Yrmeä yksisarvinen kouluretkellä sopii söpöilyn ystäville

Olemme tänä vuonna saaneet arvostelukappaleina mielettömän hienoja kirjoja. On kuitenkin vissi ero, mitkä kirjoista viehättävät minua ja mitkä kahdeksanvuotiastani. Tyttäreni S suorastaan sekosi Mestarietsivä Peppusesta, kun taas minä rakastuin Reetta Niemelän ja Karoliina Pertamon rauhalliseen kuvakirjaan Ystävä joella (siitä on tulossa postaus — toivottavasti pian).

Pip Birdin lastenromaani Yrmeä yksisarvinen — Kouluretkellä (Otava 2022) kuuluu siihen sarjaan, joka vetoaa voimakkaasti S:ään, mutta ei erityisemmin minuun. S oli myyty jo kannen nähdessään. Upean smaragdinsävyinen kansi hohtelee ja heijastelee valoa. Sitä halkoo sateenkaari, yksi S:n lempikuvioista. Lisäksi kirja kertoo yksisarvisista. Siis yksisarvisista, OMG!

Kirjan hohteleva kansi ei valitettavasti pääse oikeuksiinsa kuvassa

S halusi ottaa Yrmeän yksisarvisen heti iltasatukirjaksemme. Pelästyin vähän, kun huomasin sen olevan kirjasarjan viides osa, emmekä olleet lukeneet aiempia osia. Loppujen lopuksi se ei ihan hirveästi haitannut. Kirja toimi itsenäisesti luettunakin, mutta puutteelliset taustatiedot hieman häiritsivät. 

Yksisarviskoulu kuulosti aika erikoiselta paikalta, ja olisinkin halunnut tietää siitä vähän lisää. Jos olisi tullut luettua aiemmin edes sarjan aloitusosa Yrmeä yksisarvinen — Yksisarviskoulu alkaa! (Otava 2020) olisi ollut vähän paremmin perillä konseptista.

Alakouluikäisille suunnattu sarja kertoo yksisarviskoulua käyvästä Mirasta ja hänen yksisarvisystävästään Teposta. Uusimmassa osassa Miran luokka on lähdössä luokkaretkelle Vauvaeläinten sateenkaaripelastusasemalle. Siellä saattaa nähdä lambisarvisia, possusarvisia, laiskiaissarvisia, vastakuoriutuneita untuvaisia tipusarvisia tai uskomattoman harvinaisia kisusarvisia. Kisusarviset ovat supersöpöjä kissanpoikia, joilla on otsassaan sarvi, ja ne ovat Miralle suorastaan pakkomielle.

Melkoista söpöilyä on siis luvassa, kun sateenkaaribussi starttaa koulun pihalta. Pelkäsin jo tukehtuvani imelään söpöilyyn, mutta onneksi tarinassa on säröjäkin.

Ensinnäkään Miran yksisarvisystävä Teppo ei ole stereotyyppinen yksisarvinen. Sitä ei kiinnosta juuri muu kuin syöminen, eikä sen ruumiinrakenne ole aivan yhtä uljas kuin luokkatovereiden yksisarvisilla. Se röyhtäilee ja piereskelee estoitta, mikä lienee helppo keino saada lapsilukijat nauramaan.

Perillä Vauvaeläinten sateenkaaripelastusasemalla selviää, ettei päivän ohjelma tunnu ihan niin loisteliaalta kuin etukäteen olisi voinut luulla. Miltä kuulostaisi esimerkiksi lannan siivilöinti tai hohtomaissin mittaaminen korsi kerrallaan neliömetrin alalta?

Eihän Miralla ole sellaiseen aikaa. Hänen täytyy etsiä kisusarviset ja päästä paijaamaan niitä. Myös arvoituksellinen taikalaukka pitäisi saada suoritettua siinä sivussa, sillä voittajalle on luvassa mitali.

Onnistuuko Mira toteuttamaan unelmansa kisusarvisten näkemisestä, ja miten Teppo reagoi Miran vaahdotessa kaiken aikaa pelkistä kisusarvisista? Pystyykö kukaan selvittämään taikalaukkaa — legendaarista kisaa, jota yksikään ei ole ratkaissut vuosikausiin?

Kirjan lopussa on testi, jossa lukija voi testata, mikä yksisarvissöpöläinen itse olisi. S olisi söpö ja leikkisä kisusarvinen, joka on aina vilkkaalla tuulella. Minä olisin pehmeä ja suloinen tipusarvinen, jolle oma koti on kullan kallis. Aivan nappiin meni!

Kirjan lopussa on myös yksisarvisvitsejä, joista jotkut ovat jopa hyviä.

"Mistä tietää, että yksisarviset ovat älykkäitä?
Niillä on terävä pää."

"Mitä kapellimestarina vieraileva yksisarvinen sanoi?
'Kiitos, mutta minulla on oma tahtipuikko.'"

Kirjassa on David O'Connellin mustavalkoinen kuvitus. Vaikka yleensä pidämme värikuvitusta mustavalkoista parempana, O'Connellin ilmeikkäät ja humoristiset kuvat ovat niin hyviä, ettei värien puuttuminen haittaa.

3 helppolukuista pupukirjaa

Ekaluokkalaiseni valitsi tänään kirjastosta itselleen pari pupukirjaa, koska mikäpä olisi parempi aika lukea pupuista kuin pääsiäinen. 

Molemmat hänen valitsemansa kirjat ovat ilmestyneet Mäkelän tavutetussa Pikku Lukuavain -sarjassa. Sarja on suunnattu lukemisen parissa ensiaskeleitaan ottaville lapsille. Tyttäreni ei oikeastaan kuulu enää tähän ryhmään, mutta koska hän on vähän laiskanpuoleinen lukija, hän valitsee usein itse luettavakseen kirjoja, jotka saa luettua kerralla ja mahdollisimman vähällä vaivalla. Siihen tarkoitukseen Pikku Lukuavaimet ovat loistavia.

Tyttäreni suosikkeja ovat Eeli- ja Omar-nimisistä ystävyksistä kertovat Helena Brossin kirjat. Niissä on Kadri Ilveksen runsas, mukavan näköinen värikuvitus. Ensimmäistä luokkaa käyvät Eeli ja Omar asuvat samassa talossa ja ovat parhaita kavereita.

Kani karkuteillä

Kirjassa Kani karkuteillä (Mäkelä 2021) Eeli ja Omar haaveilevat omasta lemmikistä. Kuin tilauksesta he löytävät puistosta pienen, suloisen kanin. Eeli vie sen kotiinsa ja haluaisi kovasti pitää sen, mutta kania varmasti kaipaillaan jossain. Kanin oikea omistaja täytyy löytää. Odotellessa Eeli sentään saa hoivata pörröturkkia.

Hyppää, Hopsu!

Margareta Nordqvistin kirjassa Hyppää, Hopsu! (Mäkelä 2022) tavataan sisarukset Onni ja Oona, joilla on kanit Hopsu ja Ruska. Ruska on niin kova hyppelemään, että lapset päättävät rakentaa kaneille esteradan. Ruska rakastaa sitä, mutta Hopsu ei suostu millään hyppäämään. Lopulta se karkaa metsikköön, jossa vaanii kettu! Ehtivätkö lapset ajoissa apuun?

Hyppää, Hopsu! kuuluu Pikku Lukuavaimen Eläinystävät-sarjaan. Sarjan kirjat kertovat maalla asuvista Onnista, Oonasta, Pihlasta, Aaposta ja Ellasta sekä monenlaisista eläimistä, joita lapset hoitavat.

Olafin pentupäiväkirjat — Pitelemätön pitkäkorva

Kolmas helppolukuinen pupukirja on Helena Wariksen ja kuvittaja Mirjami Mannisen Pitelemätön pitkäkorva (Otava 2022), joka on ilmestynyt Olafin pentupäiväkirjat -sarjassa. Saimme kirjan kustantajalta arvostelukappaleena ja luimme sen jo jonkin aikaa sitten. Se ei siis tänä vuonna kuulu pääsiäisajan lukemistoomme. Ehkä se jo ensi vuonna kestäisi uuden lukukerran...

