Ruotsalainen aakkoskirja ei niin vain käänny suomeksi

Jokainen kuva huokuu kesää Lena Andersonin kauniissa kirjassa Maijan aakkoset (Lasten Parhaat Kirjat 1991). Ihastuin kirjaan päätä pahkaa nähdessäni sen kirpparilla. Ostin kirjan sen kummempia miettimättä. Maksoihan se vain puolitoista euroa.

Tutkiessani teosta tarkemmin kotona huomasin, että se ei oikein toimi suomeksi käännettynä. Anderson on valinnut jokaiselle aakkosen kirjaimelle kirjaimella alkavan kasvin, sepittänyt siihen liittyvän runon ja maalannut kuvan, jossa Maija-tyttö nähdään yhdessä kasvin kanssa.

Vaikka runot on suomentanut taitava Hannele Huovi, hänkään ei voi sille mitään, etteivät kasvien nimet ruotsiksi ja suomeksi yleensä ala samalla kirjaimella. Niinpä käännettynä aakkoskirjan idea vähän ontuu.

Esimerkiksi B-kirjaimen kohdalla kerätään syli täyteen ruiskaunokkeja (ruots. blåklint), G:n kohdalla maistellaan ruohosipulia (gräslök), J:n kohdalla leivotaan kakku mansikoista (jordgubbe) ja O:n kohdalla ihastellaan sadesäässä saniaisia (ormbunke).

Joidenkin kirjainten kohdalla ruotsin- ja suomenkieliset termit osuvat sattumalta kohdilleen. K-kirjaimen kohdalla nuuskitaan kuusaman (kaprifol) lempeää tuoksua, L:n kohdalla tehtaillaan laventelista (lavendel) tuoksupusseja, P:n kohdalla unelmoidaan pionin (pion) lehdellä asumisesta ja T:n kohdalla pujotetaan metsämansikoita timotein (timotej) korteen.

Mutta mikähän on metsäkurjenpolvi ruotsiksi? M:llä sekin alkaa.

Humala on humle, ja näin kuuluu Andersonin H-runo Hannele Huovin suomentamana:

"Istuin humalamajassa hiljaa ihan

ja näin, kuinka humala

suikersi yli pihan!

Se kiipesi, tarttui ja kaiken kietoi

joka puolelle levitti kärhiänsä

ja solmuilla sitoi löytämänsä.

Se on utelias kasvi, kaiken se tietää.

Niin uteliaita varoa sietää."

Vaikka suomeksi aakkosten kanssa on vähän niin ja näin, kuvat tekevät kirjasta aivan ihastuttavan. Kuvista voi nauttia ihan vain sellaisenaankin. Tekisi melkein mieli irrottaa ne kirjasta ja koota niistä taulusarja lastenhuoneen seinälle.

Lempikuvassani Maija tanssii herra kaniinin kanssa öisellä niityllä lemmikkiseppele (förgätmigej) päässään. Voin suorastaan kuulla Sjösala valsin sävelet mielessäni kuvaa katsellessani.

Aukeama Lena Andersonin kirjasta Maijan aakkoset, Lasten Parhaat Kirjat 1991

Itse asiassa Andersonin ruotsinkieliset aakkosrunot on sävelletty suosituiksi lastenlauluiksi. Säveltäjä Kerstin Andeby on hienosti tavoittanut runojen ja kuvien tunnelman. Majas alfabetsånger palkittiin vuonna 1992 ruotsalaisella Grammis-musiikkipalkinnolla. Lauluja voi kuunnella Youtubesta.

Lena Anderson on ruotsalaisista kirjailija-kuvittajista ehdottomasti yksi suosikeistani. Hänen Maija (Maja)-hahmonsa on varsinkin Ruotsissa hyvin tunnettu ja pidetty. Maija on seikkaillut tämän aakkoskirjan lisäksi muissakin teoksissa.

Lena Andersonin Maija-hahmo Junibackenissa Tukholmassa

Lena Anderson (teksti ja kuvat): Maijan aakkoset

Ruotsinkielinen alkuteos: Majas Alfabet

Suomennos: Hannele Huovi

Kustantaja: Oy Satusiivet – Sagovingar Ab, Lasten Parhaat Kirjat 1991

Rose is a rose is a rose is a rose

Kesälomalla annoin Ernest Hemingwayn johdattaa minut 1920-luvun Pariisin kirjallisiin piireihin. Pääsin muun muassa legendaarisen Gertrude Steinin ateljeeasuntoon, jossa mielipiteistään varma Stein emännöi taiteellista salonkiaan aikakauden tunnetuimpien taiteilijoiden ympäröimänä.

Googlailin kirjailijoita, joita Hemingway mainitsi muistelmissaan Nuoruuteni Pariisi. Innostuin, kun huomasin, että Gertrude Stein on kirjoittanut myös lastenkirjan. Vielä enemmän innostuin havaitessani, että kyseinen kirja Maailma on pyöreä on suomennettu melko äskettäin (Oppian 2018).

Löysin Oppian-kustantamon sivuilta kirjan pari ensimmäistä lukua, ja luin ne tyttärelleni lomaillessamme suloisessa puutalossa Raumalla. Teksti oli mieletöntä, erilaista, hienoa. Sitä oli aivan valtavan ihana lukea ääneen! Luin suunnattoman innostuksen vallassa, ja kuusivuotiaani kuunteli kuin huumautuneena.

Sitten teksti loppui ja kysyin tyttäreltäni: "Miten on? Hankimmeko käsiimme koko kirjan? Haluatko kuulla lisää?"

"Joo-ooo!" huusi tytär.

Katsoin netistä, että kirja löytyi kirjastosta. Se oli hyllyssä omassa kirjastossamme, mutta me olimme Raumalla! Koko loppuloman olin kuin pistoksissa. Halusin päästä takaisin Helsinkiin, kirjastoon lainaamaan kirjan, ennen kuin kukaan muu ehtii.

Maailma on pyöreä (The World Is Round) ilmestyi alun perin vuonna 1939. Young Scott Books -kustantamon Margaret Wise Brown oli saanut hyvän ajatuksen. Hän pyytäisi kuuluisia aikuisille kirjoittavia kirjailijoita tekemään lastenkirjan. Hemingway ja Steinbeck kieltäytyivät kunniasta. Sen sijaan Gertrude Stein yllätti ilmoittamalla, että hänellä jo oli miltei valmis käsikirjoitus lastenkirjaksi.

Steinilla oli vankka visio kirjan ulkoasusta. Kirja tuli painaa ehdottomasti vaaleanpunaiselle paperille ja tekstin oli oltava sinistä. Kuvittajaksi valikoitui Clement Hurd, vaikka Stein itse olisikin halunnut Francis Rosen.

Suomenkielisessä versiossa Steinin mielipiteet on jätetty omaan arvoonsa. Kirja on painettu tavalliselle valkoiselle paperille mustin kirjaimin. Kuvituksen on tehnyt Anastasia Benzel. Pienet, mustavalkoiset kuvat jäävät liian hailakoiksi. Kuvat olisivat varmasti hienoja suurempina ja värillisinä. Ainakin kansikuva vihjaa tähän suuntaan.

Kirja ammentaa innoitusta yhdestä Steinin kuuluisimmasta lauseesta "Rose is a rose is a rose is a rose", mikä on peräisin hänen runostaan Sacred Emily (1913).

Maailma on pyöreä -kirjan päähenkilö on Roosa (engl. Rose), joka pohtii, olisiko hän Roosa, jos hänen nimensä ei olisi Roosa.

