Musta kana, joka muni ainutlaatuisia pääsiäismunia

Olipa kerran musta kana. Muut kanat syrjivät ja pilkkasivat sitä, koska sen munimat munat eivät olleet kauniin soikeita, vaan aivan kummallisenmuotoisia ja kaikki erilaisia. Näin kertoo Martina Schloẞmacher Iskender Giderin kuvittamassa kuvakirjassa Musta kana (Lasten Parhaat Kirjat 1999).

Musta kana olisi ehkä jäänyt ikuisesti hyljeksityksi, ellei pääsiäinen olisi lähestynyt ja pääsiäisjänis tullut kanatarhalle munia hakemaan. Vaikka pöyhkeä johtajakana teki kaikkensa, ettei pääsiäisjänis huomaisi mustan kanan omituisia munia, niin tietenkin se huomasi.

Pääsiäisjänis näki munissa jotain, mitä kanat eivät olleet nähneet: potentiaalia. Sen mielestä munat olivat niin erikoislaatuisia ja hienoja, että ne kelpaisivat vaikka kuninkaalle.

"Kokeneestakin pääsiäisjäniksestä tuntui vaikealta maalata omaperäisenmuotoisia munia. Mutta maalaus onnistui ja niistä tuli hyvin kauniinvärisiä sekä aivan uudennäköisiä."

Pääsiäisjänis todellakin piilotti erityiset munat kuninkaanlinnaan. Tylsistyneelle kuninkaalle munajahti oli vain yksi vuotuinen velvollisuus, mutta tänä vuonna yllätys olikin todellinen.

Kuninkaan ja mustan kanan elämät muuttuivat lopullisesti vain siksi, että pääsiäisjänis oli nähnyt mustan kanan rujoissa munissa jotain, mitä kukaan muu ei ollut nähnyt.

Viehättävässä pääsiäiskirjassa on ajatuksia herättävä sanoma. Millaisin silmin me katsomme toisiamme ja toistemme aikaansaannoksia ja edesottamuksia? Pystymmekö me näkemään kauneutta erilaisuudessa vai torjummeko kaiken vieraan?

Pääsiäistoiveeni on, että oppisimme kaikki vähän enemmän lempeyttä kanssaihmisiämme kohtaan.

Hyvää pääsiäistä!

Musta kana
Teksti: Martina Schloẞmacher
Kuvitus: Iskender Gider
Saksankielinen alkuteos: Das Schwarze Huhn
Suomennos: Sinikka Virtanen
Kustantaja: Oy Satusiivet - Sagovingar Ab / Lasten Parhaat Kirjat 1999

Franklin hukkaa ystävänpäiväkortit

Hyvää ystävänpäivää!

Ystävänpäivätunnelmissa ollaan myös Paulette Bourgeoisin kirjoittamassa ja Brenda Clarkin kuvittamassa kirjassa Franklin viettää ystävänpäivää (Lasten Parhaat Kirjat 2005).

 
Franklin on innoissaan. Lounaan jälkeen koulussa pidetään ystävänpäiväjuhla, jossa lapset saavat antaa toisilleen ystävänpäiväkortteja, ja sitten herkutellaan.

Ilo muuttuu itkuksi, kun kortteja ei juhlan alkaessa löydykään Franklinin laukusta. Selviää, että Franklin on heittänyt ne laukkuunsa niin huolettomasti, että ne ovatkin päätyneet hänen kotipihalleen — vesilätäkköön!

Franklin ei pysty nauttimaan muilta saamistaan korteista, koska hänellä ei ole antaa mitään ystävilleen.

"— Mikä hätänä, Franklin? kysyi Karhu.
— Etkö pidä kortistani?
— Pidän! Mutta minusta tuntuu kurjalta, kun minulla ei ole sinulle korttia, vastasi Franklin.
— Voi, ei se mitään, sanoi Karhu.
—Minä tiedän ilman korttiakin, että sinä olet paras ystäväni.
Franklin hymyili."

Illalla vanhemmat huomauttavat, että Franklinilla on kokonainen vuosi aikaa valmistaa ystävilleen erityisen hienot kortit. Niin kauan Franklin ei kuitenkaan aio odottaa. Mitähän hän mahtaa keksiä ilahduttaakseen ystäviään?


Paulette Bourgeois: Franklin viettää ystävänpäivää
Kuvitus: Brenda Clark
Englanninkielinen alkuteos: Franklin's Valentines
Suomennos: Tiina Hemming-Sotejeff
Kustantaja: Oy Satusiivet - Sagovingar Ab / Lasten Parhaat Kirjat 2005

Arkisia joulutouhuja

Gunilla Hanssonin kirjoittama ja kuvittama Sallan ja Samulin joulutouhut on ihana, arkinen kertomus erään perheen jouluvalmisteluista. Se on jo 30 vuotta vanha, muttei tunnu lainkaan vanhentuneelta. Perheen parrakkaaksi kuvattu isä näyttää olevan nyt juuri ajan hermoilla.