Olafin pentupäiväkirjat -sarjassa seurataan maatilan elämää Olaf-nimisen koiranpennun näkövinkkelistä. Maatilalla asustaa monenlaisia eläimiä, joihin Olaf tutustuu. Pitelemättömässä pitkäkorvassa Olaf ratkoo kanitarhaan liittyvää arvoitusta ja tekee tuttavuutta uusien aasi-tulokkaiden kanssa.

Olafin pentupäiväkirjat ovat ilmestyneet Otavan Lue itse -sarjassa ja nekin on tarkoitettu melko äskettäin lukemaan oppineille. Tekstiä on huomattavasti enemmän kuin Pikku Lukuavain -sarjassa — tyttäreni mielestä liikaa, jotta hän viitsisi itse lukea. Ei sen pitäisi kuitenkaan olla hänelle mahdotonta. Kiinnostava tarina pitää hyvin otteessaan ja mustavalkokuvitus tukee lukemista.

Meistä Olafin pentupäiväkirjat ovat aivan valloittavia. Ehkäpä siksi, että Olaf-koira ystävineen on oikeastikin olemassa ja tarinat pohjautuvat tositapahtumiin. Seuraava seikkailu ilmestyy syyskuussa. Kirjassa Maailman paras laumanvartija jännitetään uuden vuoden iltana koittavaa ilotulitusta.

Mietitkö koskaan mitä eläimet miettivät?

Tiesitkö, että delfiineillä on nimet ihan niin kuin ihmisilläkin? Ne kehittävät itse itselleen sen äänteen, jolla haluavat tulla kutsutuiksi.

Tiesitkö, että joukko moskovalaisia kulkukoiria ajaa joka aamu metrolla laitakaupungilta keskustaan "töihin" eli ravinnon hakuun ja illalla taas "kotiin" rauhallisemmalle alueelle?

Käsitys siitä, että eläimet olisivat jotenkin tyhmiä tai vähemmän ajattelevia ja tuntevia kuin ihmiset, on vanhanaikainen. Monet eläimet ovat todella älykkäitä ja kykeneväisiä myös monimutkaisiin tunteisiin. Tämän sanoman Kai Vainiomäki tuo upeasti esiin uudessa kuvakirjassaan Mitä eläimet miettivät (Myllylahti 2021).

Pidimme tyttäreni kanssa kovasti Vainiomäen lastenkirjadebyytistä Miten eläimet nukkuvat (Myllylahti 2020). Kirjassa oli nukkumaanmenoaika, mutta iltapuuhat eivät kiinnostaneet Maxia ja Maijaa. Isä onnistui hämäämään lapsia kertomalla tarinan toisensa perään eläinten tavoista nukkua. Iltatoimet tulivat hoidetuiksi siinä sivussa kuin vahingossa.

Toinen kirja on löyhästi jatkoa edelliselle kirjalle. Tapahtumat sijoittuvat tällä kertaa enimmäkseen nukkumaanmenon jälkeiseen aikaan. Maxia ja Maijaa on jäänyt vaivaamaan päivällä nähty jännitysnäytelmä kirjosiepon pesää ahdistelevasta tikasta. Lapset hiippailevat yöpuvuissaan vanhempien makuuhuoneeseen puimaan asiaa.

Seuraa pitkällinen keskustelu eri eläinten ajattelusta, mietteistä ja käyttäytymisestä. Äidillä on nyt suurempi rooli kuin edellisessä kirjassa. Hänkin pääsee kertomaan lapsille toinen toistaan mielenkiintoisempia asioita. Isä väittää nimittäin haluavansa nukkua, vaikka äiti tietää, ettei hän malta pitkään olla puhumatta eläimistä.

Vainiomäki on kaivautunut syvälle eläinten pään sisään ja löytänyt aivan uskomattoman kiehtovia faktoja. Kiinnostavat anekdootit on punottu yhteen eheäksi kokonaisuudeksi. Parasta on, että kirjan äärellä viihtyy niin lapsi kuin aikuinenkin. Ja keskustelua syntyy.

Kirjassa kuullaan muun muassa

• Alex-papukaijasta, joka ei ainoastaan oppinut matkimaan ihmisten puhetta, vaan myös ymmärsi, mitä se ihmisten kielellä puhui 
• sambialaisesta simpanssinaaraasta, joka aloitti uuden muodin tunkemalla pätkän ruohoa korvaansa, pian kaikki simpanssit halusivat tehdä niin
• delfiineistä, jotka juoruilevat lajitovereistaan näiden selän takana

Kirjassa opitaan eläinten monimutkaisista tunteista. Varsinkin älykkäimmät eläimet kykenevät sekä mukaviin että hankaliin tunteisiin. Ne voivat tuntea surua, kantaa kaunaa, mielistellä saadakseen liittolaisia, miettiä mitä muut niistä ajattelevat, osoittaa kiintymystä ja rakkautta. Vaan enpä tahtoisi joutua undulaattikoiraan rakkaudenteon kohteeksi:

"Ihmisen olkapäällä istuva koiras saattaa rakkauttaan näyttääkseen ryhtyä hellimpään tekoon, minkä se maailmassa tietää: se oksentaa isäntänsä olalle ja ryhtyy sitten tunkemaan oksennusta nokallaan tämän sieraimiin."

Tämä kohta nauratti erityisesti seitsenvuotiastani.

Kirja on kuvitettu kauttaaltaan hauskoilla värikuvilla. Aku Ankkojakin käsikirjoittaneen Vainiomäen tavassa kuvata kohteitaan pilkahtaa jotain samaa riemukasta ja hupaisaa otetta kuin akkareissa.

Jännityksellä odotamme, vieläkö Vainiomäen varastoista riittää eläintarinoita uuden kirjan tarpeiksi. Ehdottomasti kiinnostaisi lukea lisää.

Kirjailijalle kiitos arvostelukappaleesta!

Mur Karhun kuusipajassa istutettiin kuusia ja keskusteltiin uudesta iltasatukirjasta

Olen onnellinen, että satuimme olemaan Helsingin Kirjamessuilla juuri silloin, kun Kaisa Happonen ja Anne Vasko esiintyivät siellä. Parivaljakko kuuluu lempikirjantekijöihini, ja heidän Mur-nimisestä pikku karhusta kertova kirjasarjansa on hurmaava.

Mur-sarjassa on juuri ilmestynyt viides osa Mur ja metsän ilta (Tammi 2021). Kirja poikkeaa edellisistä osista. Siinä missä neljässä ensimmäisessä kuvakirjassa kerrottiin yksittäinen ja lyhyt tarina, viidennessä kirjassa tarinoita on useita. 

Aloite iltasatukirjasta lähti kustantajalta, mutta Happonen ja Vasko ovat hienosti kyenneet vastaamaan haasteeseen. Mur ja metsän ilta on kaunis kirja, josta huokuu satumaista viisautta.

Kyseessä on iltasatukokoelma, jossa on peräti 176 sivua. Välissä on kylläkin paljon kuvasivuja ja kokonaisia aukeamiakin, joilla on pelkkä kuva. Anne Vaskon kollaasitekniikalla toteutetut kuvat ovat suorastaan pakahduttavan hyviä. Ei mikään ihme, että hänet on nimetty ALMA 2022 -palkintoehdokkaaksi. Astrid Lindgren Memorial Award on maailman suurin lasten- ja nuortenkirjallisuuden palkinto.

Happonen on sanankäytön mestari, joka osaa kiteyttää juuri olennaisen. Hänellä on erinomainen taito kirjoittaa niin, ettei yksikään sana ole turha tai ylimääräinen.

Metsän illan tunnelmaan päästäkseen Kaisa Happonen kirjoitti ensin Iltalaulu-runon, vaikkei heti tiennyt päätyisikö se kirjaan asti. Sittemmin Olavi Uusivirta ja Ringa Manner ovat säveltäneet ja esittäneet runon. Laulu kuullaan äänikirjan lopussa ja on myös löydettävissä kaikista musiikin yleisimmistä jakelukanavista. Kuulimme laulun kirjamessuilla, ja kyllä se oli ihana.

Mur ja metsän ilta -kirjassa Happonen ja Vasko pääsevät tuomaan esiin Murin metsän asukkaita paljon laajemmin kuin kuvakirjoissa, joiden henkilögalleria on monesti ollut varsin suppea. Murin lisäksi tarinoissa tavataan esimerkiksi tuulihaukka joka on lakannut lentämästä, susi jota kuun valo häikäisee ja hirvi joka ei uskalla kulkea metsäaukion poikki.

Sadun lomasta aikuislukija saattaa löytää hienovaraisesti esitettyjä ajatuksia Suomen metsäluonnon tilasta. Mikäpä muu olisi se metsäaukio, jota hirvi ei uskalla ylittää, kuin avohakkuualue. Miksipä muuten hömötiaista näkee harvoin kuin siksi, että se on käynyt maassamme harvinaiseksi.

Lapsilukijaa ei kuitenkaan huolestuteta. Murin havuntuoksuinen metsä on tarinoiden metsä, joka saattelee rauhallisille yöunille.

Happonen ja Vasko tunnustavat, että metsä on heille suuri inspiraation lähde. He haluavat säilyttää sen myös tuleville sukupolville ja ovat muun muassa ostaneet metsää suojelutarkoituksissa. Kirjamessuilla he olivat pistäneet pystyyn Mur Karhun pienen kuusipajan, mikä oli loistava ajatus. Lapset — ja mikseivät aikuisetkin — saivat istuttaa oman kuusen ja ottaa sen mukaansa kotiin.

Jälkeenpäin seitsenvuotiaani muisteli tätä yhtenä messujen kohokohtana, vaikka työpajassa häneen iskikin kamala ujouden puuska, eikä hän olisi millään uskaltanut mennä hakemaan multaa ja siementä Anne Vaskolta. Lopulta hän sai siemenen onnistuneesti multaan ja koristeli purkin kuljettamiseen tarkoitetun paperipussin. Olisipa ihanaa, jos siemen itäisi ja saisimme vielä joskus pihallemme Mur Karhun kuusen!

Pullervo tekee saimaannorpan elämän tutuksi joka kantilta

Kesällä lomailimme Saimaalla. Olikohan se Savonlinnassa vai Imatralla, kun selailin kirjakaupassa Pinja Meretojan kirjoittamaa ja kuvittamaa lasten tietokirjaa Pullervo — Suuri kirja saimaannorpasta (Tammi 2021). Pinja Meretoja on kuvittaja ja graafinen suunnittelija. Pullervo on hänen esikoisteoksensa.

Kirja kiinnosti, ja saatoin jo nähdä itseni lukemassa sitä siellä Saimaan rannalla, saimaannorpan kotiseutujen äärellä. Oli kuitenkin tukahduttavan kuuma. Tytär oli pahalla tuulella ja kiukutteli, ja mieheni halusi kärsimättömästi jatkaa matkaa. En siis jäänyt hieromaan kauppoja.

Ehkä lukukokemus olisi ollut hienompi kesäisen Saimaan rannalla kuin syksyn hämärtämässä kodissa, mutta oli kirja hyvä lukumiljööstä huolimatta. Se kertoi saimaannorpasta kaiken oleellisen värikkään kuvituksen kera.

Kirjan päähenkilö on kenties Suomen tunnetuin saimaannorppa Pullervo. Miljoonat ihmiset ovat päässeet seuraamaan Pullervon elämää suorana lähetyksenä WWF:n Norppaliven kautta. Vuodesta 2016 asti kamera on kuvannut joka toukokuu Pullervon suosimaa kiveä ympäri vuorokauden ja lähettänyt videokuvan suoraan nettiin.

Yleisöäänestyksellä vuonna 2016 Pullervoksi nimetty norppa on valittu kirjaan edustamaan lajiaan. On kiinnostavampaa lähestyä aihetta yhden yksilön kautta kuin pelkästään yleisellä tasolla.

Opimme kirjasta, että saimaannorppa (Phoca hispida saimensis) on jääkauden jäljiltä paljastuneen maamme ensimmäisiä asukkaita. Kaikki maailman noin 400 saimaannorppaa asuvat Saimaassa.

Kirja lähtee liikkeelle aivan alusta eli saimaannorpan kehittymisestä omaksi lajikseen, kun yhteys Saimaasta mereen katkesi noin 8 000 vuotta sitten. Meretoja esittelee Pullervon esi-isät ja lähisukulaiset. Tutuiksi tulevat saimaannorpan anatomia, elinympäristö ja elintavat. Vuodenkierto käydään läpi saimaannorpan näkökulmasta.

Saimaannorpan elämään liittyy myös uhkia. Sen kotivesillä on varsinkin kesäisin vilskettä, kun Saimaan rantojen 60 000 kesämökkiä täyttyvät, ja järvellä kalastaa jopa satojatuhansia vapaa-ajan kalastajia. Onneksi on olemassa myös norppaystävällisiä kalastusvälineitä.

Talvisin norppaa häiritsevät jäällä ajelevat moottorikelkat, mutta pahempi uhka on ilmastonmuutos, joka saa talvet lämpenemään. Saimaannorpan elinehtona on lumi ja jää, sillä se synnyttää poikasensa jäälle lumipesään. Ihminen on jo joutunut avustamaan saimaannorppaa kolatuin lumikinoksin ja keinopesin.

Lopussa Meretoja antaa vinkkejä, kuinka me kuluttajina voimme valinnoillamme auttaa saimaannorppaa säilymään.

Kirja toi tyttäreni mieleen Minna Viitalähteen tietokirjan Me harvinaiset (Atena 2021), josta kirjoitin syyskuussa. Ehkä mielleyhtymä johtui siitä, että Me harvinaiset -kirjassakin puhuttiin saimaannorpasta. 

Vai olisiko syynä ollut, että molemmissa kirjoissa kuvitus on graafikon tekemä? Kokonaisen sivun tai aukeman kokoiset, värikkäät kuvat värjäävät sivut laidasta laitaan. Teksti on ladottu kuvien päälle. Pullervossa tekstiä on kuitenkin enemmän kuin Me harvinaiset -kirjassa. 

Jos Meretojan perusteellisen esityksen jälkeen jää vielä kaipaamaan lisää luettavaa, lopusta löytyy kirjallisuusluettelo.

Me harvinaiset — Lasten tietokirja päästää ääneen Suomen luonnon uhanalaisia eläimiä

"Luonto ja eläimet ovat arvokkaita. Ne eivät välttämättä ole täällä ikuisesti."
(Me harvinaiset-kirjan takakansi)

Maapallolla käynnissä oleva eliökato huolestuttaa. Suomessa jo joka yhdeksäs laji on Ympäristöministeriön selvityksen mukaan uhanalainen. Lastenkin on syytä oppia, ettei ihana luontomme ja sen monimuotoisuus ole itsestäänselvyys.

Minna Viitalähteen lasten tietokirja Me harvinaiset (Atena 2021) antaa äänen 14:lle Suomessa uhanalaiselle eläimelle, kuten pikkulepakolle, hillerille, naalille, sudelle, ahmalle, vesikolle ja saimaannorpalle. Eläimet kuuluvat viiteen uhanalaisuusluokkaan silmälläpidettävästä lajista jo hävinneeseen lajiin.

Suomen kansalliseläin karhu on silmälläpidettävä laji, mikä tarkoittaa sitä, että lajin putoaminen vaarantuneiden luokkaan on lähitulevaisuudessa hyvin lähellä tai todennäköistä. Mustarotta puolestaan on jo Suomesta hävinnyt laji (miten en onnistu olemaan tästä surullinen 😞).

Jokaiselle eläimelle on varattu oma aukeamansa. Asiapitoinen teksti on ripoteltu tietoiskumaisesti sinne tänne värikkäiden kuvien päälle. Itselukijan onkin varmaan hauskempi lukea pieniä tekstipätkiä sen sijaan, että koko teksti olisi yhtenä blokkina. 

Eläimistä kerrotaan oleellisimmat asiat, kuten levinneisyys, ulkonäkö ja koko, elinympäristö, tavat, ravinto sekä suurimmat uhat. Tai oikeastaan eläimet kertovat asiat itse omalla suullaan.

"Hei, olen liito-orava!
Mukavaa, kun liitelit sivulleni. Kuten nimenikin jo kertoo, eroan perinteisestä maaoravasta liitotaitojeni vuoksi.

Venäjällä ja Aasiassa meitä yläilmojen hurjapäitä on runsaasti. Euroopassa olen harvinaisempi laji, sillä meitä esiintyy ainoastaan Suomessa ja Virossa. Olemmekin Suomessa vaarantunut laji."

Kuvitus on värikylläinen. Eläimet ovat toki tunnistettavia, mutta valokuvantarkkaan ilmaisuun ei ole pyritty. Seitsenvuotiaani ihmetteli, miksi kaikki eläimet oli varustettu pyöreillä, kirkkaanpunaisilla poskilla.

Kirjan tekijä Minna Viitalähde on graafikko, kuvittaja ja palkittu julistetaiteilija. Hänen graafikkotaustansa näkyy kuvituksessa.  

Rotterdamiin muutettuaan Viitalähteen arvostus Suomen luontoa kohtaan on vain kasvanut. ”Luonnosta ei voi nykypäivänä kertoa liikaa,” Viitalähde on sanonut, ja on aivan oikeassa.

Eric Carlen elämäntyö elää hänen kirjoissaan

Uutinen Eric Carlen kuolemasta oli pysäyttävä, sillä hän on ehdottomasti yksi suosikkikirjailijoistani. Pitkän ja tuotteliaan elämän elänyt kirjailija-kuvittaja kuoli 91-vuotiaana 23. toukokuuta Masschusettsin Northamptonissa. Hän olisi täyttänyt kesäkuussa 92 vuotta.

Voi, miten rakastankaan Carlen kirjoja! Hänen tunnetuin teoksensa The Very Hungry Caterpillar (1969, suom. Pikku toukka paksulainen 1971) on ollut yksi tyttäreni kaikkien aikojen lempikirjoja. Ja niin on ollut monen muunkin. Kuvakirja on käännetty melkein 70 kielelle ja sitä on myyty yli 50 miljoonaa kappaletta. Olen kirjoittanut siitä täällä blogissa pari vuotta sitten.

Heti Carlen ensimmäinen lastenkirja Brown Bear, Brown Bear, What Do You See? (1967), jonka hän teki yhdessä Bill Martin Jr:n kanssa, oli myyntimenestys. Kaikkiaan Carle kuvitti yli 70 teosta, joista useimmat hän myös kirjoitti. Hänen kirjojaan on myyty maailmanlaajuisesti yli 170 miljoonaa kappaletta. Carle palkittiin työstään lastenkirjailijana useilla kirjallisuuspalkinnoilla ja kunnia-arvoilla.

Carlen käyttämä taidokas kollaasitekniikka tekee hänen kuvituksistaan erityisen kiehtovia. Hän rakensi kuvansa itsevärjäämistään papereista leikatuista osista. Kirjoissa on usein myös jujuna eri muotoihin leikattuja sivuja ja aukkoja.

Carlen värikkäät kuvakirjat kertovat yleensä eläimistä tai hyönteisistä. Ne onnistuvat olemaan samanaikaisesti sekä upeita taideteoksia että opettavaisia tarinoita sortumatta kuitenkaan alleviivatun opettavaiseen sävyyn.

Carle on kertonut kotisivuillaan saaneen innoituksen kirjoihinsa metsäretkiltä, joilla hän lapsena kävi isänsä kanssa:

"My father used to take me for walks in the woods. He would peel back the bark of a tree and show me the creatures who lived there. I have very fond memories of these special times with my father and in a way I honor him with my books and my interest in animals and insects.”

Meillä kaikkein pidetyimmät Eric Carlen kirjat ovat olleet The Very Hungry Caterpillar, Erakkorapu etsii kotia, Voittamaton leppäkerttu, The Very Busy Spider ja The Secret Birthday Message.

Vaikka rakastettu kirjailija on nyt poissa, hän elää teostensa kautta vielä sukupolvesta toiseen.

Hirrmuisen isoja ja komeita pääsiäismunia

 

Rouva Keltasirkun kyläkaupassa Jänis Härmäkorva näkee pääsiäisen alla näyn, joka saa silmät rävähtämään auki.

"Vadilla oli keko suklaamunia. Niissä oli sokerikuorrutuskukkasia ja kirjoitus: 'Hyvää pääsiäistä!' Munien ympärille oli sidottu vaaleansinisiä, vaaleanpunaisia ja keltaisia nauharuusukkeita.

— Munia! Hirrrmuisen isoja ja komeita munia! Mullanruskeita munia! soperteli Jänis.

Se tuijotti niitä huuliaan lipoen.

— Minkähänlaiset kanat munivat noin hienoja munia? Niissä on rusetitkin!"

Alison Uttleyn kirjoittamassa ja Margaret Tempestin kuvittamassa suloisessa pääsiäiskirjassa Jänis Härmäkorva ja pääsiäismunat (Tammi 1983) Jänis hullaantuu rouva Keltasirkun puodin suklaisiin pääsiäismuniin. Syötyään yhden se toteaa, että se oli paras ikinä syömänsä muna, herkullinen ja maukas. Munan sisältä tuli vieläpä silkki- ja villalangoista tehty pieni untuvainen tipu.

Pääsiäiseksi pitäisi ehdottomasti saada pääsiäismunia, ei ainoastaan Jänikselle itselleen, vaan myös sen asuintovereille Pienelle Harmaakanille ja Oravalle ja niiden rakkaille ystäville Myyrä Mykkyrälle, Rotalle, Siiliperheelle ja Kana Kirjavaiselle. 

Mutta kuka niitä pääsiäismunia oikein munii? Edes Tietäjä-Pöllöstä ei irtoa sen enempää tietoa kuin että pääsiäismunat ilmestyvät pääsiäisenä lapsille ja kilteille kaneille.

Jäniksen ei auta muu kuin hankkia Myyrä Mykkyrältä vaihtokaupassa pellosta kaivettuja muinaisia roomalaisia kultakolikoita, jotta se pystyy ostamaan pääsiäismunia rouva Keltasirkun kaupasta. Ostosmatka on vaaroja täynnä, sillä Jänis ei tahdo joutua rouva Keltasirkun pataan, eikä rouvan kissastakaan voi tietää, mitä se saattaisi keksiä Jäniksen päänmenoksi.

Pääsiäisenä Pieni Harmaakani, Jänis ja Orava järjestävät kutsut ystävilleen. Ne katselevat yhdessä, kuinka aurinko tanssii pääsiäisaamuna, syövät Pienen Harmaakanin leipomia kuunmuotoisia pikkuleipiä, juovat esikkoviiniä ja ihailevat toisilleen antamiaan pääsiäislahjoja.

Parhaan lahjan antaa Jänis, joka tuskin on pysynyt nahoissaan. Olkikori täynnä suklaisia pääsiäismunia kirvoittaa ystävyksissä ihastuneita huudahduksia. "Pehmeää kuin sametti, makeaa kuin hunaja ja kirjoitustakin on kyljessä."

Alison Uttleyn ja Margaret Tempestin Pienestä Harmaakanista, Jäniksestä ja Oravasta kertovat tarinat ovat klassikoita. Jos pitää Beatrix Potterin eläinkertomuksista, pitää varmasti näistäkin.

Uttley ja Tempest kuvaavat eläintarinoissaan menneen ajan Englannin maalaisseutua. Pienen Harmaakanin, Jäniksen ja Oravan talossa ei ole sähkövaloa eikä kaasulämmitystä ja vesi kannetaan ulkoa. Kertomuksissa elämä on viehättävän maanläheistä.

Sarjan ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1929 ja sen jälkeen Uttley kirjoitti jatkuvasti uusia tarinoita. Jänis Härmäkorva ja pääsiäismunat (Hare and the Easter Eggs) ilmestyi alun perin englanniksi vuonna 1952. Sarjan viimeinen kirja ilmestyi vuonna 1975. Uttley kuoli seuraavana keväänä 91-vuotiaana. 

Tempest kuvitti lähes kaikki Uttleyn kirjat, ja hänen kuvituksensa ovat ehdottomasti suuri osa kirjojen viehätystä.

Ihanaa pääsiäistä kaikille! Nauttikaa pääsiäismunistanne yhtä paljon kuin Jänis Härmäkorva ystävineen!

Alison Uttley: Jänis Härmäkorva ja pääsiäismunat
Kuvitus: Margaret Tempest
Englanninkielinen alkuteos: Hare and the Easter Eggs
Suomennos: Natalia Baschmakoff
Kustantaja: Tammi 1983

Hotelli Flamingo on Eläinbulevardin aurinkoisin hotelli

Eläinbulevardin laidalla on ränsistynyt, unohtunut hotelli, jonka loistonpäivät ovat kaukana takana. Eräänä päivänä hotellin ovelle ilmestyy saparopäinen tyttö. Anna Dupont on perinyt hotellin isotädiltään, ja muitta mutkitta hän ryhtyy hotellinjohtajaksi.

 

Alex Milwayn Hotelli Flamingon (WSOY 2020) alkuasetelma on kutkuttava. Vaikka hotellissa riittää siivottavaa ja kunnostettavaa, tarmokas Anna ei pelkää tarttua toimeen. Hänen päämääränään on tehdä hotelli Flamingosta Eläinbulevardin aurinkoisin hotelli, johon aivan kaikki ovat tervetulleita.

Apunaan hänellä on kaksi hotellin vanhaa uskollista työntekijää: ovimies N. Karhu ja vastaanotossa työskentelevä rengashäntämaki Makke. Pian Anna pystyy palkkaamaan lisää henkilökuntaa. Työntekijät ovat kaikki eläimiä, kuten myös hotellivieraat. 

Pystyykö Anna palauttamaan hotelli Flamingon entiseen loistoonsa ja houkuttelemaan sinne vieraita? Pystyykö hän vastamaan erilaisten eläinten erilaisiin tarpeisiin? Sängyt ovat torakoille liian suuria, flamingot haluavat nukkua seisten uima-altaassa ja kilpikonnarouvalle kelpaa vain salaattisoppa (resepti löytyy kirjan takaa).

Ja mitenkäs suu sitten pannaan, kun hotelliin saapuu kuuluisa hotellitarkastaja herra Harmaja, jolla on valta määrätä koko hotelli suljettavaksi, jos hän ei pidä jostakin.

Kirjasarjan toisessa osassa Hotelli Flamingo — Helleaalto (WSOY 2020) hotelliin saapuu kesken kesäkiireiden kuninkaallisia vieraita: Eteläsaarten kuningaspari. Pingviinikuninkaallisilla on pitkä lista vaatimuksia, joita ei olekaan ihan helppo toteuttaa. Mistä Anna esimerkiksi löytää jäävuoren keskellä vuoden pahinta helleaaltoa? Kaiken lisäksi joku yrittää tahallaan sabotoida vierailua.

 

Kolmannessa osassa Hotelli Flamingo — Karnevaalirieha (WSOY 2020) heittäydytään karnevaalitunnelmiin. Ihan kuin Annalla ei olisi tarpeeksi työtä karnevaalijärjestelyidenkin parissa, kun hotelliin majoittuu maailman suosituin rockbändi Yöeläimet. Pysyvätkö kaikki langat Annan käsissä?

Hotelli Flamingon Anna on tällä hetkellä suosikkini lastenkirjahahmoista. Hän on vahva, tarmokas, aikaansaava ja silti inhimillinen. Hän on ystävällinen kaikille, ja haluaa kaikille parasta. Hän on vankkumattoman oikeudenmukainen ja hänen mielestään kaikki ansaitsevat mahdollisuuden.  

Karnevaaliriehassa hän muun muassa antaa kodin asunnottomalle koiralle ja pelastaa vihamiehensä myrskyn kourista. Kaikki eläimet pienimmästä torakasta ja sottaisimmasta pahkasiasta kuninkaallisiin ylhäisyyksiin ja maailmankuuluihin rokkareihin ovat Annalle samanarvoisia. Ihana asenne!

Hotelli Flamingo oli kiinnostanut minua jo sen ilmestymisestä asti. Kerran lainasin sen kirjastostakin, muttemme ehtineet lukea sitä ennen kuin laina-aika umpeutui. Niinpä ostin Hotelli Flamingo -sarjan kolme ensimmäistä osaa omaan hyllyyn kirjamessutarjouksesta.

Kirjat saivat pölyttyä hyllyssämme aika kauan, ennen kuin tulimme tarttuneeksi niihin. Löysin sarjan koronakaranteenin aikaan, kun emme päässeet kirjastoon. Aurinkoisen hauskat, ihanasti kuvitetut kirjat olivat ihan täydellistä karanteenilukemista. Nämä ovat todellisia hyvänmielen kirjoja!

Suorastaan ahmimme kolme ensimmäistä osaa. Tarinat ovat nopealukuisia ja runsaasti kuvitettuja. Milway on itse myös kuvittanut kirjat. Piirrokset ovat hauskoja ja sympaattisia. Muuten mustavalkoista kuvitusta on väritetty vaaleanpunaisella, mikä oli kovasti kuusivuotiaani mieleen.

Neljäskin osa: Hotelli Flamingo — Kokkauskisa (WSOY 2021) on ilmestynyt tammikuussa. Kyllä meitä harmittaa, kun emme ole karanteenissa pystyneet hankkimaan sitä käsiimme.

Alex Milway (teksti ja kuvat):
Hotelli Flamingo
Hotelli Flamingo — Helleaalto
Hotelli Flamingo — Karnevaalirieha
Suomennos: Aila Herronen
Kustantaja: WSOY 2020

Eläinmaailma on täynnä ihmeellisiä nukkujia

Pimeinä ja sateisina syysaamuina tuntuu siltä, että voisin jäädä nukkumaan vaikka koko päiväksi. Eräänä päivänä kun mieli oli yhtä synkkä kuin sää, postilaatikosta löytyi Kai Vainiomäen uusi kirja Miten eläimet nukkuvat (Myllylahti 2020, arvostelukappale kirjailijalta). Piristyin heti.

 

Kirjassa kerrotaan sisaruksista Maxista ja Maijasta, joilla on aivan päinvastainen ongelma kuin minulla. Heitä ei nukkuminen kiinnosta. Ei, he eivät haluaisi mennä ollenkaan nukkumaan ja tekevät kaikkensa vältelläkseen iltatoimia. Kun isä jää eräänä iltana yksin vastuuseen lasten nukuttamisesta, edessä ei ole helppo tehtävä.

Isällä on kuitenkin käytössä loistava taktiikka. Hän kertoo lapsille faktan toisensa perään eri eläinten tavoista nukkua. Isän jutut ovat niin kiinnostavia, että iltatoimet hoituvat siinä sivussa miltei vahingossa.

Kuusivuotiaani kuunteli korvat höröllään, miten ihmeellisiä nukkujia eläinmaailmasta löytyy. Albatrossit pystyvät nukkumaan lentäessään ja delfiinit nukkuvat toinen silmä auki. Aavikkoetanat saattavat nukkua jopa vuosia yhteen menoon, kun taas kirahvit nukkuvat vain puolisen tuntia vuorokaudessa ja senkin viiden minuutin pätkissä. Ainoastaan aivottomat eläimet, kuten meduusat, eivät tarvitse ollenkaan unta.

Suloisimpia nukkujia olivat mielestämme saukot:

"Ne nimittäin nukkuvat kelluen vedessä suurina ryhminä toisiaan samalla kädestä pitäen. Muodostamalla eräänlaisia saukkolauttoja saukot varmistavat, etteivät ajaudu eroon toisistaan ja ettei merivirtaus pääse viemään niistä ketään. Mahtaa olla ihanaa nukahtaa aaltojen keinuntaan."

Tyttäreni pitää ehkä kaikkein eniten juuri tämäntyyppisistä kirjoista, joissa voi kertomuksen lomassa oppia kiinnostavia faktoja luonnosta. Tällaiset kirjat sopivat monenlaisille ja monenikäisille lukijoille. Siis loistava valinta vaikkapa pukinkonttiin!

Miten eläimet nukkuvat on helsinkiläisen Kai Vainiomäen lastenkirjadebyytti. Tarinoiden sepittäjänä Vainiomäki ei kuitenkaan ole mikään noviisi, sillä hänen käsikirjoittamiaan Aku Ankka -sarjakuvia on julkaistu ympäri maailman.

Vainiomäen värikkäässä kuvakirjassa on lämmin tunnelma ja se saa hyvälle mielelle. Mahtava iltasatukirja, johon tulee varmasti palattua monta kertaa.

Kirjasta tehdyn trailerin voi katsoa täältä.

Kai Vainiomäki (teksti ja kuvat): Miten eläimet nukkuvat
Kustantaja: Myllylahti 2020
Arvostelukappale kirjailijalta

 

Otus opus — Säkeitä, faktoja, kollaasikuvia ja musiikkia pienistä eläimistä

Oletko kuullut karhukaisesta, mikroskooppisen pienestä eläimestä, joka on lähes tuhoutumaton? Se kestää hämmästyttävää kuumuutta ja hyytävää kylmyyttä. Se selviää tyhjiöstä ja uskomattomasta määrästä säteilyä. Se voi vaipua kymmeniksikin vuosiksi kuolonkaltaiseen horrokseen ja herätä sitten taas eloon.

Minä en ollut kuullut karhukaisesta, ennen kuin luin siitä Otus opuksesta (Otava 2020). Kitaristi Petri Kumelan ideasta alkunsa saanut Otus opus — Runoa ja totta pienistä eläimistä syntyi tiiviissä yhteistyössä kirjailija Laura Ruohosen ja kuvittaja Erika Kallasmaan kanssa.

Kumelan alkuperäisenä ajatuksena oli pyytää säveltäjäystäviltään ympäri maailmaa miniatyyrikappaleita kissaa pienemmistä otuksista. 

Sävellyksiä kertyikin vuosien saatossa, ja nyt 35 niistä on päässyt uskomattoman hienoon Otus opukseen kirjallisessa ja kuvallisessa muodossa. Musiikki on kuunneltavissa Otavan verkkosivuilla kirjasta saatavassa osoitteessa. Kumela julkaisi myös samaan aikaan kirjan kanssa levyn Small Creatures – A Musical Bestiary.

Ruohonen on loihtinut kustakin eläimestä runon, ja lisäksi eläimestä kerrotaan muutama tarkkaan valikoitu, kiinnostava fakta. Koska kuusivuotiaani ei ole koskaan ollut suuri runouden ystävä, hänelle lukiessani keskityin erityisesti faktoihin. Monen eläimen kohdalla kerrotut tosiasiat toimivat meille vain pontimena tutkia eläintä tarkemmin muistakin lähteistä. 

Eniten etsimme lisätietoa karhukaisesta, josta Ruohonen kertoo muun muassa seuraavasti:

"Se kestää liki 300 asteen pakkasta ja on herännyt eloon kymmenien vuosien jälkeen, kun sille annetaan vettä."

Runossa hädin tuskin millimetrin kokoisen karhukaisen puhe on silkkaa uhoa:

"- -
Kaiken minkä keksit kestän!
Keksi lisää! Kestän kaiken!
Oon voittamaton karhukainen!"

Karhukaisen lisäksi kirjassa oli monia muitakin jännittäviä eläimiä, joista paljastui mielenkiintoisia seikkoja. 

Puuntuhoojan toukasta lähtee niin voimakas paha haju, että sen voi metsässä liikkuva ihminenkin aistia. Pikkiriikkisestä malluaiskoiraasta lähtee kosiskellessa yhtä kova ääni kuin moottoripyörästä. Rapu pissaa päästään ja kimalaisen on kylmällä säällä lämmitettävä lentolihaksensa päästäkseen lentoon.

Vaikka tyttäreni ei taaskaan erityisemmin lämmennyt runoille, itse pidin niistä kovasti. Varsinkin Japani-henkiset runot kiehtoivat. 

Yllätyksellisesti kotoinen orava oli sijoitettu Japaniin, sillä Kumela ja säveltäjä Pehr Henrik Nordgren olivat käyneet Japanissa Sapporossa Moiwa-vuorella, ja matkan innoittamana sai alkunsa miniatyyrisävellys Moiwa-vuoren oravasta.

"Sorea orava Moiwa-vuorella
sukii häntäänsä männynkuorella.
Sapporon valkeaa
kirsikan punaa,
kurki pesällään hautoo munaa.
- -"

Kirjan kuvitus hurmasi meidät molemmat. Ei ollut vaikea nähdä yhtäläisyyksiä Kallasmaan ja Eric Carlen tyylin välillä. Tyttären kanssa olemme hulluina Carlen kuvituksiin. Kallasmaa tunnistaa itsekin, mistä lähteestä on innoitusta saanut, sillä puuntuhoojan toukan hän on varustanut kyltillä, jossa lukee: "Hommage à Eric Carle".

 

Kuvitus on toteutettu kollaaseina. Kallasmaa on maalannut ohutta luonnospaperia ja koostanut kuvat paperista leikatuista kappaleista.

Laura Ruohosen ja Erika Kallasmaan yhteistyönä on ilmestynyt aiemminkin hienoja runokuvakirjoja: Allakka pullakka (2004), Yökyöpelit (2008) ja Tippukivitapaus (2017).

Lainasimme Otus opuksen kirjastosta, mutta ehkä teos pitäisi hankkia omaan hyllyyn. Rakastan kokonaistaideteoksia, joissa kielellinen ilmaisu yhdistyy kuvataiteeseen ja musiikkiin. Tämän kirjan äärellä viihtyy aidosti niin lapsi kuin aikuinenkin.

Annan plussaa siitä, että kirja on tehty oikeasti Suomessa. Tästä todisteena se on varustettu Avainlippu-merkillä.

Makupala kirjasta on katsottavissa Youtubessa.

Otus opus — Runoa ja totta pienistä eläimistä
Teksti: Laura Ruohonen
Kuvitus: Erika Kallasmaa
Konsepti ja musiikki: Petri Kumela
Kustantaja: Otava 2020
 

PS. Tänään vietetään kansainvälistä eläinten päivää. Otus opus on juuri sopiva kirja luettavaksi tänään.

Hevosia kierrätyskirjoista Tikkumäen tallin innoittamana

Tämä postaus on osa Kirja + askartelu -sarjaa, jossa ensin

esitellään kirja ja sitten neuvotaan kirjaan liittyvä askartelu.

En ole koskaan ollut heppatyttö. Silti Tikkumäen talli (Otava 2011) kiinnostaa ja viihdyttää. Hevosaiheisessa kuvakirjassa on Reetta Niemelän teksti ja Salla Savolaisen helposti tunnistettava, veikeä kuvitus.

Kirjassa seurataan Tikkumäen tallin ponikerholaisia, varsinkin Iiristä, joka aloittaa uutena kerhossa ja pääsee ensimmäistä kertaa ponin selkään. Kerhossa lapset oppivat osallistumaan tallin askareisiin, hoitamaan poneja ja ratsastamaan niillä. Samalla syntyy ystävyyssuhteita poneihin ja muihin tallilaisiin.

Kun kaikki kerholaiset pysyvät ponin selässä, voidaan lähteä maastoon, esimerkiksi ratsastusretkelle jokirantaan.

Vuoden pimeimpään aikaan joulukuussa pidetään yötalli, jossa paistetaan räiskäleitä nuotiolla. Talvikarvansa ansiosta ponit pärjäävät ulkolaitumella talvipakkasillakin. Pääsiäisenä tehdään pääsiäisajelu ponin vetämissä kärryissä.

Hauskan tarinan lisäksi kirja on ladattu täyteen aiheeseen liittyvää informaatiota. Kirja on saanut Suomen ratsastajainliitto r.y.:n Asiantuntijat suosittelevat -merkin, joten faktat lienevät kohdillaan.

Kirja innoitti meitä hevosaskartelun äärelle. Tekniikaksi valikoitui tällä kertaa kollaasi. Materiaalina käytimme mm. kierrätyskirjaa.

Tarvitset:

• paperia
• kierrätyskirjan tai sanomalehden
• kyniä
• sakset
• liimaa

Luonnostele hevoshahmo kierrätyskirjan sivulle. Me otimme mallia Salla Savolaisen kuvituksesta.

Leikkaa hahmo irti. Voit leikata hevosen eri osia eri kohdista sivua, jolloin saat vaihtelua väritykseen.

Liimaa taustapaperille. Viimeistele piirtämällä.

Kollaasitöissä vain mielikuvitus on rajana. Revittely on sallittua!

Tikkumäen talli

Teksti: Reetta Niemelä

Kuvitus: Salla Savolainen

Kustantaja: Otava 2011

Naistenviikko kirjablogeissa

Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin Tuija emännöi tänäkin vuonna perinteistä naistenviikkohaastetta. Olen haasteessa mukana tällä postauksella. Tänään valitsin kirjan, jonka on kirjoittanut päivän nimipäiväsankari Reetta Niemelä. Kuvittaja Salla Savolainen vietti nimipäiväänsä eilen.

Kesä ja kärpäset kuuluvat yhteen

Täytyy antaa kaikki kunnia Nelli Hietalalle, joka on saanut aikaiseksi kokonaisen kirjan jostakin niin pienestä ja vähäpätöisestä aiheesta kuin kärpäsestä — tai tarkemmin ottaen erään tytön ja kärpäsen suhteesta. Kirjan nimi on Kerttu ja kärpänen ja sen on kuvittanut Sari Airola, yksi lempikuvittajistani.

Kerttu ei pidä ötököistä. Hän herää eräänä kesäaamuna yksin kotona. Isä on pihalla ruohonleikkuupuuhissa. Kärpänen pörräilee Kertun ympärillä ja seuraa tätä aamupalalle. Kerttu on alkuun varautunut, mutta ystävystyy ennen pitkää pienen kärpäsen kanssa. 

Ystävykset lähtevät ulos katsomaan Kertun rakentamia hiekkalinnoja, joista tulisi kärpäselle komea asumus. Mutta onko kärpäsestä loppujen lopuksi lemmikiksi?

"– Isä, Kerttu kiljui. – Tule auttamaan!
 Isä sammutti ruohonleikkurin, mutta ei suostunut auttamaan kärpäsen etsimisessä.
 – Pikku höpsö, isä taputti Kerttua päälaelle, – sellaisia kärpäset ovat: ne lentävät tiehensä, kun niitä huvittaa. Ei niiden kanssa voi ystävystyä."

Mahtaako isä olla oikeassa pessimismissään?

Hietalan kertomus on viehättävä tuokiokuva eräästä arkisesta päivästä. Se muistutti mieleen tapahtuman omasta lapsuudestani, jolloin eräänä kesäpäivänä maalla ystävystyin itsekin kärpäsen kanssa. Harryksi ristimäni kärpänen viihtyi luonani, kun istuskelin keinutuolissa lukemassa ja kirjoittamassa. Se istui polvellani ja surisi korvani juuressa. Ehkä tuon oman kokemukseni vuoksi ihastuin täysillä tähän kirjaan.

Tyttäreni S piti myös kirjasta. Tarkkanäköisesti hän huomasi, että kuvittaja on sama kuin Sanna Iston ja Eppu Nuotion kirjoittamissa Typy-kirjoissa. Kuvitus on valloittava. Kuvista voi bongata myös muita ötököitä kuin kärpäsiä.

Kirjan viimeisellä sivulla on faktatietoa kärpäsistä. Tiesitkö, että kärpänen maistaa jaloillaan? Jos sen jalat ovat likaiset, makuaisti ei toimi. Itselleni oli uutta, että kärpänen pystyy lentämään myös takaperin. 

S piti eniten ehkä juuri tästä inforuudusta. Varsinaisessa tarinassa paras kohta oli hänen mielestään kuulemma se, kun Kerttu etsi kärpästä, mutta "[k]ärpäsestä ei ollut jäljellä kakkaakaan."

Tänä keväänä Kertun tarina on saanut jatkoa. Uudessa kirjassa Kerttu ja murkku (Karisto 2020) Kerttu tekee tuttavuutta muurahaisen kanssa.

Nelli Hietala: Kerttu ja kärpänen
Kuvittanut: Sari Airola

Kustantaja: Karisto 2017

  

3 kiinnostavaa kesäkuussa ilmestyvää lastenkirjaa

Mielenkiintoisia kirjoja ilmestyy kaiken aikaa. Poimin kustantajien katalogeista kolme kiinnostavaa lastenkirjaa, jotka ovat ennakkotietojen mukaan ilmestymässä kesäkuussa.

Tuikku ja pimeän mörkö

Viime vuoden lopulla tarkastellessani vuoden varrella lukemiamme kirjoja nostin Johanna Lestelän esikoisteoksen Tuikun tärkeä tehtävä (Otava 2019) kymmenen parhaiten mieleenjääneen teoksen joukkoon. Nyt teos saa jatkoa.

Kirjassa Tuikku ja pimeän mörkö (Otava 2020) afrikkalaispiirteinen suomalaislapsi Tuikku jatkaa arkisia touhujaan. Tällä kertaa kipuillaan nukkumaanmenon kanssa. Miksi aikuiset aina komentavat nukkumaan, kun leikit ovat ihan kesken?

Tuikun ilta ei suju oikein hyvin. Puuro ei maistu ja yöpuku, jonka Tuikku haluaa, on pyykissä.

Olo ei helpotu edes sänkyyn päästyä. Mitä jos sängyn alla piilottelee mörkö? Onneksi Tuikulla on viisas äiti, joka keksii keinot.

Niilo ja supersynttärit

Leikki-ikäisen lapsen arkisia touhuja seurataan myös Aira Savisaaren kirjoittamassa ja Hannamari Ruohosen kuvittamassa Niilo-sarjassa. Niilo ja supersynttärit (Karisto 2020) on jo sarjan viides osa.

Tällä kertaa valmistellaan Niilon syntymäpäiväjuhlia. Niilolla on paljon ideoita sirkusteemaisiin juhliin. Ainakin tarvitaan taikureita, pellejä ja hurjaa ratsastusta keppareilla. Kaikki halukkaat vieraatkin saavat esiintyä.

Myös isä ja äiti innostuvat juhlajärjestelyistä. Tehtävää on paljon. Onneksi naapurin Hilla auttaa. Synttäreistä tulee oikeat supersynttärit. Tärkeintä kaiken tohinankin keskellä on ilo ja hauskuus.

Kuten Niilo-kirjoissa yleensä, tässäkin annetaan vinkkejä käytännön tekemiseen. Mukavan tarinan lisäksi kirja on tietopaketti lastenjuhlien järjestämisestä kotona.

Älä vihaa minua

Odotan jännityksellä Reetta Niemelän ja Sanna Pelliccionin kirjemuotoista kirjaa Älä vihaa minua (Karisto 2020). Teosta on kuvailtu erilaiseksi ja uraauurtavaksi lasten luontokirjaksi. Se antaa äänen Suomen luonnon pelätyille ja vihatuille luontokappaleille, kuten kyylle, rotalle, sudelle, puutiaiselle, ampiaiselle ja hämähäkille.

Kirjan tarkoituksena on ylistää luonnon monimuotoisuutta ja jakaa tietoa käyttäen hyväksi myös aivan uusimpia tutkimustuloksia. Kiinnostaa nähdä, onnistuuko teos vähentämään vastakkainasettelua, ja onko mahdollista oppia ymmärtämään näiden pelättyjen ja vihattujen lajien elämää.

Liito-orava tutustuttaa lapset monimuotoiseen metsään

Metsästä on tullut meille entistä tärkeämpi henkireikä tänä poikkeusaikana. Metsän siimeksessä sielu lepää ja virkistyy. Kun on saanut samoilla vähän aikaa havuntuoksuisessa hämyssä, jaksaa taas paremmin olla kotona. Titta Kuisman kirjoittama ja Laila Nevakiven kuvittama Lapsen oma metsäkirja (Minerva 2020) ilmestyi hyvään saumaan.

Koska olen kasvanut kivitalojen ja asfaltin keskellä, metsä ei ole minulle entuudestaan kovin tuttu. Nykyisin pääsen metsään lähes suoraan omalta pihalta, mistä olen äärettömän onnellinen.

