Aleksis Kiven päivän kunniaksi: skandaali arkisoareessa

Hyvää Aleksis Kiven päivää ja suomalaisen kirjallisuuden päivää!

Jo lapsena tiesin, kuka Aleksis Kivi oli. Hän istui pronssisena Rautatientorilla Kansallisteatterin edessä. Hänen mukaansa oli nimetty katu lähellä kotiamme. Kouluni kävin Aleksis Kiven koulussa.

Silti en ollut kuullut nimeä Alexis Stenvall, ennen kuin joskus nuorena tyttönä luin Salme Sadeniemen tyttökirjan Pension Grunérin tytöt (Otava 1950, 3. p. 1980).

Pension Grunérin tytöt on historiallinen nuortenromaani, jossa seurataan mamselli Grunérin tyttökoulun oppilaita Evaa, Sofieta, Oliviaa, Alinea ja Ernestineä 1800-luvun puolivälin Hämeenlinnassa. Rakastin romanttista tarinaa. Se vaikutti minuun suuresti. Hurmaannuin 1800-luvun nuorten neitojen elämästä rekiretkineen ja tanssiaisineen.

Yksi kirjan hienoista kohdista on Runeberg-ilta. Everstinna Petander järjestää arkisoareen Larssonin majatalossa orpokotinsa hyväksi. Soareessa tapahtuu jotain skandaalimaista. Nuori kimnasisti Eurén lausuu runon, jonka on kirjoittanut eräs toinen kimnasisti Helsingistä, nuorukainen nimeltään Alexis Stenvall.

"Maa kunnasten ja laaksojen
mi on tuo kaunoinen?
Tuo hohtees kesäpäivien,
tuo loistees pohjan tulien,
tuo talven, suven ihana,
mi ompi soma maa?

- -

Mi autuus helmaas nukkua,
sä uniemme maa,
sä kehtomme, sä hautamme,
sä aina uusi toivomme,
oi Suomenniemi kaunoinen,
sä iankaikkinen!"

Mikä Eurénin esityksessä sitten oli niin skandaalimaista? No, tietysti se, että runo lausuttiin s u o m e k s i.

"[Eva ei] koskaan ollut kuullut esitettävän mitään suomeksi. Koko ajatus tuntui täysin mahdottomalta. Ja nyt tuossa hänen edessään eräs nuorukainen lausuu suomeksi, aivan kuin se olisi maailman luonnollisin asia. Ja se kuului aivan runolta, ei lainkaan kankealta ja puisevalta, niin kuin kaikki se, mitä Eva tähän asti oli suomeksi lukenut. Hän alkoi tarkata runon sisällystä, sen sanontaa. Miten kaunista se oli! Hänen poskensa alkoivat hehkua."

Suomenmaa-runo oli osittainen mukaelma J. L. Runebergin runosta Vårt land eli Maamme. Sen kirjoittajasta kimnasisti Alexis Stenvallista tuli sittemmin Aleksis Kivi, ensimmäinen suomalainen ammattikirjailija. Kivi kirjoitti suomeksi ja nostettiin myöhemmin kuolemansa jälkeen kansalliskirjailijan asemaan.

Näin Aleksis Kiven päivänä ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä on ihan hyvä muistaa niitä edelläkävijöitä, joiden ansiosta meillä tänä päivänä ylipäätään on suomenkielistä kirjallisuutta.

Evan ja hänen koulutovereidensa mahdollisuudet lukea suomenkielistä kirjallisuutta olivat 1850-luvun Suomessa heikot. Eikä se aika niin kauhean kaukana ole. Tajuammeko edes, kuinka paljon sen jälkeen on tapahtunut ja kuinka kiitollisia siitä saamme olla?

Siluettikuva saattaa esittää Aleksis Kiveä, lähde Helsingin Kaiku 8.4.1905, nro 14, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Apassit seikkailevat taas — tällä kertaa vuoden 1910 Espoossa

Tapani Baggen ja kuvittaja Carlos da Cruzin palkittu ja kehuttu Apassit-sarja on ollut lukulistallani siitä asti, kun ensimmäinen osa Aavehevosen arvoitus ilmestyi vuonna 2018. Jotenkin on vain päässyt vierähtämään yli neljä vuotta ja sarja on edennyt jo kuudenteen osaan, ennen kuin vihdoin pääsin tutustumaan siihen.

Aloitin lukemisen suoraan uusimmasta eli kuudennesta osasta Viikinkien aarre (Karisto 2022, arvostelukappale kustantajalta). Pian kuitenkin halutti tietää vähän enemmän taustoista ja siitä keitä Apassit ovat. Keskeytin lukemisen ja luin ensin sarjan ensimmäisen osan Aavehevosen arvoitus. Päätös oli hyvä. Ensimmäisessä osassa Apassien salaseuran alkutaival valottuu hienosti.

Tapahtumat sijoittuvat vuoden 1910 Helsinkiin. Kaupunkia piinaa aavehevonen, joka rymistelee pitkin öistä kaupunkia siniset silmät kiiluen ja sumua ympärilleen levittäen. Kerrotaan, että eräänä myrskyisenä alkusyksyn yönä Suomenlinnaan matkalla ollut yhteysalus haaksirikkoutui ja sen mukana painui pohjaan hevonen. Nähtävästi se oli palannut aaveena piinaamaan kaupunkilaisia. Mutta miksi aavehevonen rikkoo näyteikkunoita ja varastaa tavaraa?

Samaan aikaan neljä pojankoltiaista päättää perustaa salaseuran. Pojat tulevat varsin erilaisista taustoista. Erik ja Heikki ovat lyseolaisia. Erikin isä on tiedemies ja äitikin tutkii tähtiä kaukoputkella. Heikin isä on postivirkamies ja äiti työskentelee Stockmannin tavaratalossa.

Otto ja Samuli eivät enää 12-vuotiaina käy koulua. Otto auttaa isäänsä kalastajan hommissa. Samuli myy sanomalehtiä kadunkulmissa. Hän on enemmän tai vähemmän katupoika. Leipuri-isällä on tapana juoda tilipäivinä, ja Samuli on joutunut hakemaan isäänsä putkasta milloin miltäkin poliisiasemalta.

Poikien salaseuran nimeksi tulee Apassit. Pian siihen joudutaan ottamaan kaksi uutta jäsentä, kun Heikin kaksossiskot Elli ja Nelli pyrkivät mukaan. Kukaan ei erota Elliä ja Nelliä toisistaan, ei edes Heikki. Niinpä ensimmäisessä osassa heitä kutsutaan yleensä vain kollektiivisesti Ellinelliksi. Kuudetta osaa lukiessani ilahduin, että kehitystä oli tapahtunut. Nyt tytöt nähtiin omina yksilöinään, ja pojat ilmeisesti olivat jo oppineet erottamaan heidät.

Apassien ensimmäinen tehtävä on aavehevosen arvoituksen ratkaiseminen. Lasten apua tarvitaan, sillä poliisit on kuvattu melkoisiksi pölvästeiksi. Sitä minun oli vähän vaikea niellä, sillä oma isoisoisäni toimi poliisina juurikin 1910-luvun Helsingissä.

Apassien myötävaikutuksesta kinkkinen ja hämääviäkin elementtejä sisältävä arvoitus ennen pitkää ratkeaa ja rauha palaa Helsingin öisille kaduille.

Ensimmäinen osa jätti nälän kuulla lisää Apassien seikkailuista. Hyppäsin nyt takaisin kuudenteen osaan, mutta ennen pitkää kävi ilmi, että toinenkin osa eli Vanajaveden hirviö (Karisto 2018) olisi kannattanut olla luettuna, sillä siihen viitattiin kirjassa. Tuli sellainen vaikutelma, että kirjasarja olisi parasta lukea järjestyksessä, vaikka kaikki osat ovatkin itsenäisiä seikkailuja.

Viikinkien aarre -kirjassa liikutaan vuoden 1910 Espoossa. Heikin, Ellin ja Nellin perhe viettää kesälomaa mökissä Espoon Laajalahdessa. Onkiretkellään Heikki törmää aivan uskomattomaan näkyyn: viikinkilaivaan. Sen on pakko olla aavelaiva. Vai kuinka? Eihän viikinkejä enää voi olla olemassa.