Perheen lapset Salla ja Samuli haluaisivat leipoa pipareita, mutta äidin mielestä on ensin suoritettava perusteellinen joulusiivous. Kaikki osallistuvat. Viisivuotiastani nauratti nähdä eräässä kuvassa isä jynssäämässä vessanpönttöä.

"Äiti löytää joka paikasta vain lisää likaa ja roskia ja vanhoja rojuja, jotka on heitettävä pois.
   - Nyt kyllä lopetat, Salla sanoo.
   - Meidän on päästävä leipomaan piparkakkuja."

Saadaanhan ne piparitkin lopulta leivottua ja joulunamut muovailtua. Isän kanssa lapset taiteilevat jopa piparkakkutalon äidille lahjaksi.

Raskaan päivän päätteeksi perhe rojahtaa sohvalle, eikä meinaa muistaa, että jotain tärkeää on unohtunut: joulukuusi.

"Nyt tulee kiire...
Kello on jo hirveän paljon.
Mahtaakohan kuusia saada enää mistään?"

Vaikka perhe on myöhään liikkeellä, äiti ei kelpuuta mitä tahansa kuusta. Viime hetkellä löytyy sopiva. Vaan eipä se mahdukaan huoneeseen, ennen kuin iso pala on sahattu siitä pois.

Vielä yksi vastoinkäyminen on edessä. Äiti joutuu tunnustamaan, että on kai vahingossa siivouksen lomassa heittänyt joulukoristelaatikon pois. Onnistuuko joulu nyt ollenkaan?

Kirjassa on mukavan realistinen kuvitus. Tekstiä ei ole kauhean paljon, joten kirja sopii hyvin luettavaksi jo kolmivuotiaalle, mutta kiinnostaa varmasti vielä vanhempiakin lapsia.

Kirja sai meidät hyvälle joulumielelle, sillä kaikesta huolimatta loppu oli onnellinen.


Gunilla Hansson: Sallan ja Samulin joulutouhut
Ruotsinkielinen alkuteos: Julstök hos Max och Mia
Suomennos: Minna Vuorinen
Kustantaja: Oy Satusiivet - Sagovingar Ab / Lasten Parhaat Kirjat 1989

Koulutielle

Uusi kouluvuosi alkaa huomenna. Sen johdosta luin useamman koulun aloittamista käsittelevän kirjan ja järkytyin vähän siitä, millainen kuva koulun aloittamisesta annetaan. Kirjoissa koulun aloittaminen nähdään jotenkin ongelmallisena. Olisin kaivannut vähän positiivisempaa ja kannustavampaa näkökulmaa.

Omasta lapsuudestani säilynyt Jane Carruthin kirjoittama ja Tony Hutchingsin kuvittama Ensimmäinen koulupäivä esittelee päähenkilön Samuli-oravan, joka ei kerta kaikkiaan halua mennä kouluun. Hän repii ja töhrii äidin ostaman uuden kouluvihkon. Hän murjottaa ja on koko koulumatkan surkean näköinen. Luokassa hän ei uskalla liittyä piiriin toisten kanssa, vaan jurottaa yksin nurkassa.

Samuli vihaa koulua, eikä halunnut tulla sinne. Hän ei saa aikuisilta juurikaan apua tunteidensa käsittelyyn. Kun hän kertoo opettajalle repineensä vihkonsa, koska ei halunnut tulla kouluun, opettaja vain toteaa: "Sinun olisi ensin pitänyt ottaa selvää, millaista täällä koulussa oikein on." Pikkuhiljaa Samuli sentään oivaltaa, että kenties jostakin, josta ei pidä, voi oppia tykkäämään.

 

Lena Vahteran kirjassa Koulu alkaa, Hiski! Hiski-hiiri lähetetään koulumatkalle yksin heti ensimmäisenä aamuna. Häntä jännittää, mutta hän menee kouluun periaatteessa mielellään. Luokassa hän joutuu heti todistamaan parin pojan tappelua. Kotimatkalla luokan häirikkö Matti vohkii Hiskin ostaman jäätelön ja uhkaa haluavansa jäätelöä huomennakin.

"Äidin silmissä huolen häivä,
'Mitenkäs sujui koulupäivä?'
Hiski vaivoin itkunsa peitti.
'Ihan hyvin', hän äidille heitti."

Hiski joutuu kiristyskierteeseen ja elää jatkuvassa väkivallan pelossa. Hän ei saa aikuisilta tukea tilanteeseen, koska ei kerro kenellekään vaikeuksistaan. Kiusaajan hän saa karistettua niskastaan vain suuttumalla lopulta niin pahasti, että Matti hellittää. 

