Tiitiäisen aika -näyttely vie Kirsi Kunnaksen saturunomaailmaan

Kirsi Kunnaksen runomaailma on herätetty henkiin mitä viehättävimmällä tavalla Päivälehden museossa Helsingissä. Tiitiäisen aika -näyttelyyn on koottu värikkääksi kokonaisuudeksi runokuningattaren rakastetuimpia runoja ja runojen kuvittajien taidonnäytteitä eri vuosikymmeniltä. Museovieraasta tuntuu kuin pääsisi astumaan sisään Kunnaksen satumaiseen runomaailmaan.

Kävin näyttelyssä lauantaina kahdeksanvuotiaan tyttäreni kanssa. Hän ei ole koskaan erityisemmin pitänyt runoista, mutta tykkäsi silti näyttelystä. Näyttelytila oli täytetty Kunnaksen runoilla. Niitä oli seinillä, lattiassa ja katosta riippumassa.

Kirsi Kunnas on vaikuttanut niin monella vuosikymmenellä, että suurimmalla osalla suomalaisista lienee jonkinlaisia muistoja hänen lastenrunoistaan. Kunnaksen tie yhdeksi Suomen rakastetuimmista lastenrunoilijoista alkoi vuonna 1956, kun hänen ensimmäinen lastenrunokirjansa Tiitiäisen satupuu ilmestyi WSOY:n kustantamana.

Maija Karman kuvitus on osa teoksen viehätystä

Nimimerkki  T. H—u. kirjoitti Tiitiäisen satupuusta Helsingin Sanomien arvostelussa 23.12.1956:

"'Tiitiäisen satupuu' sisältää sekä raisun huvittavia että suorastaan lyyrisen herkkiä runoja, mutta kaikissa on selvä lapsellisen maan tuntu ja kaikki ovat myös sellaisia, että ne käyvät aikuisenkin makuun."

Juuri runojen kaksitasoisuus on aina ollut Kunnaksen vahvuus. Lastenrunot on kirjoitettu niin, että aikuisetkin nauttivat niistä.

Helsingin Sanomien haastattelussa 17.1.1992 Kirsi Kunnas sanoi: "Olen kirjoittanut näin 1950-luvulta asti. Kirjoitan ympäröivästä maailmasta ja ajasta, siinä liikkuvista asioista. Runo voi hyvin toimia niin, että aikuinen vastaanottaa sen ajatuksellisen huumorin tai filosofisen viestin. Lapsi nauttii kielen leikeistä."

Kun katselin museovieraita, tuntui että Kunnas tosiaan oli onnistunut hurmaamaan runoillaan niin aikuiset kuin lapsetkin. Näyttelyssä näkyi kaikenikäisiä vierailijoita. Toki oli lapsiperheitä, mutta myös pariskuntia tai ystävyksiä ilman lapsia. Lapset nauttivat lähinnä näyttelyn vuorovaikutteisuudesta, kun taas aikuisia puhuttelivat eritoten Kunnaksen mestarilliset tekstit.

Näyttelytilan hallitsevin elementti oli suuri satupuu, jonka rungossa oli koloja kurkisteltavaksi ja jonka oksilta riippui runsaasti runoja.

Tiitiäisen satupuu

Satupuun sisällä hämärässä kiehui ja kihisi maagisen hienosti valoinstallaationa toteutetut perunat suuressa kattilassa. Kirsi Kunnas luki videolla Tiitiäisen satupuussa ilmestynyttä runoaan Kattila ja perunat: "...Voi tätä hoppua hoppua hoppua huusivat perunat, voi tätä hoppua ei tule loppua loppua loppua..."

Kattila ja perunat

Kunnaksen runoissa mielikuvitus kukoistaa. Kaikki on mahdollista. Perunat puhuvat. Lehmä sitoo siivet selkään ja lentää lypsämään kuuta.

"Kirjava lehmä ja kirjava kissa
sitoivat selkäänsä siivet,
lensivät puiden latvuksissa
ja mustasti suihkivat siivet. - -"

Tiitiäisen satupuun Lypsymatka-runon lentävä lehmä

Tiitiäisten satupuun jälkeen Kunnas palasi tiitiäisten maailmaan vielä useaan otteeseen eri vuosikymmeninä.

Tiitiäisen satupuuta seurasi Tiitiäisen tarinat (1957), jossa Kunnas kirjoitti suorasanaisia satuja.

Runokokoelma Puupuu ja käpypoika (1972) on siitä kiinnostava, että sen on kuvittanut Kirsi Kunnaksen poika Martti Kunnas 13-vuotiaana. Puupuu ja käpypoika -kokoelmasta näyttelyyn oli päässyt ainakin hauska runo Sadan lapsen talo.

"Siinäpä talossa vasta
on vilskettä, melskettä, molsketta,
jossa juoksee sata lasta - -"

Sadan lapsen talo

Runoteoksesta Tiitiäisen pippurimylly (1991) Tero Liukkonen kirjoitti kirja-arviossaan Helsingin Sanomissa 19.10.1991: "Turha ennustaa tuleeko Tiitiäisen pippurimyllystä yhtä pysyvä klassikko kuin Tiitiäisen satupuu on ollut. Uusissa runoissa on ainakin samaa monitasoisuutta, juoksutusten älyä ja iloa."

Tiitiäisen tuluskukkarossa (2000) Kunnas lähestyi runoja aakkosten kautta. Runot on järjestetty otsikkonsa mukaan aakkosiin A:sta Ö:hön, Ajatuksesta Öhky-Ölppösten sukutarinaan. Tähän kokoelmaan kuuluu muun muassa aivan hurmaavan hienosti kiteytetty runo Huono omenasato:

Vielä 95-vuotiaana Kirsi Kunnakselta ilmestyi runokokoelma Tiitäisen metsä (2020). Se oli koostettu hänen vanhoista runoistaan. Kunnaksen ajatuksena oli, että uudessa ympäristössä vanhat runot olisi ehkä tulkittavissa uudella tavalla. Metsä miljöönä on kiehtova. Kokoelmaan sisältyy runo, johon tykästyin näyttelyssä eniten, Lillukka Lillin salaisuus:

"Tiedätkö että pensaikossa
on salakäytävä (jota ei näy)
salainen paikka jossa
kukaan muu ei käy  - -

Siellä on salainen ovi,
josta ei puhua sovi - -"

Lillukka Lillin salainen ovi

Tiitiäisen metsässä vilistää eläinten lisäksi monenlaisia satuolentoja. Niistä Metsähiisi saman nimisestä runosta oli visualisoitu näyttelyyn hienosti.

