torstai 28. helmikuuta 2019

Kalevalaa lapsille

Tänään vietetään Kalevalan päivää. Elias Lönnrotin Kalevalan tunnetuin laitos ilmestyi 170 vuotta sitten. On selvää, että se on vaikuttanut valtavasti suomalaiseen kulttuuriin ja taiteeseen, mutta puhutteleeko se yhä tämän päivän ihmisiä? Miten sitä tehdään tunnetuksi nykyajan lapsille?

Muistan, että ala-asteella soitimme kanteletta ja lauloimme kalevalaisia säkeitä, sellaisia kuin ”Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iänikuinen...” 


Innostuin Kalevalasta ensimmäisen kerran vasta yläasteella, kun meidän piti kirjoittaa runo kalevalamitalla. Olin kirjoitellut paljonkin runoja, mutta yleensä aina riimimuodossa. Kalevalan kaunis runomitta alkusointuineen oli kiehtova. Sitä paitsi siinä oli jotain tuttua. Eikä ihme. Suurin osa suomalaisista saa ensikosketuksensa kalevalaiseen runouteen jo heti vauvana, sillä monet perinteiset tuutulaulut ovat kalevalamitassa.

Lopullisesti hurahdin Kalevalaan opiskellessani yliopistossa. Folkloristiikan sivuaineopintoihini kuului myös kansanrunouden kursseja. Silloin opin todella arvostamaan hienoa suomalaista runoperintöä. On selvää, että haluan lapsenikin oppivan tätä kulttuuriperintöä.


Olen aloittanut kehtolauluilla. Tässä kolme suosikkiamme kalevalamittaisista kehtolauluista:

"Tuu, tuu tupakkirulla,
mistäs tiesit tänne tulla?
Tulin pitkin Turun tietä,
hämäläisten Härkätietä.

Mistäs tunsit meidän portin?
Näin teidän uuden portin.
Haka alla, pyörä päällä,
karhuntalja portin päällä."

"Nuku, nuku nurmilintu,
väsy, väsy västäräkki.
Nuku kun sua nukutetaan,
väsy kun sua väsytetään."

"Nuku, nuku nukkeroinen,
pane maata mansikkainen.
Uni ulkoa tulevi,
unen poika porstuasta." 

Kehtolaulujen jälkeen seuraava askel on ollut kertoa joitain Kalevalan tarinoita lyhyesti omin sanoin, kun olemme olleet katsomassa aiheeseen liittyvää taidetta museoissa. Haluan, että tyttäreni tietää, mistä on kyse, kun hän katsoo esim. Suomen kultakauden taidetta. 

Nyt tyttäreni alkaa olla jo sopivan ikäinen tutustumaan Mauri Kunnaksen Koirien Kalevalaan. Mauri Kunnasta on paljosta kiittäminen Suomen historian ja kansankulttuurin kertojana ja kuvittajana lapselle mieluisassa muodossa.


 
Kunhan tyttäreni hiukan kasvaa, otan lukuohjelmaamme Suomen lasten Kalevalan, jonka on kertonut Kirsti Mäkinen ja kuvittanut Pirkko-Liisa Surojegin. Teos kertoo Kalevalan tapahtumat suorasanaisesti, mutta rinnalle on ripoteltu runomittaisiakin pätkiä Kalevalasta, mikäli haluaa saada tuntuman aidon Kalevalan kieleen.




Kalevalan kertomukset voivat olla aika haastavia pienelle lapselle, koska ne kertovat niin tyystin eri maailmasta kuin missä itse elämme. Siksi onkin tärkeää edetä lapsen ehdoilla keskustellen yhdessä luetusta ja tuputtamatta liikaa asiaa, jos lapsi ei ehdi sitä sulattamaan.



Mauri ja Tarja Kunnas: Koirien Kalevala
Kustantaja: Otava 1992

Kirsti Mäkinen: Suomen lasten Kalevala
Kuvitus: Pirkko-Liisa Surojegin
Kustantaja: Otava 2002


tiistai 26. helmikuuta 2019

Pikku jääkarhu löytää mammutin

Tyttäreni on innostunut mammuteista. Niinpä kun näin divarissa lastenkirjan nimeltään Pikku jääkarhu löytää mammutin, ostin sen saman tien. Kirjan on kertonut Per Flyndersø ja kuvittanut Hermann Altenburger.



Pohjoisnavalla asuva Pikku Jääkarhu saa nelivuotissyntymäpäivälahjaksi lapion ja ämpärin. Se innostuu kaivamisesta niin, että päättää kaivaa tunnelin pingviinien luo Etelänavalle asti.

Lapio kolahtaa johonkin kovaan. Se näyttää ihan syöksyhampaalta! Vanhempien avulla kaivamista jatketaan ja lumen alta alkaa paljastua ihka oikea mammutti. Asiasta täytyy tietysti heti ilmoittaa museoon.

Eräänä päivänä sitten neljä museomiestä surauttaa paikalle lumikelkalla ihmettelemään harvinaista löytöä. Koko eläin kaivetaan esiin.

"Sitten he tutkivat jättiläisen kärsänkärjestä hännänhuippuun ja toteavat, että se on varmasti mammutti. Mammutit elivät maapallolla tuhansia vuosia sitten.
Se on varmaan muinoin mennyt jäälle ja ajautunut jäälautalla merelle. Lopulta se on kuollut nälkään ja peittynyt paksuun lumikerrokseen. Kovassa kylmyydessä eläin on säilynyt kuin jättiläispakastimessa." 

Museoväki siirtää mammutin helikopterilla museoon ja kutsuu Pikku Jääkarhun perheineen sitä katsomaan. Jääkarhut haluavat mielellään nähdä mammutin uudelleen, mutta museo on kaukana kaupungissa. Kukaan perheenjäsenistä ei ole käynyt siellä aiemmin.

Pitkästä matkasta tulee melkoinen seikkailu, jonka aikana joudutaan mm. lumipyryyn, tippukiviluolaan ja kuohuvaan koskeen. Lopulta kaupunkiin sentään päästään. 

Museossa Pikku Jääkarhu perheineen otetaan sankareina vastaan. Mammutti on täytettynä uljaan näköinen. Kotimatkasta tulee yhtä suuri elämys kuin menomatkasta.

Pikku Jääkarhu löytää mammutin on ihan kiva peruskuvakirja. Aiheessa olisi mielestäni ollut aineksia paremmaksikin tarinaksi. Olisin kaivannut kertomukseen hiukan enemmän syvyyttä. Lapsi ei sellaista osannut kaivata ja hän viihtyi hyvin kirjan parissa.


