Tiitiäisen aika -näyttely vie Kirsi Kunnaksen saturunomaailmaan

Kirsi Kunnaksen runomaailma on herätetty henkiin mitä viehättävimmällä tavalla Päivälehden museossa Helsingissä. Tiitiäisen aika -näyttelyyn on koottu värikkääksi kokonaisuudeksi runokuningattaren rakastetuimpia runoja ja runojen kuvittajien taidonnäytteitä eri vuosikymmeniltä. Museovieraasta tuntuu kuin pääsisi astumaan sisään Kunnaksen satumaiseen runomaailmaan.

Kävin näyttelyssä lauantaina kahdeksanvuotiaan tyttäreni kanssa. Hän ei ole koskaan erityisemmin pitänyt runoista, mutta tykkäsi silti näyttelystä. Näyttelytila oli täytetty Kunnaksen runoilla. Niitä oli seinillä, lattiassa ja katosta riippumassa.

Kirsi Kunnas on vaikuttanut niin monella vuosikymmenellä, että suurimmalla osalla suomalaisista lienee jonkinlaisia muistoja hänen lastenrunoistaan. Kunnaksen tie yhdeksi Suomen rakastetuimmista lastenrunoilijoista alkoi vuonna 1956, kun hänen ensimmäinen lastenrunokirjansa Tiitiäisen satupuu ilmestyi WSOY:n kustantamana.

Maija Karman kuvitus on osa teoksen viehätystä

Nimimerkki  T. H—u. kirjoitti Tiitiäisen satupuusta Helsingin Sanomien arvostelussa 23.12.1956:

"'Tiitiäisen satupuu' sisältää sekä raisun huvittavia että suorastaan lyyrisen herkkiä runoja, mutta kaikissa on selvä lapsellisen maan tuntu ja kaikki ovat myös sellaisia, että ne käyvät aikuisenkin makuun."

Juuri runojen kaksitasoisuus on aina ollut Kunnaksen vahvuus. Lastenrunot on kirjoitettu niin, että aikuisetkin nauttivat niistä.

Helsingin Sanomien haastattelussa 17.1.1992 Kirsi Kunnas sanoi: "Olen kirjoittanut näin 1950-luvulta asti. Kirjoitan ympäröivästä maailmasta ja ajasta, siinä liikkuvista asioista. Runo voi hyvin toimia niin, että aikuinen vastaanottaa sen ajatuksellisen huumorin tai filosofisen viestin. Lapsi nauttii kielen leikeistä."

Kun katselin museovieraita, tuntui että Kunnas tosiaan oli onnistunut hurmaamaan runoillaan niin aikuiset kuin lapsetkin. Näyttelyssä näkyi kaikenikäisiä vierailijoita. Toki oli lapsiperheitä, mutta myös pariskuntia tai ystävyksiä ilman lapsia. Lapset nauttivat lähinnä näyttelyn vuorovaikutteisuudesta, kun taas aikuisia puhuttelivat eritoten Kunnaksen mestarilliset tekstit.

Näyttelytilan hallitsevin elementti oli suuri satupuu, jonka rungossa oli koloja kurkisteltavaksi ja jonka oksilta riippui runsaasti runoja.

Tiitiäisen satupuu

Satupuun sisällä hämärässä kiehui ja kihisi maagisen hienosti valoinstallaationa toteutetut perunat suuressa kattilassa. Kirsi Kunnas luki videolla Tiitiäisen satupuussa ilmestynyttä runoaan Kattila ja perunat: "...Voi tätä hoppua hoppua hoppua huusivat perunat, voi tätä hoppua ei tule loppua loppua loppua..."

Kattila ja perunat

Kunnaksen runoissa mielikuvitus kukoistaa. Kaikki on mahdollista. Perunat puhuvat. Lehmä sitoo siivet selkään ja lentää lypsämään kuuta.

"Kirjava lehmä ja kirjava kissa
sitoivat selkäänsä siivet,
lensivät puiden latvuksissa
ja mustasti suihkivat siivet. - -"

Tiitiäisen satupuun Lypsymatka-runon lentävä lehmä

Tiitiäisten satupuun jälkeen Kunnas palasi tiitiäisten maailmaan vielä useaan otteeseen eri vuosikymmeninä.

Tiitiäisen satupuuta seurasi Tiitiäisen tarinat (1957), jossa Kunnas kirjoitti suorasanaisia satuja.

Runokokoelma Puupuu ja käpypoika (1972) on siitä kiinnostava, että sen on kuvittanut Kirsi Kunnaksen poika Martti Kunnas 13-vuotiaana. Puupuu ja käpypoika -kokoelmasta näyttelyyn oli päässyt ainakin hauska runo Sadan lapsen talo.

"Siinäpä talossa vasta
on vilskettä, melskettä, molsketta,
jossa juoksee sata lasta - -"

Sadan lapsen talo

Runoteoksesta Tiitiäisen pippurimylly (1991) Tero Liukkonen kirjoitti kirja-arviossaan Helsingin Sanomissa 19.10.1991: "Turha ennustaa tuleeko Tiitiäisen pippurimyllystä yhtä pysyvä klassikko kuin Tiitiäisen satupuu on ollut. Uusissa runoissa on ainakin samaa monitasoisuutta, juoksutusten älyä ja iloa."

Tiitiäisen tuluskukkarossa (2000) Kunnas lähestyi runoja aakkosten kautta. Runot on järjestetty otsikkonsa mukaan aakkosiin A:sta Ö:hön, Ajatuksesta Öhky-Ölppösten sukutarinaan. Tähän kokoelmaan kuuluu muun muassa aivan hurmaavan hienosti kiteytetty runo Huono omenasato:

Vielä 95-vuotiaana Kirsi Kunnakselta ilmestyi runokokoelma Tiitäisen metsä (2020). Se oli koostettu hänen vanhoista runoistaan. Kunnaksen ajatuksena oli, että uudessa ympäristössä vanhat runot olisi ehkä tulkittavissa uudella tavalla. Metsä miljöönä on kiehtova. Kokoelmaan sisältyy runo, johon tykästyin näyttelyssä eniten, Lillukka Lillin salaisuus:

"Tiedätkö että pensaikossa
on salakäytävä (jota ei näy)
salainen paikka jossa
kukaan muu ei käy  - -

Siellä on salainen ovi,
josta ei puhua sovi - -"

Lillukka Lillin salainen ovi

Tiitiäisen metsässä vilistää eläinten lisäksi monenlaisia satuolentoja. Niistä Metsähiisi saman nimisestä runosta oli visualisoitu näyttelyyn hienosti.

"- - Kun se oli yksinäinen
se kuin jättiläinen
vuoren täytti.
Näytti
siltä niin kuin vuori
olis ollut pelkkä hiiden kuori. - -"

Toki Kunnakselta ilmestyi yli 70-vuotisen runoilijauransa aikana muitakin teoksia kuin edellä mainitut. Hän kirjoitti myös aikuisille. Esikoisteos, runokokoelma Villiomenapuu (1947) oli nimen omaan aikuisten runoutta.

Kunnaksen lasten runoteoksia oli luettavissa näyttelyssä. Valitettavasti vain harva jaksoi pysähtyä kirjan ääreen.

Runoista saattoi onneksi nauttia myös kuunnellen ja katsellen. 

Näyttelystä lähdettyämme tytärtäni jäi vaivaamaan yksi asia: Mikä se tiitiäinen oikein on?

Kieltämättä näyttelyssä asiaa ei oikein valotettu, mutta vastaus löytyy Tiitiäisen satupuusta runosta Tiitiäisen tuutulaulu: "Tiitiäinen metsäläinen pieni menninkäinen, posket on tehty puolukasta, tukka naavatuppurasta, silmät on siniset tähdet - -".

Tiitiäisen aika -näyttely
30.10.2022 asti
Päivälehdenmuseossa, Ludviginkatu 2-4, Helsinki
ma-su klo 11-17
Vapaa pääsy

Kaikki kuvat on kuvattu Päivälehden museon näyttelyssä Tiitiäisen aika.

Sempén & Goscinnyn Nikke -kirjojen huumori naurattaa vuosikymmenestä toiseen

Luin viime viikolla lehdestä, että ranskalainen kuvittaja Jean-Jacques Sempé on kuollut 89-vuotiaana. Tuli haikea olo. Siitä ei ole kauaakaan, kun tutustutin kahdeksanvuotiaani Sempén kuvittamaan Nikke-sarjaan. Pidin sarjasta kovasti lapsena. Lapsena olenkin merkinnyt sen jollekin listalle yhdeksi parhaista koskaan lukemistani kirjasarjoista.