Kun läheiseltä saarelta vielä löytyy kallioon hakattua riimukirjoitusta, Heikki käsittää tarvitsevansa Apassien apua. Pojat kaupungissa vievät Heikin kopioiman riimukirjoituksen professori Rietin tutkittavaksi. Ja sitten professori katoaa!

Erik, Otto ja Samulikin kiiruhtavat Laajalahteen. Edessä on seikkailu, jossa lentelee tiiliskiviä ikkunoista sisään, koetaan hurjia ukkosmyrskyjä ja ollaan vähällä räjähtää kappaleiksi. Espoon poliisikin vaikuttaa idioottimaiselta, joten Apassien tehtäväksihän arvoituksen ratkaiseminen jää.

Viikinkien aarre oli vauhdikkaampi ja jännittävämpi kuin Aavehevosen arvoitus. Tarina piti hyvin otteessaan ja sivuja oli vain pakko kääntää nopeasti eteenpäin.

Suuri kiitos kirjasarjan houkuttelevuudesta kuuluu kirjoittajan lisäksi kuvittaja Carlos da Cruzille. Upea ja runsas nelivärikuvitus tekee tarinoista erittäin visuaalisia. Ihanaa, että kuvitukseen on panostettu näin paljon.

Oman kahdeksanvuotiaani kohdalla huomaan, että kuvituksella on valtava merkitys siinä, kuinka hyvin ja kauan lapsi viihtyy kirjan äärellä. Mitä enemmän värikuvitusta kirjassa on, sitä kauemmin tytär jaksaa lukea.

En ollenkaan ihmettele, miksi Apassit-sarja on kerännyt palkintoehdokkuuksia. Aavehevosen arvoitus oli vuonna 2019 Helmet-kirjallisuuspalkintofinalistina ja LukuVarkaus-ehdokkaana ja se sai Punni-kunniamaininnan sekä Runeberg Junior kunniakirjan. Runeberg Junior -ehdokkaana sarjan kirjoja on ollut kolmesti, ja sarjan kolmas osa Katoava muumio (Karisto 2020) voitti Runeberg Junior -palkinnon 2020.

Seuraavaksi aion lukea neljä minulta väliin jäänyttä osaa, ja toivon, että osia ilmestyy vielä lisää. Aion myös houkutella kahdeksanvuotiaani lukemaan sarjaa. Nämä kirjat sopivat niin hyvin itse luettaviksi, etten aio lukea niitä hänelle ääneen.

Hyvää (Fredrika) Runebergin päivää!

Tänään liput taas liehuvat J. L. Runebergin kunniaksi. Ja hyvähän se vaan on, että suurmies muistetaan vielä 145 vuotta kuolemansa jälkeenkin. Onhan hän kansallisrunoilija, Maamme-laulun kirjoittaja ja oman aikansa superjulkkis. Mutta...

Luettuani Leena Virtasen ja Sanna Pelliccionin kirjan Fredrika! — Kirjailija Fredrika Runebergin unelmat ja ihmeellinen puutarha (Teos 2021) olen harmitellut sitä, kuinka syrjään juhlinnasta jää Runebergin vaimo Fredrika, joka oli merkittävä nainen ja ansaitsisi liputuspäivän hänkin. Fredrikan kohtalona vaan oli elää aikana, jolloin naisen paikka oli kotona, eikä naisella juuri ollut mahdollisuuksia tehdä uraa. Siksi emme liputa tänään Fredrikan, vaan hänen miehensä kunniaksi.

Nykyisin Fredrika muistetaan lähinnä tortuistaan, joita aika moni suomalainen pistelee tänäänkin poskeensa. Fredrika!-kirjan takana muuten on nykyleipurille sovitettu versio Fredrikan kuuluisasta reseptistä, jos sattuu jauhopeukaloa syyhyttämään.

Fredrika oli kuitenkin paljon muutakin kuin vaimo ja torttuleipuri. Hän oli Suomen ensimmäinen naistoimittaja. Hän toimitti yhdessä miehensä kanssa Helsingfors Morgonblad -lehteä. Hän esimerkiksi käänsi lehteen ulkomaalaisia artikkeleja.

Fredrika kirjoitti Suomen ensimmäisen historiallisen romaanin nimeltään Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä (Finska Litteratursällskapet 1858). Ikävä kyllä käsikirjoitus lojui niin kauan pöytälaatikossa, että Sakari Topelius ehti julkaista oman historiallisen romaaninsa ennen Fredrikaa.

Äidiksi tultuaan Fredrikalla oli vain vähän aikaa omien tekstien kirjoittamiseen. Hänen aikansa kului kodin, talouden, lapsikatraan ja puutarhan hoitamiseen. Samalla hän toimi julkkikseksi nousseen miehensä "managerina" ja piti taitavasti raha-asiat kunnossa.

Mauri Kunnas on hienosti kuvannut kirjassaan Koiramäen Martta ja Ruuneperi (Otava 2005) kaikkia niitä velvollisuuksia, jotka täyttivät Fredrikan päivät:

" — Te hyvä Fredika-rouva olette myös etevä kirjoittaja, Snellman sanoi. — Miksi ette kirjoita enemmän?

   — Kyllä minä tänäänkin aion kirjoittaa, heti kun ehdin, Fredrika vastasi, hyvillään siitä, että Snellman kysyi hänen kirjoittamisestaan. — Mutta aamulla Ruuneperin ja poikien piti saada voileipänsä, ja sen jälkeen oli saatettava pojat kouluun. Sitten oli pestävä pyykki ja ripustettava se kuivumaan.

  — Äsken keräsimme maahan pudonneet omenat. Iltapäivällä Robertille pitää opettaa latinaa ja Fredrikille laskentoa. Ruuneperin villasukat pitää kutoa valmiiksi ja ommella muutama pari uusia alushousuja. Täytyy tehdä ostoslista ja lähettää Loviisa torille.

  — Omenat pitää keittää hilloksi, samoin luumut, ja säilöä hillot purkkeihin ja viedä ne kellariin. Sitten silitetään Ruuneperin paidat ja liinavaatteet. Pitää myös tarkastaa, kuinka paljon liiterissä on puita, että tiedetään koska on tilattava lisää. Ja talon kaakeliuunit pitää tyhjentää tuhkasta. Ruuneperin saappaat täytyy noutaa suutarilta. Pitäisi myös ehtiä istuttaa uudet pistokkaat ruukkuihin ja vaihtaa kymmenen kasvin mullat. Illallisen jälkeen keitän Ruuneperin ohrapuuron ja suunnittelen huomispäivän työt, Fredrika luetteli.

  — Mutta sitten kun muut nukkuvat, otan kirjoitusvälineeni ja kirjoitan hellankulmalla tulevaa kirjaani."

Velvollisuuksiensa lisäksi Fredrikalla oli myös aikaa ja tarmoa edistää rouvasväen yhdistyksensä kanssa köyhien tyttöjen opettamista Porvoossa. Tästä työstä kertoo Maijaliisa Dieckmannin lastenromaani Fredrika-rouvan koulu (Schildts 2007).

Kirjoittamisen esteenä oli aikapulan lisäksi arvostuksen puute. "Koko tuota pauhua, ettei naisella muka ole oikeutta yrittää tuottaa jotakin", Fredrika tuskaili. Hän koki, että naisia kohdeltiin ja heistä puhuttiin epäasiallisesti. Vielä hänen lapsuudessaan naiset saivat kuulemma osakseen vain ivaa, pilkkaa ja halveksuntaa.

Runeberg ja J. V. Snellman kyllä kannustivat Fredrikaa kirjoittamaan, mutta välillä häntä piinasivat epäilykset. Osasiko hän sittenkään? Olivatko hänen kirjoitelmansa mistään kotoisin?

Fredrika unelmoi maailman naisten historian kirjoittamisesta, mutta siitä ei koskaan tullut mitään. Jos hän olisi onnistunut suunnitelmassaan, olisiko koulujen historian opetus ja historian oppikirjat nykyisin erilaisia? Opittaisiinko historian tunneilla useammista naisista? Olisiko Fredrikan työllä ollut mitään merkitystä?