Pikku jääkarhu löytää mammutin
Teksti: Per Flyndersø
Kuvitus: Hermann Altenburger
Tanskankielinen alkuteos: Lille isbjörn finder en mammut
Suomennos: Ulla Ropponen
Kustantaja: Oy Satusiivet - Sagovingar Ab / Lasten Parhaat Kirjat 1996


sunnuntai 24. helmikuuta 2019

Sanaton kirja toimii yli kielirajojen

Teimme talvilomamatkan Berliiniin, enkä tietenkään välttynyt tuomasta sieltä tuliaisena kirjaa. Saksantaitoni on hiukan ruosteessa, joten luulin, ettei tältä matkalta tarttuisi mukaan kirjoja. Tekniikan museon (Deutsches Technikmuseum Berlin) museokaupasta löytyi kuitenkin teos, jota en voinut vastustaa.

Julie Völkin Guten Morgen, kleine Straẞenbahn! on sanaton kirja. Minun ei siis tarvitsekaan osata saksaa, sillä kuvat kertovat tarinan. Sanattoman kirjan ideana on, että lukijat sepittävät itse kertomuksen kuvien pohjalta. Tarinaa ei anneta valmiina, vaan lapsi saa käyttää omaa mielikuvitustaan ja harjoitella kertojanlahjojaan.

Teimme tyttäreni kanssa niin, että katsoimme ensin yhdessä kirjan läpi. Tutkimme kuvia ja mitä niissä näkyy. Hahmottelimme hiukan juonta, joka kuvien pohjalta olisi mahdollista rakentaa. Sitten tyttäreni halusi katsoa kirjan uudelleen läpi yksin. Tämän jälkeen hän "luki" kirjan minulle. 

Hän onnistui erinomaisesti tavoittamaan kirjasta oleellisen. Olemme tutustuneet sanattomiin kirjoihin aiemminkin ja tyttärelläni on ollut vaikeuksia löytää omaa ääntään. Olinkin äärettömän ilahtunut, kun kehitystä oli nyt selvästi tapahtunut.



Guten Morgen, kleine Straẞenbahn! kertoo pienestä raitiovaunusta, joka kuljettaa matkustajia suloisessa pikku kaupungissa. Aamulla aikaisin raitiovaununkuljettaja herää raitiovaunussaan! Koko kaupunki heräilee. Leipomo avaa ovensa ja lehtikioskin luukut avataan. 

Pian ensimmäiset matkustajat nousevat kyytiin: kalanainen, kutova mummo ja koulupoika, joka on löytänyt maasta maailmanpyörälelun. Kalanainen jää pois kalakioskin luona, ja lisää matkustajia nousee kyytiin, mm. äiti lapsikatraan ja lastenvaunujen kanssa. Kutovan mummon punainen kutomus edistyy matkan aikana huimaa vauhtia. Hän jää pois Eläintarhan pysäkillä ja pian kirahvin kaulassa nähdään uusi punainen kaulaliina.

Jokaisella sivulla on mielenkiintoista ja humorististakin havaittavaa. Bongasimme eräässä ikkunassa aaveen, ja erilaisia eläimiä kurkistelee vähän siellä sun täällä. Yksi niistä näyttää täsmälleen samalta kuin leijona kirjassa Das Löwenmädchen (Gerstenberg 2014), joka on Völkin ensimmäinen kirjankuvitus Kim Fupz Aakesonin tekstiin.

Loppua kohti kirja käy yhä karnevalistisemmaksi. Vai mitä sanotte jäätelöä ostavasta pingviinistä ja kahvilassa istuvasta krokotiilista?

Völkin kuvitustyyli erottuu massasta. Lyijykynällä piirretyt kuvat ovat vain osin väritettyjä. Pieni raitiovaunu nähdään joka aukeamalla keltaisen ja punaisen väreissä, mutta muuten Völk on valinnut maisemasta vain muutamia yksityiskohtia korostettavaksi värein. Keltaista nähdään paljon. Heräävän kaupungin lyhdyt, lamput ja muut valonlähteet hehkuvat keltaisina ja luovat vaikutelman aamuhämärästä. Kaiken kaikkiaan kirjan värimaailma on rauhallinen ja maanläheinen.

Völk sai kirjallaan vuonna 2017 itävaltalaiselle lasten- tai nuortenkirjalle myönnettävän valtionpalkinnon Österreichischer Kinder- und Jugendbuchpreis. Samana vuonna saksalainen Stiftung Buchkunst valitsi kirjan kauneimpien saksalaisten kirjojen joukkoon: die schönsten deutschen Bücher 2017.

Olin hiukan pettynyt, kun tajusin, ettei kirjailija itse asiassa olekaan saksalainen vaan itävaltalainen. Saksan matkalta olisi ollut kiva tuoda saksalainen kirja. No, kustantamo sentään on saksalainen. 

Itävaltalainen Völk on syntynyt Wienissä, ja raitiovaunu, jonka hän on ikuistanut kirjaansa on wieniläinen "Bim". Wien sai ensimmäisen raitiovaunulinjansa jo vuonna 1865, joten vuonna 2015 oli wieniläisen raitiovaunun 150-vuotisjuhlavuosi. Liekö Völk saanut siitä idean kirjaansa?


Julie Völk: Guten Morgen, kleine Straẞenbahn!
Kustantaja: Gerstenberg 2016
2. painos 2018


VINKKI

Tässä muutamia muita sanattomia kirjoja:
  • Molly Idle: Flora and the Flamingo, Chronicle Books LLC 2013
  • Joanne Liu: My Museum, Prestel Junior 2017
  • Leena Mäkinen, Anne Suvanto ja Soile Ukkola: Eetu, Iitu ja kertomattomat tarinat - Lapsen kerrontataitoja kehittävä satukirja, PS-kustannus 2017
  • Sanna Pelliccioni: Meidän piti lähteä, S&S 2018


perjantai 22. helmikuuta 2019

Partiolaiset jännittävällä retkellä

Tänään on partiolaisten muistelemispäivä (World Thinking Day). Muistelemispäivänä ajatellaan muiden maiden partiolaisia ja kerätään rahaa mm. kehitysmaiden partiolaisten auttamiseksi.

En ole koskaan kuulunut partioon, mutta sisareni oli innokas partiolainen. En taida itse olla sellaista ihmistyyppiä, joka nauttisi metsässä laavussa nukkumisesta tai puukolla vuoleskelusta. On huomattavasti hauskempaa ja helpompaa uppoutua nojatuoliin kirjan kanssa.