Ennen kuin tartuimme ensimmäiseen René Goscinnyn ja Jean-Jacques Sempén Nikke-kirjaamme, olin jo pidemmän aikaa ajatellut lukea Nikke-kirjoja tyttärelleni. Asia oli vaan jäänyt, kun en jaksanut selvittää, missä lapsuuteni Nikke-kirjat sijaitsivat. Olivatko ne hautautuneet vanhempieni loputtomien kirjahyllyjen syviin syövereihin vai liekö Nikeksi kutsuttu veljeni vienyt ne omaan hyllyynsä?

Tänä vuonna sisareni alkoi toistuvasti kysellä, olenko lukenut tyttärelleni Nikke-sarjaa. Kun kesällä sitten näin SPR:n Kontissa pilkkahintaan kirjan Nikke kesälomalla (WSOY 1983), ostin sen ja luimme sen heti.

Kirjassa seurataan kouluikäisen Niken kesälomaa kahtena eri kesänä. Ensin Nikke matkustaa vanhempiensa kanssa Atlantin rannalle Bretagneen viettämään ihanaa rantalomaa täysihoitolassa.

"Täysihoitola Kaunorannasta on hyvä näkymä merelle, kun nousee seisomaan kylpyammeen reunalle, mutta täytyy varoa liukastumasta. Kauniilla ilmalla, jos ei ole liukastunut, voi erottaa aivan selvästi salaperäisen Auteresaaren."

"Ikävä kyllä Bretagnessa voi käydä niin, että aurinko tekee vierailun Rivieralle."

"Ja sitten viimeisenä lomapäivänä aurinko tuli säteilevänä takaisin."

Seuraavana kesänä vanhemmat päättävät lähettää Niken kesäleirille Mäntyniemeen, jonne matka kestää junalla koko yön. Vanhemmat eivät millään tohtisi kertoa kesäsiirtolasuunnitelmastaan Nikelle, sillä he ovat hyvin huolissaan, miten pikku Nikke suhtautuu ajatukseen lomasta erossa vanhemmistaan.

"— Nikke, sanoi isä, — minä pyydän sinua olemaan oikein järkevä. Äiti ja minä menemme pienelle matkalle, ja kun meistä tuntui siltä, ettet sinä oikein pitäisi siitä, me päätimme, että sinä voisit lähteä kesäsiirtolaan. Se on sinulle oikein hyväksi, saat olla ikäistesi tovereiden parissa ja pitää oikein hauskaa..."

"— Kivaa!" minä huusin ja rupesin hyppimään ympäriinsä olohuoneessa."

Nikkeä vähän harmittaa, ettei leirillä nukutakaan teltoissa, vaan pienissä puisissa mökeissä, mutta muuten leirillä on oikein kivaa. Ja vielä kivempaa on kertoa kotiin palattuaan leirikokemuksista naapurin Ann-Marielle, sillä mikäpä estää vähän liioittelemasta. 

Luin kirjaa nyt aikuisena ja äitinä vähän eri silmin kuin lapsena. Tunsin nyt suurempaa sympatiaa kirjan aikuishahmoja kohtaan. Goscinny pistää heidät kärsimään lasten takia toinen toistaan  piinaavimmin tavoin, eivätkä lapset edes huomaa aikuisten piinaa. Lapsillahan on koko ajan hauskaa!

Jean-Jacques Sempén mustavalkoinen, karrikatyyrimainen piirroskuvitus on osa Nikke-kirjojen viehätystä. Kuvissa on yhtä paljon huumoria kuin tekstissäkin. Lapsena minua nauratti Sempén ihmishahmojen huvittavan suuret nenät. 

Alun perin tarinat pikku Nikestä olivat lehteen kirjoitettuja humoristisia kertomuksia. Kirjoista kyllä huomaa, että luvut ovat olleet ensin itsenäisiä kokonaisuuksia, vaikka etenevätkin jatkokertomuksen tapaan ja linkittyvät toisiinsa.

Sempé ja Goscinny piirsivät ja kirjoittivat Nikke-tarinat vuosina 1956-1965. Kertomuksissa on kieltämättä jonkinlainen viehättävä nostalginen vire, vaikka ne tuntuvatkin melko ajattomilta ja toimivat yhä loistavasti. Tarinat ovat hurmanneet sukupolvesta toiseen, ja vuosien mittaan Nikke-kirjoja on myyty jo yli viisitoista miljoonaa kappaletta.

Olen tunnistavinani Timo Parvelan ensimmäisissä Ella-kirjoissa samantapaista huumoria kuin Nikke-kirjoissa. (Olen lukenut vain 1990-luvun Elloja, joten en tiedä, ovatko ne sittemmin muuttuneet.) Myös Markus Majaluoman Ella-kirjoihin tekemien kuvitusten huumorissa on aistittavissa jotain samaa kuin Sempén Nikke-kuvituksissa.

Nyt alkoi tehdä mieli lukea jokin Ella-kirja. Ella Lapissa odottaa hyllyssä, mutta harmillisesti siinä ei taida olla ollenkaan kuvitusta.

 

Muotia, unelmia ja salaisuuksia 1920-luvun Lontoossa

Käsi ylös ✋, kuka tykkää muodista, Coco Chanelista ja 1920-luvusta. Ketä kiinnostaa englantilainen luokkayhteiskunta ylhäisöineen ja palvelusväkineen (Downton Abbeyn hengessä). Kuka innostuu rohkeista tytöistä ja naisista, jotka muovaavat elämästään omannäköistä sovinnaisuussäännöistä piittaamatta ja uskaltavat tavoitella unelmiaan. Minä viittaan täällä kaksin käsin. ✋✋

Lucy Ivisonin nuortenkirjassa Unelmien muotitalo — Silkkiä ja salaisuuksia (WSOY 2021) on kaikkea edellä mainittua. Heti kun näin kirjan kustantajan katalogissa, tiesin haluavani lukea sen. Ahmaisin kirjan välittömästi sen kirjastosta saatuani, ja se lunasti odotukseni. Vetävästi kirjoitettua kirjaa ei olisi malttanut laskea käsistään.

Nuoresta Myrtlestä piti tulla perheen vaatturinliikkeen jatkaja, mutta kohtalo puuttui peliin. Isä kuoli ja äiti sairastui. Niinpä Myrtlellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin ryhtyä palvelustytöksi. 

Hän päätyy Kartano Kohtalonoikkuun palvelemaan herttuan perhettä. Myrtle saapuu uuteen palveluspaikkaansa ompelukonettaan kantaen. Hän herättää heti huomiota itse ompelemassaan Chanel-tyyppisessä asussa.

Kartano Kohtalonoikku on onnellinen talo, jossa palvelusväenkin on hyvä olla. Myrtlellä ei kuitenkaan ole aikomusta jäädä palvelijaksi loppuelämäkseen. Hän haluaa tienata tarpeeksi rahaa lunastaakseen takaisin perheensä vaatturinliikkeen. Hän osaa unelmoida ja on valmis tekemään työtä unelmiensa eteen.

Herttuaperheen nuorimman, eksentrisen tyttären lady Sylvian intohimona on pukujen suunnittelu ja hän on siinä nerokkaan hyvä. Häneltä vaan puuttuu taidot käytännön toteutukseen. Myrtlen tupsahtaminen taloon on hänelle kuin taivaan lahja.

Lady Sylvian on helppo vetää Myrtle mukaan pukuhankkeisiinsa. Myrtle on onnellinen, kun saa ommella, vaikka kaikki täytyy tehdä salassa ja yöunista reippaasti tinkien. Välillä ihmettelin, ehtikö Myrtle nukkua ollenkaan.

Tarina etenee vuoroin Myrtlen ja vuoroin Sylvian suulla, jolloin tapahtumiin saadaan erilaista perspektiiviä. Tyttöjen yhteiskuntaluokasta johtuvia eroja olisi tosin voinut korostaa vielä selvemminkin.

Myrtle riskeeraa työpaikkansa voidakseen elää unelmiensa muotimaailmassa. Lady Sylvian ja Myrtlen hankkeet ovat paitsi kyseenalaisia myös vaarallisia. Kaksikko aloittaa luomalla ennennäkemättömiä, rohkeita debytanttiasuja seurapiireihin astuville neitokaisille.

"Voi Myrtle! Kaikki kyselevät, kuka tämän puvun on tehnyt. Yksi nainen The Tatler -lehdestä ja toinen Voguesta. Kun äiti näki minut, hän valahti kalmankalpeaksi ja palvelustytön täytyi tuoda hänelle hajusuolaa. Mutta hän on vähän elpynyt nyt, kun Tatler kehuu pukua loistavaksi. Kaikki, joiden kanssa juttelen, kysyvät sitä minulta."

"Kun hän siirtyi huoneen poikki tervehtimään jotakuta, meidän takanamme seisovat tytöt alkoivat puhua.
     'Housut! Blanche, hänellä on ihan oikeasti housut! Nouse seisomaan tuolille, niin näet. En ole ikinä nähnyt moista. Ja hiukset... Hänen hiuksensa ovat poissa!'
     Kuului kolinaa, kun tyttö kiipesi tuolille.
     'Hyvänen aika!'
     'Kuka olisi arvannut? Agapantha Portland-Prince. Housuissa!'
     Sitten seurasi hiljaisuus.
     'Tuo on kaunein asu, jonka olen eläissäni nähnyt. Jos se olisi minun, en riisuisi sitä ikinä. En edes yöksi.'" 

Ennen pitkää Myrtle ja Sylvia saavat debytanttipukuja uskaliaamman toimeksiannon, ja tällä kertaa heidän panoksensa ei rajoitu pelkästään pukujen toteuttamiseen.

Onko Myrtlen mahdollista selvitä aristokraattien joukossa siipiään polttamatta? Voiko palvelustytön ja ladyn välille syntyä aitoa ystävyyttä ja kestääkö ystävyys tiukan paikan tullen?

Tarinaa on höystetty Catharine Collingridgen upeilla, mustavalkoisilla muotipiirroksilla. Ne ovat todellista silmänruokaa 1920-luvun muodista pitäville.

Varsin feministisessä kirjassa on rivien välissä paljon pohdintaa naisen asemasta sadan vuoden takaisessa Englannissa. Se kiinnosti minua suuresti ajankuvan lisäksi. 1920-luku on loistava valinta tarinan ajankohdaksi, sillä silloin ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa naiset alkoivat pikku hiljaa saada uusia vapauksia ja naisille oli tarjolla aiempaa enemmän vaihtoehtoja.

Englannin naiset olivat juuri saaneet luvan opiskella yliopistossa, mutta käytännössä yläluokkaisen naisen odotettiin solmivan pian seurapiireihin astuttuaan mahdollisimman hyvä avioliitto ja omistautuvan vaimon roolille. Monille naisille perinteinen polku ei kuitenkaan enää riittänyt, ja tästä nähdään kirjassa hyviä esimerkkejä.

Silkkiä ja salaisuuksia aloittaa trilogian. Seuraavassa osassa matkataan Amerikkaan ja sukelletaan syvälle elokuvamuodin maailmaan. En malta odottaa.

Lucy Ivison: Unelmien muotitalo — Silkkiä ja salaisuuksia
Kuvitus: Catharine Collinridge
Englanninkielinen alkuteos: The House of Serendipity — Sequens & Secrets
Suomennos: Aila Herronen
Kustantaja: WSOY 2021

Luettavaa kirsikankukinnan aikaan

Kirsikkapuut kukkivat Roihuvuoren kirsikkapuistossa. On hanamin aika.

Kirsikankukkajuhlan aikaan sopii luettavaksi vaikkapa Annelore Parotin ihastuttava kuvakirja Aoki (WSOY 2011), josta kirjoitin viime vuonna.

"Kohta saat istua ja levähtää...
...ja ihailla kirsikkapuiden kukintaa!
Mennään puistoon, lounas nurmikolla ystävien kanssa odottaa."

Hanami Annelore Parotin kirjassa Aoki (WSOY 2011)

 

Kirsikkapuuhun kasvina pääsee tutustumaan tarkemmin lukemalla Jenni Erkintalon ja Réka Királyn lasten tietokirjaa Ystäväni puu (Etana Editions 2019). Kirjassa esitellään kolmetoista Suomessa kasvavaa puuta, joista kirsikkapuu on yksi.

 

Kirsikkapuu ei ole Suomen alkuperäistä lajistoa, mutta hapankirsikoita on kasvatettu Suomessa jo peräti 500 vuotta. En tiennyt kirsikan olevan ruusukasvi. Sen opin Ystäväni puu -kirjasta, samoin kuin sen, että kirsikkapuun elinikä on varsin lyhyt, vain noin 16-20 vuotta.

Erkintalo ja Király kirjoittavat:

"Kirsikankukat ovat niin ihastuttavia, että niiden kunniaksi pidetään joka keväinen juhla Hanami-juhla, joka tarkoittaa suomeksi kukkien katselemista."

 

Jenni Erkintalo & Réka Király: Ystäväni puu — Lasten oma tietokirja
Kustantaja: Etana Editions 2019

 

Hotelli Flamingo on Eläinbulevardin aurinkoisin hotelli

Eläinbulevardin laidalla on ränsistynyt, unohtunut hotelli, jonka loistonpäivät ovat kaukana takana. Eräänä päivänä hotellin ovelle ilmestyy saparopäinen tyttö. Anna Dupont on perinyt hotellin isotädiltään, ja muitta mutkitta hän ryhtyy hotellinjohtajaksi.

 

Alex Milwayn Hotelli Flamingon (WSOY 2020) alkuasetelma on kutkuttava. Vaikka hotellissa riittää siivottavaa ja kunnostettavaa, tarmokas Anna ei pelkää tarttua toimeen. Hänen päämääränään on tehdä hotelli Flamingosta Eläinbulevardin aurinkoisin hotelli, johon aivan kaikki ovat tervetulleita.

Apunaan hänellä on kaksi hotellin vanhaa uskollista työntekijää: ovimies N. Karhu ja vastaanotossa työskentelevä rengashäntämaki Makke. Pian Anna pystyy palkkaamaan lisää henkilökuntaa. Työntekijät ovat kaikki eläimiä, kuten myös hotellivieraat. 

Pystyykö Anna palauttamaan hotelli Flamingon entiseen loistoonsa ja houkuttelemaan sinne vieraita? Pystyykö hän vastamaan erilaisten eläinten erilaisiin tarpeisiin? Sängyt ovat torakoille liian suuria, flamingot haluavat nukkua seisten uima-altaassa ja kilpikonnarouvalle kelpaa vain salaattisoppa (resepti löytyy kirjan takaa).

Ja mitenkäs suu sitten pannaan, kun hotelliin saapuu kuuluisa hotellitarkastaja herra Harmaja, jolla on valta määrätä koko hotelli suljettavaksi, jos hän ei pidä jostakin.

Kirjasarjan toisessa osassa Hotelli Flamingo — Helleaalto (WSOY 2020) hotelliin saapuu kesken kesäkiireiden kuninkaallisia vieraita: Eteläsaarten kuningaspari. Pingviinikuninkaallisilla on pitkä lista vaatimuksia, joita ei olekaan ihan helppo toteuttaa. Mistä Anna esimerkiksi löytää jäävuoren keskellä vuoden pahinta helleaaltoa? Kaiken lisäksi joku yrittää tahallaan sabotoida vierailua.

 

Kolmannessa osassa Hotelli Flamingo — Karnevaalirieha (WSOY 2020) heittäydytään karnevaalitunnelmiin. Ihan kuin Annalla ei olisi tarpeeksi työtä karnevaalijärjestelyidenkin parissa, kun hotelliin majoittuu maailman suosituin rockbändi Yöeläimet. Pysyvätkö kaikki langat Annan käsissä?

Hotelli Flamingon Anna on tällä hetkellä suosikkini lastenkirjahahmoista. Hän on vahva, tarmokas, aikaansaava ja silti inhimillinen. Hän on ystävällinen kaikille, ja haluaa kaikille parasta. Hän on vankkumattoman oikeudenmukainen ja hänen mielestään kaikki ansaitsevat mahdollisuuden.  

Karnevaaliriehassa hän muun muassa antaa kodin asunnottomalle koiralle ja pelastaa vihamiehensä myrskyn kourista. Kaikki eläimet pienimmästä torakasta ja sottaisimmasta pahkasiasta kuninkaallisiin ylhäisyyksiin ja maailmankuuluihin rokkareihin ovat Annalle samanarvoisia. Ihana asenne!

Hotelli Flamingo oli kiinnostanut minua jo sen ilmestymisestä asti. Kerran lainasin sen kirjastostakin, muttemme ehtineet lukea sitä ennen kuin laina-aika umpeutui. Niinpä ostin Hotelli Flamingo -sarjan kolme ensimmäistä osaa omaan hyllyyn kirjamessutarjouksesta.

Kirjat saivat pölyttyä hyllyssämme aika kauan, ennen kuin tulimme tarttuneeksi niihin. Löysin sarjan koronakaranteenin aikaan, kun emme päässeet kirjastoon. Aurinkoisen hauskat, ihanasti kuvitetut kirjat olivat ihan täydellistä karanteenilukemista. Nämä ovat todellisia hyvänmielen kirjoja!

Suorastaan ahmimme kolme ensimmäistä osaa. Tarinat ovat nopealukuisia ja runsaasti kuvitettuja. Milway on itse myös kuvittanut kirjat. Piirrokset ovat hauskoja ja sympaattisia. Muuten mustavalkoista kuvitusta on väritetty vaaleanpunaisella, mikä oli kovasti kuusivuotiaani mieleen.

Neljäskin osa: Hotelli Flamingo — Kokkauskisa (WSOY 2021) on ilmestynyt tammikuussa. Kyllä meitä harmittaa, kun emme ole karanteenissa pystyneet hankkimaan sitä käsiimme.

Alex Milway (teksti ja kuvat):
Hotelli Flamingo
Hotelli Flamingo — Helleaalto
Hotelli Flamingo — Karnevaalirieha
Suomennos: Aila Herronen
Kustantaja: WSOY 2020

Hyvää ystävänpäivää!

Koronaa sairastava ei kaiketi voi tehdä ystävänpäiväkortteja ja viedä niitä ystäviensä postilaatikoihin. "Hyvää ystävänpäivää! Tässä sulle korona" olisi aika ikävä ystävänpäivätervehdys. 

Koronaan sairastuneella kuusivuotiaallamme on edessä ystävänpäivä ilman ystäviä, auts. Ystävänpäiväkirjat taitavat jäädä tänä vuonna meillä lukematta. Miksi turhaan vääntää veistä haavassa. 

Teille kuitenkin ajattelin esitellä Anniinan ystävänpäiväkirjan (WSOY 2003), koska oikeasti olen tietysti kirjoittanut tämän postauksen jo kauan ennen ystävänpäivää ja perheeseemme tunkeutunutta koronaa.

Anniinan ystävänpäiväkirja kertoo monille tutusta, Katherine Holabirdin luomasta Anniina Ballerinasta. Tässä kirjassa on alkuperäisen kuvittajan Helen Craigin suloinen kuvitus, mutta teksti ei ole Holabirdin, vaan Erin Falligantin.

Olen kirjoittanut Anniina Balleriinasta aiemmin täällä.

Vaikka tanssi on Anniinan elämässä ykkösjuttu, ystävät tulevat hyvänä kakkosena. Anniinan sydänystävä on Aliisa. Tytöt auttavat ja kannustavat toisiaan. Tarpeen tullen ystävä lohduttaa.

Kaikkien kanssa luonne ja kiinnostuksen kohteet eivät välttämättä sovi yhteen yhtä hyvin kuin sydänystävän kanssa. Oikeaa ystävyyttä on huomioida myös erilaiset tyypit. Ei heidän kanssaan tarvitse koko ajan hengailla, mutta silloin tällöin ystävyyttä varmasti riittää heillekin.

Ystävyyttä toivottavasti löytyy myös omassa perheessä. Meillä perheen merkitys korostuu varsinkin nyt, kun emme voi tavata ystäviä.

"Oma perhe on Anniinalle rakas.
Äiti hellii ja lohduttaa, jos tulee surua tai harmeja.
Ja kun isä soittaa viuluaan, Anniina pyörähtelee kuin oikea ballerina.
Ihaninta on tanssia mummolle ja vaarille. Kotiväkeä parempaa yleisöä ei olekaan!"

Kirjan lopusta löytyy irroitettavia ystävänpäiväkortteja ja sydäntarroja omien ystävien piristämiseksi ystävänpäivänä tai muulloin.

💗💗💗💗💗

Oikein hyvää ystävänpäivää!

💗💗💗💗💗

 

Anniinan ystävänpäiväkirja
Teksti: Erin Falligant Katherine Holabirdin mukaan
Kuvat: Helen Craig
Englanninkielinen alkuteos: Love from Angelina
Suomennos: Arja Kantele
Kustantaja: WSOY 2003

Salaisuudet odottavat seikkailijaa Salasaarella

Hattarasumun keskeltä tuli esiin maailman eriskummallisin paikka: Salasaari. Edla oli lentänyt kuumailmapallollaan hattarasumuun tuhatta ja sataa ja poksauttanut koko pallonsa rikki. Nyt hän kieppui alas kohti merestä korkeana kohoavaa saarta.

 

Silja Sillanpään kirjoittama ja Marja Siiran kuvittama Salasaaren salaisuudet (WSOY 2021) alkaa jännittävästi. Seikkailijatyttö Edla saapuu saarelle, jossa mikään ei ole niin kuin muualla ja kaikki on mahdollista.

Painotuore kuvakirja on Edlan muistikirja satumaisesta saaresta, jossa on erikoisia paikkoja ja asukkaita. On kätköpoukamia, lymylahtia, piiloportaita, sopulitunneleita ja salaisia vedenalaisia kulkureittejä.

Kirsikankukkatukkainen mummu kieppuu hattarapuussa akrobaattina ja kertoo Edlalle, kuinka hattarapuu istutetaan. Muutosmies Vara-Varan varastosta löytyy kaikkea kaiken varalta.

Tutkimusmatkailija ja seikkailija Juju osaa parhaiten opastaa salakäytävien pariin. Niitä pitkin pääsee kaikille seikkailijoille tarkoitettuun merenpohjaan rakennettuun Seikkailijoiden taloon. Sinne saapuu seikkailijoita kaikkialta maailmasta. Kuusivuotiaani oli bongaavinaan talosta Pikku Myyn, enkä yhtään ihmettelisi, jos tuo punapää olisi löytänyt tiensä Salasaaren. Onhan Pikku Myy todellinen seikkailija luonteeltaan.

Me tyttäreni kanssa viihtyisimme varmasti parhaiten Seikkailijoiden talon kirjastossa, jossa on tietoa, tarinoita, karttoja ja lokikirjoja vuosisatojen ajalta. En vain oikein pitänyt siitä, että kirjat on kahlittu hyllyihin ketjuilla ja lukoilla eikä kirjan tutkimiseen ole kerrallaan kuin tiimalasillinen aikaa.

Marja Siiran kuvitusta kirjassa Salasaaren salaisuudet (WSOY 2021)

 

Ylimpänä saarelle seisoo vaikuttavankokoinen majakka. Majakassa asustelee kyltymättömän utelias Maja-Akka, joka kiikaroi saarelaisia kyttäyskaukoputkellaan. Maja-Akka ei ole tyytyväinen muihin eikä edes itseensä, mutta muiden salasaarelaisten mottona on: "Sinä olet sopiva".

Tätä lausetta he laulavat Salasaaren juhlalaulussa. Ja Salasaaren juhlien kaltaisia juhlia ei olekaan missään muualla!

Silja Sillanpään oivaltava, sanoilla leikittelevä teksti ja Marja Siiran valloittava, värikäs kuvitus saavat mielikuvituksen lentämään. Jonkin salaperäisen äärellä selvästi ollaan, mutta pilven tavoin se pakenee otetta. Oma mielikuvitus pääsee täydentämään tarinaa, koska kaikkea ei tarjoilla liian valmiiksi pureskeltuna. Ihan parasta!

Salasaaren karttaa tutkiessamme pohdimme muun muassa, millaisia seikkailuja löytyisi Simalaisniityltä tai mitä tapahtuisi Muurahaisten huushollissa. Kirjaston tarkkaan piirrettyyn kokoelmaan tutustuessamme olisi kutkuttanut tietää, millainen tarina sisältyy vaikkapa kirjaan Vuosi eksyksissä, kirjoittajana Otto Ees-Taas.

On myös jännittävä miettiä, millainen olisi oma Salasaari. Minun Salasaareltakin löytyisi taatusti majakka ja kirjasto — vähän erilaiset tosin. Tytär kaipaisi omalle Salasaarelleen mukaan ystäviään.

Kun kiikutin Salasaaren salaisuudet kirjakaupasta kotiin, tyttäreni oli sitä mieltä, että Salasaari oli jo hänelle tuttu. Ensin en uskonut, sillä myyjä oli vakuuttanut kirjan olevan aivan uusi. Se oli juuri ilmestynyt ja tullut kauppaan vasta edellisenä päivänä.

Mutta niinhän se on, että Salasaarella on kuin onkin seikkailtu jo aiemmin. Kirja perustuu Silja Sillanpään Pikku Kakkoselle käsikirjoittamaan televisiosarjaan Salasaaren seikkailijat (2020). Lisäksi Silja Sillanpää on kirjoittanut ja lukenut jatkokuunnelman Salasaaren tarinat (2020). Juuri tätä oli tyttären eskarissa kuunneltu. Kiva, että Salasaari on saatu nyt myös kirjan kansien väliin.

Kirjan kuvittanut graafikko Marja Siira on tehnyt Salasaaren seikkailijat -ohjelmaan grafiikkaa. Salasaaren salaisuudet on Siiran ensimmäinen lastenkirjakuvitus. Annan plussaa siitä, että hän on kuvannut päähenkilön Edlan mustahiuksisena ja keskimääräistä suomalaista hieman tummempi ihoisena. Tällaisiakin lapsia suomalaisissa kuvakirjoissa tarvitaan, eikä niitä ole liikaa tarjolla.

Ai niin, miten sinne Salasaarelle sitten pääsee? Suuntaa sumuun. Jos sumu maistuu hernerokalta, et ole lähelläkään. Jos se maistuu sokerilta, mene rohkeasti sumua päin. Saatat pian nähdä Salasaaren majakan valon.

 

Salasaaren salaisuudet
Teksti: Silja Sillanpää
Kuvitus: Marja Siira
Kustantaja: WSOY 2021

Jouluna sekä nautin että kimmastuin lukiessani

Joulu on juhlittu, ja huomenna koittaa paluu arkeen ja töihin. Harmittaa vähän, kun muu perhe ja työtoverini saavat vielä jatkaa lomaansa. 

Omaan joululomaani olen tyytyväisempi kuin kuvittelin olevan mahdollista tänä koronajouluna, jolloin pysyttiin vain kotona. Ensimmäistä kertaa sitten tyttäreni syntymän sain tehdä juuri sitä, mitä jouluna kaikkein mieluiten teen: lukea ja syödä suklaakonvehteja.

Joulupäivänä juuri saadut lahjat pitivät tyttären koko päivän iloisissa puuhissa, ja tapaninpäivän hän jo pelmusi ulkona naapuruston lasten kanssa. Koska kuusivuotiasta ei enää tarvitse koko ajan pitää silmällä, ja kaappi oli täynnä ruokaa, äidillä oli vihdoin omaa aikaa! Ah, ihanuutta! Tuntui ihan uskomattomalta.

Sain luettua Mia Kankimäen hurmaavan esikoisteoksen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013). Kankimäki jätti työnsä kustantamossa ja lähti etsimään Japaniin tuhat vuotta sitten elänyttä hovinaista, sielunsisartaan Sei Shōnagonia, jonka Tyynynaluskirjaan hän oli ihastunut.

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on kiehtova sekoitus historiaa ja nykyaikaa, asiatekstiä ja päiväkirjamaisia merkintöjä, Sei Shōnagonin elämää ja Mia Kankimäen elämää. 

Melkoista draamankaarta kirjaan toi Fukushiman ydinonnettomuus, jota Kankimäki pakeni Thaimaaseen huomatakseen pian, että on paennut ydinkatastrofia tulvakatastrofialueelle.

Kirjan luettuani aloin haaveilla näkeväni kirsikanpuiden kukinnan Kiotossa, mutta koska se ei juuri nyt näytä kovin mahdolliselta, päätin ensi vuonna viettää hanamia edes Roihuvuoren kirsikkapuistossa. Haaveilen myös, että Tyynynaluskirjan suomennos vihdoin ilmestyisi.

Tuhannen vuoden takaisesta Kiotosta oli melkoinen loikkaus seuraavaan kirjaan: Miika Nousiaisen Pintaremonttiin (Otava 2020). Vaikka Kankimäen teksti hyväili sieluani, Nousiaisen kirjasta löysin enemmän samaistumispintaa. Sen päähenkilöt olivat about ikäisiäni ja kaltaisiani helsinkiläisiä, jotka kipuilivat perheen tai perheen puutteen kanssa. Kirja sai vuoroin kyyneliin ja vuoroin repeämään nauruun.

 
Kirjan nimi Pintaremontti tuli blogista, johon kukin päähenkilöistä vuorotellen törmäsi. Pintaremontti oli hyvinvointiblogi, joka antoi elämästä täysin epärealistisen kuvan. Bloggaajan näyttämisen halu muunsi tavallisen arjen unelman ihanaksi utopiaksi.

Koin kirjaa lukiessani eksistentiaalisen kriisin bloggaajana. Aloin pohtia, mitkä loppujen lopuksi ovat omat tarkoitusperäni bloggaajana. Miksi perustin tämän blogin ja miksi jatkaisin sitä?

Luulen, että perimmäinen syy blogin perustamiseen oli sama kuin monilla pienten lasten äideillä: tarvitsin oman harrastuksen, mieluiten sellaisen mitä voisi tehdä lapsenhoidon lomassa. Pidän kirjoista ja minulla on aina ollut pakottava tarve kirjoittaa jotain. Miksen siis yhdistäisi kahta intohimoani ja kirjoittaisi kirjablogia, järkeilin.

Mutta miksi valitsin aiheekseni juuri lastenkirjat? Pintaremontti-kirjan herättelemänä aloin pelätä, että kenties minulla oli alitajuisesti tarve näyttää olevani hyvä äiti. Eikö hyvä äiti johdatakin lapsensa kirjojen maailman? (Oikeasti syy taisi olla se, ettei minulla blogia aloittaessani ollut aikaa lukea muuta kuin lastenkirjoja.)

Mitä pidemmälle luin Pintaremontti-kirjaa, sen huolestuneemmaksi tulin. En kai minä tee samaa kuin kirjan bloggaaja: anna liian ruusuista kuvaa lukemisesta lapsiperheessä? Olen saattanut joskus kirjoittaa, että minulle äitiydessä parhaita hetkiä ovat lukuhetket lapsen kanssa. Lause on totta, mutta se ei ole koko totuus. Ei lapselle lukeminen aina ole kivaa.

Joulupäivänä olin valinnut iltasaduksi Astrid Lindgrenin kauniin kertomuksen Tallin joulu (WSOY 2018). Äiti kertoo siinä lapselleen tarinan ensimmäisestä joulusta, ja lapsi näkee sen mielessään siten kuin kaikki olisi tapahtunut kotona heidän omassa tallissaan.

Olin kuvitellut, että me rauhoittuisimme kirjan äärelle. Minä lukisin rauhallisella, harmonisella äänellä. Lapsi kuuntelisi hiljaa pää painettuna olkapäätäni vasten, ja tuntisimme erityistä joulun henkeä.

Tytär oli kuitenkin puheliaalla päällä. Hänelle heräsi koko ajan kysymyksiä.

"Onko nuo Jeesuksen vanhemmat?"

"Kyllä", vastasin, "vaikka sitä ei suoraan tässä kirjassa sanotakaan."

"Oliko Jeesuksen vanhemmat suomalaisia?"

"Ei tietenkään."

"Nuo näyttää ihan suomalaisilta."

"Niin, koska siinä alussahan kerrottiin, että tämä kertomus nähdään ikään kuin sen pienen tytön silmin sellaisena kuin, jos se olisi tapahtunut hänen maassaan, hänen aikanaan. Tämän on kirjoittanut Astrid Lindgren, joka on ruotsalainen eli se tyttökin on ruotsalainen. Siksi nuo näyttävät ruotsalaisilta."

"Mä sanoin suomalainen enkä ruotsalainen."

"Ihan sama. Suomalaiset ja ruotsalaisethan on samannäköisiä. Voinko nyt jatkaa?"

Hetken kuluttua tytär taas keskeyttää: "Missä maassa ne oikeasti asuivat? Jeesus ja sen vanhemmat?"

"Israelissa. Ei kun siis Juudeassa. Juudan maassa, jossain siellä Lähi-idässä."

"Sataako siellä lunta?"

"Tuskin koskaan."

"Miksi tässä on sitten näin paljon lunta?"

"No, kun tätä siis katsellaan sen ruotsalaisen lapsen silmin."

"Onko Astrid Lindgren itse tehnyt nuo kuvat?"

"Ei, kuvitus on Lars Klintingin."

"Onko se ruotsalainen?"

"On. Voinko nyt jatkaa?"

Hetken kuluttua tytär taas keskeyttää: "Eikö Jeesus oikeasti syntynytkin keväällä?"

"Öö... jotkut ovat arveleet niin. Oikeaa ajankohtaa ei taideta tietää."

"Jos Jeesus syntyi keväällä, tässä ei pitäisi olla lunta ollenkaan."

"Niin, mutta kun sitä oikeaa ajankohtaa ei tiedetä, ja joulu vaan on vakiintunut tähän joulukuuhun. Lumi ei tässä nyt ole oleellinen asia. Mennään eteenpäin."

Pian tytär löytää taas ihmeteltävää: "Eikö siinä tallin ovessa ollut lukkoa, kun ne pääsi niin vaan sisään?"

"Ei ennen vanhaan ollut tapana lukita ovia samalla tapaa kuin nykyisin."

"Ai, eikö niillä ollut lukkoja?"

"Oli, mutta ei niitä käytetty yhtä paljon."

"Lehmät on tosi isoja eläimiä."

"Mmmm."

Pääsemme hitaasti eteenpäin tarinassa, mutta kun tytär yhtäkkiä alkaa muistella, miten Kristoff kosi Annaa Frozen 2:ssa, minulta menee hermot.

"Nyt suu kiinni! Voinko lukea tämän nyt loppuun? Ei tässä ole enää paljoa."

Loukkaantuneena tytär vaikenee. Hetken kuluttua hän alkaa tehdä sängyllä kuperkeikkoja. Yritän säilyttää harmonisen rauhallisen lukutyylin, vaikka se on vaikeaa sen sirkuksen keskellä. Olen päässyt jo viimeiselle sivulle, kun selälleen kellahtavan tyttären jalka osuu minuun kipeästi.

"HITTO VIEKÖÖN! Mä en lue sulle enää koskaan!"

"Luetpas!"

"En varmasti lue, kun sua ei voi vähempää kiinnostaa! Ala painua siitä omaa sänkyysi! Mä sammutan nyt valot!" 

Näen kun tytär yrittää salata silmiinsä nousseet kyyneleet. Itseänikin alkaa itkettää. Se siitä joulun erityisestä tunnelmasta. Tavoitettiinpa se tosi hyvin.

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Kustantaja: Otava 2013

Miika Nousiainen: Pintaremontti
Kustantaja: Otava 2020

Astrid Lindgren: Tallin joulu
Kuvitus: Lars Klinting
Ruotsinkielinen alkuteos: Jul i stallet
Suomennos: Päivö Taubert
Kustantaja: WSOY 2018
Teos on alun perin ilmestynyt vuonna 1961 Harald Wibergin kuvittamana.

 

Satumaista joulua!

Tänä poikkeusajan jouluna taidan tarvita tavallista enemmän pakoa todellisuudesta. Kirjat ovat porttini muualle, kun oikeasti kökötän koko joulun kotona.

Olen jo päässyt käymään kaikkien aikojen huikeimmissa pikkujoulujuhlissa. Vaaksanheimolaisten järjestämä joulujuhla Ruusukujalla oli ehdottomasti the place to be. Lisäkseni kutsun olivat saaneet poliisi ja rouva Ulpukka, Tingelstiina ja Tangelstiina sekä tietysti talon emännät Onneli ja Anneli.

Maija Karman kuvitusta Marjatta Kurenniemen kirjaan Onnelin ja Annelin talvi

 

Mahtavinta juhlissa oli, että niitä vietettiin Onnelin ja Annelin nukkekodissa!

Miten se muka on mahdollista, sinä nyt kysyt. Kaikesta on kiittäminen Tangelstiinan yllätyskanaa. Sen muniman munan sisältä ilmestyi punaisia ja vihreitä karamelleja. Punaisen nauttimalla kutistui — viuh vaan — vaaksankokoiseksi. Vihreät karamellit söimme juhlien jälkeen.

Meidät ohjattiin heti notkuvan juhlapöydän ääreen, ja kuunneltuamme kuuliaisesti Vaaksanheimojen isoäidin lukeman adventtitekstin, pääsimme pöperön kimppuun. Tarjolla oli:

• nakkia
• perunaa
• herneitä
• lipeäkalaa
• riisipuuroa
• joulutorttuja

Eivät ehkä kaikki lemppareitani, mutta riisipuuro oli hyvin hautunutta, ja kellepä ei joulutortut maistuisi.

Maija Karman kuvitusta Marjatta Kurenniemen kirjaan Onnelin ja Annelin talvi

Lapset odottivat kovasti Joulupukkia — ei kun Joulupikkua. Minulla loksahti suu auki, kun hopean kimalteen keskellä ilmojen halki lensi paikalle pikkuinen joulu-ukko valkoisen poron vetämässä reessä.

Maija Karman kuvitusta Marjatta Kurenniemen kirjaan Onnelin ja Annelin talvi

Joulupikun johdolla mentiin sen verran vauhdikkaita piirileikkejä, että tällaista täti-ihmistä alkoi hengästyttää. Toivoin pääseväni uppoamaan nojatuoliin tasaamaan hengitystäni, kun tuli lahjojen jaon vuoro.

Maija Karman kuvitusta Marjatta Kurenniemen kirjaan Onnelin ja Annelin talvi

Joulupikku heitti lahjat kontistaan ilmaan ja ne jäivät lepattelemaan yläilmoihin kuin linnut ja perhoset. Kun niitä yritti ottaa kiinni, ne pakenivat. Jokainen sai totisesti tehdä töitä lahjojensa eteen! En tiedä, oliko se ihan sen arvoista. Ei ne niin kummia lahjoja olleet. Itse onnistuin pyydystämään muutaman piparkakun, omenan ja marsipaaniporsaan.

Maija Karman kuvitusta Marjatta Kurenniemen kirjaan Onnelin ja Annelin talvi

 

Loppuilta oli äänekäs ja riehakas. Meno oli niin karnevalistista, että huh huh. 

Kaikki räiskyvät raketit, helisevät tiu'ut, sinkoilevat joulutähdet, hyperaktiiviset lapset ja luonnottoman riehakkaat aikuiset saivat pääni särkemään. Jälkeenpäin tuollaiset vaivat tuppaavat unohtumaan. Aika kultaa muistot ja juhlat tuntuvat maailman hauskimmilta.

Kun myöhemmin viestittelin Annelin kanssa ja kysyin, mitä mieltä hän oli juhlista, hän kirjoitti:

"Tuntui hieman kummalliselta mennä vieraisille omaan nukkekotiinsa. Kaikki näytti kovin suurelta ja oudolta, ja kummallista oli myös se, että huoneista oli yksi seinä poissa. Oli kuin näyttämöllä. Mutta siihen tottui pian."

Kieltämättä nukkekodissa oli omanlaisensa tunnelma. Tuli vähän samanlainen fiilis kuin Muumien luona kelluvassa teatterissa, varsinkin kun monet nukkekodin kalusteista tuntuivat pikemminkin lavastemaisilta kuin aidoilta huonekaluilta.

Muumit tulivat mieleeni ehkä siksikin, että niin Vaaksanheimolaiset kuin Muumitkin olivat tapahtumahetkellä pakolaisia. Vaikka Vaaksanheimolaisten kanssa juhlin joulua vuoden pimeimpään aikaan ja Muumien kanssa juhannusta vuoden valoisimpaan aikaan, juhlan äärellä silti oltiin — vähän erikoisissa puitteissa.

Pikkujoulujuhlan jälkeen Annelilla oli vähän sellainen olo, että oliko kaikki oikeasti totta vai pelkkää unta. Mutta tietysti se oli totta, kun se on kirjan kansien väliin painettu!

Marjatta Kurenniemi: Onnelin ja Annelin talvi
Kuvitus: Maija Karma
Kustantaja: WSOY 2015.
Teos on alun perin ilmestynyt vuonna 1968.

Vakiinnuttavatko adventtikirjat paikan suomalaistenkin joulun odotuksessa?

Joka vuosi minun on tehnyt mieli päästä lukemaan tyttärelleni joulukalenterikirjaa eli 24:ään lukuun jaettua teosta, joka johdattelee kohti jouluaattoa jouluisen tarinan myötä. Tänä vuonna arvelin, että kuusivuotiaan kanssa tällainen jo onnistuisi.

Ruotsissa 24-lukuiset adventtikirjat (adventsbok) ovat jo pitkään olleet suosittuja. Carolan Barnboggsbloggenista voi käydä kurkkimassa, millaisia kalenterikirjoja Ruotsissa on tänä vuonna ilmestynyt. 

Nyt kalenterikirjat ovat rantautuneet Suomeenkin, ja niitä on alettu tehdä suomalaisin voimin. On kiinnostavaa nähdä, vakiinnuttavatko ne paikkansa suomalaisessa joulun odotuksessa.

Yöjuna

 

Ahvenanmaalaisen Karin Erlandssonin Nattexpressen eli Yöjuna (S&S 2020) on ensimmäinen suomenruotsalainen adventtikirja. Se julkaistiin yhtä aikaa Ruotsissa ja Suomessa (suomennos Anu Koivula). Maaginen seikkailukertomus on koukuttavaa luettavaa. Luvut loppuvat juuri niin jännittävästi, että seuraavan päivän lukuhetkeä odottaa malttamattomana. 

Kirja on saanut erinomaisen vastaanoton, ja se on luettu ja esitelty jo monessa kirjablogissa. Kirjassa on Peter Bergtingin sarjakuvamainen kuvitus.

Teos on ansaitusti valittu Runeberg Junior -palkintoehdokkaaksi. Perusteluissa sanottiin mm. seuraavasti:"Nattexpressen on rikastuttava lukukokemus. Se on kiehtova, jännittävä ja monitasoinen kirja, joka vie lukijansa aivan uusiin ulottuvuuksiin. Kirja antaa lukijalleen tilaa luoda sisäisiä kuvia."

Kuusivuotiaalle Yöjuna ei kuitenkaan vielä sovellu, joten selvittelin muita vaihtoehtoja.

Pandakaksoset joulun jäljillä

 

 
Tänä vuonna on ilmestynyt myös suomalainen adventtikirja Pandakaksoset joulun jäljillä (Otava 2020). Sen on kirjoittanut Kirsti Manninen ja kuvittanut Ninka Reittu. Kirjan 24 lukua johdattavat pienet joulun odottajat kohti aattoa pandakaksosten Bain ja Hein seurassa. Kuumailmapallolla Suomeen saapuneet pandat tarvitsevat Joulupukin apua. Matkalla kohti pohjoista ne tutustuvat suomalaisiin jouluperinteisiin ja ottavat osaa jouluvalmisteluihin. Mutta pääsevätkö ne Joulupukin luo?

Suuren metsän joulu

 

Kirja pandakaksosista olisi ehkä uponnut hyvin kuusivuotiaaseeni, mutta päädyin kuitenkin valitsemaan ruotsalaisen Ulf Starkin kirjoittaman ja Eva Erikssonin kuvittaman adventtikirjan Suuren metsän joulu (WSOY 2014, suomennos Kati Valli), koska se löytyi valmiiksi hyllystämme, emmekä olleet sitä vielä koskaan lukeneet.

Kirja kertoo perinteisestä kotitontusta, sellaisesta satoja vuosia vanhasta ukkelista, joka joskus oli menestyvän maatilan haltia. Nyt se on yksinäinen, äreä ukko, joka asustaa autioituneella tilalla. Ihmiset ovat muuttaneet pois, ja portissa roikkuu kulunut kyltti, jossa lukee: "Tarjoa! Hieno tont". Viimeisen tavun t ja i ovat aikojen saatossa murtuneet pois.

Kirja kertoo myös metsän eläimistä, erityisesti kaniiniperheestä, joiden kotikolon tienoille myrskytuuli eräänä päivänä kyseisen kyltin lennättää. Aikansa asiaa selviteltyään ja muita eläimiä konsultoituaan kaniinit tulevat siihen tulokseen, että hieno tonttu on tulossa käymään ja sille täytyy tarjota hyvää ruokaa.

Kaniinit eivät ole koskaan kuulleet joulusta, mutta muilta eläimiltä ne saavat selville, että joulu on aikaa, jolloin tontut liikkuvat. Lukiessa mieleeni tuli Tove Janssonin Kuusi-novelli ja muumiperhe, joka ei myöskään tiennyt mikä joulu on — varsinkin kun kaniini-isälläkin on korkea musta silinterihattu.

Kaninkolossa alkaa kiivas valmistautuminen tontun tuloon. Mutta tuleeko tonttu? Voiko ärtyisästä kotitontusta sukeutua kovasti odotettu hieno joulutonttu?

Joulukuun ensimmäisenä päivänä luimme kalenterikirjan ensimmäisen luvun.

"Noin, se oli ensimmäinen luku", sanoin. "Huomenna jatketaan."

"Lue vielä", kuusivuotiaani pyysi. "Lue edes ihan vähän."

"No, jos ihan pikkuisen..." epäröin. "Mutta sitten huomiselle jää vähemmän luettavaa."

"Lue!" tytär komensi topakasti.

Ja kuinkas sitten kävikään? Joka kerta kun yritin lopettaa, tytär määräsi: "Lue!" Ja hupsis, sitten koko kirja olikin jo luettu. Luimme 101-sivuisen kalenterikirjan yhdellä kertaa heti joulukuun ensimmäisenä päivänä. Adventtikirjat eivät taida oikein olla meidän juttumme. Emme malta lopettaa lukemista ajoissa.

Tarinaan olimme molemmat tyytyväisiä. Kirja oli myös visuaalisesti viehättävä. Pidän yleensäkin Eva Erikssonin kuvituksista ja tämäkin kuvitus oli onnistunut. Erityistä kiitosta annan kirjan oikeasta kluuttiselästä.

Onko teillä kokemuksia adventtikirjoista?

Nyt hiljaa, hiljaa hiivitään näin Kardemumman yössä

Pienessä Kardemumman kaupungissa asuvat muun muassa poliisimestari Paavali, makkaramestari, raitiovaununkuljettaja Jytkynen, parturi Listi, Remo ja Popi, Tommi, pikku Kamomilla, Sohvi-täti ja vanha Topias.

Vaan tiedätkö, keitä asuu Kardemumman kaupungin ulkopuolella kummallisessa vanhassa talossa? Siellä asuvat rosvot Kasper, Jesper ja Joonatan lemmikkileijonansa kanssa.

Heistä kaikista voi lukea Thorbjørn Egnerin kirjasta Kasper, Jesper ja Joonatan — kolme iloista rosvoa (WSOY). Kirjan norjankielinen alkuperäinen nimike Folk og røvere i Kardemomme by on ehkä kuvaavampi, koska kirja ei keskity pelkästään rosvoihin.

Norjakielinen alkuteos ilmestyi jo vuonna 1955 ja suomennos 1957. Kirja on noussut klassikon asemaan. Lapsena Kolme iloista rosvoa oli yksi lempikirjoistani. Siitä tehty näytelmä saattaa peräti olla ensimmäinen näytelmä, jonka näin oikeassa teatterissa.

Kirja sopii loistavasti musiikkinäytelmäksi, sillä tekstin lomassa vilisee lauluja eli runomuotoisia jaksoja, jotka onkin sävelletty lauluiksi, useimmat Egnerin itsensä toimesta. Muistan yhä useimpien sävelen, sillä minulla oli ne lapsena kasetilla. Kasetti ilmeisesti on yhä tallessa vanhempieni luona. Se täytyy saada sieltä pikimmiten kuunneltavaksi.

Lapsuuden teatterikäynnistä on jäänyt mieleeni, kuinka jossain vaiheessa näytelmää vapaaehtoisia lapsia pyydettiin tulemaan lavalle esittämään aaseja, kameleita, leijonia ja ties mitä. Kardemumman kaupungissa nimittäin kulkee kaduilla aaseja, kameleita ja joskus jopa elefantteja. Se on merkillinen kaupunki, jossa tapahtuu sellaista, mitä muualla ei tapahdu.

Minuakin kävi joku näyttelijöistä houkuttelemassa lavalle, mutta en uskaltanut mennä. Jälkeenpäin se vähän harmitti.

Kardemumma vaikuttaa mukavalta pikkukaupungilta. Siellä juhlitaan Kardemumman päivää hauskan ulkoilmajuhlan merkeissä, ja kun vanha Topias täyttää 75 vuotta, koko kaupunki muistaa häntä.

Ainoa varjopuoli tuntuu olevan rosvot, joista on harmia varsinkin kauppiaille. Kun ruokakomero tyhjenee Kasperin, Jesperin ja Joonatanin talossa, kolmikko suuntaa yön pimeydessä ryöstöretkille Kardemumman kaupunkiin. Mennessään he laulelevat:  

"Nyt hiljaa, hiljaa hiivitään
näin Kardemumman yössä.
On kaikki kansa pötköllään,
vain rosvot raataa työssä.
Kun pakko on niin siepataan,
ei tarpeetonta milloinkaan.
Hei rensselit selkään ja nassakat kourahan,
Kasper ja Jesper ja Joonatan!"

Kun poliisimestari Paavalia patistetaan puuttumaan asiaan, hän vain toteaa: "Oletko sinä koskaan ottanut vangiksi ihmisiä joilla on leijona?"

Lopulta kauppiaat joutuvat itse tarttumaan toimeen, jotta rosvot saadaan vangittua. Vankeusaika tekee Kasperille, Jesperille ja Joonatanille hyvää. Alkaa kolmen rosvon matka yhteiskunnan kelvollisiksi jäseniksi. Kun heidän tielleen vielä osuu mahdollisuus loistaa kaupungissa sankareina, he toteavat, ettei rikolliseen elämään enää tarvitse palata.

Hauskasti kirjoitettu, tekijän itsensä kuvittama tarina on kestänyt hyvin aikaa. Se kiinnosti kuusivuotiastani yhtä paljon kuin minua lapsena. Suosittelemme!

Thorbjørn Egner (teksti ja kuvat): Kasper, Jesper ja Joonatan — kolme iloista rosvoa
Norjankielinen alkuteos: Folk og røvere i Kardemomme by
Suomennos: Aila Meriluoto
Kustantaja: WSOY 1999. 11. p.

 

Pieni Helmet-lukuhaaste 2020
Merkitsen kirjan listallemme kohtaan 5 "kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera".

 

 

Lastenkirjoissa ukkostaa

Taivas tummenee. Taitaa tulla ukkonen, arvelen. Sitten jyrähtää. Kaksi kaksivuotiasta seisoo pihalla hämmästyneinä äitien kiirehtiessä selittämään, että ei mitään hätää, se on vain ukkonen. Lapset reagoivat eri tavalla. Toinen pillahtaa itkuun. Oman kaksivuotiaani silmät kirkastuvat. Ahaa, tällainen siis on ukkonen! Voin nähdä oivalluksen lampun syttyvän hänen päässään.

Olemme lukeneet ukkosesta, ja nyt tyttäreni kokee elämänsä ensimmäisen tiedostetun ukkosen. Kun juoksemme suojaan vesipisaroiden alkaessa putoilla, pienokaiseni nauraa onnesta. Jyrähdysten ja sateen kohinan läpi kuulemme vielä toisen parivuotiaan hätääntyneen itkun.

Tarinan opetus: lukekaa lapsillenne kirjoja! 😉 Tämä muutaman vuoden takainen tapaus muistui mieleeni jokin aika sitten, kun ukkosti.

Olen aina rakastanut ukkosta. Ihmiselle tekee hyvää silloin tällöin tulla muistutetuksi, että luonnonvoimien edessä olemme loppujen lopuksi aika pieniä.

Lapsena heittelin ukkosella viinirypäleitä ulos ikkunasta yrittäen lepyttää taivaan voimia. Ei ehkä ollut paras ajatus ottaen huomioon, että kotimme oli kuudennessa kerroksessa tiheästi asutulla alueella. Mutta hauskaa se oli! Ukkosen jyrinää oli niin kiva kuunnella oman kodin turvassa.

Kuvakirjoja joissa ukkostaa

Nykyisin ukkosella kaivan esiin kirjoja, joissa ukkostaa. Käperrymme tyttären kanssa sohvan tai sängyn nurkkaan lukemaan niitä. Meillä ei ole yhtään kirjaa, joka kertoisi pelkästään ukkosesta, mutta monta kirjaa, joissa ukkostaa jossain vaiheessa tarinaa.

Günter Neidingerin kirjoittamassa ja Lilo Buschin kuvittamassa kirjassa Sähkö — Korvaamaton energiamuoto (Kirjalito 1994) pureudutaan ukkoseen sähköisenä ilmiönä.

Reetta Niemelän kirjoittamassa ja Leena Lumpeen kuvittamassa kirjassa Miljan kesä (Otava 2015) ukkosen kokee mökillä maalla vaarinsa Ukon kanssa kesää viettävä Milja-tyttö.

Mysi Lahtisen kirjoittamassa ja Virpi Pennan kuvittamassa kirjassa Villikan kesä (Tammi 2010) vehreän saarikaupunginosan lapset pysyttelevät ukkosella majassaan ullakolla ja pelailevat hauskoja pelejä.

Maria Nilsson Thoren kuvittamassa Astrid Lindgrenin tarinassa Saariston lapset — Pelle saa pienen eläimen (WSOY 2020) Pampula ja Pelle joutuvat ukkoseen ollessaan kahdestaan soutuveneessä ja päätyvät pieneen saareen odottelemaan sään paranemista.

Saaressa pidetään ukkosta myös Mauri ja Tarja Kunnaksen kirjassa Kesä Koiramäessä  (Otava 2015). Elsa, Kille ja Aukusti ovat päässeet eräänä heinäkuisena lauantaina rovasti Wareksen kanssa saariretkelle. Leppoisa oleilu katkeaa hirveään ukkosmyrskyyn.

Mauri ja Tarja Kunnaksen kirjassa Koiramäen lapset ja näkki (Otava 2007) kerrotaan tarina entisaikojen emännästä, joka pelkäsi ukkosta ihan kamalasti.

Ukkoseen liittyviä uskomuksia

Ennen vanhaan ihmisillä ei ollut kunnon tietoa ukkosesta ja sen syistä. Villikan lapset tietävät, että viikinkien ukkosenjumala oli Tor. Ollessaan pahalla tuulella se ajoi mustien hevosten vetämissä vaunuissa pitkin taivaan kantta ja viskoi nuolia. Hevosten kaviot aiheuttivat jyrinän ja nuolet näkyivät salamoina. (Lahtinen 2010).

Muinoinen Komeron talon emäntä pelkäsi ukkosta vallan kamalasti. Ukkosella hänellä oli tapana voivotella: "— Taivaan isä ajaa kolikolirattailla pilvien päällä". (Kunnas 2007)

Monet pelkäävät ukkosta. Jopa aina niin rohkea Pampula kiljuu ja peittää kasvonsa ukkosen jyrähtäessä. "Hän oli kyllä urhea kuin sotapäällikkö, mutta hänellä oli yksi heikkous. Hän pelkäsi ukkosta, vaikka hänen oli vaikea sitä myöntää." (Lindgren 2020)

Sähköinen ilmiö

Nykyisin tiedetään, että ukkonen on luonnossa esiintyvä sähköinen ilmiö. Se voi olla vaarallinen, sillä salama saattaa iskiessään sytyttää tulipalon. Ukkosella ei saa mennä uimaan eikä puun alle, sillä salama iskee usein veteen tai yksinäisiin puihin. (Neidinger 1994)

Kun salama iski entisinä aikoina suoraan Komeron talon savupiippuun, oli leikki kaukana (Kunnas 2007). Onneksi taloissa nykyisin on ukkosenjohdattimet, sillä ukkosenjohdattimella varustetussa rakennuksessa on ukkosella turvallista (Neidinger 1994). Siitä huolimatta vedän Miljan ja Ukon tavoin ukkosella töpselit irti seinästä (Niemelä 2015).

Ukkosen sähköiseen luonteeseen liittynee se, ettei Ukon mukaan ukkosella saa kutoa sukkaa eikä silittää kissaa — ainakaan vastakarvaan. (Niemelä 2015)

Ukkonen nousee nopeasti

Milja tuntee ukkosen lähestymisen päänsärkynä ja painostavana ilmana. Ukkonen alkaa yleensä nopeasti. Milja ehtii hädin tuskin kerätä lelut pihalta kastumasta. (Niemelä 2015)

Villikan lapset tietävät, että laskemalla voi arvioida, kuinka kaukana ukkonen on.

"Yhtäkkiä leimahti salama ja valaisi taivaan. Se näkyi ikkunasta. Tilli alkoi laskea oikein hitaasti. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi ja sitten jyrähti.

   — Se on kahden kilometrin päässä täältä, hän sanoi." (Lahtinen 2010)

Salamasta jyrähdykseen kuluva sekunttimäärä siis jaetaan kolmella, jolloin saadaan ukkosen etäisyys kilometreissä.

"[Sade] kohosi kuin seinä lyijynharmaasta vedestä ja lähestyi nopeasti. Parin sekunnin kuluttua se olisi heidän päällään kuin vedenpaisumus.

     — Juokse! huusi Pampula ja juoksi edellä pitkin rantakallioita kauempana näkyvien puiden suojiin."

(Lindgren 2020)

Kun ukkonen on päällä, ei voi tehdä juuri muuta kuin pysytellä suojassa ja odottaa, että se menee ohi.

"Satoi mahtavalla kohinalla. Salamat välähtelivät. Ukkonen mörähteli ja mylvi. Oli melkein pimeää. Milja istui sängyllä ja kuunteli ukkosen ääniä. Pari kertaa ukkonen iski hirveällä ryskeellä jossakin aivan lähellä."  (Niemelä 2015)

Ukkonen on nopeasti ohi

Kaikki on ohi yhtä nopeasti kuin alkoikin. Ukkonen jättää jälkeensä suuria lätäköitä ja litimärän puutarhan. (Niemelä 2015)

"Myrsky oli ohi yhtä äkkiä kuin se oli noussutkin. Kaikki olivat likomärkiä.

— Kyllä kesä kuivaa, minkä kastelee, naureskeli rovasti." (Kunnas 2015)

Ukkosta pelänneen Pampulan mieliala kohoaa heti ukkosen mentyä. "Mikään ei enää pelottanut häntä, sillä ukkonen oli lakannut ja pian loppuisi sadekin." (Lindgren 2020)

Lähteenä käytetyt kirjat

Mauri ja Tarja Kunnas: Koiramäen lapset ja näkki. Otava 2007.

Mauri ja Tarja Kunnas: Kesä Koiramäessä. Otava 2015.

Mysi Lahtinen — kuv. Virpi Penna: Villikan kesä — Puuhaa ja leikkejä lomalle. Tammi 2010.

Astrid Lindgren — kuv. Maria Nilsson Thore — suom. Laila Järvinen: Saariston lapset — Pelle saa pienen eläimen. WSOY 2020.

Günter Neidinger — kuv. Lilo Busch — suom. Tiina Hailla: Sähkö — Korvaamaton energiamuoto. Kirjalito 1994.

Reetta Niemelä — kuv. Leena Lumme: Miljan kesä. Otava 2015.