Roosa laulaa paljon ja itkee paljon. Aina kun hän alkaa laulaa, hän alkaa myös itkeä. Niin se vain on. Sille ei voi mitään.

Roosa myös ajattelee paljon.

"Ja sitten Roosa alkoi ajatella. Se oli hassua että Roosa saattoi milloin vaan ryhtyä ajattelemaan - -

    Roosa ajatteli aina. On helppoa ajatella kun nimesi on Roosa. Kenenkään nimi ei ole koskaan Sininen, ei kenenkään, mutta miksei. Roosa ei koskaan ajatellut sitä. Roosa ajatteli hän ajatteli paljon mutta ei koskaan sitä."

Koulussa Roosa oppii, että maailma on pyöreä. Hän ei pidä ajatuksesta ollenkaan.

"Opettajat opettivat hänelle.

Että maailma oli pyöreä.

Että aurinko oli pyöreä.

Että kuu oli pyöreä.
Että tähdet olivat pyöreitä.

Ja ne kaikki pyörivät ympäriinsä.

Aivan hyrränä.

Se oli niin surullista, että Roosa melkein alkoi itkeä.

Mutta sitten hän ei uskonut koko juttua, koska vuoret olivat niin korkeita."

Roosa päättää kiivetä korkealle vuorelle. Hän raahaa mukanaan sinistä tuolia, koska hän haluaa istua tuolilla vuorella ja koska sininen on hänen lempivärinsä.

Matkan varrella Roosa kaivertaa linkkuveitsellä puun ympäri Roosa on Roosa on Roosa on Roosa on Roosa.

Kirjassa kerrotaan myös Villestä, joka on Roosan serkku. Tai niin luullaan, vaikka saattaahan käydä ilmi, ettei olekaan.

Villekin laulaa paljon, mutta se ei saa häntä itkemään, hän vaan innostuu enemmän. Ville on varma, että hän on Ville, että hän olisi Ville, vaikka hänen nimensä olisikin Henri.

Ville on melkein hukkunut — kahdesti. Mutta sitten hän on pelastunut, eikä ole hukkunut, vaikka järvi ja meri ovat pyöreitä.

Ville saa leijonan. Leijonan nimi on Kille. Mutta leijonan pitäminen ei olekaan yksinkertaista, joten hän päättää antaa leijonan serkulleen Roosalle. Vaikka ei ole helppoa luopua leijonasta. Tietenkään Roosa ei voi pitää leijonaa koulussa, joten se palaa Villelle.

Kun Roosa on yksinään vuoren huipulla, istuu yksin pimeässä yössä, kovassa sinisessä tuolissaan, alkaa näkyä etsintäpartion valoa. Roosa on varma, että hänen serkkunsa Ville on se, joka tekee valollaan ruohon vihreäksi ja taivaan valkoiseksi. Silloin Roosa tuntee itsensä läpeensä lämpimäksi.

Tekstissä vuorottelee proosa ja runot. Siinä on paljon kielellä kikkailua ja sanaleikkejä, joten kääntäjä ei ole päässyt helpolla. Tuomas Kilpi on kuitenkin onnistunut käännöksessään hyvin.

Löysin kirjasta joitain ajatuksia, jotka pääsivät sellaisenaan aforismikirjaani, kuten nämä:

"On niin helppo uskoa kaikkea mitä ihmiset sanovat kun olet yksin ja niin kaukana."

"On vaikea jatkaa kun olet melkein perillä mutta et tarpeeksi lähellä rientääksesi sinne."

(Minä olisin kuitenkin mieluummin kääntänyt nämä passiivimuotoon. En oikein pidä sinä-passiivin ujuttautumisesta suomenkieleen.)

Kirja antoi lapselle monenlaista pohdittavaa. Ovatko tähdet pyöreitä? Ovatko vuoret sinisiä? Voiko ukkonen jyristä talvella? Jos maa on pyöreä, voiko lisko pudota alas? Miksi lisko ei putoa seinältä? Voiko villieläimen ottaa lemmikiksi? Voisiko leijona olla sininen?

Olen itse asiassa aika yllättynyt, että kuusivuotiaani piti kirjasta. Ei tämä välttämättä ole mikään helppo kirja lapselle. Sille, joka kaipaa kirjassa selkeää juonta ja yksinkertaista ilmaisua, tämä ei ole paras vaihtoehto. Mutta jos etsii jotain erilaista ja yllättävää, niin Maailma on pyöreä on loistava valinta!

Gertrude Stein: Maailma on pyöreä

Englanninkielinen alkuteos: The World Is Round

Suomennos: Tuomas Kilpi

Kuvitus: Anastasia Benzel

Kustantaja: Oppian 2018

Naistenviikon koonti 2020

Tänään Jaakko heittää kylmän kiven, ja niin on naistenviikko auttamattomasti ohi — kuten kohta kai koko kesäkin 😢. Siltä ainakin tuntuu, koska palaan maanantaina kesälomalta töihin.

Kuluneella viikolla olen osallistunut Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin Tuijan emännöimään naistenviikkohaasteeseen.

Haasteviikon aikana kirjablogeissa on postattu naisnäkökulmasta hyvin vapaavalintaisella tavalla. Itse olen kiintynyt nimipäiväteemaan. Naistenviikkopostauksistani joko kirjan kirjoittaja tai joku kirjan henkilöhahmoista oli päivän nimipäiväsankari.

Blogini aiheen mukaisesti kaikki valitsemani kirjat olivat luonnollisesti lastenkirjoja. Mukana oli yksi lastenromaani (Neiti Kymenen ihmeellinen talo) sekä kuusi kuvakirjaa.

Haasteeseen osallistui reilusti yli 20 blogia. Bloggaajat lähestyivät haastetta monesta eri (nais)näkökulmasta. Tässä on linkki Tuijatan koontipostaukseen, josta puolestaan löytyvät linkit osallistujien naistenviikkopostauksiin. Niissä riittääkin lukemista joksikin aikaa.

Tässä koonti omista naistenviikon kirjoituksistani:

18.7.2020 RIIKKA
Riikka Jäntti: Pikku hiiren hellekesä. Tammi 2020.

19.7.2020 SALLA

Salla Savolainen: Kuudennen kerroksen Maikki. WSOY 2002.

20.7.2020 REETTA

Reetta Niemelä — kuv. Salla Savolainen: Tikkumäen talli. Otava 2011.

21.7.2020 JONNA

Nalle Valtiala — kuv. Maarit Gunnervall: Jonna ja ihmepuu. Mediapinta 2014.

22.7.2020 MAGDALENA

Magdalena Hai — kuv. Teemu Juhani: Neiti Kymenen ihmeellinen talo. Otava 2020.

23.7.2020 OLGA

Inka Nousiainen — kuv. Satu Kettunen: Olematon Olga. Otava 2018.

24.7.2020 TIINA

Tiina Nopola — kuv. Mervi Lindman: Siiri tekee maalin. Tammi 2011.

Viime vuoden naistenviikkohaasteen koontiini pääsee tästä.

Siiri oppii pelaamaan jalkapalloa

Kerrankin sain opetuksen siitä, miksi lukuhaasteisiin kannattaa osallistua. En ole mikään urheiluihminen, en edes penkkiurheilija. Niinpä Pienen helmet-lukuhaasteen kohta 7 "urheiluun liittyvä kirja" sai minut nyrpistämään nenääni.

Kirjaston Siiri-hyllyssä osui silmääni Tiina Nopolan kirjoittama ja Mervi Lindmanin kuvittama Siiri tekee maalin (Tammi 2011). Siinä Siiri alkaa pelata jalkapalloa. 