Eräänä päivänä Hiski pelastaa veteen pudonneen Matin hengen. Sen jälkeen Matti avautuu ja Hiski pääsee kuulemaan syitä kiusaajan käytöksen takana. Taustalla on mm. köyhyyttä ja osattomuutta.

Koululaisten keskuudessa varmasti esiintyy kiusaamista, mutta ei ehkä ole järkevää pelotella sillä koulutiensä aloittavaa lasta.

Rakentavampaa suhtautumista koulun aloitukseen löytyi ruotsalaiskirjailijoilta. Gunilla Bergströmin kirja Mikko Mallikas menee kouluun on loistava esimerkki ruotsalaisesta keskustelukulttuurista, jossa kaikista vaikeista asioista täytyy aina diskuteerata.

Mikko jännittää koulun alkua niin kovasti, ettei hän ole ollenkaan oma huolimaton itsensä. Hän tekee mukisematta, mitä isä käskee. Siitä isä arvaa, että kaikki ei ole kunnossa. Illalla on pienen juttutuokion paikka. Mikon isällä on tarjota pienelle koulun aloittajalle aivan loistavia sanoja:

"Edellisenä iltana ennen koulun alkua isä kysyy. 'Arvaas kuka pelkää juuri nyt?'
'E-enhän minä', Mikko sanoo ja on tuumivinaan ankarasti.
'Semmoisia on monta, kokonainen liuta!' isä sanoo silloin.
'Kaikki seitsenvuotiaat, joiden koulu alkaa huomenna. Jok'ikinen on nyt peloissaan ja utelias ja levoton! Ajatteles vaikka meidän talon seitsenvuotiaita... he makaavat hereillä - juuri nyt. Täsmälleen tällä hetkellä! Ja ihmettelevät, kuinka kaikki sujuu aamulla. Että koulu alkaa...
...ja kaikki pelkäävät toisiaan!
Jok'ikinen on peloissaan ja utelias ja levoton.
He eivät taida ajatella, että joku toinen valvoo seinän toisella puolella - joku joka myös makaa ja ihmettelee...'" 

Eikä siinä kaikki, huolestuneita seitsenvuotiaita on muuallakin kuin omassa talossa: kaupungissa ja koko maassa. Kaikki valvovat ja jännittävät. Joskus tekee hyvää oivaltaa, ettei ole ainoa, joka tuntee niin kuin tuntee.

Valoisimmin koulun aloitukseen suhtautuu ruotsalainen Dunne Rose Lagercrantzin kirjoittamassa ja Eva Erikssonin kuvittamassa kirjassa Onnentyttö Dunne. Dunne on odottanut kouluun pääsyä koko ikänsä. Hän on niin onnellinen päästessään ensimmäiselle luokalle. Hän on nyt iso tyttö. Mutta kyllä Dunneakin vähän pelottaa kouluun kävellessään.

Illalla kotona Dunne kertoi Kissalle ensimmäisestä koulupäivästään:

"'Koulussa ei ollut yhtään kamalaa', Dunne selitti sille, 'vain vähän jännää ja tosi kivaa!'"

Superkivaa koulusta tulee, kun Dunne saa oman ystävän, parhaan ystävän. Mutta on huolia tiedossa Dunnellekin. Kevätlukukauden alkaessa paras ystävä muuttaa pois. Dunne ei enää ole onnellinen.

Vihdoin Dunne ymmärtää, että ehkä riittää, että luokassa hänellä on monta ystävää, vaikka ei enää olekaan sitä omaa parasta ystävää. Paras ystävä asuu muualla, mutta onneksi siellä voi vierailla.

Toivotan kaikille pienille koulun aloittajille oikein mukavaa ja onnellista koulutietä!  Jos (ja kun) koulun aloitus jännittää, kannattaa muistaa, että kaikkia muitakin jännittää. Ehkä olo helpottuu, jos kokeilee Dunnen keinoa: Dunnella on tapana laskea niitä kertoja, jolloin hän on ollut onnellinen.


Jane Carruth: Ensimmäinen koulupäivä
Kuvitus: Tony Hutchings
Suomennos: Jukka Torvinen
Kustantaja: Satukustannus Ky
© 1984

Lena Vahtera (teksti ja kuvat): Koulu alkaa, Hiski!
Kustantaja: Oy Satusiivet - Sagovingar Ab / Lasten Parhaat Kirjat 2001

Gunilla Bergström (teksti ja kuvat): Mikko Mallikas menee kouluun
Ruotsinkielinen alkuteos: Var är bus-Alfons?
Suomennos: Kaija Pakkanen
Kustantaja: Tammi 2017
7. painos

Rose Lagercrantz: Onnentyttö Dunne
Kuvitus: Eva Eriksson
Ruotsinkielinen alkuteos: Mitt lyckliga liv
Suomennos: Raija Rintamäki
Kustantaja: Kustannus-Mäkelä Oy 2016

Uimarannalla Mian ja Maxin vai Sinin ja Simon vai Sallan ja Samulin kanssa

Kirjallisuuden henkilöhahmoilla ei ole oikeutta omaan nimeensä. Eikö ole oikeustajun vastaista, että suomentajat (tai kustantajat) saavat muutella henkilöhahmojen nimiä mielensä mukaan?