Koska partiolaisuus kuitenkin periaatteessa on mielestäni kannatettavaa, valitsin partiolaisten muistelemispäivän kunniaksi esiteltäväksi partioaiheisen kirjan. Kyseessä on Marketta Tammiston kirjoittama ja Marja Muhosen kuvittama Vilperit ja taulukäärön arvoitus. Teos on hämäläisen partiopiiritoiminnan 70-vuotisjuhlajulkaisu vuodelta 1991.


Kirja alkaa partiolaisten kevätparaatilla. Mukana marssimassa ovat kirjan päähenkilöt Vilperi-vartiolaiset. Heillä on tiedossa kevätretki Mustalammelle. Ilmassa on uhkan tuntua. Metsäyhtiö aikoo myydä Mustalammen maat ja partiolaisten retkeily siellä loppunee. Kunpa lippukunnalla olisi rahaa maiden ostoon.

Kevätretken aikana Vilperit käyvät hauskanpidon lisäksi kunnon partiolaisten tavoin auttamassa mummu Muttilaista kevätsiivouksessa, kuten joka kevät. Vinttiä järjestellessään Make tekee kiinnostavan löydön. Kaapin päältä löytyy kehystämätön maalaus. Voisiko se olla aito Dollen-Tollola?

Mummu Muttilainen vahvistaa, että hänen vaarinsa tunsi aikoinaan kuuluisan taitelija Dollen-Tollolan. Hän antaa partiolaisten toimittaa maalauksen asiantuntijoiden arvioitavaksi. 

Vilperit kokevat sydämentykytyksiä öisen leirin pimeydessä, kun on syytä epäillä tauluvarkaiden liikuskelevan lähistöllä. Pian lehdet saavat kirjoitettavaa ja partiolaiset kuvansa sanomalehteen.

Vilperit ja taulukäärön arvoitus on hauska ja nelivuotiaalleni sopivan jännittävä kirja. Tarinan lomassa se esittelee partiotoimintaa.


Marketta Tammisto: Vilperit ja taulukäärön arvoitus
Kuvitus: Marja Muhonen
Kustantaja: Hämeen Partiolaiset r.y. 1991
Tuottaja: Ingressi Oy 

keskiviikko 20. helmikuuta 2019

Tytär suosittelee: Affe karkuteillä Lapissa

Ajattelin aloittaa uuden satunnaisesti ilmestyvän kirjoitussarjan nimeltään Tytär suosittelee. Sarjan ideana on, että tyttäreni saa valita itse kirjan, jota hän haluaa suositella muille lapsille. Sitten minä kirjoitan kirjasta. Näin tulen kirjoittaneeksi myös sellaisista kirjoista, joista en muuten kirjoittaisi.

Ensimmäiseksi suosittelemakseen kirjaksi tyttäreni valitsi kirjan Erikoiskoira Affe - Talviseikkailu Lapissa. Se on muotitalo Ivana Helsinki Paola Suhosen perustaneiden siskosten Paola ja Pirjo Suhosen ensimmäinen lastenkirja.


Tosielämän tapahtumiin perustuvassa kuvakirjassa tavataan nelivuotiaat kaksoset Arttu ja Kerttu, heidän Pirkko-tätinsä ja Pirkko-tädin Affe-koira, joka on peräisin löytökoirien tarhasta Virosta.

Nelikko matkaa yöjunalla Lappiin hiihtämään. Matkalaiset majoittuvat kelomökkiin ja sitten vaan sukset jalkaan. Hanki kutsuu!

Evästauolla autiotuvassa kuumennetaan kamiinan lämmössä tofunakkeja ja kasvispihvejä. Mutta voi kauhistus, porotokasta vainun saanut Affe säntää ovesta ulos ja katoaa lumiseen tunturiin. Pirkon ja lasten huudot eivät auta, eikä pimenevässä illassa ole mahdollista lähteä kovin pitkälle Affea jäljittämään.

Jotain on kuitenkin tehtävä, sillä Pirkko-täti on sekaisin huolesta. Affesta tehdään katoamisilmoitus ja Pirkko onnistuu puhumaan poromiehiä etsintäretkelle.

Tietysti tarinalla on onnellinen loppu. Aamulla Affe löytyy hiukkasen kylmettyneenä, mutta muuten kunnossa.

Omasta mielestäni parasta kirjassa on kuvitus. Pikkutarkat kuvat vilisevät tunnistettavia yksityiskohtia: tuotemerkkejä, design-esineitä, kirjoja, lehtiä, julisteita jne. Välillä ollaan kuitenkin jo hyvän maun rajoilla. Tatuoidun Pirkko-tädin matkalukemisena nähdään E. L. Jamesin kirja Fifty Shades of Grey. Liekö paras valinta esiteltäväksi lastenkirjassa? Onneksi lukutaidoton nelivuotiaani ei ymmärrä viittausta.


Äiti: Miksi suosittelet kirjaa?
Tytär: Mä haluan käydä Lapissa. Siellä on ihanan ihanaa! Siellä voi olla mahtavia lumimöykkysiä. Mä haluan nähdä revontulet. Ja joulupukki asuu Lapissa! Siellä on ikuinen talvi. Vai onko?
Ä: Ei ole.
T: Mutta mä luulin, että siellä on ikuinen talvi.
--
Ä: Mitä kirjasta jäi parhaiten mieleesi?
T: Se kun Affe karkasi. Pelastushelikopteri lähti etsimään sitä. Ne lähetti poromiehiä etsimään.
Ä: Oliko siinä oikeasti helikopteri? Eikö se ollut vain puhetta? Ei siinä ainakaan ollut kuvaa helikopterista.
T: Tietty ne tilasi oikeasti helikopterin. Se joka on tehnyt tuon kirjan, ei vaan osannut piirtää helikopteria.

Joskus lasten kommentit voivat yllättää.



Paola ja Pirjo Suhonen (teksti ja kuvat): Erikoiskoira Affe - Talviseikkailu Lapissa
Kustantaja: Tammi 2015


VINKKI

Kirja sopii Pieneen Helmet-lukuhaasteeseen mm. kohtaan 4 eli "Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja" tai kohtaan 7 eli "Kirjassa on kaksoset".

Mitä kirjaa teidän alle 18-vuotiaanne suosittelisivat nelivuotiaalleni?

 

maanantai 18. helmikuuta 2019

Hiihtolomatunnelmissa

Kirpparilta voi tehdä mielenkiintoisia löytöjä. Jokin aika sitten silmiini osui kirja nimeltään Mummi Pupun Hiihtolomayllätys. Koska hiihtoloma oli lähestymässä, tartuin kirjaan, ja kun se ei maksanut juuri mitään, jopa ostin sen.

Koska täällä Helsingissä on tällä viikolla koulujen talvilomaviikko, kirja sopii esiteltäväksi juuri nyt.