Kirja on toki osunut silmiini monesti ennenkin, mutta olen aina ohittanut sen, koska urheilullinen aihe ei ole minua kiinnostanut. Niinpä se on suunnilleen ainoa Siiri-kirja, jota emme ole vielä lukeneet.

Nyt lainasin kirjan, koska tajusin, että pystyisin Pienen Helmet-lukuhaasteen lisäksi käyttämään sitä myös naistenviikkohaasteeseen. Hurraa! Lukuhaasteet avartavat maailmankuvaamme.

Siiri pyrkii mukaan iso-Oton, keski-Oton ja pikku-Oton jalkapallopeliin, mutta pojat eivät huoli häntä, koska hän ei osaa pelata. Tästä sisuuntuneena Siiri julistaa isälleen haluavansa oppia pelaamaan jalkapalloa. Isä tietää juuri oikean paikan.

Pian Siiristä tulee Sisutyttö, tyttöjen jalkapallojoukkueen jäsen. Nappulakengät jalassa ja pelipaita päällä hän osallistuu ensimmäisiin jalkapalloharjoituksiinsa. Siirillä on suuria vaikeuksia pysyä pallon perässä. Pahinta on, että joukkueessa on ilkeä tyttö, joka kohtelee Siiriä pilkallisesti.

Pian selviää, että Sisutytöt pelaavat sunnuntaina ensimmäisen ottelunsa. Siirinkin pitäisi osallistua peliin Salamatyttöjä vastaan. Salamatytöt eivät ole koskaan hävinneet, eivät edes pelanneet tasa-peliä.

Pikku-Ottoa Siirin ahdinko harmittaa, ja hän päättää opettaa tytölle muutaman kikan. Mahtaako niistä olla hyötyä tosi paikan tullen? 

Sunnuntain pelissä Salamatytöt menevät nopeasti johtoon. Viimeisen peliminuutin alkaessa tilanne on edelleen 1-0.

Onko mahdollista, että Siiri, joka on käynyt eläissään vain parissa jalkapallotreenissä, voisi tasoittaa pelattaessa voittamatonta joukkuetta vastaan? No, kirjoissahan kaikki on mahdollista.

Kuusivuotiaani pitää Siiri-sarjasta. Minuakin Mervi Lindmanin veikeä kuvitus viehättää.

Tällä kertaa tyttäreni ei kuitenkaan ollut kauhean innoissaan, kun ehdotin hänelle kirjan lukemista. Sanoin, että hän voi jatkaa puuhiaan, ja minä luen taustalla. Pikku hiljaa hän alkoi käydä kurkkimassa kirjan kuvia, kunnes lopulta kiipesi syliini kuuntelemaan kirjan loppuun. 

Olen sitä mieltä, että joskus tyttären kirjallisuusharrastuksen ylläpitämiseen on ihan ok käyttää pientä pakkoa, jos asia ei tunnu muuten edistyvän. Tiedän kokemuksesta, että lukeminen kannattaa aina. Pienellä pakollakin aloitetut lukuhetket kääntyvät meillä aina iloksi.

 
Tiina Nopola: Siiri tekee maalin
Kuvitus: Mervi Lindman
Kustantaja: Tammi 2011 


Pieni Helmet-lukuhaaste 2020
Merkitsen kirjan listallemme kohtaan 7 "urheiluun liittyvä kirja".
Teos sopisi myös kohtaan 12 "kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa".

Naistenviikko kirjablogeissa

Osallistun tällä postauksella myös Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin Tuijan emännöimään naistenviikkohaasteeseen. Kirjan kirjoittaja Tiina Nopola viettää tänään nimipäiväänsä.

Huomaisitko Olgan? Leikkisitkö hänen kanssaan?

Käsi ylös, kuka tuntee sellaisen henkilön, joka puhua papattaa jatkuvasti. Tarkoitan henkilöä, joka suoltaa suustaan koko ajan juttua rönsyillen tarinassaan edestakaisin ja sivupoluille eksyen. Tällainen ihminen ei anna muille suunvuoroa, vaan hallitsee keskustelua niin totaalisesti, että hänestä on vaikea päästä eroon.

Tällainen suupaltti on päästetty ääneen tämänpäiväisessä kirjassa Olematon Olga (Otava 2018). Kirjan on kirjoittanut Inka Nousiainen ja kuvat ovat Satu Kettusen käsialaa.

Kertojahahmon tarkoituksena on esitellä Olga-niminen tyttö, koska hän arvelee, että Olgan kanssa olisi hauska leikkiä. Valitettavasti vaan kertojan ajatukset poikkeavat jatkuvasti sivuraiteille, eikä hän saa loppujen lopuksi sanottua juuri mitään Olgasta.

"Mutta eipä unohdeta Olgaa. Se on meidän tehtävämme nyt. Olla unohtamatta Olgaa. On liian paljon ihmisiä, jotka unohtuvat tai ainakin melkein unohtuvat, muistuvat mieleen viime hetkellä, hyvänen aika, missä se Sakari onkaan, ja sitten kurvataan takaisin pihaan, ja siellä Sakari jo odottaa pallo kainalossaan ja ehtii kuin ehtiikin mukaan peliin."

Kertoja höpöttää aika paljon itsestään ja kaikesta epäolennaisesta, kunnes on jo liian myöhäistä.

"Mikä se oli, kuulitko sinäkin! Aivan kuin kynnys olisi narahtanut, oksa katkennut kengän alla. Voi hyvänen aika, sinne hän nyt meni, enkä minä ennättänyt sanoa yhtään mitään! Hups vain ja poissa. Ei täällä eikä tuolla. Menikö hän portaiden alle, katosiko salaluukusta? Piiloutuiko puunkoloon? Minä piilouduin kerran lapsena pyykkikoriin."

Minulle kirja oli pelkästään tuskallista luettavaa. Inhoan sydämeni pohjasta kertojahahmon kaltaisia pälpättäjiä. Itse muistutan kai aika paljon Olgaa, tai ainakin lapsena muistutin. 

Olin hyvin ujo lapsi. Varsinkin lapsiryhmässä tunsin muuttuvani näkymättömäksi. Ryhmässä oli aina sellaisia lapsia, jotka nauttivat äänessä olemisesta. He dominoivat keskustelua, niin etten oikein saanut sanottua mitään väliin. Ja jos yritin, kukaan ei kuullut eikä kuunnellut. Yleensä en siis viitsinyt edes yrittää. 

Tein usein kuten Olga, eli liukenin vaan pois paikalta, eikä kukaan tuntunut huomaavan. Oli helpompi olla yksin kuin tuntea itsensä olemattomaksi ryhmässä.

Tämä kirja taisi avata vanhoja arpia. Se sai minut surulliselle mielelle. Kirjan vastenmielinen kertoja osaa kyllä antaa neuvon siihen, miten Olgan kaltaisia tulisi kohdata:

"Lupaathan että katselet ja kuuntelet tarkemmin kuin minä, ja kun näet Olgan, voit vaikka hymyillä hänelle. Silloin hän ei luule olevansa olematon, se tekee hänet kovin surulliseksi."

Satu Kettusen kollaasinomainen kuvitus yhdistelee eri tekniikoita ja kerroksia. Taiteellinen kuvitus on kiinnostava ja siinä riittää tutkittavaa. Kuusivuotiaani innostui kuvituksesta, tekstiä hän ei juurikaan kommentoinut.

Inka Nousiainen: Olematon Olga

Kuvitus: Satu Kettunen

Kustantaja: Otava 2018

Naistenviikko kirjablogeissa

Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin Tuija emännöi tänäkin vuonna perinteistä naistenviikkohaastetta. Olen haasteessa mukana tällä postauksella. Kirjan henkilöhahmo Olga viettää tänään nimipäiväänsä.