"- - Kun se oli yksinäinen
se kuin jättiläinen
vuoren täytti.
Näytti
siltä niin kuin vuori
olis ollut pelkkä hiiden kuori. - -"

Toki Kunnakselta ilmestyi yli 70-vuotisen runoilijauransa aikana muitakin teoksia kuin edellä mainitut. Hän kirjoitti myös aikuisille. Esikoisteos, runokokoelma Villiomenapuu (1947) oli nimen omaan aikuisten runoutta.

Kunnaksen lasten runoteoksia oli luettavissa näyttelyssä. Valitettavasti vain harva jaksoi pysähtyä kirjan ääreen.

Runoista saattoi onneksi nauttia myös kuunnellen ja katsellen. 

Näyttelystä lähdettyämme tytärtäni jäi vaivaamaan yksi asia: Mikä se tiitiäinen oikein on?

Kieltämättä näyttelyssä asiaa ei oikein valotettu, mutta vastaus löytyy Tiitiäisen satupuusta runosta Tiitiäisen tuutulaulu: "Tiitiäinen metsäläinen pieni menninkäinen, posket on tehty puolukasta, tukka naavatuppurasta, silmät on siniset tähdet - -".

Tiitiäisen aika -näyttely
30.10.2022 asti
Päivälehdenmuseossa, Ludviginkatu 2-4, Helsinki
ma-su klo 11-17
Vapaa pääsy

Kaikki kuvat on kuvattu Päivälehden museon näyttelyssä Tiitiäisen aika.

Kansallismuseon muuminäyttely oli superkiva!

Perjantaina Kansallismuseossa Helsingissä avautui muuminäyttely. Rohkeus, rakkaus, vapaus! Muumit 75 -näyttely on kunnianosoitus 75 vuotta täyttäville muumeille. Ensimmäisen muumikirjan julkaisemisesta tulee nimittäin tänä vuonna kuluneeksi 75 vuotta.

Lähdimme kuusivuotiaani kanssa käymään näyttelyssä lauantaina. Kuten kuulin erään isän kommentoivan näyttelyn päätteeksi, taisi olla lapselle viikon kohokohta.

Ensimmäinen muumikirja Muumit ja suuri tuhotulva ei ala kovin valoisissa tunnelmissa. Muumimamma ja Muumipeikko vaeltavat kodittomina pimeässä metsässä etsiskellen paikkaa, johon asettua. Maa on tulvan vallassa ja Muumipappa teillä tietymättömillä.

Näyttelyvieras astuu pimeään satumetsään. Tuolla häämöttävät Yksinäiset vuoret. Tuolla seinältä tuijottavat suuren, pelottavan merikäärmeen kammottavat silmät.

Ensimmäinen muumikirja päättyy onnellisesti. Muumipappa löytyy ja yhdistynyt perhe saapuu ihanaan laaksoon, jonne asettuu asumaan. Muumipapan rakentama hyvin hieno, kaakeliuunin kaltainen, siniseksi maalattu talo on ajautunut laaksoon tulvan mukana.

Seuraavaan näyttelyhuoneeseen astuttaessa päästäänkin pimeydestä valoon. Muumilaaksossa on kesä. Mamman ruusut kukkivat hehkuvanpunaisina näkinkenkien ympäröimissä kukkapenkeissä. Papan rakentama sininen muumitalo on juuri sellainen kuin pitääkin.

Tuollahan on pappa itsekin. Hän loikoilee puussa Agatha Christien romaania lueskellen. Täydellistä kesäpuuhaa!

Laakson halki kiemurtelee joki. Joen yli kaartuvalla sillalla Muumipeikko odottaa. Hän odottaa Nuuskamuikkusta, joka on luvannut saapua kevään ensimmäisenä päivänä.

Maasta löytyy taikurin hattu, joka tuo laaksoon ripauksen taikaa. Muumipeikko ja Niiskuneiti lentelevät katon rajassa pehmoisilla pilvillä, ja huoneen nurkkaan on kasvanut ihmeellinen viidakko, joka liaaneineen tarjoaa mahdollisuuden loputtomiin Tarzan-leikkeihin. Mutta tuolla lentää jo taikuri mustalla pantterillaan. Hän saapunee hakemaan hattuaan.

Yhdessä nurkassa on muistutus siitä, ettei idylli ole koskaan ikuista. On tulvia, tulta syökseviä vuoria ja putoavia pyrstötähtiä. Joskus on paettava turvaan kallioluolaan, mutta ehkä se ei ole niin kamalaa, jos mukana on jättimäinen täytekakku.

Tyttäreni tutki kakkua hyvin tarkkaan ja halusi tietää, onko se oikea. "Ei ole", totesin. "Ei oikea kakku kestäisi täällä näyttelyssä."

"Koska tämä näyttely avautui?" tytär kysyi.

"Eilen."

"No, sitten se voi olla oikea", tytär arveli. "Ei se vielä ole ehtinyt pilaantua."

Seuraavassa näyttelyhuoneessa tulva on heittänyt muumiperheen tutusta rakkaasta laaksosta aivan vieraaseen ympäristöön. Kelluva teatteri syvänpunaisine samettiesirippuineen ei olisi omasta mielestäni ollenkaan hullumpi paikka viettää aikaa luonnonkatastrofin aikana.

Teatterin takahuoneessa riippui rooliasuja ja peruukkeja, joita tytär ihaili huokaillen. Meistä oli ihan mahtavaa, että teatterin lava keinahteli askelten alla. Aivan kun olisi ollut oikeasti laineilla!

Jos luonnonmullistukset eivät tule katkaisemaan auvoista eloa auringonpaisteisessa laaksossa, voi käydä niin, että alkaa itse kaivata vaihtelua. Arkeen ja omaan tarpeettomuuteensa kyllästynyt Muumipappa vie perheensä asumaan majakkasaarelle. 

Näin hän täyttää Tove Janssonin oman unelman. Tove haaveili majakkasaarella asumisesta. Lapsuudenkesinä hänen perheensä teki retkiä Glosholmin majakkasaarelle. Majakka räjäytettiin talvisodan mainingeissa, mikä on harmi, sillä se oli kuin ilmetty muumitalo!