Kyseessä on Asta Vuokkomaan kirjoittama ja kuvittama omakustanne. Runomuotoinen teos kertoo kahden pikku pupun, Pupu Ruskean ja Pupu Valkean, hiihtolomasta. Hiihtoloma ei ole enää niin kuin muinoin ennen vanhaan. Lumen sijaan sataa vettä, eikä mummola ole maalla nietosten ympäröimässä mökissä vaan kerrostalossa kaupungissa.

Lomaksi tarvitaan jotain hauskaa puuhaa, ja mummi Pupulla on suunnitelma. Jospa lennetäänkin etelän lämpimään. Näin tehdään ja pian hiihtolomalaiset pulikoivat meressä auringon alla. Mutta ei siinä vielä kaikki. Mummi Pupulla on toinenkin yllätys. Etelästä ei palatakaan suoraan kotiin vaan Lappiin hiihtelemään.

"Perillä tunturissa matkakodossa yövytään.
Aamulla kaikki pirteinä heräillään.

Sukset ja sauvat voi täältä lainata,
enää ei etelän hietikolle kaivata.

Reippaan hiihtoloman aikana,
alkaa kaikille asia valjeta.

Vaikka eivät ole pojat mitään huomanneet,
ovat molemmat täysin valkoisiksi muuttuneet."

Minusta on mielenkiintoista nähdä, millaisia kirjoja ihmiset julkaisevat omakustanteena. Olen itsekin julkaissut omakustanteen: vaarini elämäkerran, kun hänen syntymästään tuli kuluneeksi 100 vuotta. Painos oli tosin vain parikymmentä kappaletta, jotka jaettiin lähisukulaisille. 

Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka suuri oli Mummi Pupun Hiihtolomayllätyksen painos. Jännittävää, että tällainen kirja on päätynyt omaan kirjahyllyyni. Se on vieläpä tekijän signeeraama.


Asta Vuokkomaa (teksti ja kuvat): Mummi Pupun Hiihtolomayllätys
© 2014 Asta Vuokkomaa
Omakustanne
Valmistaja: BoD - Books on Demand, Norderstedt, Saksa 


sunnuntai 17. helmikuuta 2019

Koko Suomi lukee -kampanja ja kokemuksia e-kirjoista

Parhaillaan on meneillään kirjastojen ja kustantajien yhteiskampanja Koko kansa lukee. Viisi e-kirjaa ja yksi e-äänikirja on avattu vapaasti lainattavaksi ilman, että kirjoja tarvitsee jonottaa. Mukana on suomen- ja ruotsinkielisiä teoksia. Kampanja kestää helmikuun 24. päivään asti, joten vielä ehtii mukaan. Lisätietoa saa Kirjastot.fi-verkkosivuilta tai esimerkiksi Helmet-kirjastojen verkkosivuilta.

Olen hurahtanut e-kirjoihin. Löydettyäni kirjaston e-kirjavalikoiman vajaa vuosi sitten olen ehtinyt ahmia jo lukuisia teoksia niin kaunokirjallisuutta kuin tietokirjojakin. E-kirjoja lukee kännykältä aivan uskomattoman nopeasti. 

Työmatkani metrossa kestää vain kuusi minuuttia, mutta siinäkin ajassa ehtii lukemaan yllättävän paljon. Kännykän kapealta näytöltä yhden rivin hahmottaa yhdellä vilkaisulla, joten lukeminen on todella paljon nopeampaa kuin paperikirjan lukeminen.

Helmet-verkkopalvelusta löysin tilastotietoa Helmet-kirjastojen e-kirjoista viime vuodelta. Artikkelin mukaan vuonna 2018 Helmet-kirjastojen e-kirjojen lainaus nousi 26 prosenttia vuodesta 2017. Lainattavien e-kirjojen määrä kasvoi sekin 26 prosenttia.  


E-kirjapalveluita käyttäneiden asiakkaiden määrä nousi melkein yhtä paljon eli 25 prosenttia. Olen itse yksi näistä uusista käyttäjistä ja olen ollut palveluun todella tyytyväinen.
 

Artikkelin mukaan lainattavia e-kirjoja ja äänikirjoja oli Helmet-kirjastojen kokoelmassa vuoden 2018 lopussa yli 14 000 teosta. Lastenkirjoja valikoimassa on mielestäni kuitenkin aika vähän ja niistäkään harva sopii vielä nelivuotiaalle. Se on sikäli ymmärrettävää, että kuvakirja ei ole parhaimmillaan pieneltä näytöltä luettuna.
 

Meillä ei ole tablettia, joten niitä harvoja kuvakirjoja, joita olen e-kirjana lainannut, on luettu kännykän näytöltä. Se onnistuu vain juuri ja juuri. Kuvat menevät tosi pieniksi. Olenkin lainannut e-kuvakirjoja vain matkoilla luettavaksi, jotta olen välttynyt raahaamasta mukaan pinoa painavia kirjoja. 

Pienistä kuvista huolimatta tyttäreni on nauttinut kirjoista, mikä johtuu varmaan enimmäkseen siitä, että häntä on kiinnostanut tavanomaisesta poikkeava formaatti.


Viimeksi luimme e-kirjan Lumiukon maa Hauska rautatrampoliini. Se on kuvakirja, joka kertoo kaukaisessa lumilinnassa asuvasta lumiukkoperheestä. Lumiukkolapset temmeltävät lumileikeissä, kun huomaavat kinosten lomasta pilkottavan jotain erikoista ja ennennäkemätöntä.

Alkaa arvuuttelu siitä, mikä kapine oikein on kyseessä. Se on hyvin suuri ja kiiltävä ja osaa viheltää.

"Huurre ja Hiutale arvailevat mikä se on.
Se on... rautatrampoliini!
Sen päällä voi pomppia, näin, näin ja näin!
Isä on jo herännyt ja juoksee kiireisen näköisenä rautatrampoliinille.
- Tämä on hyvin kehittynyt rautatrampoliini, Isä-Eetu sanoo. - Täällä sisällä on mittari, jonka viisari pomppii kun siihen koputtaa!"


Lumiukkoperheen touhuja kauempaa seuraillut kiltti lohikäärme Hottis on ainoa, joka oivaltaa, mikä esine on oikeasti kyseessä. Kuvista lapsi oivaltanee saman asian ja saa tuntea itsensä fiksuksi.

Teksti oli vähän liian yksinkertaista nelivuotiaalleni, joka on tottunut pidempiin ja haastavampiin tarinoihin. Hauska rautatrampoliini olisi sopinut mielestäni pari-kolmivuotiaalle. Lauseet ovat lyhyitä ja yksinkertaisia ja pidempiä virkkeitä on vältetty, mikä viittaa siihen, että kohderyhmänä ovat hyvin nuoret lapset.

