on jo eskari, ja esikoulun tilat ovat koululla.

Kolme ja puolivuotinen päiväkotitaival vierähti loppujen lopuksi ohi hujauksessa, vaikka aina ei siltä tuntunutkaan, kun aamusta toiseen tappeli kuravaatteista ja kirosi, kun oltiin taas myöhässä aikataulusta.




Viime aikoina olemme orientoituneet esikoulun alkamiseen kuinkas muuten kuin lukemalla esikouluaiheisia kirjoja. Aloin niiden keräämisen hyvissä ajoin, varmaan jo silloin kuin pieni kolmivuotiaani oli vielä aivan päiväkotitaipaleensa alussa.

Esittelen yhdeksän lastenkirjaa, jotka kaikki kertovat eskarin aloittamisesta.


1. Prinsessa Rämäpää ja vessasanat




Prinsessa Rämäpää jännittää eskarin aloittamista. Ensimmäisenä aamuna eskarin aamupiirissä Rämäpäällä on pissahätä, mutta hän ei rohkene kysyä, missä vessa on. Niinpä kun tulee Rämäpään vuoro esitellä itsensä, suusta pulppuaa pelkkiä vessasanoja. Kaikki purskahtavat nauruun.

Häpeissään Rämäpää suunnittelee jo muuttoa Afrikkaan. Keskustelu isän kanssa saa kuitenkin mielialan kohoamaan. Ehkä lapset nauraessaan eivät tarkoittaneet mitään pahaa. Ja ehkä ryhmästä löytyy Rämäpäälle samanmielinen kaveri.

Meillä pissa-kakkahuumori ei oikein enää jaksanut naurattaa kuusivuotiasta ja äitiä sitäkin vähemmän. Plussaa kuitenkin Mervi Lindmanin ilmeikkäästä, onnistuneesta kuvituksesta.

Elina Hirvonen, Anna ja Iivari Kiiskinen — kuv. Mervi Lindman: Prinsessa Rämäpää ja vessasanat. Tammi 2019.


2. Miina ja Manu esikoulussa




Nelly-tädin esikoulussa on tutustumispäivä. Miina ja Manu pääsevät näkemään, millaisia asioita esikoulussa puuhaillaan. Lapset harjoittelevat kirjaimia, tavuja, muotoja ja laskutehtäviä sekä piirustusta. Manu osoittautuu erinomaiseksi laskijaksi, mutta muotokuvapiirtäjänä hänellä on vähän liikaa omaperäistä näkemystä.

Kirjaa lukiessani tajusin, etten ollenkaan tiedä, mitä nykyajan esikoulussa tehdään. Mutta kun itse kävin esikoulua 1980-luvulla, ei siellä sentään kirjaimia ja tavuja opeteltu. Ne opittiin vasta koulussa.

Teutori: Miina ja Manu esikoulussa. Satukustannus Oy 2018. 24. uudistettu painos.

3. Onni-poika menee eskariin




Eskari on alkamassa. Onni iloitsee uudesta repustaan, mutta illalla jännitys käy sietämättömäksi. Ei nukuta, on niin paha olo. Vanhemmat vakuuttavat, että ensimmäinen päivä jännittää kaikkia eskarin aloittavia, ja että pian Onni tottuu ja sitten on ihan eri mieli.

Eskarissa on toinenkin Onni, jolla ei asiat oikein luista. Onnin oma jännitys laukeaa, kun hän ryhtyy toiselle Onnille kaveriksi. Eskarissa on ihan helppoa, kun sen osaa!

Sanna Pelliccioni: Onni-poika menee eskariin. Minerva Kustannus 2016.

Kirja sisältyy myös yhteisniteeseen:
Sanna Pelliccioni: Onni-poika on jo aika iso. Minerva 2020.




4. Karoliina eskarissa




Esikoulun alku jännittää Karoliinaa niin, että hän herää jo kolmelta aamuyöstä valmiina lähtöön. Myös isomummoa jännittää — nimittäin pärjäävätkö opettajat Karoliinan kanssa. Karoliina kun on aika vilkas ja sanavalmis tapaus. Hänelle sattuu ja tapahtuu.

Heti ensimmäisenä aamuna eskarissa Karoliinan tylsät ja tavalliset tossut muuttuvat noidutuiksi. Mikäs ihme se on, kun ne on ostettu syylänenäiseltä noita-akalta! Karoliinan juttuja kuunnellessa ei totisesti tule aika pitkäksi.

Karoliinasta on kirjoitettu kokonainen kirjasarja. Se on suunnattu esikouluikäisille ja alakoululaisille ja sopii vaikka lapsen itsensä luettavaksi lukutaidon kartuttua.

Tuula Kallioniemi — kuv. Marika Maijala: Karoliina eskarissa. Otava 2015.