Asia konkretisoitui minulle, kun löysin kirpparilta Gunilla Hanssonin kivan kesäkirjan Retki uimarannalle. Tyttäreni S huomasi heti, että kirjassa nähtävät lapset parrakkaan isänsä kanssa esiintyvät parissa muussakin meillä olevassa kirjassa.

Aivan oikein. Meillä on Gunilla Hanssonin ruotsinkielinen Godnatt har jag satt. Siinä lasten alkukieliset nimet ovat Max ja Mia. Meillä on myös näiden lasten joulusta kertova kirja Sallan ja Samulin joulutouhut, jossa nimet on siis suomennettu Sallaksi ja Samuliksi. Uimaranta-kirjassa lapset ovatkin yhtäkkiä Sini ja Simo.

S vaati, että Uimaranta-kirjaa luettaessa lasten nimet on luettava Sallana ja Samulina. Tuohduin, koska minusta ne olisi pitänyt lukea Miana ja Maxina, jos ne ylipäätään piti muuttaa. 

Närkästystäni lisäsi se, että Mia on yksi omista nimistäni ja se oli myös isoäitini nimi. Miksei se ole kelvannut suomalaiseen kirjaan? Ymmärtäisin, jos nimi olisi suomennettu muotoon Miia tai vaikkapa Milla - mutta Salla tai Sini!? Mikä neronleimaus siinä piilee takana?

Max x-kirjaimineen saattaa kuulostaa vähän eksoottiselta, mutta tunnen kyllä supisuomalaisen Max-pojan, enkä olisi itse nähnyt tarpeelliseksi muuttaa nimeä. Olisi kiva tietää, kuka tällaisista päätöksistä yleensä on vastuussa. Onko syyttäminen suomentajaa vai laittaako kustantaja lusikkansa soppaan?

Päästyäni vihdoin yli nimiharmistuksesta pystyin keskittymään kirjan tarinaan. On kesäinen aamu ja Sini ja Simo ovat lähdössä isän kanssa uimarannalle. Mukaan pakataan uimakamppeet ja reilusti evästä. 

Sitten viiletetään isän pyörän kyydissä halki vehreiden maisemien. Kenelläkään ei ole pyöräilykypärää päässään. Kirja on sen verran vanha, etteivät pyöräilykypärät valitettavasti olleet tuolloin kovinkaan yleisiä.

Meri on suuri ja upea, mutta rannalla tulee. Sini on aivan kuin minä. Hän palelee, kääriytyy kylpytakkiin eikä haluaisi millään mennä veteen. Simo on aivan kuin tyttäreni. Hän polskii vedessä loputtomasti.

"Tule! isä huutaa. Nyt juoksemme veteen.
Mutta aivan veden rajassa Sinin jalat juuttuvat paikoilleen.
Simo ei palele koskaan. Hän voi olla vedessä kuinka kauan tahansa. Mutta hän ei osaa uida.
Hän ei tee oikeita uimaliikkeitä.
Hän vain polskuttelee jaloilla."

Retki saa vähän ikävän päätöksen, kun Sini astuu terävään näkinkenkään ja saa haavan jalkapohjaansa. Salaa Sini taitaa vain olla hyvillään, kun isä sanoo, että nyt hän ei voi mennä uimaan ainakaan viikkoon.

Gunilla Hanssonin teksti on yksinkertaista ja selkeää, eikä tarina ole kovin pitkä, joten kirjaa voi hyvin lukea jo kolmivuotiaalle. Yksinkertaisuudestaan huolimatta kertomuksessa ja kuvituksessa on jotain lämminhenkistä, arkista ja tunnistettavaa, johon on helppo samaistua. Siksi kirja on kestänyt aikaa, ja siksi se puhuttelee vielä viisivuotiastanikin.

Tänään on Jaakon päivä, jolloin vanhan sanonnan mukaan Jaakko heittää veteen kylmän kiven. Uimavesien uskotaan alkavan viiletä Jaakon päivästä. Ainakin täällä etelässä on helteistä, joten uimaan vielä ehtii, jos tahtoo.


Gunilla Hansson (teksti ja kuvat): Retki uimarannalle
Ruotsinkielinen alkuteos: Snart ska vi simma
Suomennos: Leena Järvenpää
Kustantaja: Oy Satusiivet-Sagovingar Ab / Satusiivet-kerho 1992

  

Vappubileet pystyyn

Hauskaa vappua!