Rautatrampoliinin arvoitusta enemmän minua alkoi askarruttaa, keitä kirjan tekijät oikein ovat. Kirjassa on mainittu heistä vain sukunimet Hilander ja Maygood. Kirjasto on luetteloinut teoksen kuitenkin nimillä Majaluoma ja Hilander.

Googlaamalla selviää, että e-kirjan kustantanut Hima Light Oy on Markus Majaluoman ja Mikko Kunnaksen yritys. Hima Light Oy:n tuotantoa on mm. Majaluoman ja Kunnaksen yhteistyössä syntynyt Albi Lumiukko -animaatiosarja, jota on Suomessa esitetty Pikku Kakkosessa. Ohjelma on loistava vientituote, sillä sitä on esitetty jo noin 30 maassa.

Albi on päässyt myös kirjan sankariksi. Ensimmäinen Albi-kirja Albi käy hammaslääkärissä ilmestyi Kvalitin kustantamana vuonna 2017 ja tänä vuonna on ilmestynyt toinen Albi-kirja Albi lähtee uimakouluun (Kvaliti).

Albi Lumiukko on hyvin samannäköinen kuin Hauska rautatrampoliini -kirjassa näkyvä isä-Eetu. Tyttäreni arvelee, että Eetu on Albin esi-isä. Todennäköisesti hän on oikeilla jäljillä.


Hilander ja Maygood: Lumiukon maa - Hauska rautatrampoliini
Kustantaja: Hima Light 2011
Tekninen toteutus: Kvaliti


lauantai 16. helmikuuta 2019

Saksalaisia kuvakirjoja - Herra Jänis ja rouva Karhu

 
Teimme talvilomamatkan Berliiniin ja ennen matkaa ajattelin, että olisi kiva lukea saksalaisia lastenkirjoja. Huomasin, että tietämykseni saksalaisesta lastenkirjallisuudesta on melkoisen huono. 

Omia hyllyjämme haravoimalla löysin Hartmut Bieberin Karra Karhu -kirjoja, Liane Schneiderin Laura-kirjan ja Stefanie Dahlen Mansikkahaltijatar-kirjan. Kirjastosta olemme lainanneet Christa Kempterin ja Frauke Weldinin Herra Jänis ja rouva Karhu -sarjaa.

Tunnen toki myös joitain saksalaisia lastenkirjallisuuden klassikoita, kuten Grimmin veljesten sadut, Heinrich Hoffmanin kuvakirjan Jörö-Jukka (Der Struwwelpeter) ja Wilhelm Buschin kuvakertomuksen Max ja Moritz. Halusin kuitenkin mieluummin lukea nykykirjallisuutta.


Tiedän myös joitain saksalais-amerikkalaisia lastenkirjailijoita. Eric Carle on minun ja tyttäreni suuri suosikki. Hänen The Very Hungry Caterpillar (suom. Pikku toukka paksulainen) -kirjaansa luettiin meillä kolmisen vuotta sitten tosi usein. H. A. ja Margret Reyn luoma Utelias Vili (Curious George) on meille myös hyvin tuttu. Carlea ja Reyn pariskuntaa ei kuitenkaan voi varsinaisesti pitää saksalaisina kirjailijoina, koska he ovat koko aktiivisen uransa ajan asuneet Yhdysvalloissa.

Jos osaat vinkata muita tämänpäivän saksalaisia (suomennettuja) lastenkirjoja ja -kirjailijoita, niin laita kommenttia. 

Talvisen aiheensa vuoksi päätin tänään esitellä tarkemmin Christa Kempterin ja Frauke Weldinin kirjan Herra Jänis ja rouva Karhu kelkkamäessä. Kirja kertoo säntillisestä ja siististä herra Jäniksestä ja hänen kämppiksestään rouva Karhusta, joka on suurpiirteisempi ja arvostaa enemmän nautintoa kuin järjestystä. Kirjan jännite syntyy juuri hahmojen erilaisista luonteista.


On satanut paljon lunta ja herra Jänis rehkii saadakseen pihan puhtaaksi. Rouva Karhulle lumi edustaa mahdollisuutta elämyksiin. Se rakentaa lumiukon ja halajaa sitten pulkkamäkeen.

Herra Jänistä ei kelkkailu kiinnosta. Se on uuvuttanut itsensä lapioinnissa. Sitä paitsi sen vanha kelkka on liian pieni rouva Karhulle. Rouva Karhu ei suostu kuuntelemaan vastaväitteitä, joten mäkeen lähdetään.

Rouva Karhu nauttii vauhdin hurmasta ja hakee mojovia hyppyreitä. Herra Jänikselle riittäisi vähempikin vauhti. Myös kelkalle hurjapäinen rouva Karhu on liikaa ja kelkka räsähtää rikki. Rouva Karhu-raukka kierii alas rinnettä ja loukkaa päänsä puuhun törmätessään.

Herra Jänis oli aivan oikeassa mitä tuli kelkan kestävyyteen ja liian kovaan vauhtiin. Se voisi tyytyväisenä todeta, että 'minähän sanoin' ja ajatella, että kelkkailut on nyt kelkkailtu. Katsellessaan voipunutta rouva Karhua kääre päässään se kuitenkin tuntee myötätuntoa.

"Rouva Karhu parka, herra Jänis miettii. Se niin iloitsi kelkkailusta."

Herra Jänis päättää piristää rouva Karhua tavalla, joka ei sille itselleen ehkä ole niin tärkeää, mutta rouva Karhulle varmasti täydellisen sopiva yllätys. Se vasta on todellista ystävyyttä!


Christa Kempter & Frauke Weldin: Herra Jänis ja rouva Karhu kelkkamäessä
Saksankielinen alkuteos: Herr Hase und Frau Bär - Die lustige Schlittenfahrt
Suomennos: Rauna Sirola
Kustantaja: Lasten Keskus 2015


torstai 14. helmikuuta 2019

Muistoja ystäviltä



Hyvää ystävänpäivää!

Päästäkseni ystävyystunnelmaan kaivoin kirjahyllystäni esiin vanhat muistokirjavärssyjä sisältävät teokseni. Niitä on kaksi: Taina Huuhtasen toimittama Ystäväni muistokirja ja Leena Järvenpään toimittama Muistoa minulta pyysit...




Mahtavatkohan nykyajan lapset harrastaa enää lainkaan muistokirjoja? Epäilen, etteivät diginatiivit ymmärrä mitään sellaisten hienouksien päälle. Some lienee korvannut muistokirjan kaltaiset viestintävälineet. Lapsuudessani 1980-luvulla minulla ja joillakin kavereillani vielä oli muistokirja.