Neiti Kymenen talossa salaisuudet haluavat tulla julki

Rohkeus, katumus, anteeksianto ja itsensä hyväksyminen ovat teemoja Magdalena Hain uudessa fantasiaromaanissa Neiti Kymenen ihmeellinen talo (Otava 2020).

Neiti Kymene asuu kaukaisen kylän korkeimmalla kukkulalla suuressa, vanhassa talossaan. Hän karttaa ihmisseuraa, eikä ole poistunut talostaan vuosikausiin.

Neiti Kymene pitää itsenäisyydestään (vaikka joskus itsenäisyys voi tarkoittaa yksinäisyyttä). Seuranaan hänellä on 12 apinaa, jotka hän on nimennyt korkeakirjallisilla nimillä, sellaisilla kuin Tristan ja Isolde tai Kirke ja Fritzwilliam (vaikka apinat itse olisivat mieluiten nimeltään jotain sellaista kuin Uuk-iik tai Ak-ak-AAK).

Kirjan nimikkeen mukaisesti neiti Kymenen talo on ihmeellinen. Jo sen puutarha on ihmeellinen, sillä siellä asuu bengalintiikereitä. Miksi ja mistä ne ovat tulleet, sitä ei tiedä kukaan.

Mahtaako johtua puutarhan tiikereistä, että neiti Kymenen talon sisällä on talvipuutarha (eli sisäviidakko mukavuudenhaluisille). Siellä on suihkulähde ja kaukoputki, jolla näkee kaukaisia galakseja.

Talossa on hämäriä nurkkia, kapeita käytäviä ja ovia jotka eivät johda mihinkään, jopa ovia jotka eivät ole lainkaan ovia.

Suuri talo on täynnä matkamuistoja eri puolilta maailmaa. Siellä on lapsen kokoisia patsaita, koristeellisia lintuhäkkejä, messinkivateja, egyptiläisiä muumioita, marokolaisia samettisia jalkapalleja ja metallihelaisia matka-arkkuja.

Talossa liikkuu keikarimainen kummitus (jokaisessa sivistyneessä talossa on hyvä olla kummitus vieraiden ja lasten pelottelemiseksi). Se on joutunut taloon juurikin matkamuiston, vanhan sikarilaatikon mukana.

Aika tekee neiti Kymenen talossa mitä tykkää, kulkee omia latujaan, kiertää itsensä tippaleiväksi ja saa jokaikisen kellon pysähtymään. Yö seuraa yötä, eikä päivää tule lainkaan.

Eräänä päivänä neiti Kymenen järjestelmällinen ja itsenäinen (tai yksinäinen) elämä järkkyy, kun hänen ovelleen ilmestyy lapsi, pieni nenää kaivava poika. Pekka Pettersson on kadottanut Rohkeutensa, ja ennen kuin neiti Kymene ehtii estää, Pekka työntyy sisään taloon Rohkeuttaan etsimään.

"Rohkeus. Sana joka merkitsee tunnetta ja ominaisuutta. Rohkeutta on monenlaista. Rohkeutta on puolustaa kiusattua silloin, kun kiusaajien lukumäärä ylittää reippaasti saatavilla olevien puolustajien määrän. Rohkeutta on kiivetä puuhun — ja vielä enemmän rohkeutta vaatii tulla yhtenä kappaleena alas. Rohkeutta on antaa ystävänpäiväkortti tytölle, josta tykkää. Rohkeutta on ottaa se vastaan.

    Pekka Petterssonin Rohkeudella ei ollut mitään tekemistä tällaisten rohkeudenosoitusten kanssa."

Pekka Pettersson etsii Rohkeutta isolla R:llä. Hänen avukseen — ja neiti Kymenen järkytykseksi — taloon saapuu pian vielä kaksi lasta lisää, Pekan serkut Susanna ja Anneliisa.

Rohkeutta etsiessään kiusallisen tarkkanäköiset ja älykkäät lapset tulevat löytäneeksi jotain aivan muuta: neiti Kymenen menneisyyden. Neiti itse on sen päättäväisesti unohtanut. Mutta eihän menneisyyttään voi koskaan täydellisesti jättää taakseen. Neitikin joutuu sen kohtaamaan, ja hänen menneisyydestään löytyykin vaikka mitä!

En ole aiemmin lukenut Magdalena Hain kirjoja. Ihastuin hänen tapaansa kertoa. Oman mielipiteen pääsee muodostamaan vaikka heti, sillä Neiti Kymenen ihmeellisestä talosta löytyy lukunäyte Youtubesta.

Tyttäreni rakastui kirjan kanteen. Kansikuvan ja kirjan mustavalkoisen kuvituksen on tehnyt Teemu Juhani. Itse asiassa juuri kannen perusteella tytär poimikin kirjan kirjastosta. En ajatellut kirjan sopivan vielä kuusivuotiaalle, joten suostuttelin häntä laittamaan sen takaisin hyllyyn. Hänen päätään ei kuitenkaan ole helppo kääntää, enkä jaksanut kinastella. Hyvä niin.

Neiti Kymenen ihmeellinen talo on älykäs kertomus, joka laittaa lapsen mielikuvituksen laukkaamaan ja vanhemman aivonystyrät pohtimaan tekstin syvempiä merkityksiä. Meillä kirja ahmittiin. Valloittava tarina ja koukuttava lukukokemus!

Magdalena Hai: Neiti Kymenen ihmeellinen talo

Kuvitus: Teemu Juhani

Kustantaja: Otava 2020

Naistenviikko kirjablogeissa

Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin Tuija emännöi tänäkin vuonna perinteistä naistenviikkohaastetta. Olen haasteessa mukana tällä postauksella. Kirjailija Magdalena Hai viettää tänään nimipäiväänsä.

Voiko kuolemaa huijata?

Koronakevät toi monelle kuoleman — tai ainakin ajatukset kuolemasta — lähemmäs kuin ennen. Jollain synkällä hetkellä epidemian alussa, kun kaikki oli vielä epävarmaa, tein inventaaria kirjahyllyssämme etsien kuolemaan liittyviä lastenkirjoja. Niitä voitaisiin sitten lukea lapselleni, kun minua ei enää ole!

Kuolemaan liittyviä kuvakirjoja löytyikin hyllystämme. Tove Appelgrenin ja Salla Savolaisen kirjassa Vesta-Linnea mieli mustana (Tammi 2008) leikitään hautajaisia.

Hanna Ranssi-Matikaisen ja Riikka Juvosen kirjassa Jospa ukki nukkuukin? (Suomen Hautaustoimistojen Liitto r.y. 2002) käydään oikeissa hautajaisissa ukin kuoltua. Tätä kirjaa luimme ennen ensimmäisiä hautajaisia, joihin tyttäreni osallistui.

Anna Härmälän kirjassa Suruposki (S&S 2016) Heimon on vaikea hyväksyä isomummon kuolemaa.

Maija ja Anssi Hurmeen vähän kauhistuttavassa mutta hienossa kirjassa Varjostajat (S&S 2018) käsitellään surua äidin kuoleman jälkeen.

Kummallisin kirjoista, se josta varsinaisesti haluan tänään kirjoittaa, on Nalle Valtialan kirjoittama ja Maarit Gunnervallin kuvittama Jonna ja ihmepuu (Mediapinta 2014). Siinä ikään kuin huijataan kuolemaa.

Jonnan vanhemmat ovat surullisia ja huolestuneita. He eivät kerro lapsille, mistä on kyse, mutta kyllä Jonna tietää. Lapset kuulevat enemmän kuin me aikuiset luulemme. Jonnan isoäiti on kuolemaisillaan. Sydän on pettämässä, ja hän tuskin näkee lähestyvää joulua.