Minuakin majakat ovat aina kiehtoneet. Ihastuin ikihyviksi astuessani näyttelyhuoneeseen, jossa harmaalla rantakalliolla seisoi ylväs majakka ja meri ympäröi joka seinällä. Olisin voinut jäädä nauttimaan meritunnelmasta vaikka koko loppupäiväksi, mutta tyttäreni halusi eteenpäin.

Viimeisessä näyttelyhuoneessa talvi on laskeutunut Muumilaaksoon. Muumit ovat syöneet vatsansa täyteen kuusenneulasia ja paneutuneet talviunille. Se on perinne. Niin heidän esi-isänsäkin ovat aina tehneet.

Perinteet voi tietysti murtaa, ja niin Muumipeikko tekeekin herätessään kesken talven. Sen sijaan, että kääntäisi kylkeä ja nukahtaisi uudelleen, hän lähtee ulos ja tutustuu talveen, joka on hänelle aivan vieras maailma.

Tyttäreni rakasti talvihuonetta, jota hallitsi valtava lumihevonen. Tytär heittäytyi onnellisena valkoiselle kummulle, heitteli "lumi"palloja ja rakensi suurista palloista lumiukkoja. 

Muuminäyttely oli suunnattu kaikenikäisille. Aikuinenkin sai näyttelystä paljon irti. Näyttelytilan seiniä kiertävät sitaatit saivat pohtimaan muumifilosofiaa ja muumitarinoiden välittämiä arvoja. 

Erityisen hauska toiminnallinen näyttely oli kuitenkin lapsille. Toiminnallisuus on tietysti haaste koronaepidemian taas voimistuessa. Katselin mummia joka epätoivoisesti jankutti pienelle lapsenlapselleen toistuvasti: "Äiti sanoi, ettet saa koskea mihinkään. Lupasin äidille."

Kun itse yritin sanoa kuusivuotiaalleni, että älä turhaan koske mihinkään, hän katsoi minua pilkallisesti ja heitti muutaman kieltokyltin kokkoon. Sitten hän kipusi taikurin hatun sisään ja kävi keinumassa hurjasti viidakon liaaneilla. 

Piisamirotan riippumatossa hän ei suinkaan tyytynyt rauhalliseen filosofointiin, vaan keinutti riippumattoa niin kovasti, että minua alkoi jo hirvittää. Kuulemma riippumatto oli parasta koko näyttelyssä.

Tytär yritti väkisin saada minut kokeilemaan, kuinka pehmeältä ja sileältä teatterin samettinen esirippu tuntui ja pettyi, kun en suostunut koskemaan siihen.

Näyttelyyn kerrallaan pääsevien vieraiden määrää seurattiin tarkasti. Pääsimme suoraan sisään, mutta näyttelytilassa oli mielestäni sen verran tungosta, että vedin saman tien maskin kasvoilleni.

Viivyimme muuminäyttelyssä reilusti yli tunnin, aina museon sulkemisaikaan asti. Kannatti käydä!

 

Seitsemän koiraveljestä -näyttely on kunnianosoitus 150-vuotiaalle klassikolle

Muistan, kuinka ala-asteella paukutimme päähän Aleksis Kiven Seitsemää veljestä. Opettajamme tuntui olevan erityisen ihastunut kirjaan, ja luimme sitä usein ääneen äidinkielen tunnilla. Jokaiselle veljeksistä valittiin oma lukija. Kukaan ei olisi halunnut olla Juhani, koska tämä tuntui olevan eniten äänessä.

Tänä vuonna Seitsemän veljestä täyttää 150 vuotta. Huomaan usein pohtivani, vieläköhän alakoulussa luetaan kirjaa. Nykylapsilla kun olisi niin paljon lapsiystävällisempikin tapa tutustua tähän loistavaan teokseen.

Seitsemän koiraveljestä toi Aleksis Kiven klassikon lasten tietoisuuteen

Parisenkymmentä vuotta sitten Mauri Kunnas uskalsi aikansa epäröityään tarttua klassikkoon, jota piti Suomen parhaana kirjana. Tyylilleen uskollisesti hän muovasi siitä Aleksis Kiveä kunnioittavan, mutta samalla velmun ja hauskan mukaelman.

Tuloksena oli Kunnaksen kirjoista paksuin, 96-sivuinen kuvakirja Seitsemän koiraveljestä (Otava 2002). Se on koiramainen mutta esikuvalleen uskollinen versio Aleksis Kiven romaanista.

Kansa hullaantui klassikon uudelleentulkintaan. Loppuvuodesta 2002 kirjaa myytiin kolmessa ja puolessa kuukaudessa huikeat 128 000 kappaletta. Eikä vauhti siihen loppunut. Seuraavana vuonna kirjaa meni vielä lähes satatuhatta. Meidän kappaleemme on 14. painos vuodelta 2012, joten voi vain arvailla, paljonko kirjaa on myyty tähän päivään mennessä.

---

"Kun Mauri Kunnas kirjoittaa ja kuvittaa
Seitsemän veljeksen tarinan, kaksi suurta
suomalaista paiskaavat kättä."

HÄMEEN SNT 20.9.2002

---

Seitsemän koiraveljestä toi Kunnakselle sekä Pro Finlandia -mitalin (2002) että Rudolf Koivu -palkinnon (2003). Hän sai myös kutsun itsenäisyyspäivän juhliin presidentinlinnaan.

Näyttely kutsuu astumaan Seitsemän koiraveljeksen tarinaan

Aidon ja alkuperäisen Seitsemän veljeksen 150-vuotisjuhlavuonna Mauri Kunnaksenkin versio on taas ajankohtainen.

Päivälehden museoon Helsinkiin on toteutettu upea toiminnallinen näyttely Seitsemän koiraveljestä — Seikkailu Aleksis Kiven tyyliin. Näyttelyssä lapset ja lapsenmieliset pääsevät sukeltamaan sisään seitsemän koiraveljeksen maailmaan.

Kävimme kuusivuotiaani kanssa näyttelyssä tällä viikolla, ja se oli hieno elämys.

Tästä se nyt alkaa. On aika karistaa arkimaailma kannoilta ja astua sisään kertomukseen.

Tervetuloa Jukolaan! Tässä talossa asuu seitsemän koiraveljestä: Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero.

Veljekset eivät pahemmin välitä talonpidosta. Heidän aikansa kuluu kiekkoa lyöden, metsässä leikkien tai Toukolan poikien kanssa tapellen. Toukolan poikien Jukolan pojista sepittämässä pilkkalaulussa taitaa piillä totuuden siemen.

