Nukkekodin Nelli joutuu pelastusretkelle

Yksi lapsuuteni parhaiten mieleen jääneistä joulukirjoista on Faith Jaquesin Nukkekodin Nellin joulu. Riemukseni se löytyi vielä vanhempieni kirjahyllystä.

Pieni puinen nukkeneiti valmistautuu viettämään joulua yhdessä ystävänsä karhuherra Elmerin kanssa. Kaikki on valmista, vain joulukuusi puuttuu, sillä Elmeri on luvannut tuoda kuusen. Elmeriä ei vaan ala kuulua. Nelli tietää, että lapset veivät Elmerin mukaansa kauppa-asioille, mutta miksei Elmeri ole palannut, vaikka kaupat ovat jo kiinni. Nelli on huolissaan.

Kun Elmeri ei ole ilmaantunut vielä seuraavana aamunakaan, päättää Nelli lähteä etsimään sitä. Nelli on kooltaan pikkiriikkinen, nukkekodin nukke. Sille on valtava ponnistus selvittää tiensä kaupalle. Jalkakäytävällä se on vähällä tulla tallotuksi ja autotien ylittäminen tuntuu lähes ylivoimaiselta. Onneksi Nelli on nokkela nukke, eikä luovuta helposti.

Se saapuu vihdoin kauppaan ja äkkää Elmerin istumassa ylähyllyllä vihannesvaa'an vierellä. Ihmisvilinässä pelastusoperaatioon ei auta ryhtyä. Vasta kaupan sulkeuduttua se uskaltaa huutaa Elmerille. Mutta kuinka Elmeri saadaan alas? Se on aika kömpelö karhu. Vaivalloisten vaiheiden kautta Elmeri selviää takaisin maankamaralle.

Kaiken kokemansa jälkeenkään se ei ole unohtanut lupaustaan joulukuusesta ja kerää sylinsä täyteen kuusenoksia. Ulkona on alkanut sataa lunta, ja Nellille lumessa kahlaaminen on uuvuttavaa. Onneksi Elmerikin osaa olla nokkela tarvittaessa. Tyhjästä taatelilaatikosta muodostamassaan pulkassa Elmeri vetää pelastajansa kotiin.

"Nelli touhusi ja hääräsi onnellisena päästyään taas kotiin. Elmeri asetteli kuusenoksat pöydälle pullonkorkkiin, ja Nelli kiinnitti niihin kultaisia tähtiä.
   — Oikea joulukuusi! Nelli henkäisi aivan haltioissaan.
   Elmerinkin kasvot säteilivät. — Saamme viettää joulun yhdessä hän sanoi. — Kuinka urhea sinä olitkaan tullessasi pelastamaan minua, Nelli!"

Kirja on kaunis jouluinen kuvaus ystävyydestä, rohkeudesta ja itsensä voittamisesta.

Parasta kirjassa on kuvitus. Pikkutarkat kuvat kuvaavat meidän maailmaamme lilliputin näkökulmasta. Perspektiivi on harvinainen ja siksi niin kiehtova. Erityisesti nukkekodeista kiinnostuneille kuvat ovat elämys.


Faith Jaques (teksti ja kuvat): Nukkekodin Nellin joulu
Englanninkielinen alkuteos: Tilly's Rescue
Suomennos: Maria Mikkola
Kustantaja: Otava 1981 

Suomenruotsalaisuuden parhaat lähettiläät: muumit

Tyttäreni S RAKASTAA muumeja. Hän tietää, että muumit ovat suomenruotsalaisia, ja muumien ansiosta hänellä on superpositiivinen käsitys suomenruotsalaisuudesta.

Tänään vietetään ruotsalaisuuden päivää, ja liput liehuvat saloissa. Ruotsinkielinen kansanosamme juhlistaa äidinkieltään ja suomenruotsalaista kulttuuriperintöään. Vaikka olen kasvanut suomenkielisessä kodissa, ovat omat suomenruotsalaiset juureni vain parin sukupolven päässä.

Olisi ihanaa, jos esivanhempani olisivat pitäneet kiinni äidinkielestään. Ymmärrän kyllä fennomaaneja ja sitä, kuinka suomalaisaatteen hengessä korostettiin suomenkielen aseman vahvistamista. Harmi, ettei silloin ymmärretty kaksikielisyyden olevan valtava rikkaus.