"Jonna katsoo isoäitiä uusin silmin ja hänen sydämensä tulee raskaaksi.
    — Isoäiti, sinä et saa kuolla! hän sanoo.
   — Jonna pieni, isoäiti sanoo ja hymyilee. Kaikki ihmiset kuolevat joskus.
    — Niin, joskus, Jonna vasta[a]. Mutta ei pitkään, pitkään aikaan. Lupaathan minulle!
    — Sitä en voi luvata, isoäiti sanoo vakavasti. Niin se vain on."

Apteekkarilta Jonna kuulee, ettei isoäitiä voi parantaa enää mikään lääke. Ainoa mikä voisi auttaa olisi intialaisten satujen ihmepuu Cardia miracula, mutta eihän sitä enää ole olemassa.

Vai onko? Isoäidin ikkunalaudalla kasvaa ruukussa kasvi, jossa on sydämenmuotoiset lehdet ja joka näyttää ihan samalta kuin ihmepuu kaukoidän kasveja esittelevän kirjan sivulla. Jospa tuuli on tuonut ihmepuun siemenen ikkunasta sisään ja se on alkanut kasvaa tyhjässä ruukussa? Kenties viimeinen ihmepuu koko maailmassa!

Jonna syöttää isoäidille puun lehden, ja heti seuraavana aamuna isoäiti on täynnä energiaa. Isoäiti näkee sittenkin joulun.

Hämmentävä kirja ei avautunut minulle. Jos se ei avaudu minulle, niin saati sitten lapselle. Tytär ei osannut sanoa kertomuksesta mitään, mutta tykkäsi kyllä kollaasikuvituksesta, vaikka se onkin melkoinen värien ja kuosien sekamelska.

Tarinan on pakko olla vertauskuvallinen, mutta mitä sillä yritetään sanoa? Viittaako se fyysisen kuoleman sijaan henkiseen tai hengellisen kuolemaan? Sydämenmuotoiset lehdet, joulu — Jumalan rakkaus, se kuinka Hän lähetti Poikansa maailmaan voittamaan kuoleman? Miksi mielikuvani ovat kristillisiä, vaikka ihmepuun sanotaan olevan intialainen? En tosiaan tiedä.

Sen kuitenkin tiedän, että tätä kirjaa ei kannata lukea lapselle, jonka läheinen on kuolemaisillaan. On väärin uskotella, että lapsi pystyisi huijaamaan kuolemaa. Yhdelläkään lapsella ei ole mahdollisuutta vaikuttaa vääjäämättömään. Kuten isoäiti Jonnalle sanoi, kaikki ihmiset kuolevat joskus. Ei ole ihmepuuta.

Silti koronapelon vallassa tämä kirja tuntui jotenkin lohdulliselta. Ymmärsin, että se oli valheellinen, mutta se antoi toivonpilkahduksen.

Kun tuttavani viikkojen tai suorastaan kuukausien sairastamisen jälkeen lopulta toipui todella rajusta Covid-19-taudista, tunsin, että toivoa sittenkin on jopa silloin, kun kaikki näyttää mahdottomalta.

 

Nalle Valtiala: Jonna ja ihmepuu

Kuvitus: Maarit Gunnervall

Ruotsinkielinen alkuteos: Jonna och mirakelträdet

Suomennos: Pekka Oksanen

Kustantaja: Mediapinta Oy 2014

Naistenviikko kirjablogeissa

Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin Tuija emännöi tänäkin vuonna perinteistä naistenviikkohaastetta. Olen haasteessa mukana tällä postauksella. Kirjan päähenkilö Jonna viettää tänään nimipäiväänsä.

Hevosia kierrätyskirjoista Tikkumäen tallin innoittamana

Tämä postaus on osa Kirja + askartelu -sarjaa, jossa ensin

esitellään kirja ja sitten neuvotaan kirjaan liittyvä askartelu.

En ole koskaan ollut heppatyttö. Silti Tikkumäen talli (Otava 2011) kiinnostaa ja viihdyttää. Hevosaiheisessa kuvakirjassa on Reetta Niemelän teksti ja Salla Savolaisen helposti tunnistettava, veikeä kuvitus.

Kirjassa seurataan Tikkumäen tallin ponikerholaisia, varsinkin Iiristä, joka aloittaa uutena kerhossa ja pääsee ensimmäistä kertaa ponin selkään. Kerhossa lapset oppivat osallistumaan tallin askareisiin, hoitamaan poneja ja ratsastamaan niillä. Samalla syntyy ystävyyssuhteita poneihin ja muihin tallilaisiin.

Kun kaikki kerholaiset pysyvät ponin selässä, voidaan lähteä maastoon, esimerkiksi ratsastusretkelle jokirantaan.

Vuoden pimeimpään aikaan joulukuussa pidetään yötalli, jossa paistetaan räiskäleitä nuotiolla. Talvikarvansa ansiosta ponit pärjäävät ulkolaitumella talvipakkasillakin. Pääsiäisenä tehdään pääsiäisajelu ponin vetämissä kärryissä.

Hauskan tarinan lisäksi kirja on ladattu täyteen aiheeseen liittyvää informaatiota. Kirja on saanut Suomen ratsastajainliitto r.y.:n Asiantuntijat suosittelevat -merkin, joten faktat lienevät kohdillaan.

Kirja innoitti meitä hevosaskartelun äärelle. Tekniikaksi valikoitui tällä kertaa kollaasi. Materiaalina käytimme mm. kierrätyskirjaa.

Tarvitset:

• paperia
• kierrätyskirjan tai sanomalehden
• kyniä
• sakset
• liimaa

Luonnostele hevoshahmo kierrätyskirjan sivulle. Me otimme mallia Salla Savolaisen kuvituksesta.

Leikkaa hahmo irti. Voit leikata hevosen eri osia eri kohdista sivua, jolloin saat vaihtelua väritykseen.

Liimaa taustapaperille. Viimeistele piirtämällä.

Kollaasitöissä vain mielikuvitus on rajana. Revittely on sallittua!

Tikkumäen talli

Teksti: Reetta Niemelä

Kuvitus: Salla Savolainen

Kustantaja: Otava 2011

Naistenviikko kirjablogeissa

Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin Tuija emännöi tänäkin vuonna perinteistä naistenviikkohaastetta. Olen haasteessa mukana tällä postauksella. Tänään valitsin kirjan, jonka on kirjoittanut päivän nimipäiväsankari Reetta Niemelä. Kuvittaja Salla Savolainen vietti nimipäiväänsä eilen.

Muuttohaaveilua

Silloin tällöin haaveilen muuttamisesta. Kun raahaan painavia kauppakasseja bussipysäkiltä kotiin, mietin että voisi sitä kai asua lähempänä kauppaa.

Silloin tällöin tyttäreni haaveilee muuttamisesta. Hän haluaisi asua kerrostalossa — ihan niin kuin mummu ja vaarikin. Asunnon tulisi olla kuudennessa kerroksessa tai ainakin niin korkealla, että sinne pitäisi nousta hissillä.

Kerrostalossa lähes koko ikäni asuneena en erityisemmin innostu tyttäreni visiosta. Lapsen kanssa pientaloasuminen on vaan niin paljon kätevämpää. Mutta eihän mikään estä haaveilemasta. Kirjojen kautta voimme päästä muuttotunnelmiin.