Kaivoin kirjahyllystä esiin Sirpa Karjalaisen kirjoittaman teoksen Aprillia - Lasten karnevaalikirja nähdäkseni, mitä hän kirjoittaa vapun historiasta. Karjalainen on kansatieteilijä ja hänen tekstinsä on varsin tietopitoista.

Vapun historian hän ulottaa Euroopan aatelislinnoihin, joissa vappuna järjestettiin turnajaiset. Kaksi ritaria kisailivat voitosta. Toinen oli puettu takkuiseen turkkiin ja toinen hienoihin silkkivaatteisiin. Silkkipukuinen ritari voitti aina. Hän oli kevään vertauskuva, joka päihitti turkkiasuisen talven.

Vapulle nimensä antanut pyhä Walburga eli reilusti yli tuhat vuotta sitten, 700-luvulla.

"Vapusta on tullut kaikkien suomalaisten kevätkarnevaali. Suomen kevätsäät ovat tosin arvaamattomat: toisinaan vappuna iloitaan kauniista auringonpaisteesta, mutta joskus taivas lennättää lunta ja räntää. Vaan väliäkö sateesta ja tuulenpuuskista! Vappu on kevään juhla. Silloin herkutellaan tippaleivillä ja munkeilla. Vappujuomista parhain on kupliva sima."

Nyt on oikea aika pistää vappubileet pystyyn. Vinkkejä juhlien järjestämiseen löysin 10-vuotiaana kirjoittamastani tekstistä.

Noihin aikoihin minulla oli tapana julkaista aikakausilehteä pikkusisaruksilleni. Meillä oli eteisen ovensuussa itsetehty lasten postilaatikko, johon lehti viikottain ilmestyi.

Lehtiä oli eri nimisiä. Pisimpään julkaisin lehteä 'Puuhaa pienille'. Muita oli mm. 'Puuhaa ja kuvia', 'Kuvia ja puuhaa' sekä 'Lue ja opi'. Kirjoitus, jota tänään lainaan, ilmestyi 'Puuhaa pienille' -lehdessä. Näin kirjoitin:

Kutsut

Oletko koskaan pitänyt kutsuja? Pidä kutsut. Tässä ehdotuksia: Tee joka vieraalle hattu. Pöytäliinan saat huopakankaasta ja silkkipaperista. Kokoa pöytä koristeeksi kukka tai lehtikimppu. Ruuaksi voit paistaa pullia ja voit laittaa hot dogia tai lettuja. Keksi itse. Voitte leikkiä ilmapallojen paukutusta tai juoruämmää. Keksi itse lisää leikkejä. Toivottavasti teillä on hauskaa.

(Selvyyden vuoksi ole lisännyt pisteet, jotka puuttuivat alkuperäisestä tekstistä.)

 


Sirpa Karjalainen: Aprillia - Lasten karnevaalikirja
Kuvitus: Minna-Kaisa Kuosmanen
Toimitus: Leena Järvenpää
Published by Oy Satusiivet-Sagovingar Ab
Lasten Parhaat Kirjat 1996

Kirpputoritunnelmissa

Blogissa ollaan tänään kirpputoritunnelmissa. Minulla on nimittäin taas kirpputoriaika. Vähintään kahdesti vuodessa rahtaan kassikaupalla tavaraa Vekarakirppikselle Helsingin Kumpulaan. Huomenna kirppikselle lähtee kahdeksi viikoksi myyntiin iso lasti vaatteita ja vino pino lastenkirjoja.

Tällä kertaa oli yllättävän vaikeaa löytää kirjoja, joista olisin valmis luopumaan. Silloin tällöin kirjoja on kuitenkin ihan pakko karsia, koska emme voi asua kirjastossa. Tai no, itse asiassa minulle ei tuottaisi ongelmia asua kirjastossa, mutta mieheni ei taatusti pitäisi siitä.

Lopulta sain valittua 45 kirjaa myyntiin. Lohdutan aina itseäni ajattelemalla, että eiväthän ne kaikki kuitenkaan mene kaupaksi. Mutta tietysti juuri ne parhaimmat kirjat, joista en ihan raskisi luopua, ostetaan. Ongelmana on, että luultavasti ostan kirpputorilta taas uusia kirjoja. 

Kirpparilta on peräisin myös se kirja, jonka ajattelin tänään esitellä. Kirpputorikoira Napo on Salla Savolaisen kirjoittama ja kuvittama kirpputoriaiheinen lastenkirja.

Kirjan kertoja on pieni tyttö, jonka äiti on hulluna kirpputoreihin. Hän käy kirpputorilla joka viikko ja tekee (omasta mielestään) mahtavia löytöjä. Omat ja tyttären vaatteet ovat peräisin kirppikseltä. Asia ei ilmeisesti ole ollut kertojahahmolle mikään ongelma, ennen kuin muut lapset alkavat pilkata häntä kirpputorivaatteista.