Karoliina eskarissa -yhteisnide sisältää teokset:
Tuula Kallioniemi — kuv. Marika Maijala: Karoliina ja noidutut tossut. Otava 2008.
Tuula Kallioniemi — kuv. Marika Maijala: Karoliina ja villit luistimet. Otava 2009.




5. Veera Virtanen ja esikoulu




Virtasen perheen reipasta esikoista Veeraa ei esikoulun alku jännitä. Hän selviää mistä vaan. Mutta voi pahuf, aamulla irtoaa Veeran toinenkin etuhammas, eikä ole kiva olla hampaaton.

Esikoulussa käy ilmi, että suurin osa lapsista tuntee opettajan jo ennestään. Veera ei tunne, sillä hän on päiväkodissa ensimmäistä kertaa.

Päivä ei suju ollenkaan niin kuin Veera on kuvitellut. Hän ei pysty puhumaan kunnolla puuttuvien hampaiden takia, ei osaa kirjoittaa nimeään yhtä siististi kuin muut, pudottaa ruokatarjottimensa, ei pysty rauhoittumaan lepohetkellä ja palaa ensimmäisenä polttopallossa. Esikoulussa onkin kurjaa!

Kun Veera tajuaa, että muillakin voi olla kurjaa, on aika muuttaa omaa asennetta. Kotiin Veera lähtee hymyssä suin.

Anneli Kanto — kuv. Noora Katto: Veera Virtanen ja esikoulu. Karisto 2013.


6. Sadan asteen eskarikuume




Kun Sara aloittaa eskarin, hän joutuu jättämään Api-nallensa kotiin. Nallella nimittäin on kuumetta, sata astetta. Eskaripäivä sujuu mukavasti Saran keksiessä, mitä kaikkea Api-nalle kotona puuhailee hänen poissaollessaan.

Opettaja keksii, että kaikki lapset saavat vuorollaan kertoa, mitä heidän kodeissaan tapahtuu eskaripäivän aikana. Mielenkiintoisia juttuja!

Jos Api-nallen eskarikuume on seuraavana päivänä poissa, se pääsee Saran mukaan esikouluun.

Hannu Hirvonen — kuv. Mika Kolehmainen: Sadan asteen eskarikuume. Karisto 2012.


7. Mintun esikoulukirja




Minttua esikouluun meno jännittää niin, että vatsaan sattuu. Ensimmäinen esikoulupäivä on kuitenkin niin vauhdikas ja täynnä toimintaa, ettei Mintulla ole aikaa pelätä.

Lapset opettelevat kengännauhojen solmimista, lukevat sadun, pelaavat palloa ja askartelevat. Minttu saa toimia ruoka-apulaisena.

— Eikä kukaan itkenyt! Minttu kertoo innoissaan äidille esikoulupäivän päätteeksi.

Maikki Harjanne: Mintun esikoulukirja. Otava 2006.


8. Emma menee esikouluun




On päivä, jolloin Emma aloittaa esikoulun. Sekä Emmaa että äitiä jännittää. Äiti palaa töihin monen vuoden tauon jälkeen. Emmasta tulee eskari ja pikkuveli Eino aloitaa päiväkodin pienten puolella.
 
Emman ystävä Otto on sairas eikä pääse eskariin ensimmäisenä päivänä. Onneksi ryhmästä löytyy tuttu tyttö, Viivi, joka käy Emman kanssa samalla tanssitunnilla.

Emman päiväkodissa esikouluryhmä kokoontuu vasta iltapäivällä. Aamupäivällä tutustutaan toisiin, piirretään musiikin tahdissa, lauletaan, ulkoillaan ja syödään. Esikouluopetuksen aikana tutkitaan muotoja ja pelataan dominoa.

Vahingoitta ei Emma selviä ensimmäisestä päivästä. Hän kalauttaa otsansa yhteen Viivin kanssa ja saa mojovan kuhmun.

Heti kotiin päästyään Emma kiirehtii kertomaan päivästä Otolle. Näyttää siltä, että Otto pääsee jo seuraavana päivänä mukaan.

Pirkko Harainen — kuv. Leena Lumme: Emma menee esikouluun. WSOY 2004.
 
 

9. Vilppu

 
 
 
Enni ja hänen pieni vihreä pehmoaasinsa Vilppu ovat erottamattomat, joten kun Enni menee esikouluun, niin menee Vilppukin. Ensimmäisenä päivänä Vilppu on vähän peloissaan; sehän ei ole ennen ollut esikoulussa.
 
Enni ja Vilppu puuhastelevat muiden mukana, kunnes lounastauon aikaan Vilppu joutuu eksyksiin. Kun Enni huomaa Vilpun kadonneen, pääsee itku. Onneksi Vilppu löytyy.
 
Kotimatkalla äiti toteaa, että olisi ollut parempi, jos Vilppu olisi jäänyt kotiin. Mitenhän on? Selviäisivätkö ystävykset erossa esikoulupäivän ajan?

Selina Young — suom. Tiina Hemming: Vilppu. Lasten Parhaat Kirjat 1993.