Kuusivuotiaani suosikki muuttoaiheisista kirjoista on Salla Savolaisen Kuudennen kerroksen Maikki (WSOY 2002). Kirjasta löytyy kaikki tyttäreni kaipaamat elementit. Pieni Maikki on juuri muuttanut perheineen kerrostaloon, vieläpä kuudenteen kerrokseen, ja kirjassa ajetaan hissillä. Mahtavaa!

Maikin uusi kotitalo muistuttaa vähän lapsuuteni kotitaloa, ja sekin oli kolmosen ratikan reitillä. Päivittäisiä spåra-ajeluita joskus kaipaan, vaikka onhan metrokin kätevä ja nopeampi liikkumisväline.

Maikin on vähän vaikea sopeutua uuteen asuntoon.

"Illalla Maikki ei saa unta. Kuuluu kummallisia ääniä.
— Eeva, mikä kolahti hän kuiskaa.
— Se oli varmaan jonkun ovi, sanoo Eeva.
— Eeva, mikä kohisee?
— Joku veti vaan vessan.
— Eeva, mikä kopisee?
— Nuku jo, Eeva hermostuu. — Minä en saa unta, kun sinä koko ajan kyselet! Ne ovat ihan tavallisia kerrostalon ääniä!"

Seuraavana aamuna puistossa Eeva tapaa tytön, joka on hänen uudesta koulustaan ja vieläpä samalta luokalta. Hän innostuu niin, että jättää Maikin yksin. Yksinään vieraassa ympäristössä Maikkia alkaa pian pelottaa. 

Onneksi hän tapaa pojan uudesta kotitalostaan ja tulee pian esitellyksi myös pihan muille lapsille. Uudet ystävät taatusti helpottavat sopeutumista uuteen kotiin. Seuraavana iltana Maikki nukahtaakin ongelmitta.

Kirjalle on olemassa myös jatko-osa: Maikki ja kellarin kummitukset (WSOY 2011). Se oli meillä jatkuvasti lainassa kirjastosta, kunnes lopulta löysin sen divarista ja ostin omaan hyllyyn.

Oma suosikkini muuttoaiheisista kirjoista on peräisin omasta lapsuudestani. Se on Lea Himbergin kirjoittama ja Tuula Tyrkön kuvittama Tommi saa uuden naapurin (Gummerus 1980).

Päähenkilö Tommi on leikki-ikäinen poika, joka asuu kerrostalossa. Hän ei itse muuta kirjassa, vaan hänen naapuriinsa muutetaan. Asunto on ollut pitkään tyhjillään, ja kun eräänä päivänä pihaan ajaa muuttoauto, Tommin mielikuvitus lähtee liikkeelle.

Kuka uusi naapuri mahtaa olla? Tätä arvuutellaan yhdessä pihan muiden lasten kanssa. Olisiko hän poliisi vai laulaja vai kenties merikapteeni? Lopulta jännitys käy sietämättömäksi ja Tommi lähtee ottamaan asiasta selvää.


Salla Savolainen (teksti ja kuvat): Kuudennen kerroksen Maikki
Kustantaja: WSOY 2002

Lea Himberg: Tommi saa uuden naapurin
Kuvitus: Tuula Tyrkkö
Kustantaja: Gummerus 1980

Naistenviikko kirjablogeissa

Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin Tuija emännöi tänäkin vuonna perinteistä naistenviikkohaastetta. Olen haasteessa mukana tällä postauksella. Tänään valitsin kirjan, jonka on kirjoittanut ja kuvittanut päivän nimipäiväsankari Salla Savolainen.

Pikku Hiiru ja äiti nauttivat kesästä

Pikku Hiiru ja hänen äitinsä näyttävät mallia kesäloman vietosta Riikka Jäntin kirjassa Pikku hiiren hellekesä (Tammi 2020).

Heti kesäkuun ensimmäisenä päivänä alkaa Hiirun kesäloma. Ei ole kiire mihinkään. Voi tehdä mitä vain, muttei tarvitse tehdä mitään. Ihanaa!

Pitkin kesää äiti ja Hiiru rikastavat arkeaan kesäisillä asioilla. Aamiainen syödään pihalla piknikliinalla, vaikka asutaankin kerrostalossa. Ja niin iltapalakin, sillä kesällä täytyy nauttia, kun on lämmin.

Välillä on liian lämmin. Silloin paetaan ilmastoituun elokuvateatteriin tai polskitaan rannalla. Sateiseen päivään sopii käynti taidemuseossa.

Kesällä tehdään myös spesiaaliasioita, kuten hurvitellaan huvipuistossa, ruokaillaan ravintolassa ja kisaillaan ratagolfradalla.

Käydään ostamassa mansikoita ja jäätelöä. Mutta mitäs sitten, kun ahne koira nappaa Hiirun jäätelöpallon?

"— Ha ha! äiti nauroi. — Se meni parempiin suihin."

Miten vapauttavaa vain nauraa vastoinkäymisille! Parkuva Hiiru tosin ei taida olla ihan samaa mieltä, mutta tietysti hän saa uuden jäätelön.

Hiirun ja äidin kesässä on aivan ihana kiireetön, onnellinen tunnelma. Äiti ja lapsi tekevät samanlaisia asioita kuin minä tyttäreni kanssa kesälomalla. Tarinaan on helppo samaistua.

Rakastamme Riikka Jäntin Pikku hiiri -sarjaa. Pikku hiiri on ollut elämässämme kuusivuotiaani taaperoajoista asti. Hiiru on kasvanut sitä mukaa kuin tyttärenikin. Ensimmäisessä osassa Pikku hiiri, tuuliviiri (Tammi 2015) Hiiru istui vielä rattaissa ja hänellä oli uhmaikä. Nyt Hiiru on jo esikoululainen, kuten on kohta tyttärenikin.

Pikku hiiren hellekesä on sarjan kuudes osa. Toivomme kovasti jatkoa!

Riikka Jäntti (teksti ja kuvat): Pikku hiiren hellekesä

Kustantaja: Tammi 2020

Naistenviikko kirjablogeissa

Osallistun tällä postauksella Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin Tuijan emännöimään naistenviikkohaasteeseen. Olen valinnut näkökulmakseni naistenviikon nimipäivät. Kirjailija Riikka Jäntti viettää tänään nimipäiväänsä.

Seitsemän koiraveljestä -näyttely on kunnianosoitus 150-vuotiaalle klassikolle

Muistan, kuinka ala-asteella paukutimme päähän Aleksis Kiven Seitsemää veljestä. Opettajamme tuntui olevan erityisen ihastunut kirjaan, ja luimme sitä usein ääneen äidinkielen tunnilla. Jokaiselle veljeksistä valittiin oma lukija. Kukaan ei olisi halunnut olla Juhani, koska tämä tuntui olevan eniten äänessä.

Tänä vuonna Seitsemän veljestä täyttää 150 vuotta. Huomaan usein pohtivani, vieläköhän alakoulussa luetaan kirjaa. Nykylapsilla kun olisi niin paljon lapsiystävällisempikin tapa tutustua tähän loistavaan teokseen.

Seitsemän koiraveljestä toi Aleksis Kiven klassikon lasten tietoisuuteen

Parisenkymmentä vuotta sitten Mauri Kunnas uskalsi aikansa epäröityään tarttua klassikkoon, jota piti Suomen parhaana kirjana. Tyylilleen uskollisesti hän muovasi siitä Aleksis Kiveä kunnioittavan, mutta samalla velmun ja hauskan mukaelman.

Tuloksena oli Kunnaksen kirjoista paksuin, 96-sivuinen kuvakirja Seitsemän koiraveljestä (Otava 2002). Se on koiramainen mutta esikuvalleen uskollinen versio Aleksis Kiven romaanista.