Lauri-poika metsäss' häärii,

Katselevi puita väärii,

Mäyränä nummia tonkii.

Simeoni, liuhuparta,

Valittaa se "ihmisparka,

Syntinen, saatana, kurja".

Hiukan hätkähdin, kun Simeonin kuonon alta tuli esiin s-sana. Mauri Kunnasta itseäänkin hirvitti saatana-sanan käyttö lastenkirjassa jopa siinä määrin, että hän etsi viimeiseen asti keinoa voidakseen jättää sen pois, vaikka pilkkalaulu Seitsemän miehen voima onkin koko kirjan tunnetuimpia kohtia.

Sana jäi paikoilleen, ja Kunnas on myöhemmin todennut: "Onneksi Otavassa puhuttiin ympäri."

Hyvähän olisi, jos saataisiin Jukolaan emäntä. Talo ilman aitan polulla astelevaa emäntää on kuin pilvinen päivä, Aapokin toteaa. Kaikki veljekset Lauria lukuunottamatta ovat iskeneet silmänsä naapurin Venlaan.

Vaan lukutaidotonpa ei pääse naimisiin, joten veljesten ei auta muu kuin lähteä lukkarin luo oppiin. Timo säestää apeiden veljesten raskasta matkaa lukkarin luokse laulamalla oravasta sammalkammiossa.

Mauri Kunnas on kertonut, ettei hän ole koskaan oikein pitänyt laulusta Makeasti oravainen. Hän olikin jättänyt sen ensin pois kirjasta. Kustantamon toiveesta hän kuitenkin lopulta suostui lisäämään laulun. Onneksi, sillä kyseistä aukeamaa hän pitää jopa yhtenä kirjan parhaimmista. Ja hienohan se onkin!

Lukemaan opettelu on veljeksille yhtä tuskaa.

Lukkari on ankara opettaja. Vaikka hän kuinka rähisee ja huutaa veljeksille, eivät aakkoset uppoa heidän paksuihin päihinsä. Ennen pitkää pojat luovuttavat ja pakenevat ikkunasta.

Veljekset pelkäävät joutuvansa jalkapuuhun rikottuaan lukkarin ikkunan. He ovat kohdanneet muitakin vaikeuksia, ja ovat saaneet tarpeeksensa naapurien kyttäämisestä. Veljekset päättävät muuttaa heti kevään tultua kauas Impivaaran korpeen.

Ensimmäinen yö Impivaarassa kuluu isoisän vanhassa sysikojussa.

Pian Impivaaraan nousee veljesten uusi saunapirtti. Se kuitenkin palaa poroksi jo seuraavana jouluna veljesten riehuessa jouluoljilla.

Veljesten ei auta muu kuin paeta hevosensa Valkon kanssa pakkasta ja susia Impivaarasta Jukolaan.

Seuraavan kerran veljekset joutuvat vaikeuksiin Viertolan 40 härän ahdistettua heidät suurelle hiidenkivelle. Härät eivät niin vain suostu päästämään poikia alas kiveltä, joten jo päiviä kivellä viruttuaan veljekset keksivät ampua härät. 40 härkää! Siinä riittää veljeksillä korvattavaa! Ei auta muu kuin ryhtyä oikeiksi talonpojiksi, kaatamaan kaskea ja kylvämään viljaa. Siten velka saadaan ennen pitkää maksettua.

Lisää veljesten vaiheista voi lukea Mauri Kunnaksen Seitsemästä koiraveljestä tai Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä. Kerrottakoon kuitenkin, että veljeksistä sukeutui ihan kelpo miehiä. Kaikki oppivat lukemaan. Simeonia lukuunottamatta kaikki menivät naimisiin ja saivat lapsia.

Näyttelyvieraana

Näyttely Seitsemän koiraveljestä — Seikkailu Aleksis Kiven tyyliin on nähtävissä Päivälehden museossa Helsingissä vuoden loppuun asti. Näyttelyyn on vapaa pääsy.

Näin korona-aikaan näyttelyssä vierailevien määrää on rajoitettu. Näyttelytilaan pääsee yhtä aikaa noin 15 henkilöä. Silloin kun näyttelyyn on ruuhkaa, vierailuaika on rajattu puoleen tuntiin.

Museossa on onneksi muutakin nähtävää, johon voi tutustua odotellessa. Pysyvä näyttely läpivalaisee sananvapautta ja sensuuria. Painokellarissa pääsee ihmettelemään vanhoja painokoneita.

Auditoriossa voi katsella video-opastuksen Seitsemän koiraveljestä -näyttelyyn. Siinä koiraveljeksistä nuorin, Eero (näyttelijä Eero Enqvist) opastaa katsojan läpi näyttelyn ilmeikkäällä ja kiinnostavalla tavalla.

Kävimme tyttären kanssa museossa heinäkuisena arkipäivänä puolenpäivän aikoihin, eikä mitään tungosta ollut. Suurimman osan ajasta olimme ainoat näyttelyvieraat ja viivyimme museossa toista tuntia.

Näyttely oli hienosti toteutettu, ja viihdyimme erinomaisesti. Suosittelemme lämpimästi kaikille!

Lähteet

• Päivälehden museon näyttelyn Seitsemän koiraveljestä — Seikkailu Aleksis Kiven tyyliin näyttelymateriaalit
• Mauri ja Tarja Kunnas: Seitsemän koiraveljestä — Koiramainen versio Aleksis Kiven romaanista Seitsemän veljestä. Otava 2012. 14. p.
• Lotta Sonninen: Minä, Mauri Kunnas. Otava 2009.

Kaikki kuvat kirjan kansikuvaa lukuunottamatta on kuvattu Päivälehden museon näyttelyssä Seitsemän koiraveljestä — Seikkailu Aleksis Kiven tyyliin.

Kaarle pelastaa päivän

Tunnetko jo Kaarlen ja Lordi Nukkasukan? Olet ehkä nähnyt tämän kaksikon seikkailuja Pikku Kakkosessa. Piirrossarja perustuu brittikirjailija Alex T. Smithin suosittuihin Kaarle-kirjoihin. Englanniksi kirjoja on ilmestynyt kymmenen, suomeksi kolme ja neljäs ilmestyy kesäkuussa.

Kaarle on pieni, pyöreä koira, joka rakastaa punaista baskeriaan ja villapaitaansa. Hänen paras ystävänsä on Lordi Nukkasukka, joka on aika nukkainen, vähän juustonhajuinen sukka. 