Kaikkia Fredrikan kirjoituksia ei ole vielä tähän päivään mennessäkään julkaistu. Hänen miehensä runoihin tutustutaan jokaisessa Suomen koulussa, mutta Fredrikan kirjoja ei lueta.

On hienoa, että häntä ei kuitenkaan ole unohdettu ja hänestä on olemassa lapsillekin tarkoitettuja kirjoja.  Fredrika!-kirjassa hän saa kuuluviin oman äänensä. Tekstin joukossa on lainauksia hänen omista kirjoituksistaan.

Kirjan takakannessa Fredrikaa luonnehditaan uuden ajan naiseksi, feministiksi ennen feministejä. Fredrika! on ilmestynyt Teos-kustantamon Suomen supernaisia -kuvakirjasarjassa. Ja sellainenhan Fredrika juuri oli: supernainen.

Minä syön tänään torttuni Fredrikan kunniaksi ja haaveilen, että J. L. Runebergin päivä -nimityksestä pudotettaisiin pois kirjaimet J ja L. Silloin päivän voisi mieltää juhlistavan molempia ainutlaatuisia Runebergejä.

Lastenkirjoja oikeista naisista

Hyvää naistenpäivää!

Viime vuosina oikeiden naisten tarinat ovat päässeet hyvin esiin kirjallisuudessa — myös lastenkirjoissa. Luen mielelläni elämäkertoja ja kertomuksia oikeista ihmisistä, joten ei ihme, että ostan myös sellaisia lastenkirjoja.

Naistenpäivän kunniaksi etsin lastenkirjahyllyistämme kaikki oikeasti eläneistä naisista kertovat lasten- ja nuortenkirjat. Nopeasti haravoituna löysin 22 kirjaa, mutta huomasin pian, että pinosta puuttui ainakin yksi teos. Ehkä muitakin jäi kokonaan huomaamatta.

 

Löytämistäni 23 kirjasta 13 on englanninkielisiä ja kymmenen suomenkielisiä. Kirjoista 17 keskittyy vain yhteen naiseen ja kuudessa kerrotaan useammasta naisesta. Useasta naisesta kertovat teoksemme ovat:

• Satu Erra & Johannes Erra: Todellisten prinsessojen kirja — Vahvoja kuninkaallisia naisia Hatšepsutista Victoriaan
• Reetta Niemensivu: Maalarisiskot
• Vilja-Tuulia Huotarinen — kuv. Riikka Sormunen: Heistä tuli taiteilijoita
• Elina Lappalainen — kuv. Ilona Partanen: Ihmeellinen Minna ja suomalaiset supernaiset
• Ida Salminen & Riikka Salminen: Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa
• Elina Tuomi: Itsenäisiä naisia  — 70 suomalaista esikuvaa

Eniten tietoa meillä löytyy Minna Canthista, josta kerrotaan neljässä kokoomateoksessa. Lisäksi meillä on kaksi pelkästään Minnaan itseensä keskittyvää teosta:

• Anneli Toijala: Myrskylintu
• Leena Virtanen — kuv. Sanna Pelliccioni: Minna! Suomalaisia supernaisia 1
  
  

 

Ammattina kirjailija näyttää olevan meillä suosituin. Minna Canthin lisäksi meillä on seuraavat kirjailijoista kertovat teokset (kaikki kuuluvat Little People, Big Dreams -sarjaan):

• Ma Isabel Sánchez Vegara — kuv. Elisa Munsó: Agatha Christie
• Maria Isabel Sánchez Vegara — kuv. Linzie Hunter: Astrid Lindgren
  
• Ma Isabel Sánchez Vegara — kuv. Katie Wilson: Jane Austen
  
• Ma Isabel Sánchez Vegara — kuv. Anuska Aleepuz: L. M. Montgomery
  
  

Edellä mainittujen Little People, Big Dreams -kirjojen lisäksi meillä on seuraavat sarjaan kuuluvat naisista kertovat teokset:

• Ma Isabel Sánchez Vegara — kuv. Christine Roussey: Simone de Beauvoir
• Ma Isabel Sánchez Vegara — kuv. Frau Isa: Marie Curie
• Ma Isabel Sánchez Vegara — kuv. Sveta Dorosheva: Anne Frank
• Ma Isabel Sánchez Vegara — kuv. Amaia Arrazola: Audrey Hepburn
• Ma Isabel Sánchez Vegara — kuv. Zafouko Yamamoto: Ada Lovelace
  

 

Olisin luullut, että meillä olisi ollut enemmän kirjoja taiteilijoista, mutta yhden sarjakuvan ja yhden kokoomateoksen lisäksi löytyy vain Leena Virtasen ja Sanna Pelliccionin Ellen! Suomalaisia supernaisia 2.

Muotisuunnittelijoista meillä on pari teosta:

• Eva Byrne: Along Came Coco
• Kyo Maclear — kuv. Julie Morstad: Bloom —A Story of Fashion Designer Elsa Schiaparelli 

 

Lisäksi löytyy kirjat Jacqueline Kennedystä, Greta Thunbergista ja Anna Pavlovasta:

• Margaret Cardillo — kuv. Julia Denos: Just Being Jackie
• Lauren Snyder — kuv. Julie Morstad: Swan —The Life and Dance of Anna Pavlova
•  Jeanette Winter: Kotimme on tulessa — Greta Thunbergin ilmastokapina

 

 

Naistenpäivä sujuukin rattoisasti näitä kirjoja lueskellessa.

Mitkä oikeista naisista kertovat lastenkirjat ovat sinun suosikkejasi?

Anne Frank koskettaa myös sarjakuvana

Tiesitkö, että Anne Frankin päiväkirja on saatavilla myös sarjakuvaversiona? Minä en tiennyt vielä vähän aikaa sitten, vaikka sarjakuva Anne Frankin päiväkirja (Tammi 2019) ilmestyi suomeksi jo pari vuotta sitten.

 

Näin vainojen uhrien muistopäivänä on hyvä hetki paneutua teokseen, sillä Anne Frank on se henkilö, joka nousee päällimmäisenä mieleeni, kun vainojen uhrit tulevat puheeksi. Luin hänen päiväkirjansa ensimmäistä kertaa teinityttönä, ja se teki minuun syvän vaikutuksen. Sittemmin olen lukenut sen uudestaan useammankin kerran.

Sarjakuva sai alkunsa Anne Frank -säätiön pyynnöstä. Israelilainen ohjaaja ja käsikirjoittaja Ari Folman sai tehtäväkseen sovittaa alkuperäisen tekstin sarjakuvaa varten. Tehtävä ei suinkaan ollut helppo, sillä kaikkea ei mitenkään voinut mahduttaa mukaan. Paljon oli karsittava ja merkintöjä oli yhdisteltävä, ja kuitenkin koko ajan oli yritettävä säilyttää Annen oma ääni.

 

Kuvituksen piirsi ukrainalaissyntyinen israelilaiskuvittaja David Polonsky. Hän on ottanut riemastuttavia vapauksia tuomalla mukaan mielikuvituksellisia ja unenomaisia elementtejä. Annen teksti on paikoin hyvin humoristista, ja tästä Polonsky ottaa kaiken irti.

 

Vaikka sarjakuvaversiosta on jouduttu jättämään paljon pois, kirjassa on kunnioitettavat 157 sivua. Teosta ei ole tarkoitettu pienille lapsille.

 

Anne alkoi pitää päiväkirjaa 13-vuotiaana. Hän sai ruutukantisen kirjan syntymäpäivälahjaksi, ja nimesi sen Kittyksi. Vilkasta sosiaalista elämää viettävä Anne ei vielä osannut aavistaa, että Kittystä tulisi hänen tärkein uskottunsa ja ystävänsä. Pian perhe nimittäin joutui painumaan maan alle natsien juutalaisvainojen takia, eikä Anne voinut enää tavata tovereitaan.

Niinpä hän täytti päivänsä kirjoittamalla. Ruutukantisessa kirjassa sivu toisensa jälkeen täyttyi dokumentoiden elämää ja nuoren tytön ajatuksia Salaisessa siivessä piilossa natseilta. Päiväkirjamerkinnät ovat kiehtovaa luettavaa. Annen pohdinnat ovat hämmästyttävän kypsiä.

Elämä Salaisessa siivessä soljui eteenpäin usein yksitoikkoisena, kunnes piilopaikka paljastui. Kaikki sen asukkaat vietiin keskitysleirille. Annen isä Otto oli heistä ainoa henkiinjäänyt.

Keskiviikkona 29. maaliskuuta 1944 Anne kirjoitti:

 

"Rakas Kitty, eilisiltana ministeri Bolkenstein sanoi BBC:n hollantilaisessa radiolähetyksessä, että tämän sodan aikana pidetyt päiväkirjat ja kirjeet kootaan yhteen sodan jälkeen. Tietenkin kaikki syöksyivät minun päiväkirjani kimppuun. Kuvittelehan, kuinka mielenkiintoista olisi, jos minä julkaisisin romaanin Salaisesta siivestä."

 

Romaania Anne ei koskaan päässyt julkaisemaan, mutta hänen päiväkirjaansa ovat lukeneet miljoonat ihmiset ympäri maapalloa. Se löytää yhä uuden sukupolven lukijoita ja koskettaa ajallisesta ja kulttuurisesta etäisyydestä huolimatta.

 

Sarjakuvaversio on esikuvalleen uskollinen, ja siitä tavoittaa saman hengen kuin alkuperäisistä teksteistä. Se vangitsee yhtä lailla lukijansa ja onnistuu koskettamaan. Suosittelen!

Anne Frankin päiväkirja muistuttaa näin vainojen uhrien muistopäivänä historiassa tapahtuneista ihmisoikeusloukkauksista. Vaikka toinen maailmansota julmuuksineen on onneksi kaukana takana, on tärkeä muistaa, että vielä tänä päivänäkin maailmassa on lapsia, joiden ihmisoikeuksia rikotaan. Työ tasa-arvoisemman ja inhimillisemmän maailman saavuttamiseksi ei ole ohi.

Anne Frankin päiväkirja
Sarjakuvasovitus: Ari Folman
Kuvitus: David Polonsky
Kuvakäsikirjoitus: Yoni Goodman
Englanninkielinen alkuteos: The Diary of the Young Girl
Suomennos: Anita Odé
Kustantaja: Tammi 2019

Joulumatka 1800-luvun tyyliin

Inger Rydénin kertomus Joelin talvimatka (Kustannus-Mäkelä 1993) on menneeseen aikaan sijoittuva tunnelmallinen joulukertomus. 

 

Jouluun on aikaa muutama päivä, kun vaarilla on erikoisia uutisia. Hän aikoo matkustaa toisen poikansa luokse Siltakylään joulun viettoon. Eletään 1800-luvun loppua, joten matkustaminen ei ole erityisen vaivatonta. Siksi kaikki hämmästyvät. Vaari kuitenkin pitää päänsä ja mukaansa hän aikoo ottaa kuusivuotiaan pojanpoikansa Joelin.

Joel on haltioissaan. Hän palaa innosta päästä näkemään kaupunki ja matkustamaan junalla. Niin lähdetään matkaan. Ennen kuin päästään juna-asemalle asti on käveltävä ja kauan. Kaksi yötä joudutaan yöpymään matkan varrella olevissa taloissa.

Kolmantena päivänä Joelin into alkaa jo laantua. Entä jos mitään junaa ei ole olemassakaan? Onko vaari puhunut pötyä?

Illalla kuitenkin vihdoin päästään kaupunkiin. Niin paljon taloja, ihmisiä ja rekiä Joel ei ole koskaan nähnyt! Seuraavana päivänä hän pääsee lopulta näkemään junankin. Koko junamatkan Joel on innoissaan, mutta kuinka vaari voi vaan torkkua!

Vihdoin päästään perille Siltakylään. On jo joulu. Matka on ollut Joelille valtava elämys ja hieno joululahja, mutta löytyypä vaarin repusta vielä joulupakettikin Joelille — jotain mitä Joel on kauan toivonut.

Historia ja entisaikoihin sijoittuvat kirjat kiinnostavat minua erityisesti. Nautin kirjasta ja tyttärenikin piti siitä. 

Kuvat tarjosivat kansatieteilijälle kiinnostavaa katseltavaa. Kuvat ovat realistisia ja täynnä yksityiskohtia. Tupamiljöissä näkyy vanhaa esineistöä, jota kuusivuotiaanikin katseli mielellään. Hän bongasi kuvista esineitä, joita oli nähnyt Seurasaaressa tai muissa museoissa, ja kyseli vieraammista esineistä, mitä ne olivat.


Inger Rydén: Joelin talvimatka
Ruotsinkielinen alkuteos: Joels julfärd
Suomennos: Auli Hurme-Keränen
Kustantaja: Kustannus-Mäkelä Oy 1993

 

 

Merten pohjassa makaa aarrelaivoja

Viime vuonna tyttärelläni oli vaikuttava kokemus. Hän näki Ruotsin risteilyllä mummun ja vaarin kanssa sateenkaaren, joka päättyi mereen. Sen jälkeen hänen ajatuksensa ovat tavan takaa palanneet tapahtumaan. Merenpohjassa täytyy nimittäin olla aarrelaiva!

Kun huomasin, että Raili Mikkaselta oli ilmestynyt uusi teos Suomen lasten aarrelaivat (Minerva 2019), ostin sen näyttääkseni tyttärelleni, että aarrelaivoja todellakin saattaa maata merten pohjassa.

Teos esittelee todellisia aarrelaivoja, joita on löydetty Suomen aluevesiltä. Joidenkin lasti on ollut arvokkaampi kuin toisten, mutta kyllä kai vaikkapa 1700-luvun arkisia esineitäkin voi tänä päivänä pitää aarteina.

Kirjassa esitellään kymmenen uponnutta laivaa. Vanhin laiva on 1400-luvulta ja nuorin 1800-luvulta. Jokainen laiva on saanut oman lukunsa. Luvut ovat itsenäisiä tarinoita. 

Asiaa lähestytään hyvin vaihtelevasti. Välillä kertojahahmona on lapsi menneisyydestä, välillä nykyisyydestä ja yhdessä tarinassa jopa hylky itse. Välillä keskitytään kuvailemaan enemmän nykyajan sukellusharrastusta ja välillä laivan uppoamisajan historiaa.

Jokaisen tarinan jälkeen on inforuutu, jossa kerrotaan, mitä laivasta tiedetään, ja kuinka hylky löytyi.

Luimme kirjan tarinat iltasatuina, yhden kerrallaan. Joka ilta lopetellessani lukemista sain kuulla saman virren: "Lue vielä toinen. Lue edes vähän vielä. Mä haluan vielä kuulla."

Kiinnostavimmat tarinat olivat tyttäreni mielestä ensimmäinen ja viimeinen. Ensimmäinen kertoi vuonna 1468 uponneesta Hanneke Vromesta, Itämeren suurimmasta laivasta omana aikanaan. Sen matkustajien joukossa olivat Raaseporin linnanherran Lauri Akselinpoika Tottin puoliso Katariina ja poika Akseli.

Olimme jo lukeneet Raili Mikkasen Suomen lasten linnakirjasta (Minerva 2017), kuinka Katariina-rouvalle ja pikku Akselille kävi laivan upottua myrskyssä Raaseporin lähellä. Yksikään laivassa olleista ei pelastunut. Katariina-rouvan ja pikku Akselin haamut kummittelevat yhä Raaseporin linnassa. Kuutamoöinä linnasta voi kuulla leikkivän pojan naurua, kuten kirjoitin lokakuisessa postauksessani.

Hanneke Vromen hylkyä ei ole vielä löydetty, vaikka sitä on kovasti etsitty. Jossain merenpohjassa makaa melkoinen kulta-aarre. Laivan lasti oli nimittäin tavanomaista arvokkaampi.

Viimeinen kertomus kertoi vuonna 1859 Oulun lähistöllä uponneesta Sophia Mariasta. Se oli matkalla hakemaan Oulusta tervalastia, kun upposi myrskyssä. Sophia Maria kiinnosti meitä eritysesti siksi, että olimme jo tutustuneen sen tarinaan käydessämme Oulussa Pohjois-Pohjanmaan museossa. Näimme museossa hylystä nostettua esineistöä. 

Tämä tarina oli siitä onnellinen, että koko miehistö pelastui.  Miehet eivät kuitenkaan ehtineet ottaa laivasta mukaansa yhtään mitään, joten löytynyt esineistö antaa hyvän kuvan 1800-luvun merimiesten elämästä.

Kirjan luettuani alkoi ihan harmittaa, etten valinnut yliopistossa meriarkeologian kursseja. Jotkut opiskelutoverini olivat niistä hyvin innoissaan. Nyt vasta ymmärsin, miksi.


Raili Mikkanen: Suomen lasten aarrelaivat
Kuvitus: Laura Haapamäki
Kustantaja: Minerva Kustannus Oy 2019 


Pieni Helmet-lukuhaaste 2020
Merkitsen kirjan listallemme kohtaan 9 "sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja".

Lainakirjoja lapsille ja nuorille 1800-luvun Helsingissä

Lainan päivää on vuosia vietetty kirjastojen epävirallisena juhlapäivänä. Päätin Lainan päivän kunniaksi tuoda tänään näkyväksi sitä varhaista työtä, jota kotikaupungissani tehtiin lainakirjojen saamiseksi lasten ja nuorten ulottuville.

Nykyaikana saamme ympäri Suomen nauttia loistavasta, yleisestä ja ilmaisesta kirjastoverkosta, joka mahdollistaa lukemisharrastuksen ihan kaikille. Näin ei kuitenkaan ole ollut itse asiassa kovinkaan kauaa.

Ensimmäisiä kansankirjastoja alettiin perustaa Suomen kaupunkeihin 1840-1850-luvuilla. Pian havaittiin, etteivät kansankirjastot pystyneet palvelemaan lapsia ja nuoria riittävästi. Lapsille ryhdyttiin puuhaamaan omia kirjastoja.

Vuonna 1878 Helsingissä toimi joululoman ajan "lainakirjasto lapsille ja nuorisolle". Konstantininkatu (nyk. Meritullinkatu) 16:ssa sijaitsevassa kirjastossa oli lapsille ja nuorille "hyvää ja viihdyttävää" ("god och underhållande") luettavaa.

Tästä meni vielä pitkä aika, ennen kuin Helsinkiin saatiin pysyvä kirjasto lapsille ja nuorille. Tammikuussa 1892 Vera Hjelt esitti Suomen naisyhdistyksen keskustelukokouksessa ehdotuksen erityisten nuorten kirjastojen perustamisesta. Suomen naisyhdistys lähti ripeästi edistämään asiaa. Ajatuksena oli tarjota nuorille lainaksi nuorten omaan tasoon soveltuvia kirjoja, jotka auttaisivat kehittämään hyvää kirjallista makua.

Kyseisenä aikakautena ilmestyi paljon realistista kirjallisuutta, jossa kuvattiin kurjuutta ja yhteiskunnallisia epäkohtia. Tämän uudenaikaisen kirjallisuuden kieltämistä kirjastoissa ei pidetty mahdollisina, mutta nuoria tuli auttaa ymmärtämään kauneutta ja hyvyyttä ja sitä miksi aikalaiskirjallisuudessa esiintyi niin paljon kurjuutta.

Ensimmäinen askel lasten ja nuorten kirjaston perustamiseksi oli laatia lista nuorisolle sopivista kirjoista. Tätä varten perustettiin komitea, jossa oli jäseniä useista yhdistyksistä. Suomen naisyhdistyksen kirjakomitean julkaisema vihko Luettelo lasten ja nuorison kirjallisuudesta eri ikävuosia varten ilmestyi jouluksi 1892.

Kirjaluettelon tarkoituksena oli "olla oppaana nuorison kirjallisuutta ostettaissa". Esipuheessa valiteltiin, ettei luetteloon valittujen teosten lukumäärä ollut niin runsas kuin toivottavaa olisi, sillä varsinkin suomenkielinen nuorison kirjallisuus oli niin köyhää. Tästä syystä ei voitu täyttää korkeita vaatimuksia esim. kielen puhtauden suhteen, sillä "jos olisi oltu aivan ankaria, olisi jäänyt vaan hyvin vähäinen määrä kirjoja luetteloon".

Kirjakomitea toivoi esipuheessa, että "luettelo kehoittaisi kirjailijoita ja kustantajia lisäämään nuorisokirjallisuuttamme, joko alkuperäisillä tai etevillä muista kielistä käännetyillä teoksilla, sillä niinkuin luetteloista nähdään, kaipaamme lisäystä". Kirjaluettelo oli seitsemän sivun pituinen ja siinä oli kirjoja alkaen kaksivuotiaista aina 18-vuotiaiksi asti.

Suomen naisyhdistyksen nuorisonkirjasto avattiin 22.4.1893. Se sijaitsi alkuun yhdistyksen huoneistossa Ylioppilaskunnan kirjastotalossa Henrikinkatu (nyk. Mannerheimintie) 9:ssä, mutta muutti seuraavan vuoden syksyllä naisyhdistyksen työtoimiston huoneistoon Bulevardi 1:een.

Nuorisonkirjaston kokoelmissa oli valittua lasten- ja nuorisonkirjallisuutta ikäluokille 12—18 v. Eri ikäluokille tarkoitetut kirjat oli sidottu eri tavalla. Vuonna 1893 kirjaston kokoelmassa oli 360 ruotsin- ja suomenkielistä kirjaa. Kokoelma oli karttunut raha- ja kirjalahjojen avulla. Kirjakauppias K. E. Holm oli lahjoittanut peräti 105 kirjaa. Myös Tukholmasta Albert Bonnierin ja C. E. Fritzen hovikirjakaupasta oli saatu lahjoituksena uusinta nuortenkirjallisuutta.

Zacharias Topelius antoi kirjastoa varten rahalahjoja ja oli luvannut useampia teoksiaan kirjastoon. Topelius jopa kirjoitti naisyhdistyksen pyynnöstä näytelmän nuorisonkirjaston hyväksi. Nelinäytöksinen satunäytelmä Hyrrä (Snurran) esitettiin keväällä 1894 ja esityksestä saaduilla varoilla nuorisonkirjaston kokoelmaa voitiin kartuttaa melkoisesti.

Nuorisonkirjasto oli avoinna vain muutaman tunnin viikossa. Kirjastonhoitajana toimi palkattomasti neiti Julia Gripenberg. 

Lainaaminen ei suinkaan ollut ilmaista. Lainausmaksu kirjalta oli 10 penniä. Jos maksoi 40 pennin kuukausimaksun, sai lainata kerrallaan kaksi kirjaa. Lainoja annettiin "halpaa maksua vastaan", mutta epäilemättä pienikin maksu karsi lainaajamäärää. Vuonna 1893 kirjoja lainattiin 272 kertaa. Kirjastonhoitajan mukaan kirjastossa kävi "koko joukko lapsia ja nuorisoa". 

Suomen naisyhdistyksen nuorisonkirjasto nimettiin myöhemmin Sakari Topeliuksen nuorisokirjastoksi. Sakari Topeliuksen nuorisokirjastoja perustettiin muihinkin kaupunkeihin. Helsingissä Sakari Topeliuksen nuorisokirjasto toimi vuoteen 1925 asti, kunnes sen kirjat lahjoitettiin Helsingin Ruotsalaiselle Tyttölyseolle ja Helsingin toiselle Suomalaiselle Tyttökoululle.


LÄHTEET 

Mauri K. Närhi: Lukuseurasta kansankirjastoon. Helsingin kirjastotoimintaa 1800-luvulla. Helsingin kaupungin julkaisuja n:o 18. Helsinki 1963.
Oravakangas, Anni: Lasten- ja nuortenkirjasto 2.0. Analyysi lasten- ja nuortenkirjastopuheesta kirjastoalan tekstiaineistoissa julkaisuvuosina 2000-2009. Pro gradu -tutkielma. Tampereen yliopisto, Informaatiotieteiden yksikkö, Informaatiotutkimus ja interaktiivinen media 2013.
Luettelo lasten ja nuorison kirjallisuudesta eri ikävuosia varten. Suomen naisyhdistys 1892.

Maapallo haltuun lasten karttateoksen avulla

Nauttivatkohan muut yhtä paljon kartastojen selailusta kuin minä? Voisin syventyä tuntikausiksi tutkimaan erilaisia karttoja. Ne kertovat niin paljon. Ilahduinkin, kun sain arvioitavakseni Tim Marshallin upouuden lasten tietokirjan Maapallo hallussa — Karttoja, jotka kertovat kaiken meistä ja maailmasta (Atena 2020). 

Kyseessä on lyhennetty, kuvitettu, lapsille ja nuorille suunnattu versio brittitoimittaja Tim Marshallin kansainvälisestä bestselleristä Maantieteen vangit — Kymmenen karttaa, jotka kertovat kaiken maailmanpolitiikasta (Atena 2018). 

Miljoonia kappaleita ympäri maailmaa myyneen Maantieteen vankien ainoana heikkoutena olivat mustavalkoiset, tylsähköt kartat. Maapallo hallussa puolestaan on runsaasti kuvitettu, ja visuaalisuuteen on panostettu. Iloisenvärisestä kuvituksesta vastaavat Grace Easton ja Jessica Smith. 

Maantieteen vangit perustui Marshallin 30 vuoden politiikan toimittajanuraan. Maapallo hallussa -kirjan esipuheessa hän kertoo: "Tuona aikana välitin uutisia eri puolilta maailmaa ja tajusin yhä selvemmin, että kokonaiskuvan luomiseksi on ymmärrettävä myös paikkaa, jossa tarina tapahtuu."

Marshall on oivaltanut, että maantiede vaikuttaa alueiden kehitykseen ja eroihin oleellisesti. Maantiede on muovannut historiaa. Maantiede selittää sotien syitä, miksi toiset maat ovat rikkaita ja toiset köyhiä ja miksi jotkin maat nousevat supervalloiksi.

Tässä lasten versiossa on tarkastelussa kaksitoista maapallon aluetta: Venäjä, Kiina, USA, Kanada, Eurooppa, Afrikka, Lähi-itä, Intia ja Pakistan, Korea ja Japani, Latinalainen Amerikka, Australia sekä Arktinen alue.

Tyttäreni huomautti, että Antarktis puuttuu. Marshall tarkastelee maantieteellisiä alueita siitä näkökulmasta, kuinka ne ovat vaikuttaneet kansojen kehittymiseen ja kansainvälisiin suhteisiin. Antarktiksella ei ole tällaista merkitystä. Siellä ei ole pysyvää asutusta, eikä se ole joutunut poliittisen väännön kohteeksi.

Jokaisesta tarkasteltavasta alueesta esitetään ensin aukeman kokoinen kartta, joka on ladattu täyteen kiinnostavaa tietoa alueesta. Sen jälkeen tarkastellaan usein alueen historiaan maantieteellisestä näkökulmasta. Muutaman noston kautta selvitellään, kuinka on tultu tämänhetkiseen tilanteeseen, ja miten maantiede vaikuttaa tällä hetkellä alueen poliittiseen ilmapiiriin.

Silmiäavaava teos auttaa ymmärtämään, että maantiede vaikuttaa ihan kaikkeen. Eri valtioiden ja kansojen menestyminen on riippuvaista esimerkiksi seuraavista asioista:

• onko maaperä tarpeeksi hedelmällinen tehokkaaseen ruoantuotantoon tai onko korvaavia ruoanhankinta tapoja
• onko käytettävissä tarpeeksi makeaa vettä
• kuinka suojassa maa on hyökkääjiltä
• millaisia luonnonrikkauksia valtion alueelta löytyy
• kuinka helppo kauppatavaroita on kuljettaa
• kuinka helposti innovaatiot pääsevät leviämään (kulkureittien risteyskohdissa paremmin kuin maantieteen eristämillä alueilla)

Kansainvälisten konfliktien taustalla on usein seuraavia syitä:

• kilpailu resursseista
• valtion halu turvata rajansa luonnonesteillä (vuoristoilla, vesistöillä, aavikoilla tai viidakolla)
• keinotekoisesti vedettyjen rajojen aiheuttamat ongelmat

Kolonialismin aikana ulkovallat vetivät varsin mielivaltaisesti keinotekoisia rajoja ja pakottivat samaan valtioon kansoja, joilla ei ollut juuri mitään yhteistä. Tämä aiheuttaa yhä ongelmia Afrikassa ja Lähi-idässä. Oli kiinnostava oppia, että Britit yhdistivät samaan valtioon kolme hyvin erilaista aluetta: kurdien asuttaman vuoristoalueen, sunnimuslien asuttaman Bagdadin länsipuolisen alueen ja šiiamuslimien asuttaman eteläisen suomaan. Syntyi Irak, jossa eri ryhmien yhteiselo ei ole ollut helppoa.

Suomikin mainitaan kirjassa parissa kohdassa. Suomen kerrotaan olevan sataprosenttisen riippuvainen kaasuntuonnista Venäjältä. Tästä Marshall vetää johtopäätöksen, että Suomen on varottava loukkaamasta Venäjää, jotta energiantuontia ei katkaista. Koska Suomi tulee hyvin toimeen Venäjän kanssa, sen kaasusopimus on kuulemma parempi kuin esimerkiksi Balttian maiden sopimus.

Suomen kerrotaan olevan yksi niistä kahdeksasta maasta, joilla on aluevaatimuksia Arktiksella! Arktiksen alueen merkitys kasvaa ilmastonmuutoksen myötä, kun jääpeite kutistuu ja Artinen alue ja sen luonnonvarat ovat helpommin saavutettavissa. Suomi kuuluu kyllä Arktiseen neuvostoon, mutten tiennyt meillä olevan aluevaatimuksia.

Karttateoksen iloisenväriset, selkeät kartat, muu kuvitus ja informatiiviset tekstit tarjoavat tutkittavaa päiväkausiksi. Koko kirjan sisältöä ei mitenkään voi käydä läpi, saati omaksua yhdessä päivässä.

Onneksi minulla oli aikaa tutustua kartastoon, ennen kuin tyttäreni tuli kotiin, sillä hän omi kirjan itselleen heti sen nähtyään. Tutkittuaan teosta hetken itsekseen hän aloitti loppumattoman kyselytulvan: Mikä tuo on? Entä tämä? Mikä maa tuossa on? Montako maata maailmassa on? Kerrotaanko niistä kaikista tässä kirjassa? Selvästi kirja houkuttelee oppimaan!

Kävimme kiintoisia keskusteluja lukemistamme asioista. Viisivuotiaskin pystyi nauttimaan kirjasta. Parhaimman hyödyn kartastosta saanevat irti kuitenkin kouluikäiset. Teos sopii erinomaisesti niin maantiedon kuin historian ja yhteiskuntaopinkin oheislukemistoksi.

Kartasto olisi loistava lahjateos koululaiselle. Erinomaisesta kirjasta on iloa pitkäksi aikaa, ja siihen tulee varmasti palattua yhä uudestaan.


Tim Marshall: Maapallo hallussa — Karttoja, jotka kertovat kaiken meistä ja maailmasta
Kuvakirjaksi toimittaneet Emily Hawkins & Pippa Crane
Kuvitus: Grace Easton & Jessica Smith
Englanninkielinen alkuteos: Prisoners of Geography
Suomennos: Jaana Iso-Markku
Kustantaja: Atena Kustannus Oy 2020
 
* Arvostelukappale kustantajalta *

Lapsentasoinen kertomus juutalaisvainoista

Onko pienille lapsille mahdollista tehdä kuvakirjaa juutalaisvainoista ja keskitysleireistä? Kyllä on, ja näin vainojen uhrien muistopäivänä on sopiva hetki esitellä tällainen kirja. Keskitysleiriltä selvinneen Hédi Friedin ja kuvittaja Stina Wirsénin yhteistyössä syntynyt kirja Historien om Bodri oli mielestäni yksi parhaimmista viime vuonna julkaistuista kuvakirjoista. Se ei tosin ilmestynyt Suomessa vaan Ruotsissa, mutta löytyy ainakin Helmet-kirjastoista.

Tositapahtumiin perustuvan kirjan kertojahahmona on pieni tyttö, jota ei kirjassa nimetä. Kutsuttakoon häntä Hédiksi, koska kirja perustuu Hédi Friedin omiin kokemuksiin. Hédin parhaat ystävät olivat perheen ruskea koira Bodri ja naapurintyttö Marika ja tämän Baldi-koira. 

Hédi ja Marika olivat aivan samanlaisia tyttöjä. Molemmat pitivät koirista ja kermavaahdosta. He pitivät puissa kiipeilystä ja molemmilla oli aina polvet ruvilla. Ulkoisesti tytöissä ei näyttänyt olevan mitään eroa. Ainoa ero oli se, että Marika kävi kirkossa ja Hédi synagogassa. Hédi oli juutalainen.

Eräänä päivänä Hédi kuuli radiossa miehen huutavan vihaisesti. Miehen nimi oli Adolf Hitler. Äiti ja isä arvelivat, ettei Hitleristä olisi haittaa heidän maassaan. Sitä paitsi eiväthän he olleet tehneet mitään väärää. Ei heidän siis tarvitsisi pelätäkään.

Pian kuitenkin syttyi sota ja Hitlerin sotilaat saapuivat myös Hédin kaupunkiin. Juutalaisten elämää rajoitettiin, eikä Hédi olisi saanut enää leikkiä Marikan kanssa. He kuitenkin leikkivät yhdessä — salaa. Mutta eräänä päivänä Hitler päätti, etteivät juutalaiset saisi enää asua omissa kodeissaan.

”Pappas händer darrade när han packade våra väskor. Mamma var blek. Jag hade aldrig tänkt på att mammor och pappor kunde vara rädda. Jag förstod att nu var det farligt.”

Sotilaat kuljettivat Hédin perheen juna-asemalle. Kun juutalaisilla lastattu juna ajoi pois, Bodri juoksi perässä niin kauan kuin jaksoi.

Keskitysleirillä aikuiset katosivat, ja lapsillakin oli niin kurjat olot, että he hädin tuskin säilyivät kiinni elämässä. Hédi sai voimaa Bodrin ajattelemisesta. Hän kuvitteli Bodrin asuvan metsässä muiden juutalaisilta jääneiden koirien kanssa. Hän arveli, että koirat auttavat toinen toisiaan ja jakavat keskenään löytämänsä ruoan.

Lopulta sota loppui ja Hédi sekä hänen sisarensa Livia vapautuivat keskitysleiriltä. Kirja päättyy tytön ja koiran tunteikkaaseen jälleennäkemiseen.

Tekijät ovat ottaneet teoksessa taiteellisia vapauksia. He ovat muuttaneet tapahtumien kulkua tehdäkseen tarinasta selkeämmän ja yleispätevämmän. Huomionarvoista on, että nyt 95-vuotias Hédi Fried ei tosiasiassa sodan syttyessä enää ollut itse mikään pikkutyttö.

Vaikka kirja on aika surullinen ja kertoo vaikesta aiheesta, se on loistavasti kirjoitettu ja kuvitettu. Kertomus on kirjoitettu kiihkottomasti ja lapsentasoisesti. Wirsénin herkkä ja äärimmäisen viehättävä akvarellikuvitus huokuu 1930-40-lukujen henkeä.

Luettuani itse kirjan olin sitä mieltä, että minun täytyisi ehdottomasti lukea se tyttärellenikin. Pelkäsin kyllä, että saattaisin herkistyä liiaksi sitä lukiessani. Ja eipä aikaakaan, kun itkeä pillitin oikein tosissani. Tyttäreni katseli minua suurin, vakavin silmin. Kun itku lopulta kuristi kurkkuani niin, että tuskin sain sanaa suustani, mieheni sanoi: "Ei tuollaista kirjaa pidä lapselle lukea."

Mutta kyllä pitää. Ehdottomasti pitää. Me emme saa unohtaa historiassa tapahtuneita vääryyksiä. Niistä täytyy kertoa, jotta ihmiset eivät tekisi samoja virheitä uudelleen. Hédi Fried sanoo kirjan esipuheessa osuvasti:

"Det som hände sen är svårt att berätta om och svårt att lyssna på. Jag vill ändå berätta och jag vill att du lyssnar. För vi människor kan göra så mycket ont men också mycket gott. Vi har alla ett val, vi kan välja det goda."

Kun lukemisen jälkeen keskustelin kirjasta viisivuotiaani kanssa, hän halusi tietää, miksi Hitler teki niinkuin teki. Miksi hän vei juutalaiset pois kodeistaan?

Miksi tosiaan? En voi ymmärtää sitä yhtään sen paremmin kuin kirjan kertojakaan:

"Hitler hatade mig fast han inte kände mig. Han hatade mig och min familj för att vi var judar. Det gick inte att förstå."

Sodan jälkeen Hédi Fried sai uuden elämän Ruotsissa. Hänestä tuli arvostettu psykologi ja kirjailija. Myöhemmällä iällään hän on omistautunut jakamaan tietoa ajastaan keskitysleirillä ja toiminut rasismin ehkäisemiseksi. Historien om Bodri on hänen ensimmäinen lastenkirjansa.


Hédi Fried: Historien om Bodri
Kuvitus: Stina Wirsén
Kustantaja: Natur & Kultur 2019

Hurjannäköiset nuuttipukit lopettivat entisaikaan joulun

On nuutinpäivä eli joulun loppu niille, jotka eivät lopettaneet joulunviettoa jo loppiaisena.

Joulun alla yhtenä joulukalenterina meillä oli tekemäni jouluperinteitä esittelevä kalenteri. Siitä selvisi, että Suomessa on ollut joulupukin lisäksi muitakin pukkeja, kuten kekripukki, tapaninpukki ja nuuttipukki.

Keskustellessamme nuutinpäivästä tyttäreni halusi tietää, miltä nuuttipukit näyttivät. Kaivoin esiin vanhan SKS:n julkaiseman kirjasen Nuutti — Suomalainen karnevaali. Kirjasen tekstin ovat kirjoittaneet Carsten Bregenhøj ja Urpo Vento. Kyseessä ei ole lastenkirja, vaan nuuttipukkiperinnettä esittelevä tietokirja.

Kirjan kuvat ovat 1970-luvun alkupuoliskolta, jolloin nuuttipukkiperinne on jo ollut katoavaa kansanperinnettä. Totesimme, että taloissa on tuolloin liikkunut hurjannäköisiä pukkeja. Kuvat naamioituneista seurueista olivat viisivuotiaalleni melkeinpä liiankin pelottavia mutta kovin kiinnostavia.

Olen aina pitänyt nuuttipukkiperinnettä aikuisten miesten perinteenä. Käsitykseni mukaan remuavat miesjoukkiot ovat kierrelleet talosta toiseen kerjäämässä sahtitynnyrin pohjia. Liittyyhän nuutinpäivään sellaisia sanontoja kuin "Tuomas kulta joulun tuopi, hiivanuutti poies viepi" tai "jos ei ole hiivoja, niin tappi tynnyristä".

Mielikuvani nuuttipukeista on osittain oikea. Kuitenkin Bregenhøjin ja Venton mukaan 1970-luvulle tultaessa nuuttipukkiperinne oli muuntunut sahdinhuuruisesta remujuhlasta lähinnä harmittomaksi lastenjuhlaksi.

Lasten nuuttikierroksissa oli paljon samaa kuin esimerkiksi virpomiskierroksissa tai Amerikasta rantautuvissa halloweenkierroksissa. Naamiaisasuihin pukeutuneet lapset kiersivät talosta toiseen. He saattoivat hiukkasen laulaa tai tanssahtaa isäntäväen iloksi, mutta pääasiassa kierrokselle lähdettiin, jotta saataisiin kestitystä. Jotain hyvää pienille nuuttipukeille aina tarjottiinkin.

Näin kuvailee kirjassa satakuntalainen koulutyttö kokemuksiaan nuuttipukkina vuonna 1975:

"Lähdimme nuutipukeiksi noin kello kuudelta. Puin ylleni nuutipukin vaatteet. Kasvoilleni laitoin sukan, jonka sitten maalasin poskilta, suun ja nenän kohdalta punaiseksi huulipunalla. Ylleni laitoin pitkän puvun, äidin navettatakin, huopatossut ja muovikassin. Minun nimeni oli 'Emma'. Ystäväni puki ylleen pitkän palttoon, karvalakin ja huopatossut. Kasvoillaan hänellä oli joulupukin naamari. Hänen nimensä oli 'Juuso'.
   Aloimme kierrellä ja kaarrella pitkin kotikylää. Mentyämme taloon meiltä usein kysyttiin:
   — Mitenkäs pitkän matkan olette kulkeneet?
   — Olemme tässä maailmaa kiertämässä, vastasimme.
   Me kävimme kaikkiaan viidessätoista paikassa. Tältä retkeltä saimme saaliiksi makeisia, piparkakkuja, omenia, appelsiineja, päärynöitä yms. Oli pimeää, mutta meillä oli lyhty, joka valaisi mainiosti. Paikka paikoin kuljimme metsäpoluja pitkin ja koetimme olla kompastumatta puunoksiin. Jos taasen kuljimme maantiellä autoilijat soitattivat torviaan, töllistelivät meitä ja olivat kovin puusta pudonneen näköisiä.

— Aino (5. lk.)"

Nuuttipukkiperinne ei ole ollut koko maan perinnettä. Nuuttipukkeja on liikkunut Länsi-Suomessa lähinnä sillä alueella, joka on pisimpään ollut skandinaavisen vaikutuksen alaisena. 

Minua kiinnostaisi tietää, vieläkö nuuttipukkeja on. Onko sinulla kokemuksia nuuttipukeista nykyaikana tai muistoja lapsuudestasi? Ilahdun, jos jätät kommentin.


Carsten Bregenhøj & Urpo Vento: Nuutti — suomalainen karnevaali
Valokuvat: Annikki Kaivola-Bregenhøj, Ilkka Kolehmainen & Susan Daugthry
Kustantaja: SKS 1975

  

Eläimiä Helsingissä

Tytärtäni on viime aikoina kiinnostanut pikkuinen kirja, joka kertoo eläimistä Helsingissä. Koska tänään on kansainvälinen eläinten päivä, ajattelin käsitellä tuota kirjaa. Kyseessä on Helsingin kaupunginmuseon julkaisema Eläimiä Helsingissä - Mammutista marsuun.

Aapismuotoon kirjoitetussa kirjassa on jokaisen kirjaimen kohdalla runo ja pieni tarina jostakin Helsingin historiaan liittyvästä eläimestä. Runot ja tekstin on kirjoittanut Jere Jäppinen ja kuvituksena on käytetty Helsingin kaupunginmuseon kuva-arkiston valokuvia, joita Jaana Mellanen on värittänyt ja koristellut piirroksin.

Kirjasta oppii monia kiinnostavia asioita. Tyttäreni lempitarina kertoo mammuteista. Hän osaakin nykyisin hämmästyttää ihmisiä kertomalla sujuvasti, että Helsingistä on löydetty mammutinpoikasen poskihammas Töölöstä ja mammutin olkaluu Herttoniemen urheilukentältä. 

Harmi vaan, ettei kirjaan ole ehtinyt mukaan mainintaa Helsingin uusimmasta mammutinluulöydöstä. Kirja on painettu vuonna 2005 ja samaisena vuonna Vuosaaren sataman rakennustöiden yhteydessä löydettiin mammutin kyynärluu satama-altaan merisedimentistä.

Tyttäreni osaa kirjan ansiosta pohtia asiantuntevasti, mahtoivatko mammutit aikoinaan kävellä Helsingissä vai tulivatko luut tänne jääkauden sulamisvesien mukana (jälkimmäinen vaihtoehto todennäköisesti).

Itseäni kiinnostaa kertomus lehmien pidosta Helsingissä. Lehmien pito kiellettiin keskikaupungilla vasta vuonna 1870. Se antaa minulle perspektiiviä siitä, millaiseen kaupunkiin esivanhempani aikoinaan muuttivat. Sekä isäni että äitini puolelta ensimmäiset esivanhempani saapuivat Helsinkiin 1860-luvulla. Lehmiä sai silloin vielä vapaasti pitää kaupungissa. Tosin lehmät eivät ole minullekaan kovin vieras näky nykyajan Helsingissä. Tuossahan niitä laiduntaa Viikin pelloilla.

Kirjasta oppii mm. onko Helsingissä koskaan asunut jääkarhuja (kyllä, Korkeasaaressa 1970-luvulle asti), onko Helsingissä tarvinnut pelätä susia (kyllä, viimeisin susi ammuttiin Laajasalossa 1882), miksi oravahavainnoista kirjoitettiin 1800-luvulla sanomalehdissä (orava oli kaupungissa silloin niin harvinainen näky) tai kuka on haudattu Hakasalmen huvilan puutarhaan (Aurora Karamzinin rakas italianvinttikoira Šamil).

Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille, joita kiinnostavat eläimet ja Helsingin historia. 


Eläimiä Helsingissä - Mammutista marsuun
Runot ja tekstit: Jere Jäppinen
Piirrokset ja valokuvien väritys: Jaana Mellanen
Työryhmässä myös: Anna Finnilä ja Kristiina Lapinleimu-Assmann
Valokuvat: Helsingin kaupunginmuseon kuva-arkisto
Julkaisija: Helsingin kaupunginmuseo 2005

Miina Sillanpää - kansalaisvaikuttamisen esikuva

Miina Sillanpään kunniaksi liputettiin vuonna 2016, jolloin hänen syntymästään tuli kuluneeksi 150 vuotta. Tarkoituksena oli, että juhlaliputus olisi kertaluonteinen eikä päivästä tulisi pysyvää liputuspäivää. Sisäministeriö on kuitenkin sen jälkeen antanut vuosittain suosituksen liputtaa 1. lokakuuta Miina Sillanpään ja kansalaisvaikuttamisen kunniaksi.

Me juhlistamme tyttären kanssa päivää lukemalla kirjasta Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa Miina Sillanpään elämästä. Ida ja Riikka Salmisen kirjassa on lyhyitä lapsille kirjoitettuja elämäkertoja suomalaisista naisista 1800-luvulta tähän päivään.

Kun ostin kirjan viime vuonna, siitä tuli nopeasti tyttäreni suosikki iltasatukirjaksi. Hän oli silloin vielä nelivuotias ja arvelin, ettei hän olisi ihan vielä kirjan kohderyhmää. Ajattelin ensin lukea vain muutaman tarinan hänelle tutuista hahmoista, kuten Tove Janssonista ja Helene Sjerfbeckistä. Hän kuitenkin kiinnostui tyttöjen tarinoista suuresti ja luimme muistakin naisista. 

Jotkut luvut olivat kuitenkin vähän liikaa hänen ikäiselleen. Niin kävi juuri Miina Sillanpään kohdalla. Hän pelästyi kovasti sitä, että Miina joutui jo nuorena tyttönä menemään töihin tehtaaseen.

”Äiti, eikö silloin ollut päiväkoteja?” hän kysyi alahuuli väpättäen. Kun vastasin, että eipä tainnut juurikaan olla, hän puhkesi nyyhkytyksiin. ”Ajattele, jos nytkään ei olisi päiväkoteja. Kukaan aikuinen ei hoitaisi mua ja mä joutuisin menemään töihin.”

Tyttöparka oli aivan hädissään. Keskustelimme sitten siitä, kuinka onnekkaita me olemme, kun saamme elää juuri tänä aikana, ja että osittain juuri Miinan ansiosta meillä on asiat nyt niin hyvin.

Miina Sillanpää valittiin jo vuonna 1907 silloiseen eduskuntaan. Hän toimi kansanedustajana lähes 40 vuotta ja oli ensimmäinen naisministeri Suomessa. Varsinkin naisten ja lasten asiat olivat lähellä hänen sydäntään, sillä hän edisti mm. lakeja vaimojen oikeuksista, äitiyslomasta, neuvoloista ja lastensuojelusta.

"Miina ei koskaan unohtanut, miltä tuntui olla lapsena töissä tehtaassa, nälkäisenä ja viluisena. 'Lapset eivät voi valita, minkälaiseen perheeseen he syntyvät', hän sanoi. 'Meillä on yhteinen vastuu pitää kaikista huolta.'"


Ida ja Riikka Salminen: Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa
Kustantaja: S&S 2018


LUE MYÖS TÄMÄ:

Naistarinoiden rynnistys lastenkirjoihin