Seuraavana kirpparipäivänä tyttö lähtee mukaan etsimään itselleen parempia vaatteita. Hän törmää samaan ongelmaan, joka koettelee itseäni aina kirppiksellä: mikään kivannäköinen vaate ei ole sopivan kokoinen. Mutta kappas, äidin päälle kaikki sopii kuin nakutettu.

Kertoja alkaa näyttää jo aika turhautuneelta koko kirpputoritouhuun, mutta sitten löytyy jotain, mikä pelastaa päivän. Vanha, kauhtunut ja vatsastaan ratkennut pehmokoira nimeltään Napo etsii uutta kotia. Äiti, joka yleensä onnistuu näkemään vanhoissa rojuissa hyvää, ei ihastu ollenkaan Napoon. Rahatkin ovat jo lopussa. Onneksi kiltti myyjä antaa koiran kaupanpäällisiksi.

Pesussa Napo-parka ratkeaa saumoistaan, mutta äiti kätevänä tuunaajana surauttaa koiran hetkessä taas kasaan.

Uusia vaatteita kertoja ei onnistunut kippikseltä saamaan, mutta saipahan uuden rakkaan ystävän. Äidin kanssa päästään sopuun siitä, että tästä lähtien tytölle ostetaan ihan tavallisia vaatteita tavallisesta kaupasta. 

En ole ihan varma siitä, onko johtopäätös järkevä. Varmaan on hyvä muistuttaa vanhempia siitä, että äärimmäisyyksiin ei pitäisi mennä, eikä lapsi saisi kärsiä vanhemman hurahtamisesta tiettyyn asiaan – tässä tapauksessa kirpputoreihin. Mutta kirpputoriltakin voi löytää paljon hyviä vaatteita.

Ostin lähes kaikki vauvanvaatteet kirpparilta, mutta sen jälkeen kirpputorilta ostettujen vaatteiden osuus vaatekaapissamme on vuosi vuodelta pienentynyt. Osin se johtuu varmaan siitä, että minulla ei ole enää yhtä paljon aikaa kierrellä kirppiksiä. 

Osin se liittyy siihen, että leikki-ikäisen vaatteet ovat paljon suuremmalla kulutuksella kuin vauvanvaatteet. Hyväkuntoisia leikki-ikäisten vaatteita on vaikeampi löytää kuin vauvanvaatteita.

Nykyisin poimin kirpputorilta lähinnä rusinat pullasta eli ostan juhlavaatteita, vaatteita, joita ei saa muualta Suomesta, merkkivaatteita, jotka olisivat liian kalliita uutena ja kirjoja. Lastenkirjoja tarttuu mukaan aina!

Pehmolelut eivät oman kokemukseni mukaan mene kirpputorilla kaupaksi. Siksi kai kirjassakin myyjä oli valmis antamaan pehmokoiran ilmaiseksi. Ajatus kirpputorilta ostetusta pehmolelusta inhottaa vähän itseäni. Olen takuulla joskus vannnut, etten koskaan osta käytettyä pehmolelua. Vähän hämmästyneenä huomaan, että olen pyörtänyt päätökseni aika monta kertaa.

Meiltä löytyy viisi kirpparilta ostettua pehmolelua. Kaikki ne ovat kirjojen hahmoja: Babar, Barbapapa, Koiramäen Martta, Paddington ja Peppi Pitkätossu. Vähän nuorempana Babar oli tyttäreni rakkain pehmolelu – se, joka otettiin mukaan kaikille reissuille ja matkoille. Babar pääsi myös osallistumaan pehmolelujen yöhön, joka järjestettiin kirjastossamme viime vuonna.


Salla Savolainen (teksti ja kuvat): Kirpputorikoira Napo
Kustantaja: Oy Satusiivet - Sagovingar Ab / Lasten Parhaat Kirjat 2000


VINKKI

Toinen kirpputoriaiheinen kirja on Eppu Nuotion kirjoittama ja Aino Louhen kuvittama Tämä vai tuo -sarjassa ilmestynyt Toripäivä (Bazar 2017). Siinä Fiinu ja äiti myyvät tavaroitaan kesäisellä kirpputorilla ja tekevät löytöjä muiden myyjien pöydistä.

Kirpputorilla piipahdetaan myös mm. Paola ja Pirjo Suhosen kirjassa Kevätretki kaupungilla (Tammi 2016) ja Sanna Pelliccionin kirjassa Onni-poika tahtoo kaiken (Minerva 2013). Sanna Pelliccionin kirjassa Onni-pojan kierrätyskirja (Minerva 2008) järjestetään pihakirpputori.


 

Pikku jääkarhu löytää mammutin

Tyttäreni on innostunut mammuteista. Niinpä kun näin divarissa lastenkirjan nimeltään Pikku jääkarhu löytää mammutin, ostin sen saman tien. Kirjan on kertonut Per Flyndersø ja kuvittanut Hermann Altenburger.

Pohjoisnavalla asuva Pikku Jääkarhu saa nelivuotissyntymäpäivälahjaksi lapion ja ämpärin. Se innostuu kaivamisesta niin, että päättää kaivaa tunnelin pingviinien luo Etelänavalle asti.

Lapio kolahtaa johonkin kovaan. Se näyttää ihan syöksyhampaalta! Vanhempien avulla kaivamista jatketaan ja lumen alta alkaa paljastua ihka oikea mammutti. Asiasta täytyy tietysti heti ilmoittaa museoon.

Eräänä päivänä sitten neljä museomiestä surauttaa paikalle lumikelkalla ihmettelemään harvinaista löytöä. Koko eläin kaivetaan esiin.

"Sitten he tutkivat jättiläisen kärsänkärjestä hännänhuippuun ja toteavat, että se on varmasti mammutti. Mammutit elivät maapallolla tuhansia vuosia sitten.
Se on varmaan muinoin mennyt jäälle ja ajautunut jäälautalla merelle. Lopulta se on kuollut nälkään ja peittynyt paksuun lumikerrokseen. Kovassa kylmyydessä eläin on säilynyt kuin jättiläispakastimessa." 

Museoväki siirtää mammutin helikopterilla museoon ja kutsuu Pikku Jääkarhun perheineen sitä katsomaan. Jääkarhut haluavat mielellään nähdä mammutin uudelleen, mutta museo on kaukana kaupungissa. Kukaan perheenjäsenistä ei ole käynyt siellä aiemmin.

Pitkästä matkasta tulee melkoinen seikkailu, jonka aikana joudutaan mm. lumipyryyn, tippukiviluolaan ja kuohuvaan koskeen. Lopulta kaupunkiin sentään päästään. 

Museossa Pikku Jääkarhu perheineen otetaan sankareina vastaan. Mammutti on täytettynä uljaan näköinen. Kotimatkasta tulee yhtä suuri elämys kuin menomatkasta.

Pikku Jääkarhu löytää mammutin on ihan kiva peruskuvakirja. Aiheessa olisi mielestäni ollut aineksia paremmaksikin tarinaksi. Olisin kaivannut kertomukseen hiukan enemmän syvyyttä. Lapsi ei sellaista osannut kaivata ja hän viihtyi hyvin kirjan parissa.


Pikku jääkarhu löytää mammutin
Teksti: Per Flyndersø
Kuvitus: Hermann Altenburger
Tanskankielinen alkuteos: Lille isbjörn finder en mammut
Suomennos: Ulla Ropponen
Kustantaja: Oy Satusiivet - Sagovingar Ab / Lasten Parhaat Kirjat 1996

Luistellaan näin, oi ystäväin

Ihanaa, että pakkaset jatkuvat. Se tarkoittaa, että pääsimme tänään luistelemaan. Oli mitä sopivin sää: pikku pakkanen ja aurinkokin paistoi pitkästä aikaa.

Tyttäreni on aina ollut kiinnostunut luistelemisesta. Mummun ja vaarin ikkunasta näkee luistinradan, ja siitä on ollut hyvä katsella, kuinka ihmiset liitelevät ja liukuvat jäällä.

Tyttäreni oli kaksivuotias, kun veimme hänet ensimmäisen kerran luistelemaan. Se oli liian varhain. Hän ei pysynyt ollenkaan pystyssä, eikä tuntunut tajuavan erityisen hyvin koko luistelun ideaa. No, saipahan ensi kosketuksensa jäähän.

Valmistauduimme silloin luistelemaan menoon lukemalla taaperoille tarkoitettua kirjaa Luistellaan! Sympaattinen kuvitus on Yu-hsuan Huangin käsialaa. Kirjassa on tukevat pahvisivut ja joka aukeamalla jokin toiminnallinen elementti, joka auttaa taaperoa viihtymään pidempään kirjan ääressä. On vetoluukkuja, pyöriteltäviä kuvia ja muita liikkuvia osia.

Lyhyt teksti on kirjoitettu riimimuotoon.

"Luistinrata on jäässä, lämmintä päällä.
Innolla päivää odotetaan.
Ihanaa on taas liukua jäällä.
Hurraa, nyt taas luistellaan!"

Tyttäreni ollessa kolmivuotias valmistauduimme luisteluun lukemalla Ian Whybrow'n kirjoittamaa ja Rosie Reeven kuvittamaa kirjaa Salla oppii luistelemaan.

Salla on pieni puputyttö, joka suhtautuu uusiin asioihin varovaisesti. Kun isä ehdottaa luistelemaan lähtöä, Sallan sisarukset hihkuvat innosta, mutta Sallaa ajatus kauhistuttaa. Entä jos hän ei pysy pystyssä? Entä jos kaikki nauravat hänelle?

Kun Salla näkee, kuinka suuri järvi on ja kuinka paljon siellä on väkeä, hänen olonsa ei ainakaan helpotu. Hän istuu ensin jään laidalla katselemassa luistelijoita, mutta löytää lopulta itsestään tarpeeksi rohkeutta astua jäälle. Pelkonsa voitettuaan Salla huomaa, että luisteleminen onkin hauskaa.

Kirja sopii parhaiten rohkaisuksi aralle lapselle. Tyttäreni on kaikkea muuta kuin arka. Hänen asenteensa luistelua kohtaan oli tuolloin aivan erilainen kuin pelokkaalla Sallalla. Hän paloi innosta ja oli etukäteen sitä mieltä, että osaahan hän luistella. Todisteeksi hän liu'utti jalkojaan sukkasillaan lattialla.

Jäälle päästyä karu todellisuus paljastui. Ei luisteleminen ollutkaan niin helppoa. Pystyssä ei pysynyt, ja tyttäreni oli liian pettynyt ja turhautunut malttaakseen opetella rauhassa. Kun kentälle vielä pelmahti hänen tarhakaverinsa, joka osasi luistella täydellisesti, oltiin raivokohtauksen partaalla.

Kotona ei auttanut muu kuin kaivaa esiin omasta lapsuudestani säilynyt Kristiina Louhen kirja Aino ja tuhmat luistimet.

Aino on juuri saanut ensimmäiset luistimensa. Sielunsa silmin hän jo näkee itsensä liihottelemassa jääprinsessana. Mutta jäällä Aino toteaa, etteivät luistimet tottelekaan häntä. Aino on aikamoisen turhautunut.

"— POIS nämä inhottavat luistimet, Aino huutaa pettyneenä. — En tahdo enää ikinä tämmöisiä jalkaani. — ÄITI — tule heti auttamaan!"

Äiti yrittää selittää, että luisteleminen vaatii paljon harjoittelua. Aino oivaltaa asian vasta katsellessaan pikkuveljensä palapelin kokoamista. Nyytti onnistuu lopulta, mutta hän onkin harjoitellut kerta toisensa jälkeen. Ehkä Ainokin voisi kokeilla uudestaan luistelemista.

Naapurin Sanna lähtee mukaan. Jäällä Ainoon iskee kateus, kun Sanna on häntä niin paljon parempi luistelija. Sanna onkin jo koulutyttö ja harjoitellut paljon kauemmin. Sannan avustuksella Aino pysyy paremmin pystyssä, eikä pyllähtäminenkään tunnu kahdestaan niin pahalta.

Tänä talvena kun tyttäreni on nelivuotias, luisteleminen onnistuu jo huomattavasti paremmin. Hän selviää jäällä itse luistelukelkan avulla ja hetkittäin jopa ilman sitä.

Olemme lukeneet Kerttu Ruuskan kirjoittamaa ja Nadja Sarellin kuvittamaa kirjaa Elsa luistelemassa. 

Elsan tarharyhmä lähtee retkelle luistinradalle. Luistimet vaihdetaan jalkaan pukuhuoneessa ja sitten päästään jäälle. Tömpsis, tömpsis, Elsa kaatuilee. Ihmeen nopeasti hän kuitenkin alkaa pysyä pystyssä ja pystyy harjoittelemaan opettajan ohjauksessa pingviinikävelyä, luistelupotkuja, liukua ja jopa piruettia.

Elsa luistelemassa kuuluu Oppi & ilo -sarjaan, jonka ideana on auttaa lapsia oppimaan uusia taitoja. Kirjailija Kerttu Ruuska on lastentarhanopettaja, joten hänellä on kyky esittää uudet asiat lapsille sopivassa muodossa. 

Elsa luistelemassa on paitsi kuvakirja myös tietokirja. Kirjan lopussa on infoaukeamia, joissa opetetaan luistelutekniikkaa ja neuvotaan, mitä luistinradalle tarvitsee ottaa mukaan.

Mitä luisteluaiheisia kirjoja teillä luetaan?


Luistellaan!
Kuvitus: Yu-hsuan Huang
Tekstit: Ⓒ Macmillan Children's Books
Englanninkielinen alkuteos: Let's Play Ice Skating
Suomennos: Marja-Riikka Parviainen
Julkaisija Suomessa: Egmont Kustannus Oy Ab / Kirjalito 2014

Ian Whybrow: Salla oppii luistelemaan
Kuvitus: Rosie Reeve
Englanninkielinen alkuteos: Bella Gets Her Skates On
Suomennos: Terhi Leskinen
Kustantaja: Kustannus-Mäkelä Oy 2007

Kristiina Louhi (teksti ja kuvat): Aino ja tuhmat luistimet
Kustantaja: Oy Satusiivet - Sagovingar Ab / Lasten Parhaat Kirjat 1990

Kerttu Ruuska: Elsa luistelemassa
Kuvitus: Nadja Sarell
Kustantaja: Sanoma Pro Oy 2015