Kaarle ja Lordi Nukkasukka asuvat herra ja rouva Kiiltokenkäsen luona. Aamuisin Kiiltokenkäset kopistelevat töihin kiiltävissä kengissään. Silloin alkavat Kaarlen ja Lordi Nukkasukan päivän seikkailut, joista Kiiltokenkäsillä ei ole aavistustakaan. Avuliaana koirana Kaarle ajautuu usein pelastamaan päivän.

Ostin kirjasarjan ensimmäisen osan Kaarle kaupungilla (Art House 2019) jo syksyllä Helsingin kirjamessuilta, mutta kului useampi kuukausi, ennen kuin ehdimme lukea sen.

Kaarle kaupungilla -kirja on jaettu kahteen osaan. Ensimmäisessä Kaarle ja Lordi Nukkasukka lähtevät kaupungille. Kaupungilla on vaikka mitä tekemistä. Kaarle ja Lordi Nukkasukka käyvät kävelyllä, katselevat puluja, levähtävät kahvilassa, tekevät ostoksia ja päätyvät taidemuseoon.

Museossa on paljon kiinnostavaa katseltavaa, mutta siellä on myös tuhma rosvo, joka yrittää varastaa erään veistoksen. Kuinka ollakaan, Kaarle pelastaa päivän.

Toisessa osassa Lordi Nukkasukka on sairastunut ja Kaarle vie sen sairaalaan. Sillä välin, kun tohtori Takala-Listo vie Lordi Nukkasukan röntgeniin, Kaarle tutkii paikkoja ja päätyy kokeilemaan tohtori Takala-Liston valkoista lääkärintakkia. 

Sekaannushan siitä syntyy ja Kaarle joutuu parantamaan joukon painijoita, muutaman sirkusakrobaatin ja tatuoidun miehen. Fiksuna koirana Kaarle selviää jopa tästä kiperästä tilanteesta.

Kirjasarjan toisessa osassa Kaarle lomalla (Art House 2019) Kaarle ja Lordi Nukkasukka päättävät viettää rentouttavan päivän rannalla. Pian he joutuvat kuitenkin seikkailun pyörteisiin, kun kilpailevat merirosvot ovat aarrejahdissa. Kaarle tietysti pelastaa päivän.

Tähän teokseen tutustuimme junassa ennen tätä korona-aikaa. On ihanaa, että VR:n leikkivaunuissa on kirjoja. Kirjat ovat matkalla ihan parasta ajanvietettä! Kaarle lomalla -kirjan ehti mainiosti lukea matkalla Helsingistä Ouluun (lyhyempikin matka olisi riittänyt).

Kirjasarjan uusimpaan suomennettuun osaan Kaarle sirkuksessa (Art House 2020) en ole vielä ehtinyt tutustua. Siinä Kaarle ja Lordi Nukkasukka kuitenkin päätyvät päiväkävelyllään Uskomattoman Uunon Uskomattomaan Sirkukseen.

Kirjasarjan neljäs suomennos Kaarle maatilalla ilmestyy kesäkuussa. Siinä Kaarle ja Lordi Nukkasukka pääsevät maaseuturetkellään auttamaan maalaismarkkinoiden järjestelyssä. Kirja kiinnostaa minua ehkä siksikin, että se saattaisi sopia Pienen Helmet-lukuhaasteen kohtaan 17 "kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla".

Kaarle-kirjat sopivat ääneen luettavaksi jo vaikkapa kolmivuotiaasta alkaen, mutta yhtä hyvin ne soveltuvat äskettäin lukemaan oppineiden itse luettavaksi. Aloittelevalle lukijalle ne sopivat loistavasti, sillä tekstiä on kohtuullinen määrä, virkkeet ovat helppoja ja puna-musta-valkoinen piirroskuvitus tukee tekstiä.

Kirjailijan antamat "käyttöohjeet"  Kaarle kaupungilla -kirjan esipuheessa saavat lukuhalut heräämään:

"Muista, että kirjat voivat mennä mihin vain — samoin kuin Kaarle —, joten ota tämä kirja mukaasi ja lue sitä aina kun sinulla on muutama minuutti luppoaikaa.

Minusta kirjat maistuvat parhaalta teekupposen ja keksin kanssa, mutta sinä voit tietenkin lukea kirjaasi miten ja milloin vain haluat (vaikka samalla kun jahtaat tuhmaa rosvoa!).

Äläkä huoli, jos sivut vähän rytistyvät ja kulmat lytistyvät — se tarkoittaa vain sitä, että olet nauttinut tarinasta tosi tosi paljon!"

Alex T. Smith on koulutukseltaan kuvittaja. Hän on piirtänyt ja kertonut tarinoita aina siitä asti, kun kynä alkoi pysyä hänen kädessään. Jo viisivuotiaana hän päätti ryhtyä isona lastenkirjakuvittajaksi. 

Smithin kuvitustyyli on hurmaava. Ainakin kirjassa Kaarle kaupungilla ratkaisu värittää muuten musta-valkoista kuvitusta punaisella toimii hienosti.

Alex T. Smithin veikeät tarinat ja valloittavat kuvat ovat hurmanneet ympäri maailmaa. Kaarle-sarja on ollut valtava kansainvälinen menestys. Ensimmäinen Kaarle-kirja ilmestyi Britanniassa jo vuonna 2011. Hienoa, että kirjoja on nyt alettu saada suomeksikin.


Alex T. Smith (teksti ja kuvat): Kaarle kaupungilla
Englanninkielinen alkuteos: Claude in the City
Suomennos: Riina Behl
Kustantaja: Art House 2019

 

Astu sisään Koiramäen maailmaan

Koiramäen tarinat heräävät eloon Pohjois-Pohjanmaan museossa Oulussa. Kun painaa päähänsä Kille-päähineen tai Miinan huivin suippokorvineen muuttuu itsekin osaksi Mauri Kunnaksen rakastettuja kertomuksia.

Vaikka museot ovat vielä suljettuna, halusin näin kansainvälisenä museopäivänä muistella käyntiämme Pohjois-Pohjanmaan museon Koiramäki-näyttelyssä. Kävimme siellä vuodenvaihteen tienoilla siinä entisessä elämässä, jossa matkusteltiin vielä vapaasti ja huolettomasti.

Jos muistan oikein, näyttely on ollut museossa jo vuodesta 1997 alkaen. Siitä on luullakseni jo melkein parikymmentä vuotta, kun olen nähnyt sen edellisen kerran.

Kokemus oli hiukan erilainen nyt kohderyhmään kuuluvan lapsen äitinä kuin nuorena perheettömänä kansatieteen opiskelijana. Oli hauska nähdä tytär viipottamassa näyttelyssä Miina-piian huivi päässään. Hän kiinnitti huomiota asioihin, joita en itse tullut ajatelleeksi.

"Äiti, miksi täällä on niin pimeää?" hän kysyi Koiramäen talvesta kertovassa huoneessa. Tosiaan, ennen aikaan pärein valaistut pirtit olivat paljon pimeämpiä kuin asunnot tänä sähkövalon aikana. Luin toisaalla museossa, että talikynttilät alkoivat hiljalleen syrjäyttää päreet 1800-luvulla.

Vaikka pirtit olivat hämäriä eikä katuvaloja ollut, tähtitaivas oli täynnä valoa. Eräässä mieleenijääneessä kuvaelmassa Koiramäki-nuket seisovat hangella ja ihmettelevät taivaan valoja.

Entisajan talonpoikaiselämä ja maalaistalon vuodenkierto tulevat tutuiksi museon lukuisten pienoismallien avulla. Koiramäen henkilöhahmot näyttäytyvät nukkekuvaelmissa samoissa puuhissa kuin kirjoissakin. 

Ollaan heinätöissä, keritään lampaita, kuivataan viljaa riihessä, tehdään käpylehmiä, kerrotaan kummitusjuttuja ja kuunnellaan saarnaa kirkossa unilukkarin valvovan silmän alla.

Pikkutarkkojen pienoismallien lomassa voi kuunnella pätkiä Koiramäki-kirjoista. Käsinukkejen avulla voi luoda omia tarinoita.

Museon Koiramäki-näyttelyssä ei saanut valitettavasti valokuvata, mutta onneksi nukkeasetelmia pystyi palauttamaan mieliin kotona Mauri Kunnaksen kirjojen äärellä. Näyttely perustuu vanhimpiin Koiramäki-kirjoihin Koiramäen talossa (Otava 1980) ja Koiramäen talvi (Otava 1988). Kyseiset teokset olivat lempikirjojani lapsuudessa.

Suosittelen tutustumaan niin kirjoihin kuin myös Pohjois-Pohjanmaan museon näyttelyyn sitten joskus, kun matkustelu ja museoissa käynti on taas mahdollista.

Ennen sitä voi tällä viikolla viettää digitaalista museoviikkoa. Museoviikkoa koordinoivat Suomen museoliitto ja Museokortti, ja tapahtumista vastaavat museot ympäri Suomen.

Tutustu museoihin muumien avulla

Suomessa vallitsee museobuumi. Se näkyy museokäyntien huiman lisääntymisen lisäksi esimerkiksi siinä, että lapsille ilmestyi viime vuonna ainakin pari kiinnostavaa museoaiheista kirjaa. Museokortti, jota lienee kiittäminen koko buumista, sai alkuvuodesta nimikkokirjan nimeltään Museoseikkailu, ja loppuvuodesta ilmestyi Muumimuseokirja.

Janina Ahlforsin ja Minna Honkasalon Muumimuseokirja on kattava tietopaketti museoista, varsinkin taidemuseoista. Teoksen runsaasta piirroskuvituksesta vastaa Päivi Arenius. Lisäksi kuvitusta on täydennetty joillakin valokuvilla Tove Janssonista ja hänen töistään. Arenius onnistuu Muumimuseokirjan kuvituksessa hienosti. Aiemmin hän on kuvittanut muun muassa kirjat Päivä Kansallismuseossa (Tammi 2016) ja Päivä Linnanmäellä (Tammi 2015) sekä muumikuvakirjoja ja -kartonkikirjoja.

Teoksen esimerkkimuseoksi on valittu Tampereella sijaitseva Muumimuseo, varmaan koska Honkasalo on museolehtori kyseisessä museossa. (Taide)museoita tarkastellaan kuitenkin laajemmastakin näkökulmasta.

Selkeisiin osioihin (tai lukuihin) jaetussa kirjassa selvitetään ensin nuorelle lukijalle, mikä taidemuseo ylipäätään on, ja mikä on taidemuseon tehtävä. Sitten tutustutaan erilaisiin museorakennuksiin ympäri maailmaa, ja opitaan toimimaan museossa.

Taidemuseoilla on omat kokoelmansa. Muumimuseon kokoelmakeskukseen päästään kurkistamaan Areniuksen kuvituksen kautta. Kokoelman teokset säilytetään tarkkaanvalvotuissa olosuhteissa.

Kokoelma koostuu yksittäisistä teoksista. Kirjasta selviää, kuinka moninainen on taideteosten kirjo. Muumimuseon kokoelmaan kuuluu muun muassa yli 2 000 Tove Janssonin lahjoittamaa taideteosta, joiden joukossa on kuvituspiirroksia ja -luonnoksia, maalauksia, sarjakuvia ja muumikuvaelmia. Lisäksi kokoelma sisältää arkistomateriaalia ja kirjoja. 

Museon kokoelmista valitaan esineitä näyttelyihin. Museoissa on usein pysyvä näyttely sekä vaihtuvia näyttelyitä.

Museoissa työskentelee monenlaisia työntekijöitä. Museokävijä tapaa yleensä asiakaspalveluhenkilökuntaa, kuten oppaita ja näyttelyvalvojia, mutta taustalla vaikuttaa useita ammattilaisia museonjohtajasta konservaattoriin ja näyttelysuunnittelijasta museomestariin.

Tärkeitä museoille ovat tietysti taiteilijat, jotka tuottavat esillä olevat teokset. Kirja tutustuttaa eri alojen taiteilijoihin. Jopa kuvataiteilijoissa on hyvin eri tavoin työskenteleviä taiteentekijöitä. Syvemmin perehdytään Tove Janssonin elämään ja uraan.

Muumimuseokirja ei ole ainoastaan tietopaketti, vaan interaktiivinen teos, joka pyrkii osallistamaan lukijan. Sivuilta löytyy useita toimintaehdotuksia. Miltä kuulostaisi oman kokoelman perustaminen? Jos keräily on jo päässyt käyntiin, voi keräilyharrastuksen viedä astetta pidemmälle luetteloimalla keräilyesineet. Sitten voikin laittaa pystyyn oman näyttelyn. Kirjassa annetaan seikkaperäiset ohjeet näyttelyn pystyttämiseen. Keitä kutsuisit avajaisiin?

Kun on saanut omasta näyttelytoiminnastaan rohkaisevia kokemuksia, on aika miettiä, olisiko itsestä taiteilijaksi. Mikä taiteenlaji tuntuisi omimmalta? Kirjassa on hyviä vinkkejä, millaisia teoskokeiluja voi tehdä.

Muumimuseokirja haastaa pohtimaan asioita itse lukuisien kysymysten avulla. Lukijaa pyydetään esimerkiksi tarkastelemaan museorakennusta monelta kantilta, tutustumaan taiteilijaan syvällisesti ja muodostamaan oma mielipide teoksesta.

Tuijota teosta -osiossa neuvotaan tarkastelemaan teoksessa seuraavanlaisia asioita:

• muoto
• väri
• viiva
• sommittelu
• rytmi
• tunnelma
• tunne

Viisivuotiaani, joka mielellään analysoi kuvakirjojen kuvituksia, sai luvusta uusia ideoita analyyseihinsä.

Kirjan lopusta löytyy oma museopäiväkirja, johon mahtuu raportti kolmesta taidemuseokäynnistä. Tekijät ehdottavat: "Ota kirja mukaan seuraavalle museovierailulle ja kirjaa museopäiväkirjaan ajatuksiasi taiteesta ja huomioitasi erilaisista museoista ja teoksista." 

Ajatus on hauska, mutta 117-sivuinen, kovakantinen Muumimuseokirja on sen verran painava kannettava, etten kauhean helposti suostu raahaamaan sitä museoreissulle mukaan. Minähän sen joutuisin joka tapauksessa kantamaan, sillä tyttäreni väsyy kantohommiin yleensä samantien. Paras siis on täyttää päiväkirja vasta kotiin palattua.

Lainasimme Muumimuseokirjan ensin kirjastosta. Totesin, että tähän teokseen täytyy palata usein, joten kirja hankittiin omaan hyllyyn.


Janina Ahlfors & Minna Honkasalo: Muumimuseokirja
Kuvittanut: Päivi Arenius
Kustantaja: WSOY 2019


Muumi-kirjojen -lukuhaaste

Osallistun tällä postauksella Luetaanko tämä? -blogin Kian muumi-kirjojen -lukuhaasteeseen. Kia haastaa suojelemaan Itämerta lukemalla muumi-kirjoja. Haaste on osa #MEIDÄNMERI-kampanjaa. Kampanjassa kerätään rahaa sinilevän poistamiseksi Itämerestä. Kia lupaa lahjoittaa jokaista lukemaansa muumi-kirjaa kohti kaksi euroa osoitteessa https://oursea.fi/fi. Jokainen osallistuja saa päättää lahjoitettavan summan itse. Kymmenellä eurolla Itämerestä voidaan poistaa 40 kiloa sinilevää.

Suomenruotsalaisuuden parhaat lähettiläät: muumit

Tyttäreni S RAKASTAA muumeja. Hän tietää, että muumit ovat suomenruotsalaisia, ja muumien ansiosta hänellä on superpositiivinen käsitys suomenruotsalaisuudesta.

Tänään vietetään ruotsalaisuuden päivää, ja liput liehuvat saloissa. Ruotsinkielinen kansanosamme juhlistaa äidinkieltään ja suomenruotsalaista kulttuuriperintöään. Vaikka olen kasvanut suomenkielisessä kodissa, ovat omat suomenruotsalaiset juureni vain parin sukupolven päässä.

Olisi ihanaa, jos esivanhempani olisivat pitäneet kiinni äidinkielestään. Ymmärrän kyllä fennomaaneja ja sitä, kuinka suomalaisaatteen hengessä korostettiin suomenkielen aseman vahvistamista. Harmi, ettei silloin ymmärretty kaksikielisyyden olevan valtava rikkaus.

Omasta lapsestani en halua kasvattaa mitään "pakkoruotsin" vihaajaa. Hän katsoo Buu-klubbenin siinä missä Pikku Kakkosenkin, eikä koskaan valita, ettei ymmärtäisi kieltä. Olisin varmaan laittanut hänet ruotsinkielen kielikylpypäiväkotiin, jos sellainen olisi ollut meitä lähellä.

Kun mietin, mikä sopisi ruotsalaisuuden päivän kirja-aiheeksi, päädyin melko helposti siihen suomenruotsalaiseen kirjailijaan, joka on eniten vaikuttanut tyttäreeni. Kyseessä on Tove Jansson, muumien luoja.

S on täysin koukussa Muumilaakson tarinoita -piirrossarjaan. Vaikka hän on nähnyt kunkin jakson varmaan jo yli kymmenen kertaa, hän katsoo niitä yhä uudestaan. Myös uusi Muumilaakso-animaatiosarja on katsottu meillä jo lukemattomia kertoja. S odottaa malttamattomana, että sille tulisi jatkoa.

Matti Kalkamon pronssinen Muumipeikko-patsas Tampereen Sorsapuistossa

Pahvisivuiset muumikatselukirjat kuuluivat S:n ensi kirjoihin. Ne ovat jo kaikki lähteneet meiltä kiertoon tai tuhoutuneet, enkä oikein muista, mitä kaikkia niitä olikaan.

Niiden jälkeen luimme ns. "tekomuumeja" eli muiden kirjailijoiden kuin Tove Janssonin kirjoittamia muumikertomuksia. Niiden etuna on, että ne tuovat Janssonin omia teoksia helpommalla tavalla muumit nuorempien lukijoiden ulottuville. En ole kuitenkaan ollut niihin erityisen tyytyväinen. Kerronnan laatu vaihtelee melkoisesti, ja kirjoista on mielestäni yleensä vaikea tavoittaa samaa tunnelmaa kuin Janssonin omista teksteistä.

Muutamia minikirjoja lukuunottamatta olen siivonnut "tekomuumit" pois hyllystämme ja pistänyt kiertoon. Osa minikirjoista on saanut armon, koska ne on kätevä napata reissuun mukaan.

Tove Janssonin Muumi-kirjoja Tampere-talon pääaulan lukukirjastossa

Janssonin  omien teoksien lukemisen aloitimme ensimmäisestä julkaistusta muumikirjasta, joka on Muumit ja suuri tuhotulva (Småtrollen och den stora översvämningen). Se oli tarpeeksi lyhyt kertomus aloituskirjaksi. Sittemmin se on luettu jo monta kertaa.

Olemme jatkaneet lukemista järjestyksessä. Pitkistä muumikirjoista luimme ensin teoksen Muumipeikko ja pyrstötähti (Kometjakten), josta kirjoitin elokuussa. Sen jälkeen luimme kirjan Taikurin hattu (Trollkarlens hatt).

Tove Janssonin omista kertomuksista meidän molempien ehdoton suosikki on Outo vieras Muumitalossa (Skurken i muminhuset). Luin sitä jo lapsena ja jokin aika sitten kävin hakemassa sen vanhempieni hyllystä omaan hyllyymme. Parasta kirjassa ovat kuvat. Ne ovat Per Olov Janssonin valokuvia Muumitalosta, jonka Tuulikki Pietilä ja Pentti Eistola rakensivat Tove Janssonin avustuksella.

Tarina kertoo syksyisestä yöstä Muumitalossa. Kenenkään näkemättä taloon saapuu vieras ja pian Pikku Myy toteaa, että talossa "haiskahtaa salakähmäiseltä". Kohta huomataan, että talossa on tapahtunut yhtä sun toista kamalaa. Kyseessä täytyy olla lurjus. Kuka muu voisi syödä parasta hilloa kellarista, jyrsiä rikki papan tuolin, hätistää esi-isän kaakeliuunin takaa ja aiheuttaa niin hirveän rysäyksen, että koko Muumitalon väki herää ja säntää salonkiin.

"Muumipeikon äiti oli juuri menossa nukkumaan, kun se hirmuinen rysäys kuului. 
 - Jaaha, taas siellä on jokin luonnonmullistus, hän sanoi. - Kyllä tämä tämmöinen on rasittavaa. Hän otti varmuuden vuoksi käsilaukun käteensä ja kurkisti ulos ikkunasta, mutta laakso oli ihan entisellään."

Muumipappa on ainoa, joka oivaltaa, mitä Muumitalossa on tekeillä. Ruotsalaisuuden päivän kunniaksi seuraava lainaus on alkukielinen:

"Men efter några steg stannade pappan tvärt och vädrade med sin stora nos och betogs av en hemsk visshet: Plötsligt visste han, han var alldeles säker på vem det var som hade kommit in i hans hus!
- Förmårrat, mummlade pappan."

Papan salainen ystävä tulee ilmi muillekin ja papan menneisyydestä paljastuu jotain hurjaa.

Muumipuisto Porvoossa

Olemme käyneet S:n kanssa useita kertoja Tampereen Muumimuseossa, jossa tuo kirjan kuvituksena käytetty Muumitalo on nykyisin esillä. Onhan se ihana! Voisin viettää ikuisuuden sitä tutkiskellen. Museo on muuten kaiken kaikkiaan ihana elämys. Suosittelen lämpimästi! 

Muumimamma Muumimuseon edustalla Tampere-talon aulassa

Tove Jansson: Outo vieras Muumitalossa
Kuvat: Per Olov Jansson
Ruotsinkielinen alkuteos: Skurken i Muminhuset
Suomennos: Panu Pekkanen
Kustantaja: WSOY 1981 

 

Taiteita kokemaan

Helsingissä, Turussa ja Oulussa vietetään tänään Taiteiden yötä. Taiteiden yön tarkoituksena on kokea taidetta monin eri aistein. Parasta on, jos ei jää vain yleisöön, vaan osallistuu myös itse taiteen tekemiseen.

Tämänpäiväisessä kirjassa seurataan, kuinka Muusa ja Maestro kokevat ja tekevät taidetta. Katri Kirkkopellon kirjoittamassa ja kuvittamassa kirjassa Muusan ja Maestron taideseikkailu eläinhahmoiset ystävykset menevät taidemuseoon. Maestro ei ole alkuun kovinkaan kiinnostunut, mutta innostuu pian nähdessään, miten moninaista taidetta on olemassa.

Museossa on vanhaa taidetta ja uutta taidetta. On esittäviä maalauksia ja abstrakteja maalauksia. On videotaideteoksia. On antiikkisia veistoksia ja kierrätysmateriaaleista tehtyjä veistoksia.

"Maestro tutkii maalausta, jonka nimi on Rouva Kirahvin iltapäivä.
   - Tämä taitaa nyt olla sellainen abstrakti kuva, sellainen mikä ei suoranaisesti esitä mitään. Vaikka kyllä siitä aika iloinen tunne tulee. Rouvalla oli varmaan hauska päivä, Maestro pohtii." 

Parasta taitaa ystävysten mielestä kuitenkin olla museon taidepaja, jossa pääsee itse testaamaan erilaisia taiteentekemisen tapoja, materiaaleja ja välineitä. 

Tyttäreni koki kirjan hyvin samaistuttavana, sillä meillä oli juuri keväällä taidepajakokemus Helsingin kaupungin taidemuseossa. Ajauduimme ennalta suunnittelematta taidepajaan, jossa sai kokeilla palettiveitsellä maalaamista. Viisivuotiaani rakasti sitä.

Tytär maalaa palettiveitsellä HAM:n taidepajassa toukokuussa

Valmiin työn nimi oli "Puutarha"

Hauskaa tuntuu Muusalla ja Maestrollakin olevan museon taidepajassa. He kokeilevat erilaisia kyniä, liituja ja siveltimiä. He oppivat, että värejä sekoittamalla saadaan uusia värejä. He tekevät varjohahmoja ja veistoksia. Muusa muovailee veistoksen savesta, mutta Maestro rakentaa veistoksensa pajasta löytyvistä tavaroista.

Kun Muusa pipertää pikkutarkkaa muotokuvaa Maestrosta, Maestro sutaisee vauhdikkaasti useita töitä, joista lopuksi koostaa yhden kollaasiteoksen. 

Mihin mahtavat ystävysten työt päätyä? Ainakin museovahti yllättyy hätkähtäessään hereille nokkauniltaan.

Kirjan lopussa on pieni taidesanasto. Sieltä löytyy ihanan yksinkertaiset, lapselle sopivat selitykset esim. sanoille abstrakti, guassi, kollaasi, laveeraus, paletti jne.

Muusan ja Maestron taideseikkailu toimii hyvänä johdatuksena taiteen maailmaan, ja toivottavasti myös innostaa lapsia astumaan rohkeasti taidemuseoihin.


Katri Kirkkopelto (teksti ja kuvat): Muusan ja Maestron taideseikkailu
Kustantaja: WSOY 2008


LUE MYÖS TÄMÄ:

Muusan ja Maestron teatteriseikkailu