Kansa hullaantui klassikon uudelleentulkintaan. Loppuvuodesta 2002 kirjaa myytiin kolmessa ja puolessa kuukaudessa huikeat 128 000 kappaletta. Eikä vauhti siihen loppunut. Seuraavana vuonna kirjaa meni vielä lähes satatuhatta. Meidän kappaleemme on 14. painos vuodelta 2012, joten voi vain arvailla, paljonko kirjaa on myyty tähän päivään mennessä.

---

"Kun Mauri Kunnas kirjoittaa ja kuvittaa
Seitsemän veljeksen tarinan, kaksi suurta
suomalaista paiskaavat kättä."

HÄMEEN SNT 20.9.2002

---

Seitsemän koiraveljestä toi Kunnakselle sekä Pro Finlandia -mitalin (2002) että Rudolf Koivu -palkinnon (2003). Hän sai myös kutsun itsenäisyyspäivän juhliin presidentinlinnaan.

Näyttely kutsuu astumaan Seitsemän koiraveljeksen tarinaan

Aidon ja alkuperäisen Seitsemän veljeksen 150-vuotisjuhlavuonna Mauri Kunnaksenkin versio on taas ajankohtainen.

Päivälehden museoon Helsinkiin on toteutettu upea toiminnallinen näyttely Seitsemän koiraveljestä — Seikkailu Aleksis Kiven tyyliin. Näyttelyssä lapset ja lapsenmieliset pääsevät sukeltamaan sisään seitsemän koiraveljeksen maailmaan.

Kävimme kuusivuotiaani kanssa näyttelyssä tällä viikolla, ja se oli hieno elämys.

Tästä se nyt alkaa. On aika karistaa arkimaailma kannoilta ja astua sisään kertomukseen.

Tervetuloa Jukolaan! Tässä talossa asuu seitsemän koiraveljestä: Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero.

Veljekset eivät pahemmin välitä talonpidosta. Heidän aikansa kuluu kiekkoa lyöden, metsässä leikkien tai Toukolan poikien kanssa tapellen. Toukolan poikien Jukolan pojista sepittämässä pilkkalaulussa taitaa piillä totuuden siemen.

Lauri-poika metsäss' häärii,

Katselevi puita väärii,

Mäyränä nummia tonkii.

Simeoni, liuhuparta,

Valittaa se "ihmisparka,

Syntinen, saatana, kurja".

Hiukan hätkähdin, kun Simeonin kuonon alta tuli esiin s-sana. Mauri Kunnasta itseäänkin hirvitti saatana-sanan käyttö lastenkirjassa jopa siinä määrin, että hän etsi viimeiseen asti keinoa voidakseen jättää sen pois, vaikka pilkkalaulu Seitsemän miehen voima onkin koko kirjan tunnetuimpia kohtia.

Sana jäi paikoilleen, ja Kunnas on myöhemmin todennut: "Onneksi Otavassa puhuttiin ympäri."

Hyvähän olisi, jos saataisiin Jukolaan emäntä. Talo ilman aitan polulla astelevaa emäntää on kuin pilvinen päivä, Aapokin toteaa. Kaikki veljekset Lauria lukuunottamatta ovat iskeneet silmänsä naapurin Venlaan.

Vaan lukutaidotonpa ei pääse naimisiin, joten veljesten ei auta muu kuin lähteä lukkarin luo oppiin. Timo säestää apeiden veljesten raskasta matkaa lukkarin luokse laulamalla oravasta sammalkammiossa.

Mauri Kunnas on kertonut, ettei hän ole koskaan oikein pitänyt laulusta Makeasti oravainen. Hän olikin jättänyt sen ensin pois kirjasta. Kustantamon toiveesta hän kuitenkin lopulta suostui lisäämään laulun. Onneksi, sillä kyseistä aukeamaa hän pitää jopa yhtenä kirjan parhaimmista. Ja hienohan se onkin!

Lukemaan opettelu on veljeksille yhtä tuskaa.

Lukkari on ankara opettaja. Vaikka hän kuinka rähisee ja huutaa veljeksille, eivät aakkoset uppoa heidän paksuihin päihinsä. Ennen pitkää pojat luovuttavat ja pakenevat ikkunasta.

Veljekset pelkäävät joutuvansa jalkapuuhun rikottuaan lukkarin ikkunan. He ovat kohdanneet muitakin vaikeuksia, ja ovat saaneet tarpeeksensa naapurien kyttäämisestä. Veljekset päättävät muuttaa heti kevään tultua kauas Impivaaran korpeen.

Ensimmäinen yö Impivaarassa kuluu isoisän vanhassa sysikojussa.

Pian Impivaaraan nousee veljesten uusi saunapirtti. Se kuitenkin palaa poroksi jo seuraavana jouluna veljesten riehuessa jouluoljilla.

Veljesten ei auta muu kuin paeta hevosensa Valkon kanssa pakkasta ja susia Impivaarasta Jukolaan.

Seuraavan kerran veljekset joutuvat vaikeuksiin Viertolan 40 härän ahdistettua heidät suurelle hiidenkivelle. Härät eivät niin vain suostu päästämään poikia alas kiveltä, joten jo päiviä kivellä viruttuaan veljekset keksivät ampua härät. 40 härkää! Siinä riittää veljeksillä korvattavaa! Ei auta muu kuin ryhtyä oikeiksi talonpojiksi, kaatamaan kaskea ja kylvämään viljaa. Siten velka saadaan ennen pitkää maksettua.

Lisää veljesten vaiheista voi lukea Mauri Kunnaksen Seitsemästä koiraveljestä tai Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä. Kerrottakoon kuitenkin, että veljeksistä sukeutui ihan kelpo miehiä. Kaikki oppivat lukemaan. Simeonia lukuunottamatta kaikki menivät naimisiin ja saivat lapsia.

Näyttelyvieraana

Näyttely Seitsemän koiraveljestä — Seikkailu Aleksis Kiven tyyliin on nähtävissä Päivälehden museossa Helsingissä vuoden loppuun asti. Näyttelyyn on vapaa pääsy.

Näin korona-aikaan näyttelyssä vierailevien määrää on rajoitettu. Näyttelytilaan pääsee yhtä aikaa noin 15 henkilöä. Silloin kun näyttelyyn on ruuhkaa, vierailuaika on rajattu puoleen tuntiin.

Museossa on onneksi muutakin nähtävää, johon voi tutustua odotellessa. Pysyvä näyttely läpivalaisee sananvapautta ja sensuuria. Painokellarissa pääsee ihmettelemään vanhoja painokoneita.

Auditoriossa voi katsella video-opastuksen Seitsemän koiraveljestä -näyttelyyn. Siinä koiraveljeksistä nuorin, Eero (näyttelijä Eero Enqvist) opastaa katsojan läpi näyttelyn ilmeikkäällä ja kiinnostavalla tavalla.

Kävimme tyttären kanssa museossa heinäkuisena arkipäivänä puolenpäivän aikoihin, eikä mitään tungosta ollut. Suurimman osan ajasta olimme ainoat näyttelyvieraat ja viivyimme museossa toista tuntia.

Näyttely oli hienosti toteutettu, ja viihdyimme erinomaisesti. Suosittelemme lämpimästi kaikille!

Lähteet

• Päivälehden museon näyttelyn Seitsemän koiraveljestä — Seikkailu Aleksis Kiven tyyliin näyttelymateriaalit
• Mauri ja Tarja Kunnas: Seitsemän koiraveljestä — Koiramainen versio Aleksis Kiven romaanista Seitsemän veljestä. Otava 2012. 14. p.
• Lotta Sonninen: Minä, Mauri Kunnas. Otava 2009.