Omasta lapsestani en halua kasvattaa mitään "pakkoruotsin" vihaajaa. Hän katsoo Buu-klubbenin siinä missä Pikku Kakkosenkin, eikä koskaan valita, ettei ymmärtäisi kieltä. Olisin varmaan laittanut hänet ruotsinkielen kielikylpypäiväkotiin, jos sellainen olisi ollut meitä lähellä.

Kun mietin, mikä sopisi ruotsalaisuuden päivän kirja-aiheeksi, päädyin melko helposti siihen suomenruotsalaiseen kirjailijaan, joka on eniten vaikuttanut tyttäreeni. Kyseessä on Tove Jansson, muumien luoja.

S on täysin koukussa Muumilaakson tarinoita -piirrossarjaan. Vaikka hän on nähnyt kunkin jakson varmaan jo yli kymmenen kertaa, hän katsoo niitä yhä uudestaan. Myös uusi Muumilaakso-animaatiosarja on katsottu meillä jo lukemattomia kertoja. S odottaa malttamattomana, että sille tulisi jatkoa.

Matti Kalkamon pronssinen Muumipeikko-patsas Tampereen Sorsapuistossa

Pahvisivuiset muumikatselukirjat kuuluivat S:n ensi kirjoihin. Ne ovat jo kaikki lähteneet meiltä kiertoon tai tuhoutuneet, enkä oikein muista, mitä kaikkia niitä olikaan.

Niiden jälkeen luimme ns. "tekomuumeja" eli muiden kirjailijoiden kuin Tove Janssonin kirjoittamia muumikertomuksia. Niiden etuna on, että ne tuovat Janssonin omia teoksia helpommalla tavalla muumit nuorempien lukijoiden ulottuville. En ole kuitenkaan ollut niihin erityisen tyytyväinen. Kerronnan laatu vaihtelee melkoisesti, ja kirjoista on mielestäni yleensä vaikea tavoittaa samaa tunnelmaa kuin Janssonin omista teksteistä.

Muutamia minikirjoja lukuunottamatta olen siivonnut "tekomuumit" pois hyllystämme ja pistänyt kiertoon. Osa minikirjoista on saanut armon, koska ne on kätevä napata reissuun mukaan.

Tove Janssonin Muumi-kirjoja Tampere-talon pääaulan lukukirjastossa

Janssonin  omien teoksien lukemisen aloitimme ensimmäisestä julkaistusta muumikirjasta, joka on Muumit ja suuri tuhotulva (Småtrollen och den stora översvämningen). Se oli tarpeeksi lyhyt kertomus aloituskirjaksi. Sittemmin se on luettu jo monta kertaa.

Olemme jatkaneet lukemista järjestyksessä. Pitkistä muumikirjoista luimme ensin teoksen Muumipeikko ja pyrstötähti (Kometjakten), josta kirjoitin elokuussa. Sen jälkeen luimme kirjan Taikurin hattu (Trollkarlens hatt).

Tove Janssonin omista kertomuksista meidän molempien ehdoton suosikki on Outo vieras Muumitalossa (Skurken i muminhuset). Luin sitä jo lapsena ja jokin aika sitten kävin hakemassa sen vanhempieni hyllystä omaan hyllyymme. Parasta kirjassa ovat kuvat. Ne ovat Per Olov Janssonin valokuvia Muumitalosta, jonka Tuulikki Pietilä ja Pentti Eistola rakensivat Tove Janssonin avustuksella.

Tarina kertoo syksyisestä yöstä Muumitalossa. Kenenkään näkemättä taloon saapuu vieras ja pian Pikku Myy toteaa, että talossa "haiskahtaa salakähmäiseltä". Kohta huomataan, että talossa on tapahtunut yhtä sun toista kamalaa. Kyseessä täytyy olla lurjus. Kuka muu voisi syödä parasta hilloa kellarista, jyrsiä rikki papan tuolin, hätistää esi-isän kaakeliuunin takaa ja aiheuttaa niin hirveän rysäyksen, että koko Muumitalon väki herää ja säntää salonkiin.

"Muumipeikon äiti oli juuri menossa nukkumaan, kun se hirmuinen rysäys kuului. 
 - Jaaha, taas siellä on jokin luonnonmullistus, hän sanoi. - Kyllä tämä tämmöinen on rasittavaa. Hän otti varmuuden vuoksi käsilaukun käteensä ja kurkisti ulos ikkunasta, mutta laakso oli ihan entisellään."

Muumipappa on ainoa, joka oivaltaa, mitä Muumitalossa on tekeillä. Ruotsalaisuuden päivän kunniaksi seuraava lainaus on alkukielinen:

"Men efter några steg stannade pappan tvärt och vädrade med sin stora nos och betogs av en hemsk visshet: Plötsligt visste han, han var alldeles säker på vem det var som hade kommit in i hans hus!
- Förmårrat, mummlade pappan."

Papan salainen ystävä tulee ilmi muillekin ja papan menneisyydestä paljastuu jotain hurjaa.

Muumipuisto Porvoossa

Olemme käyneet S:n kanssa useita kertoja Tampereen Muumimuseossa, jossa tuo kirjan kuvituksena käytetty Muumitalo on nykyisin esillä. Onhan se ihana! Voisin viettää ikuisuuden sitä tutkiskellen. Museo on muuten kaiken kaikkiaan ihana elämys. Suosittelen lämpimästi! 

Muumimamma Muumimuseon edustalla Tampere-talon aulassa

Tove Jansson: Outo vieras Muumitalossa
Kuvat: Per Olov Jansson
Ruotsinkielinen alkuteos: Skurken i Muminhuset
Suomennos: Panu Pekkanen
Kustantaja: WSOY 1981 

 

Hiiret nukkekodissa

Beatrix Potterin suloisesti kuvitetut eläinsadut ovat säilyttäneet suosionsa jo yli sata vuotta. Ne ovat varmaan monelle tuttuja omasta lapsuudesta. Minullekin luettiin niitä pienenä, ja jatkoin perinnettä oman lapseni kanssa.

Aloitin tyttäreni kanssa Petteri Kaniini -tarinasta, joka on luultavasti Beatrix Potterin tunnetuin tarina. Seuraavassa postauksessa esittelen pari Petteri Kaniini -kirjaa, joita voi lukea jo vauvalle. 

Tänään ajattelin kuitenkin esitellä aivan toisen kirjan, nimittäin sen mikä oli oma suosikkini lapsena. Kyseessä on tarina Kaksi tuhmaa hiirtä. Alkuteos ilmestyi vuonna 1904 nimellä The Tale of Two Bad Mice. Oma kappaleeni on Otavan julkaisema vuodelta 1979, mutta tarina löytyy myös kokoomateoksesta Petteri Kaniinin satumaailma (Otava 2015), jota sivusin edellisessä postauksessani.

Kaksi tuhmaa hiirtä -kirja sijoittuu 1900-luvun alun lastenhuoneeseen. Eräänä aamuna kun lastenhuoneessa on hiljaista, kaksi pientä hiirtä kipittää esiin hiirenkolosta. Ne löytävät tiensä nukkekotiin, jossa hämmentyvät, kun pöydälle katettu herkkuateria tuntuukin kivikovalta ja syömäkelvottomalta.

"Emma yritti jokaisella tinalusikalla vuoron perään, mutta kala pysyi liimattuna vatiin.
   Silloin Paavo Putti menetti kärsivällisyytensä. Se veti kinkun keskelle lattiaa ja alkoi hakata sitä hiililapiolla – pang, pang, räiskis! 
   Kinkku särkyi säpäleiksi, sillä kiiltävän pinnan alla ei ollut lihasta tietoakaan – kaikki oli pelkkää kipsiä."

Toinen pettymys kohtaa nukkekodin keittiössä, jossa ruokakaapin hyllyillä olevien purnukoiden kyljet lupailevat ryyniä, sokuria ja kahvia, mutta sisältävätkin vain pieniä lasihelmiä.

Suutuksissaan hiiret aiheuttavat nukkekodissa melkoista hävitystä, kunnes keksivät, että voisivat tarvita joitain nukkekodin tavaroita omassa kotikolossaan. Kaikenlaisia kalusteita, tarvekaluja ja pukuja raahataan siis hiirenkoloon. Kirja päättyy opettavaisesti hiirten katumukseen ja yrityksiin hyvittää pahat tekonsa.

Aukeama Beatrix Potterin kirjasta Kaksi tuhmaa hiirtä, Otava 1979

Minua kiehtoi lapsena ajatus siitä, että nukkekodissa olisi pikkuisia asukkaita, joille nukkekodin tarvikkeet olisivat sopivankokoisia. Mieluiten nuo asukit olisivat olleet ihmishahmoisia lilliputteja, mutta miksipä ei hiiriäkin paremman puutteessa. 

Beatrix Potter: Kaksi tuhmaa hiirtä
Englanninkielinen alkuteos: The Tale of Two Bad Mice
Suomennos: Raija Mattila
Kustantaja: Otava 1979