Jos kysyt nyt, että 'ai, mikä muistokirja', niin Taina Huuhtanen selittää asiaa teoksessaan:

"Muistovärssyjen kokoaminen kauniisti sidottuun muistoalbumiin, laulu- ja muistovihkoon tai kiiltokuvin koristeltuun muistokirjaan on Suomessa yli satavuotias perinne. Se on kansanperinnettä, joka on liukunut väestöryhmästä toiseen, ikäkaudesta toiseen ja tilanteesta toiseen. Se on muuntuvaa ja joustavaa perinnettä."

Värssyperinteen esikuvat saatiin Suomeen Saksasta ja Ruotsista. Muistokirjoja kirjoiteltiin ensin säätyläisten keskuudessa ja tietysti ruotsiksi. Suomenkielisen muistokirjaperinteen tyyssijaa olivat alun perin erilaiset koulut ja oppilaitokset.

Muistovärssyjä keräsivät ensin aikuistuvat neidot. Ajan kuluessa tapa valui yhä nuorempien koululaisten harrastukseksi. Lapsuudessani muistokirjat olivat ala-asteikäisten lasten perinnettä, aivan kuten Huuhtanen kirjoittaakin vuonna 1983 ilmestyneessä kirjassaan:

"Tänä päivänä muistovärssyjä keräävät 7-8 -vuotiaat tytöt, joiden albumina on koreakantinen, kiiltokuvin koristeltu muistokirja. Siihen kirjoittavat ensin vanhemmat, sitten lähiomaiset ja sen jälkeen koulutoverit, opettajat ja leikkitoverit. Värssyt ovat aikuisten kirjoittamia elämänohjeita ja ikätovereiden hupivärssyjä." 

Kuvaus sopii hyvin omaan muistokirjaani.

Oma muistokirjani


Huuhtasen ja Järvenpään kirjoihin on koottu kattava kokoelma muistovärssyjä. Huuhtanen on käyttänyt lähteinään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkiston ja Tampereen yliopiston Kansanperinteen laitoksen kokoelmia sekä yksityisiä muistokirjoja. Järvenpään värssyt ovat peräisin lukuisten ystävien ja työtovereiden muistovihoista.

Tässä muutamia näytteitä, jotka sopivat vaikka ystävänpäiväkorttiin. Värssyt ovat Leena Järvenpään teoksesta Muistoa minulta pyysit...

"Tahdon olla ystäväsi,
muista mua aina,
jos et aina muistaisi,
niin edes lauantaina."
 
"Ystävyys on kuin pikkuinen ukko,
jolla on taskussa avain ja lukko,
niillä se sitoo ystävät yhteen
niinkuin maamies pellolla lyhteen."

"Monta sull' on ystävää
ja moni muistaa sinua,
anna olla sydämessäs'
pieni sija minulla."

Värssy Leena Järvenpään toimittamassa kirjassa Muistoa minulta pyysit... (Karisto 2006)

Sivu omasta muistokirjastani

Sivu omasta muistokirjastani



Taina Huuhtanen: Ystäväni muistokirja
Kustantaja: Otava 1983

Leena Järvenpää: Muistoa minulta pyysit...
Kustantaja: Karisto 2006

tiistai 12. helmikuuta 2019

Talvinen luonto haltijatytön silmin

Tänään luetaan Lapsen omaa talvikirjaa, jonka on kirjoittanut Suvi Vehmanen ja kuvittanut Laila Nevakivi. Samoilta tekijöiltä on aiemmin ilmestynyt myös Lapsen oma luontokirja, Lapsen oma vesikirja ja Lapsen oma petokirja.



Vehmanen on koulutukseltaan biologi, mutta Lapsen omassa talvikirjassa ote ei ole tieteellinen. Kirja on yhtä aikaa sekä satukirja että tietokirja. Luontotietous on nivottu kertomusten sisään. Kirja koostuu useista löyhästi toisiinsa liittyvistä lyhyistä kertomuksista ja saduista. Kirjassa lainataan myös suomalaisia kansantarinoita ja kalevalaisia kansanrunoja. Kokonaisuus ei ole erityisen yhtenäinen, mutta pala kerrallaan luettuna se on mielenkiintoista luettavaa. 

Esittelytekstin mukaan kirja sopii 6-11-vuotiaille lapsille, mutta olen lukenut sitä jo nelivuotiaalleni. Hyvin on toiminut, kun olen lukenut vain kertomuksen kerrallaan, enkä ole yrittänytkään lukea koko kirjaa samaan syssyyn. Kirja sopii hyvin esimerkiksi iltasatukirjaksi.

Kirja kertoo haltijatyttö Pulmusta, joka on saanut nimensä kevään ensimmäisten muuttolintujen pulmusten mukaan. Keskellä luontoa elävän haltijatytön kera tarkkaillaan luonnon valmistautumista talveen ja tehdään havaintoja luonnosta talven aikana.
Pulmu näkee muuttolintujen lähtevän etelään ja eläinten keräävän talvivarastoja.

Närhi käy noukkimassa pähkinöitä pihalta ja piilottaa ne metsän koloihin. Oravakin ahkeroi. Laskin, että se teki tänään kaksikymmentä käpykätköä! Yksi kerrallaan se kävi kaivamassa ne piiloon metsän sammalikkoon.

Metsämyyrä oli tehnyt puolukoista sievän keon mättään juurelle. Näin kuinka se vilisti taitavasti raidan runkoa pitkin ylös latvukseen ja katosi vanhaan linnunpesään. Kävin kurkistamassa pesään, ja se oli täynnä luppojäkälistä pyöriteltyjä, sieviä pallosia! Niitä kelpaa myyrän nakertaa ensi talven tuiskuissa.”

Kertomusten välissä on sivuja Pulmun vihosta, johon hän on kirjoittanut luontohavaintojaan. 

Tyttäreni kysyi minulta jokin aika sitten, mitä lumen alla on. En sillä hetkellä osannut vastata kamalan järkevästi, mutta onneksi Pulmun vihosta löytyi oiva vastaus:

Hangen alla on hämärää, lämmintä ja kosteaa: suvikeli keskellä talvea, kun ilmassa paukkuu pakkanen.”

Hangen alta löytyy pienoismaailma, oma ekosysteemi.”

Hangen alla liikkuu kuulemma myyriä ja päästäisiä, kovakuoriaisia, hämähäkkejä, toukkia ja pikkuruisia hyppyhäntäisiä. Hangen alla käy vilske talvellakin.




Kirjan lopussa on talven viikkokalenteri, joka alkaa vanhan ajanlaskutavan mukaan lokakuun 14. päivästä ja loppuu huhtikuun 14. päivään. Jokaiselle viikolle on oma kansanperinteestä kumpuava teemansa. Tällä viikolla on jänisviikko.

Talven viikkokalenterissa on myös tilaa kirjata omia luontohavaintoja. Se kannustaa katsomaan luonnossa asioita, jotka muuten kenties jäisivät huomaamatta. Tällä viikolla kehotetaan tarkkailemaan jäniksen jälkiä, papanoita ja syöntijälkiä puissa ja piirtämään miltä jäniksen jäljet näyttävät. Siinäpä haaste itse kullekin. Meidän pihapiirissämme se on helppo toteuttaa, kuten alla oleva tänään napattu kuva todistaa.



Suvi Vehmanen: Lapsen oma talvikirja
Kuvitus: Laila Nevakivi
Kustantaja: Minerva Kustannus Oy 2017  

 

maanantai 11. helmikuuta 2019

112-päivänä pelastaudutaan tulipalolta

Tänään vietetään valtakunnallista hätänumeropäivää eli 112-päivää, kuten joka vuosi helmikuun 11. päivänä. Suomessa 112-päivää on vietetty jo vuodesta 1997 alkaen ja koko Euroopan unionin alueella vuodesta 2008 lähtien.


Päivän kirjavalinta vie seuraamaan palomiesten sammutuskeikkaa. Tammen kultaiset kirjat -sarjassa ilmestyneessä Viisi pientä palosotilasta -kirjassa eräässä talossa syttyy tulipalo. 

"Tulen liekki oli aluksi pienen pieni, mutta sitten se kasvoi yhä suuremmaksi."

Palokunta hälytetään apuun. Viisi palosotilasta näyttää olevan juuri iloisissa tunnelmissa ruokapöydän ääressä, mutta päivällinen on jätettävä kesken ja riennettävä kiireesti paloautoihin. Pillit ulvoen matkaan lähtevät tikasauto, ruiskuauto, letkuauto ja palopäällikön auto.

"Liekit löivät jo ulos ikkunoista, ja näytti aivan siltä kuin joku olisi heilutellut suuria punakeltaisia huiveja. Ja suuret, mustat savupilvet tuprusivat taivaalle."

Talossa asuva perhe on jo pelastautunut talosta, paitsi Anna-täti, joka kurottelee ykäkerran ikkunasta. Tietysti palosotilaat saavat hänetkin pelastettua, vaikka hän onkin liian lihava kiivetäkseen tikapuita. 

"Liekkien rätinä oli lakannut. Vain vesi vielä kohisi, sillä palosotilaat ruiskuttivat varmuuden vuoksi vettä yhä kyteviin nurkkiin." 

Tuli saadaan sammumaan ja uupuneet palosotilaat palaavat paloasemalle. Perheelle järjestyy majapaikka naapurien luota, kunnes heidän kotitalonsa saadaan taas kuntoon.

Kirjan kuvitus on Tibor Gergelyn käsialaa ja se on peräisin ilmeisesti jo 1940-luvun lopulta. Toki kuvituksesta huomaa, ettei se ole ihan tätä päivää, mutta ihmeen hyvin se on kestänyt aikaa. Suomeksi Viisi pientä palosotilasta ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1953 ja siitä on otettu useita painoksia. Omani on 1980-luvulta.

Kirjassa väitetään, että teksti olisi Mirja Holman. Holma on ilmeisesti kuitenkin kääntäjä, sillä lyhyen googlaamisen jälkeen alkuperäisteksti vaikuttaisi olevan Margaret Wise Brownin kynästä.

Näin 112-päivänä on oiva tilaisuus keskustella lapsen kanssa kodin turvallisuuteen liittyvistä asioista ja siitä, kuinka toimia hätätilanteissa. 

112-päivä on juuri se päivä vuodesta, jolloin kannattaa tarkastaa, että palovaroitin toimii. Palovaroittimen patterit on hyvä vaihtaa kerran vuodessa, jos asunnossa ei ole verkkovirtaan kytkettyä palovaroitinta. Testauksen ja paristojen vaihdon voi tehdä yhdessä lapsen kanssa.

Monet turvallisuusalan toimijat järjestävät 112-päivänä tapahtumia, joissa kampanjoivat arjen turvallisuuden puolesta. Kannattaa pitää silmät auki, löytyykö omalta paikkakunnalta ohjelmaa.




Viisi pientä palosotilasta
Tammen kultaiset kirjat 12
Kuvitus: Tibor Gergely
Teksti (suomennos): Mirja Holma
Englanninkielinen alkuteos: Five Little Firemen
Kustantaja: Tammi 1987
Kahdeksas painos



sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Lukurauhaa

Tänään minua ei saa häiritä. Haluaisin käpertyä sohvan nurkkaan viltin alle ja lukea koko päivän. Tänään vietetään nimittäin Suomen Kirjasäätiön lanseeraamaa Lukurauhan päivää.

Ikävä kyllä pikkulapsen äitinä on pelkkää toiveajattelua, että pystyisin lukemaan rauhassa koko päivän, tuskin edes varttia. Olisi aivan ihanaa, jos joskus saisin lukea kokonaisen päivän yksin ilman häiriötä. Sellaista ei ole tapahtunut äidiksi tultuani, mutta ehkä joskus tulevaisuudessa se taas on mahdollista.

Onneksi Suomen Kirjasäätiön laatimassa Lukurauhan laissa on sellaisetkin pykälät kuin että yhdessä lukeminen ja toisille lukeminen on sallittu. Voisin siis kai omistaa tämän päivän lastenkirjojen lukemiselle yhdessä tyttäreni kanssa.

Tiedänkin kirjan, joka sopisi täydellisesti tähän päivään. Lucy Cousinsin kirjassa Maisa käy kirjastossa Maisalla on hiukan hankaluuksia löytää lukurauhaa. 



Maisa on mennyt kirjastoon etsimään kalakirjaa. Hän odottaa, että pääsee katselemaan kaikessa rauhassa kiinnostavaa kirjaa. Vihdoin sopiva kirja löytyy.

”Maisa valitsi rauhallisen nurkkapöydän ja ryhtyi lukemaan. Mutta juuri silloin Arttu ja Tellu tupsahtivat paikalle...
… ja alkoivat nauraa (Tellun hassulle naamalle!).
Ja sitten tuli myös Nipa...
Hän huusi: 'Satutunti alkaa!'
Osku nimittäin aikoi lukea ääneen tarinan...
...juuri Maisan omassa nurkassa!”