Kaikki kuvat kirjan kansikuvaa lukuunottamatta on kuvattu Päivälehden museon näyttelyssä Seitsemän koiraveljestä — Seikkailu Aleksis Kiven tyyliin.

Parasta puuhaa mökillä on lukeminen

Lapsena mökillä nautin eniten sadepäivistä. Silloin saattoi kuunnella sadepisaroiden rapinaa peltikattoa vasten ja loikoilla rauhassa sisällä lukemassa. Kukaan ei ollut patistamassa ulos hyttysten armoille.

Mökillä riitti kiinnostavaa luettavaa. Siellä oli lukunurkka täynnä serkkujeni vanhoja kirjoja.

Pienille lapsille löytyi Tammen kultaisia kirjoja ja muita vanhoja kuvakirjoja. Itse lukevalle oli Herra Huuta, Enid Blytonin seikkailukertomuksia, hevoskirjoja ja tarinoita sairaanhoitaja Helenasta. Oli Tiina-kirjoja, pinokaupalla Aku Ankan taskukirjoja ja iki-ihana Jali ja suklaatehdas, jonka äiti luki minulle ääneen.

Luin mielelläni myös vanhoja aikakauslehtiä, joita mökille oli vuosien saatossa kertynyt röykkiöittäin. Niistä palautettiin joka vuosi mieleen samat jutut juhannustaioista, ja kyynelehdittiin Valittujen Palojen tunteisiin vetoavien artikkeleiden parissa.

Eräänä kesänä löysin hyllyjen uumenista todellisen aarteen. Mökin entisen omistajan 1930-luvulta peräisin olevaan muistovihkoon olivat armeijakaverit kirjoitelleet sekä kansallismielisiä värssyjä että humoristisia sutkauksia.

Armeijakaverit neuvoivat toisiaan muun muassa seuraavasti:

"Ole koivu taikka kuusi rannalla,

mut maasi poika ennen kaikkea!"

"Suomea lemmi ja palvele,

totuuden puolesta taistele."

"Luota Jumalaan,

ollos suomalainen

asti kuolemaan."

"Isänmaasi puolesta

uhraa kaikki voimasi.

Niinpä sitten kuoltuasi

seppelöityy hautasi."

Jostain syystä nuoreen tyttöön isänmaallinen paatos teki suuren vaikutuksen, ja kirjoittelin ruutuvihkoni täyteen värssyjä. Oli hurjaa ajatella, että 1930-luvulla armeijaa käyneistä nuorukaisista osa todella joutui antamaan henkensä isänmaan asialle vain muutamia vuosia myöhemmin.

Muistan toisenkin järisyttävän lukukokemuksen mökiltä. Hyllystä löytyi Anne Frankin päiväkirja. Keskellä Suomen suloisinta suvea jouduin sitten keskelle holokaustin kauhuja, joista minulla aiemmin oli ollut vain hyvin ohut käsitys.

Mieluisin lukupaikkani oli keinutuolissa mökin tupakeittiössä. Ulkona aurinkotuolissakin saattoi lukea, jos oli niin kova paahde, että hyttyset pysyttelivät metsänreunassa.

Pikku tyttönä muistan kadehtineeni serkkuani, joka vietti kaikki päivät lukien korkealla puun oksanhaarassa. Itse olin liian nuori tai ainakin liian arka kiipeämään puuhun. Kostoksi luin salaa serkkuni päiväkirjaa, jonka olin löytänyt hyllyn kätköistä.

Olen viime aikoina muistellut lapsuuteni mökkikesiä, koska mieheni haaveilee kovasti mökin ostosta. Jos mökkielämä olisikin sellaista kuin lapsena, niin mikäs siinä.

Mutta nyt olen aikuinen. Minun kontollani olisi osallistuminen ruokahuoltoon, siivoukseen ja mökin kunnossapitoon. Olisi ruohonleikkuuta, puutarhatöitä, halonhakkuuta, saunanlämmitystä ja huussin tyhjennystä. Jäisikö lukemiselle ollenkaan aikaa?

Ollapa vielä lapsi, että saisi omistaa koko lomansa lukemiselle!

Kaarle tutustuu elämään maatilalla

Kun herra ja rouva Kiiltokenkänen kopistelevat aamulla töihin, Kaarle nousee koiranpedistään, painaa punaisen baskerin päähänsä ja suuntaa seikkailemaan yhdessä rakkaan ystävänsä Lordi Nukkasukan kanssa.

Kirjoitin Alex T. Smithin ensimmäisestä Kaarle-kirjasta toukokuussa. Kesälomareissullemme nappasin mukaan viimeisimmän suomennetun osan Kaarle maatilalla (Art House 2020).

Kaarle tuntee tarvitsevansa raitista ilmaa, ja niinpä Kaarle ja Lordi Nukkasukka päättävät lähteä maaseudulle.

"He löysivät maaseudun melko pian. Kaarle oli yllättynyt siitä, kuinka tosi iso se oli, ja tosi vihreä. Lordi Nukkasukka päätti, että hänkin kaikesta huolimatta piti siitä."

Mutkattomasti Kaarle pääsee auttelemaan maatilan töissä Villaperän maatilalla. Tilan farmari rouva Pötsilä tarvitseekin juuri sopivasti apua, sillä iltapäivällä hänen tilallaan pidetään maalaismarkkinat ja hänellä on kädet täynnä työtä.

Niinpä Kaarle ryhtyy keräämään munia, ajamaan lampaita, lenkkeilyttämään hevosia ja pesemään possuja. Lordi Nukkasukka tyytyy lähinnä katselemaan Kaarlen uurastusta.

Iltapäivällä on aika rentoutua ja nauttia maalaismarkkinoiden tunnelmasta ja annista. Kakkukojusta täytyy tietysti maistaa jokaista kakkulajia.

Markkinoilla jaetaan palkintoja parhaille vihanneksille ja valitaan kauneimpia eläimiä. Kuinkahan rouva Pötsilän possujen käy Kauneimmat possut -kilpailussa Kaarlen käsittelyn jälkeen?

Kun suuri, hurja härkä pillastuu, Kaarle saa tuttuun tapaan taas tilaisuuden pelastaa päivän.

Rouva Pötsilä palkkaisi mielellään Kaarlen vakituisesti maatilalleen, mutta mukava peti herra ja rouva Kiiltokenkäsen luona jo kutsuu seikkailun uuvuttamaa Kaarlea.

Sitä paitsi seuraavana päivänä odottaa uusi seikkailu jossain toisaalla. Kaarlehan saattaa päästä vaikka parrasvaloihin (Kaarle parrasvaloissa ilmestyy syksyllä).

Kuten Kaarle-kirjoissa yleensäkin, juoni kulkee hyvin. Huumorilla höystettyä tarinaa on helppo ja nopea lukea. Kaarle-sarja sopisi loistavasti itseluettavaksi pienelle lukijalle. Puna-musta-valkoinen kuvitus tukee lukemista ja saa nauramaan tavan takaa.

Luin kirjan kuusivuotiaalleni ääneen, ja vaikka kirjassa on 96 sivua, me luimme sen kokonaan yhdellä kertaa. Hauskaa oli, ja tytär pyysi lisää. Onnistuneen kirjan merkki!

Alex T. Smith (teksti ja kuvitus): Kaarle maatilalla

Englanninkielinen alkuteos: Claude in the Country

Suomennos: Riina Behl

Kustantaja: Art House Oy 2020

Pieni Helmet-lukuhaaste 2020 
Merkitsen kirjan listallemme kohtaan 17 "kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla".