Vakiinnuttavatko adventtikirjat paikan suomalaistenkin joulun odotuksessa?

Joka vuosi minun on tehnyt mieli päästä lukemaan tyttärelleni joulukalenterikirjaa eli 24:ään lukuun jaettua teosta, joka johdattelee kohti jouluaattoa jouluisen tarinan myötä. Tänä vuonna arvelin, että kuusivuotiaan kanssa tällainen jo onnistuisi.

Ruotsissa 24-lukuiset adventtikirjat (adventsbok) ovat jo pitkään olleet suosittuja. Carolan Barnboggsbloggenista voi käydä kurkkimassa, millaisia kalenterikirjoja Ruotsissa on tänä vuonna ilmestynyt. 

Nyt kalenterikirjat ovat rantautuneet Suomeenkin, ja niitä on alettu tehdä suomalaisin voimin. On kiinnostavaa nähdä, vakiinnuttavatko ne paikkansa suomalaisessa joulun odotuksessa.

Yöjuna

 

Ahvenanmaalaisen Karin Erlandssonin Nattexpressen eli Yöjuna (S&S 2020) on ensimmäinen suomenruotsalainen adventtikirja. Se julkaistiin yhtä aikaa Ruotsissa ja Suomessa (suomennos Anu Koivula). Maaginen seikkailukertomus on koukuttavaa luettavaa. Luvut loppuvat juuri niin jännittävästi, että seuraavan päivän lukuhetkeä odottaa malttamattomana. 

Kirja on saanut erinomaisen vastaanoton, ja se on luettu ja esitelty jo monessa kirjablogissa. Kirjassa on Peter Bergtingin sarjakuvamainen kuvitus.

Teos on ansaitusti valittu Runeberg Junior -palkintoehdokkaaksi. Perusteluissa sanottiin mm. seuraavasti:"Nattexpressen on rikastuttava lukukokemus. Se on kiehtova, jännittävä ja monitasoinen kirja, joka vie lukijansa aivan uusiin ulottuvuuksiin. Kirja antaa lukijalleen tilaa luoda sisäisiä kuvia."

Kuusivuotiaalle Yöjuna ei kuitenkaan vielä sovellu, joten selvittelin muita vaihtoehtoja.

Pandakaksoset joulun jäljillä

 

 
Tänä vuonna on ilmestynyt myös suomalainen adventtikirja Pandakaksoset joulun jäljillä (Otava 2020). Sen on kirjoittanut Kirsti Manninen ja kuvittanut Ninka Reittu. Kirjan 24 lukua johdattavat pienet joulun odottajat kohti aattoa pandakaksosten Bain ja Hein seurassa. Kuumailmapallolla Suomeen saapuneet pandat tarvitsevat Joulupukin apua. Matkalla kohti pohjoista ne tutustuvat suomalaisiin jouluperinteisiin ja ottavat osaa jouluvalmisteluihin. Mutta pääsevätkö ne Joulupukin luo?

Suuren metsän joulu

 

Kirja pandakaksosista olisi ehkä uponnut hyvin kuusivuotiaaseeni, mutta päädyin kuitenkin valitsemaan ruotsalaisen Ulf Starkin kirjoittaman ja Eva Erikssonin kuvittaman adventtikirjan Suuren metsän joulu (WSOY 2014, suomennos Kati Valli), koska se löytyi valmiiksi hyllystämme, emmekä olleet sitä vielä koskaan lukeneet.

Kirja kertoo perinteisestä kotitontusta, sellaisesta satoja vuosia vanhasta ukkelista, joka joskus oli menestyvän maatilan haltia. Nyt se on yksinäinen, äreä ukko, joka asustaa autioituneella tilalla. Ihmiset ovat muuttaneet pois, ja portissa roikkuu kulunut kyltti, jossa lukee: "Tarjoa! Hieno tont". Viimeisen tavun t ja i ovat aikojen saatossa murtuneet pois.

Kirja kertoo myös metsän eläimistä, erityisesti kaniiniperheestä, joiden kotikolon tienoille myrskytuuli eräänä päivänä kyseisen kyltin lennättää. Aikansa asiaa selviteltyään ja muita eläimiä konsultoituaan kaniinit tulevat siihen tulokseen, että hieno tonttu on tulossa käymään ja sille täytyy tarjota hyvää ruokaa.

Kaniinit eivät ole koskaan kuulleet joulusta, mutta muilta eläimiltä ne saavat selville, että joulu on aikaa, jolloin tontut liikkuvat. Lukiessa mieleeni tuli Tove Janssonin Kuusi-novelli ja muumiperhe, joka ei myöskään tiennyt mikä joulu on — varsinkin kun kaniini-isälläkin on korkea musta silinterihattu.

Kaninkolossa alkaa kiivas valmistautuminen tontun tuloon. Mutta tuleeko tonttu? Voiko ärtyisästä kotitontusta sukeutua kovasti odotettu hieno joulutonttu?

Joulukuun ensimmäisenä päivänä luimme kalenterikirjan ensimmäisen luvun.

"Noin, se oli ensimmäinen luku", sanoin. "Huomenna jatketaan."

"Lue vielä", kuusivuotiaani pyysi. "Lue edes ihan vähän."

"No, jos ihan pikkuisen..." epäröin. "Mutta sitten huomiselle jää vähemmän luettavaa."

"Lue!" tytär komensi topakasti.

Ja kuinkas sitten kävikään? Joka kerta kun yritin lopettaa, tytär määräsi: "Lue!" Ja hupsis, sitten koko kirja olikin jo luettu. Luimme 101-sivuisen kalenterikirjan yhdellä kertaa heti joulukuun ensimmäisenä päivänä. Adventtikirjat eivät taida oikein olla meidän juttumme. Emme malta lopettaa lukemista ajoissa.

Tarinaan olimme molemmat tyytyväisiä. Kirja oli myös visuaalisesti viehättävä. Pidän yleensäkin Eva Erikssonin kuvituksista ja tämäkin kuvitus oli onnistunut. Erityistä kiitosta annan kirjan oikeasta kluuttiselästä.

Onko teillä kokemuksia adventtikirjoista?

Äitienpäivän ahdistus

Tänään vietetään äitienpäivää. Jostain syystä äitienpäivä ei ole koskaan ollut suosikkijuhlani. Ehkä se liittyy siihen, että jouduin odottamaan äitiyttä niin kauan. Monen vuoden ajan tuo juhla oli minulle ahdistava muistutus siitä, mitä elämästäni puuttui.

Ensimmäinen äitienpäiväni äitinä ei sujunut hyvin sekään. Tyttäreni oli silloin parikuinen. Olin epäonnistunut imetyksessä, ja taisin olla aika väsynyt. Suurimman osan päivästä itkin.

En ole vieläkään päässyt oikein sinuiksi äitienpäivän kanssa. En kai koe ansaitsevani juhlintaa, kun en aina jaksa tai osaa olla täydellinen äiti.

Äitienpäivästä vähän ahdistuneena en halua esitellä mitään suloista kirjaa, jossa äitiys esitetään kiiltokuvamaisen ihanana. 

Ajattelin ensin ottaa käsittelyyn Annamari Ruohosen kirjan Kadonnut äitini. Siinä pienen kertojahahmon isi ja äiti ovat riidelleet, ja yön aikana äiti on häipynyt kotoa. Lapsi yrittää selvitä ahdistavista ja surullisista tunteistaan tappelemalla suuren mielikuvituskoiran kanssa. Vaikka kirja on tavallaan hieno, se on myös kamala, ja itkin sitä lukiessani. 

Päätin, ettei tämä kirja sovi minulle äitienpäiväkirjaksi, sillä se ei kuvaa minua millään tavalla. En ikinä jättäisi lastani, eikä meillä mieheni kanssa ole tapana riidellä.

Halusin kuitenkin löytää kirjan, jossa äiti nähdään totutusta poikkeavassa roolissa. Ulf Starkin kirjoittama ja Mati Leppin kuvittama Kun äiti karkasi kotoa sopii mielentilaani hyvin.

Kirjan kertojahahmo on pieni poika, joka ryhtyy eräänä kesäpäivänä intiaaniksi. Keittiössä hän kohtaa äidin, joka on paistamassa possunkyljyksiä.

"– Oletko sinä edelleen intiaani?

  – Joo, sanoin. – Pieni Mykkäjalka. Entä sinä?

  – Minä olen Suuri Surullinen Rasvankäry, äiti huokasi ja käänsi toisen kyljyksen. –⁠ Kalpeanaamojen kesäorja.

  – Okei, sitten minä vapautan sinut, sanoin ja nousin.

  Ja niin minä vapautin.

  Mutta ensin äiti riisui esiliinan, pesi naamansa vesiämpärissä ja iski isoisän puoliksi paistetut kyljykset isän puukolla keittiön oveen.

  'Menee myöhään! Rasvankäry' hän kirjoitti lapulle.

  Ja pudotti lapun paistinpannuun." 

Äiti ja poika lähtevät yhdessä seikkailemaan. He lainaavat luvatta venettä, koska tänään on äidin mukaan päivä, jolloin saa tehdä mitä vaan. 

He löytävät rauhallisen lahdenpoukaman, jossa äiti vapautuu. Yhtäkkiä äidillä, jolla yleensä aina on kauheasti muita hommia, on aikaa olla läsnä lapselleen. Hänen mieleensä muistuu oman lapsuuden intiaanileikit.

Karkumatka yhdessä lapsen kanssa saa äidin virkistymään ja kestämään taas paremmin arkea.

Jos joskus tarvitsen itse irtiottoa, niin juuri näin haluan sen tehdä – yhdessä lapsen kanssa. En niin kuin Ruohosen kirjassa – lapsen hyläten. Sillä kun ihminen on tullut äidiksi, ei äitiys hänestä lähde enää pois, eikä äidin roolista voi niin vain kävellä ulos. 


Ulf Stark: Kun äiti karkasi kotoa

Kuvitus: Mati Lepp
Ruotsinkielinen alkuteos: När mamma var indian
Suomennos: Marja Kyrö
Kustantaja: Tammi 2002

Hannamari Ruohonen (teksti ja kuvat): Kadonnut äitini
Kustantaja: S&S 2017