Koronakevät on vienyt minut ja tyttäreni entistä useammin metsään. Tuntuu kurjalta, kun en osaa vastata moniinkaan kysymyksiin, joita kuusivuotiaalleni metsässä herää. Lapsen oman metsäkirjan avulla voimme yhdessä tutustua metsiin ja siihen, mitä ne pitävät sisällään.

Lapsen oman metsäkirja on ihastuttava tietokirja, jossa satu ja fakta nivoutuvat yhteen. Kirjan tarinoissa seikkailee Nuppu-niminen liito-orava, joka lähtee lapsuuden pesästään maailmalle etsimään omaa metsää ja omaa kotia. Liito-oraville sopivia metsiä on lähistöllä jäljellä vain vähän, joten Nuppu saa etsiä pitkään.

Matkallaan se näkee erilaisia metsiä ja monipuolista metsäluontoa. Kirjassa esitellään yli sata erilaista eliölajia. Nuppu kohtaa nisäkkäitä, lintuja ja muita eläimiä, hyönteisiä, puita, sieniä ja sammalia.

Faktojen lisäksi tutustutaan uskomuksiin. Vanhan kansan mukaan metsässä on asustellut menninkäisiä, maahisia, haltijoita, tonttuja, metsänneitoja ja keijukaisia. Muinaissuomalaisten metsän kuningas oli Tapio.

Lopulta Nupun vaellus päättyy, kun se löytää mukavan rauhallisen metsän. Onni-haapa on Nupulle loistava kotipuu, sillä sen rungossa on valmis tikankolo, juuri sopiva Nupulle pesäksi. Nuppu sisustaa sen naavalla ja sammalella, joista se saa talvipakkasilla lämpöä ja suojaa.

Osaakohan se vielä aavistaa, että kevään tullen sillä on jo pesäkolossa kaksi pikkuliituria hoivattavanaan?

Tytärtä kiinnosti erityisesti eläinten jätöksiä esittelevä aukeama. Hän myös ilahtui, kun löysi nimen kääville, joita olemme viime aikoina bonganneet siellä täällä: taulakääpä. Opimme, että hevosen kaviota muistuttava taulakääpä elää koivun rungolla ja lahottaa puuta.

Tämä runko oli täynnä taulakääpiä

Itse nautin erityisesti Laila Nevakiven kuvituksesta. Nevakivi on kuvittanut lukuisia luontoaiheisia lasten tietokirjoja, ja hänet on myös palkittu kuvituksistaan. Hänen kuvansa ovat aina ilo silmälle!

Kirjassa annettiin korona-aikaan hyvin sopiva vinkki: "Halataan puuta!" Kun ihmiskontakteja joutuu välttämään, puun halaaminen alkaakin tuntua ihan järkevältä käytökseltä, vaikka ennen olen sellaiselle hymähdellyt.

"Halaamisesta tulee kiva olo. Puussa tuntuu olevan ihmeellistä energiaa.

Onko sinulla omaa halauspuuta? Tiedetään, että kasvit tuntevat myös kosketuksen. Mahtaisiko puu tykätä sinun halauksestasi?"

Täältä voit katsoa ja kunnella, kun Titta Kuisma esittelee kirjansa ja lukee siitä ensimmäisen tarinan.

Lapsen oma metsäkirja

Teksti: Titta Kuisma

Kuvitus: Laila Nevakivi

Kustantaja: Minerva 2020

Pieni Helmet-lukuhaaste 2020

Merkitsen kirjan listallemme kohtaan 19 "kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana".

Viisisataa kutiavaa hammasta — Maksuton e-kirja ladattavissa

Miten lasten lukuhaluja voi herätellä? Yksi olennaisimmista asioista on laadukkaan luettavan tarjoaminen. Mitä helpommin kirjoihin pääsee käsiksi, sen varmemmin lapset myös niihin tarttuvat.

Korona-aika on ollut tässä suhteessa haastavaa aikaa, kun kirjastot ovat olleet kiinni. Koulukirjastoihinkaan ei ole päässyt.

Lasten- ja nuortenkirjailija Hannu Hirvonen on yhdessä Niilo Mäki Instituutin kanssa halunnut rikastuttaa lasten arkea myös poikkeusoloissa tuomalla kaikkien saataville maksuttoman ja vapaasti ladattavan e-kirjan Viisisataa kutiavaa hammasta. 

Apua käsikirjoituksen viimeistelyyn tarjosi VaLas-kollektiivi (Vapaat lastenkirjailijat) ja kuvituksen kirjaan teki Pia Sakki. Kirjan julkaisijana toimii Niilo Mäki Instituutin Lukumummit ja -vaarit —hanke. Sähköisen kirjan voi ladata maksutta Niilo Mäki Instituutin verkkokaupasta. 

Hannu Hirvosen toiveena on innostaa lapsia lukuharrastuksen pariin. 

— Nykyään koululaisilla voi olla pädejä ja muita laitteita, mutta sisältöä monesti puuttuu. Koulukirjastoillakaan ei välttämättä ole varaa hankintoihin. Halusin tarjota sisältöä koululaisille vapaasti luettavaksi ja ladattavaksi, Hirvonen kertoo Viisisataa kutiavaa hammasta -kirjan tiedotteessa. 

Kertomus on jatkoa Hannu Hirvosen suosituille Murisevasta metsästä kertoville kirjoille. Itse muistan lukeneeni niistä ainakin yhden: Krokotiili hiihtää kevääseen (Tammi 2014).

Murisevassa metsässä asuu joukko supisuomalaisia metsäneläimiä, kuten karhu, kettu, siili ja jänis, mutta on siellä vähän eksoottisempiakin asukkaita: krokotiilejä. 

Metsässä on äskettäin kuoriutunut poikueellinen pikkuisia krokotiilejä. Poikasten äiti on esiintyvä taiteilija, joka on lähtenyt kiertueelle. Jossain vaiheessa pienokaisten vesipalloa pelaava isäkin häipyy pelimatkalle Baikaljärvelle.

Koko metsä yrittää katsoa lasten perään, mutta se on vähän hankalaa. Poikasille on nimittäin tulossa hampaita. Hampaidentulo kutittaa, ja pienokaiset iskevät terävät hampaansa mihin sattuu, kuten karhun, ketun tai jäniksen häntään.

Pienet krokotiilit koettelevat muiden eläinten hermoja. Jänis on varma, että sen hoivataidoilla lapset saadaan rauhoittumaan. Se etsii ratkaisua ensin metsän yhteisistä järjestyssäännöistä ja sitten katiskaleikkikehästä.

"Vaikka eiväthän krokotiilit tajunneet olevansa pahankurisia. Niillä oli vain paljon intoa ja energiaa ja niiden puhkeavat hampaat kutisivat vieläkin."

Mutta entäpä sitten kun metsään saapuu vaarallinen uhka? Krokotiilinpoikasista tulee sankareita, kun ne terävine hampaineen pääsevät uhkasta eroon. Muiden eläinten asenteet niitä kohtaan muuttuvat hyväksyvämmiksi.

Kirjan teemoja ovat kasvaminen, ennakkoluulot sekä rakkauden ja tarinoiden merkitys lapsille. Monikerroksinen, humoristinen tarina sopii erinomaisesti aikuisen ja lapsen yhdessä luettavaksi. Jokaisen luvun perään on koottu kysymyksiä, joiden avulla lapsen kanssa voi keskustella luetusta tekstistä ja pohtia tarinan sisältöä syvällisemmin.

Vaikka kirja on viihdyttävä, siinä on paljon opittavaa. Kirjaa voi mainiosti käyttää myös varhaiskasvatuksessa ja alakoulussa.

On mahtavaa saada luettavaksi näin tasokasta tekstiä ihan ilmaiseksi! Suuri kiitos tekijöille ja kaikille, joiden myötävaikutuksella tämä on mahdollista!


Viisisataa kutiavaa hammasta
Teksti: Hannu Hirvonen
Kuvitus: Pia Sakki
Pohdittavaa-osioiden kysymykset: Katja Korhonen & Adrienn Jalonen (NMI)
Julkaisija: Lukumummit ja -vaarit -hanke, Niilo Mäki Instituutti 2020
E-kirja (Pdf) 

Kuvat: Niilo Mäki Instituutti

* Ei-kaupallinen yhteistyö Niilo Mäki Instituutin kanssa *