Satutunnin jälkeen lapset lainaavat kirjat ja lähtevät puistoon. Satutunnilla kuultu kertomus muuttuu riehakkaaksi leikiksi, mutta mitä tekee Maisa?

”Maisa luki puun katveessa kalakirjaa kaikessa...
...rauhassa.”


Lukurauha siis vihdoin löytyi!

Lucy Cousinsin Maisa-kirjat olivat tyttäreni suosikkeja taaperoiässä. Kirjat sopivatkin melko pienelle, sillä niissä on vähänlaisesti tekstiä. Kuvat ovat värikkäät ja selkeät. Maisa-kirjamme ovat jo lähteneet kiertoon, mutta tämä kirjastoaiheinen säilyi hyllyssä pisimpään. Kirjastot ja kirjat ovat niin lähellä sydäntäni, että en olisi oikein raskinut siitä luopua.



Lucy Cousins: Maisa käy kirjastossa
Englanninkielinen alkuteos: Maisy goes to the Library
Suomennos: Anneli Heimonen
Kustantaja: WSOY 2005



lauantai 9. helmikuuta 2019

Museoseikkailu odottaa

Pöytäni kulmalla odottaa lukemista uusi Museoseikkailu-kirja. Elina Kuorelahden kirjoittama ja Nunnu Halmetojan kuvittama vast'ikään ilmestynyt teos on Museokortin virallinen lastenkirja.


Itse olen äärettömän innokas museoissa kävijä ja olen raahannut tytärtänikin museoihin jo vauvasta asti. Hankin Museokortin kolme vuotta sitten vielä hoitovapaalla ollessani, koska museoissa käynti tuntui silloin loistavalta tavalta täyttää päivät. 

Kiinnostuin heti, kun kuulin tästä kirjasta. Ostin sen Hämeenlinnan kaupunginmuseosta Skogsterista muutama viikko sitten siellä käydessäni. Koska kirjassa on aika paljon tekstiä, emme ole vielä ehtineet lukea sitä yhdessä tyttären kanssa.

Luulen, että tulen kirjoittamaan kirjasta myöhemmin kunnon esittelyn. Nyt haluan kuitenkin mainostaa, että Museoseikkailu-kirjan julkistusta juhlistetaan tänään Luonnontieteellisessä museossa Helsingissä. Kirjan tekijät ovat paikalla ja lapset voivat taiteilla yhdessä kuvittaja Nunnu Halmetojan kanssa nonstop-taidepajassa.

Näyttelyyn on piilotettu kirjan hahmoja, joita lapset voivat etsiä. Afrikan yö -tietoiskuissa tutustutaan oppaan johdolla eri eläimiin ja niiden ääniin pimeällä savannilla.

Sadalle ensimmäiselle on luvassa ilmaiset munkit ja pillimehut! Ohjelma alkaa klo 11 ja aluksi kohotetaan pillimehut kirjan julkistamisen kunniaksi. Lisätietoja tapahtumasta löytyy Museokortin kotisivuilta.

Tätä tapahtumaa ei kannata missata!


Elina Kuorelahti: Museoseikkailu
Kuvitus: Nunnun Halmetoja
Kustantaja: Nemo 2019


perjantai 8. helmikuuta 2019

Lainan päivänä kannattaa suunnata kirjastoon

Tänään on Lainan nimipäivä. Monet kirjastot ympäri Suomea viettävät juhlapäivää Lainan päivänä.

Pääkaupunkiseudun kirjastoissakin on tänään monenlaista ohjelmaa. Monissa kirjastoissa myydään poistolehtiä ja -kirjoja. Joissain kirjastoissa tarjotaan aamukahvit. Viikin kirjastossa voi askarrella ystävänpäiväkortteja kirjaston tarjoamista materiaaleista klo 14-17.


Lainan päivän kunniaksi luemme tänään Miina ja Manu kirjastossa -kirjaa, jonka on kirjoittanut Tuula Puranen ja kuvittanut Kristian Huitula. Kyseessä on selkokirja, mikä tarkoittaa sitä, että sen kieli on yleiskieltä helpommin luettavaa ja ymmärrettävää niin sanastonsa kuin rakenteensakin puolesta. Selkokirjat sopivat erityisen hyvin esim. kehitysvammaisille, lukihäiriöistä kärsiville, maahanmuuttajille tai lukemaan opetteleville lapsille.

Myönnän olleeni hiukan ennakkoluuloinen ennen kirjan lukemista. Ajattelin, että selkokieli olisi ehkä niin pelkistettyä, että se tuntuisi liian yksinkertaiselta ja vivahteettomalta. Selkokielen tarkoitus ei kuitenkaan ole tehdä tekstistä tylsää. Miina ja Manu kirjastossa -kirjassa teksti on mielestäni onnistunutta. Teksti on selkeää ja kulkee hyvin eteenpäin. 

Teksti on ladottu kapeiksi palstoiksi, mikä helpottaa tekstin hahmottamista. Tarina on aika pitkä, joten siinä mielessä se ei päästä lukijaa helpolla.

Manu löytää maasta oudon esineen. Onko se maljakko vai mammutin syöksyhammas? Asiaa mennään selvittämään kirjastoon. 

Kirjastonhoitaja lähtee oppaaksi näyttämään tietä mammuteista kertovien kirjojen hyllylle. Matkan varrella tulee tutuiksi kirjaston rakenne ja erilaiset toiminnot. Kirjastossa voi lukea kirjoja, käyttää tietokonetta ja kuunnella musiikkia kuulokkeilla. Miinan ja Manun kirjastossa on jopa kahvila ja piano, jota asiakkaat voivat soittaa.

"Miina ja Manu saapuvat 
kirjojen lainaustiskille.
- Ja tässäkö maksetaan, 
Manu tiedustelee reippaasti.
- Lainaaminen ei maksa mitään,
kirjastonhoitaja kertoo.
Miina asettaa tiskille
mammuttikirjan ja äänilevyn.
Sitten hän antaa kirjastokortin
kirjastonhoitajalle.

Kun Miina on lainannut
mammuttikirjan ja äänilevyn,
lapset sanovat näkemiin
ja astelevat ulos."

Loppujen lopuksi selviää, ettei outo esine ollutkaan mikään mammutin syöksyhammas. Kirjastossa oli silti hauska käydä.

Kirja sopii erinomaisesti esimerkiksi maahanmuuttajille johdatukseksi suomalaiseen kirjastoon. Olemme todella onnekkaita, kun meillä on ilmainen kirjastojärjestelmä. Arvostakaamme sitä lainaamalla ahkerasti kirjastosta!


Miina ja Manu kirjastossa
Teksti: Tuula Puranen
Kuvitus: Kristian Huitula
Kustantaja: Satukustannus Oy 2014