Eläimiä Helsingissä

Tytärtäni on viime aikoina kiinnostanut pikkuinen kirja, joka kertoo eläimistä Helsingissä. Koska tänään on kansainvälinen eläinten päivä, ajattelin käsitellä tuota kirjaa. Kyseessä on Helsingin kaupunginmuseon julkaisema Eläimiä Helsingissä - Mammutista marsuun.

Aapismuotoon kirjoitetussa kirjassa on jokaisen kirjaimen kohdalla runo ja pieni tarina jostakin Helsingin historiaan liittyvästä eläimestä. Runot ja tekstin on kirjoittanut Jere Jäppinen ja kuvituksena on käytetty Helsingin kaupunginmuseon kuva-arkiston valokuvia, joita Jaana Mellanen on värittänyt ja koristellut piirroksin.

Kirjasta oppii monia kiinnostavia asioita. Tyttäreni lempitarina kertoo mammuteista. Hän osaakin nykyisin hämmästyttää ihmisiä kertomalla sujuvasti, että Helsingistä on löydetty mammutinpoikasen poskihammas Töölöstä ja mammutin olkaluu Herttoniemen urheilukentältä. 

Harmi vaan, ettei kirjaan ole ehtinyt mukaan mainintaa Helsingin uusimmasta mammutinluulöydöstä. Kirja on painettu vuonna 2005 ja samaisena vuonna Vuosaaren sataman rakennustöiden yhteydessä löydettiin mammutin kyynärluu satama-altaan merisedimentistä.

Tyttäreni osaa kirjan ansiosta pohtia asiantuntevasti, mahtoivatko mammutit aikoinaan kävellä Helsingissä vai tulivatko luut tänne jääkauden sulamisvesien mukana (jälkimmäinen vaihtoehto todennäköisesti).

Itseäni kiinnostaa kertomus lehmien pidosta Helsingissä. Lehmien pito kiellettiin keskikaupungilla vasta vuonna 1870. Se antaa minulle perspektiiviä siitä, millaiseen kaupunkiin esivanhempani aikoinaan muuttivat. Sekä isäni että äitini puolelta ensimmäiset esivanhempani saapuivat Helsinkiin 1860-luvulla. Lehmiä sai silloin vielä vapaasti pitää kaupungissa. Tosin lehmät eivät ole minullekaan kovin vieras näky nykyajan Helsingissä. Tuossahan niitä laiduntaa Viikin pelloilla.

Kirjasta oppii mm. onko Helsingissä koskaan asunut jääkarhuja (kyllä, Korkeasaaressa 1970-luvulle asti), onko Helsingissä tarvinnut pelätä susia (kyllä, viimeisin susi ammuttiin Laajasalossa 1882), miksi oravahavainnoista kirjoitettiin 1800-luvulla sanomalehdissä (orava oli kaupungissa silloin niin harvinainen näky) tai kuka on haudattu Hakasalmen huvilan puutarhaan (Aurora Karamzinin rakas italianvinttikoira Šamil).

Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille, joita kiinnostavat eläimet ja Helsingin historia. 


Eläimiä Helsingissä - Mammutista marsuun
Runot ja tekstit: Jere Jäppinen
Piirrokset ja valokuvien väritys: Jaana Mellanen
Työryhmässä myös: Anna Finnilä ja Kristiina Lapinleimu-Assmann
Valokuvat: Helsingin kaupunginmuseon kuva-arkisto
Julkaisija: Helsingin kaupunginmuseo 2005

Mammuttitunnelmissa

Olen viime päivinä käynyt läpi ja järjestellyt kesän valokuvia. Syksyn edetessä on hauska vielä muistoissa viivähtää kesässä. Kesälomamme huipentui tänä vuonna Itä-Suomeen suuntautuneeseen road tripiin. Nähtyä tuli Lappeenrannan satama ja linnoitus, Joensuun tori ja ihana taidemuseo, loputon määrä pikkukyliä ja niiden kirjastoja ja, ah, Koli. 

En yhtään ihmettele, miksi taiteen kulta-ajan kareliaanit ihastuivat Koliin. Onhan se upea! Tytärkin oli innoissaan, sillä Pikku Kakkosessa oli juuri kesällä saatu seurata Jarin ja Karin seikkailua Kolille. Noita jaksoja piti sitten illalla katsella Areenasta hotellihuoneessa.

Pisimpään viihdyimme Nilsiässä. En tiennyt paikkakunnasta ennalta oikeastaan mitään muuta kuin että sieltä löytyi vuonna 1873 mammutin poskihammas. Löytö oli Suomen toinen tiedossa oleva mammuttilöytö. Majoituimme Nilsiässä juuri hampaan löytösijoille Tahkolle Syvärijärven rannalle.

Nilsiä ei ole unohtanut mammuttiaan vajaassa 150 vuodessa. Jäljennös hampaasta on nähtävissä Nilsiän kotiseutumuseossa (alkuperäinen on Helsingissä Kansallismuseon kokoelmissa). Tahkon lähiliikuntapuistossa lapset leikkivät mammutinmuotoisissa leikkivälineissä ja kirjaston lastenosastolla istui pehmomammutti. Kun kahvittelimme nilsiäläisten luona, mammutin hammas tuli sielläkin puheeksi.

Mammutinmuotoinen kiipeilyteline/liukumäki Tahkolla

Mammutti koristaa hyllyä Nilsiän kirjaston lastenosastolla

Hotellimme leikkihuoneesta löytyi kirja Mammutti Putkonen Nilsiässä. Se oli minulle ennalta tuttu, sillä ostin sen joskus divarista.

Kirjan on kirjoittanut Marja-Kaarina Koskinen ja kuvittanut Minna Hiltunen. Teoksen kohderyhmänä ovat erityisesti Nilsiän koululaiset, joille teos toimii eräänlaisena kotiseutuoppaana. Teoksen taustalla on kokonainen projektiryhmä.

Hotellin leikkihuoneessa

Kirja kertoo pienestä mammutista, jolta irtoaa maitohammas. Hammaskeiju lupaa sille yhden toiveen ja mammutti toivoo pääsevänsä näkemään, millaista sen kotiseuduilla on "tuhatsataykskymmenen vuoden päästä". Niinpä se putkahtaa 2000-luvun Nilsiään.

Mammutti Putkonen tutustuu Nilsiän pieniin koululaisiin ja pääsee koululaisten mukana luokkaretkelle. Retkellä käydään mm. ihailemassa maisemia Pisan vuorella ja kuuntelemassa oppaan selostusta vanhoista ajoista niin Nilsiän kotiseutumuseossa kuin Paavo Ruotsalaisen kotimökissä Aholansaaressakin. Mammutti Putkonen seikkailee seudulla myös itsekseen ja näkee monia kiinnostavia kohteita, kuten Nilsiän kirkon, Kinahmin selänteen ja Tahkon golfkentän. 

Itse tarinaa ei ole kuormitettu liioilla yksityiskohdilla, mutta kirjan loppuun on koottu yksityiskohtaisempaa tietoa kohteista. Kirja sopii kaikille, jotka haluavat oppia enemmän Nilsiästä tai nauttivat mammuttikertomuksista, joihin on sotkettu aikamatkailua ja taikuutta Nilsiä-tietoudella höystettynä. 

Nilsiän kirjastossa lueskelimme toista mammuttikirjaa: Jeanne Willisin kirjoittamaa ja Tony Rossin kirjoittamaa kirjaa Mammuttipiirakka. Siinä tavataan luolamies Og, jonka tekee mieli mammuttipiirakkaa. 

"Vuoren huipulla eli lihava mammutti. Alhaalla laaksossa eli laiha luolamies. Luolamiehellä oli nälkä. Hirmuinen nälkä. Hän näki mammutin ja nuolaisi huuliaan.

Hän oli kyllästynyt kasviksiin. Hän oli tympääntynyt hedelmiin. 'Luolamies tahtoo lihaa!' sanoi Og. 'Pyydystän tuon mammutin ja teen siitä piirakkaa!'" 

Pian Og toteaa, ettei pysty kaatamaan mammuttia yksin. Hän oppiikin tekemään yhteistyötä muiden kivikauden ihmisten kanssa saadakseen lihaa. Mutta mahtaako mammutti kuitenkaan olla niin vain kellistettävissä?

Lyhyt kertomus sopii jo pienelle leikki-ikäiselle. Kertomuksen äärellä voi yhdessä pohtia yhteistyön merkitystä ja ehkäpä sitäkin, onko eläinten syöminen oikein, kun kasvisruokaa kuitenkin on tarjolla.

Mammuttipiirakka-kirja Nilsiän kirjaston lastenosastolla

Mammuteista kertoo myös Jane Chapmanin kuvakirja Iso niin kuin sinä! Kirjassa seurataan mammuttilauman pienintä jäsentä Murua, joka haluaisi olla yhtä suuri kuin isä ja osata tehdä samoja asioita kuin isä. Isä on Murun sankari. On niin vaikea odottaa, että kasvaisi samanlaiseksi kuin isä.

"'Iskän pieni ilopilleri', isä nauroi ja pörrötti Murun turkkia.

'Mutta minä en halua olla pieni', niiskahti Muru. 'Haluan olla suuri ja vahva kuin sinä!'

'Niin sinusta aikuisena tuleekin', isä sanoi. 'Mutta siihen asti äiti ja minä pidämme sinusta huolta.'"

Eräänä päivänä isä vie Murun pitkälle retkelle, jonka aikana Muru ymmärtää, että isäkin on ollut kerran pieni, jopa pienempi kuin Muru nyt. Jokainen on ensin pieni.

Kepoisen kuvakirjan jälkeen tuli tunne, että nyt täytyisi saada luettavaksi jokin kunnollinen tietokirja mammuteista. Ehkä lainaamme seuraavaksi Tom Björklundin kuvittaman ja Seppo Vuokon kirjoittaman Mammutin aika - elämää jääkaudella (Tammi 2009). 

Peräti 192-sivuinen tuhti kirja ei kerro pelkästään mammuteista, vaan muustakin jääkauden eliöstöstä. Tyttäreni onkin äärettömän kiinnostunut jääkaudesta ja on jatkuvasti näkevinään luonnossa jääkauden merkkejä.


Marja-Kaarina Koskinen: Mammutti Putkonen Nilsiässä
Kuvitus: Minna Hiltunen
Omakustanne?
Painopaikka: Gummerus Kirjapaino Oy 2007

Jeanne Willis: Mammuttipiirakka
Kuvitus: Tony Ross
Englanninkielinen alkuteos: Mammoth Pie
Suomennos: Raija Viitanen
Kustantaja: Kustannus-Mäkelä Oy 2008

Jane Chapman (teksti ja kuvitus): Iso niin kuin sinä!
Englanninkielinen alkuteos: Just Like You!
Suomennos: Raija Rintamäki
Kustantaja: Kustannus-Mäkelä Oy 2018


LUE MYÖS TÄMÄ:

Pikku jääkarhu löytää mammutin 

Pikku jääkarhu löytää mammutin

Tyttäreni on innostunut mammuteista. Niinpä kun näin divarissa lastenkirjan nimeltään Pikku jääkarhu löytää mammutin, ostin sen saman tien. Kirjan on kertonut Per Flyndersø ja kuvittanut Hermann Altenburger.

Pohjoisnavalla asuva Pikku Jääkarhu saa nelivuotissyntymäpäivälahjaksi lapion ja ämpärin. Se innostuu kaivamisesta niin, että päättää kaivaa tunnelin pingviinien luo Etelänavalle asti.

Lapio kolahtaa johonkin kovaan. Se näyttää ihan syöksyhampaalta! Vanhempien avulla kaivamista jatketaan ja lumen alta alkaa paljastua ihka oikea mammutti. Asiasta täytyy tietysti heti ilmoittaa museoon.

Eräänä päivänä sitten neljä museomiestä surauttaa paikalle lumikelkalla ihmettelemään harvinaista löytöä. Koko eläin kaivetaan esiin.

"Sitten he tutkivat jättiläisen kärsänkärjestä hännänhuippuun ja toteavat, että se on varmasti mammutti. Mammutit elivät maapallolla tuhansia vuosia sitten.
Se on varmaan muinoin mennyt jäälle ja ajautunut jäälautalla merelle. Lopulta se on kuollut nälkään ja peittynyt paksuun lumikerrokseen. Kovassa kylmyydessä eläin on säilynyt kuin jättiläispakastimessa." 

Museoväki siirtää mammutin helikopterilla museoon ja kutsuu Pikku Jääkarhun perheineen sitä katsomaan. Jääkarhut haluavat mielellään nähdä mammutin uudelleen, mutta museo on kaukana kaupungissa. Kukaan perheenjäsenistä ei ole käynyt siellä aiemmin.

Pitkästä matkasta tulee melkoinen seikkailu, jonka aikana joudutaan mm. lumipyryyn, tippukiviluolaan ja kuohuvaan koskeen. Lopulta kaupunkiin sentään päästään. 

Museossa Pikku Jääkarhu perheineen otetaan sankareina vastaan. Mammutti on täytettynä uljaan näköinen. Kotimatkasta tulee yhtä suuri elämys kuin menomatkasta.

Pikku Jääkarhu löytää mammutin on ihan kiva peruskuvakirja. Aiheessa olisi mielestäni ollut aineksia paremmaksikin tarinaksi. Olisin kaivannut kertomukseen hiukan enemmän syvyyttä. Lapsi ei sellaista osannut kaivata ja hän viihtyi hyvin kirjan parissa.


Pikku jääkarhu löytää mammutin
Teksti: Per Flyndersø
Kuvitus: Hermann Altenburger
Tanskankielinen alkuteos: Lille isbjörn finder en mammut
Suomennos: Ulla Ropponen
Kustantaja: Oy Satusiivet - Sagovingar Ab / Lasten Parhaat Kirjat 1996

Lainan päivänä kannattaa suunnata kirjastoon

Tänään on Lainan nimipäivä. Monet kirjastot ympäri Suomea viettävät juhlapäivää Lainan päivänä.

Pääkaupunkiseudun kirjastoissakin on tänään monenlaista ohjelmaa. Monissa kirjastoissa myydään poistolehtiä ja -kirjoja. Joissain kirjastoissa tarjotaan aamukahvit. Viikin kirjastossa voi askarrella ystävänpäiväkortteja kirjaston tarjoamista materiaaleista klo 14-17.

Lainan päivän kunniaksi luemme tänään Miina ja Manu kirjastossa -kirjaa, jonka on kirjoittanut Tuula Puranen ja kuvittanut Kristian Huitula. Kyseessä on selkokirja, mikä tarkoittaa sitä, että sen kieli on yleiskieltä helpommin luettavaa ja ymmärrettävää niin sanastonsa kuin rakenteensakin puolesta. Selkokirjat sopivat erityisen hyvin esim. kehitysvammaisille, lukihäiriöistä kärsiville, maahanmuuttajille tai lukemaan opetteleville lapsille.

Myönnän olleeni hiukan ennakkoluuloinen ennen kirjan lukemista. Ajattelin, että selkokieli olisi ehkä niin pelkistettyä, että se tuntuisi liian yksinkertaiselta ja vivahteettomalta. Selkokielen tarkoitus ei kuitenkaan ole tehdä tekstistä tylsää. Miina ja Manu kirjastossa -kirjassa teksti on mielestäni onnistunutta. Teksti on selkeää ja kulkee hyvin eteenpäin. 

Teksti on ladottu kapeiksi palstoiksi, mikä helpottaa tekstin hahmottamista. Tarina on aika pitkä, joten siinä mielessä se ei päästä lukijaa helpolla.

Manu löytää maasta oudon esineen. Onko se maljakko vai mammutin syöksyhammas? Asiaa mennään selvittämään kirjastoon. 

Kirjastonhoitaja lähtee oppaaksi näyttämään tietä mammuteista kertovien kirjojen hyllylle. Matkan varrella tulee tutuiksi kirjaston rakenne ja erilaiset toiminnot. Kirjastossa voi lukea kirjoja, käyttää tietokonetta ja kuunnella musiikkia kuulokkeilla. Miinan ja Manun kirjastossa on jopa kahvila ja piano, jota asiakkaat voivat soittaa.

"Miina ja Manu saapuvat 

kirjojen lainaustiskille.

- Ja tässäkö maksetaan, 

Manu tiedustelee reippaasti.

- Lainaaminen ei maksa mitään,

kirjastonhoitaja kertoo.

Miina asettaa tiskille

mammuttikirjan ja äänilevyn.

Sitten hän antaa kirjastokortin

kirjastonhoitajalle.

Kun Miina on lainannut

mammuttikirjan ja äänilevyn,

lapset sanovat näkemiin

ja astelevat ulos."

Loppujen lopuksi selviää, ettei outo esine ollutkaan mikään mammutin syöksyhammas. Kirjastossa oli silti hauska käydä.

Kirja sopii erinomaisesti esimerkiksi maahanmuuttajille johdatukseksi suomalaiseen kirjastoon. Olemme todella onnekkaita, kun meillä on ilmainen kirjastojärjestelmä. Arvostakaamme sitä lainaamalla ahkerasti kirjastosta!

Miina ja Manu kirjastossa

Teksti: Tuula Puranen

Kuvitus: Kristian Huitula

Kustantaja: Satukustannus Oy 2014