Muistoja, joita kirjat mieleeni nostaa

Olen joskus jostain lukenut tekstin, mahdollisesti blogipostauksen, jossa kirjoittaja kertoi eri kirjoihin liittyvistä muistoistaan ja mielleyhtymistään. Hän ei niinkään kuvannut kirjoihin liittyviä lukuhetkiä, vaan asioita, jotka syystä tai toisesta, joskus hyvinkin irrationaalisesti, nousivat mieleen jonkin tietyn kirjan äärellä.

Valitettavasti en ole onnistunut enää löytämään tuota kirjoitusta, mutta olen ajatellut sitä paljon. Tämä postaus on syntynyt tuon kadonneen tekstin inspiroimana. Valitsin hyllystä viisi lastenkirjaa ja yhden kirjasarjan ja annoin muistojen nousta mieleeni kirjojen herätteleminä.

Kaappikello Kansallismuseossa

Katariina Heilalan ja Maiju Tuiskun kirjoittama ja Päivi Areniuksen kuvittama Päivä Kansallismuseossa (Tammi 2016) vie ajatukseni yhteen tiettyyn lapsuuteni päivään, jonka vietin Kansallismuseossa. Olen elämäni aikana käynyt Kansallismuseossa todella monta kertaa, joten on jännä, että yksi päivä voi olla niin unohtumaton.

Kansallismuseossa oli silloin lapsille tarkoitettu suunnistus. Siinä etsittiin museoon piilotettuja vihjelappuja, jotka johtivat esineen luota toiselle ja saivat katselemaan joitain museoesineitä tavallista tarkemmin.

Yksi vihjelappu johti vanhan kaappikellon luokse. Se saattoi olla Jakkarilan kartanon kaappikello, mutta en ole ihan varma. Lapussa ohjeistettiin: "Titta vad som strålar i min mage." Teksti oli lapussa tietysti myös suomeksi, ja onkin käsittämätöntä, että yli 30 vuoden jälkeen muistan yhä nimenomaan ruotsinkielisen lauseen.

Kaappikellon "vatsassa" olevasta aukosta kurkistaessa näki, että kellon sisälle oli maalattu loistava aurinko. Se teki minuun vaikutuksen. Että joku oli nähnyt vaivaa maalata jotain, joka ei päälle päin näkynyt.

Vanhanajan salmiakkia

Maija-Leena Keron kirja Salaperäinen Luostarinmäki (Kerokustannus 2014) saa suuhuni herahtamaan salmiakin maun. Ostin kirjan Turusta Luostarinmäen museokaupasta ja samalla ostin rasiallisen museokaupan omaa salmiakkia. Muistan, miten kävelin pois museoalueelta uutta kirjaani ruskeassa kahvattomassa paperipussissa kantaen ja salmiakkia imeskellen.

Painajaismainen Oulun matka

Päivi Honkakosken ja kuvittaja Ludi Wangin Tervatonttujen joulu (Nordbooks 2016) tuo mieleeni aika kaamean Oulun matkan. Viikonloppumatkaamme oli kuulunut muun muassa käynti Pohjois-Pohjanmaan museossa, jonka museokaupasta ostin Tervatonttujen joulu -kirjan.

Seuraavana päivänä seisoin uusi kirja repussani aivan karmeassa lumipyryssä ilman hanskoja, koska olin unohtanut ne airbnb-asuntoon. Yritimme kiihkeästi saada taksia, mutta kävi ilmi, että taksin saaminen Oulussa oli sunnuntaiaamuna täysin mahdotonta.

Jotenkin selvisimme silti ajoissa junaan ja aloitimme paluumatkan kohti Helsinkiä. Matkan varrella juna seisoi paikallaan yli kaksi tuntia radalle rikkoutuneen työkoneen vuoksi.

Meillä ei ollut kauheasti eväitä ja ravintolavaunuun oli epätoivoinen jono. Toisin kuin monet muut, me ehdimme ostaa jotain syötävää, ennen kuin kylmänrauhallisesti ilmoitettiin, että ravintolavaunu suljetaan, koska henkilökunnan työaika loppuu. Henkilökunta ei kuitenkaan päässyt mihinkään paikallaan seisovasta junasta, joten koko juttu oli uskomaton farssi.

Lopulta matka jatkui, mutta jouduimme vielä vaihtamaan junaa Riihimäellä. Kaikille ei riittänyt istumapaikkaa uudessa junassa. Helsinkiin saapui joukko nälkäisiä ja nääntyneitä matkustajia yli yhdeksän tunnin matkan jälkeen.

Lapsiperheen road tripit

Caillou The Road Trip (tekstin mukauttanut televisiosarjasta Carine Laforest ja kuvituksen Mario Allard, Chouette Publishing 2017) kuljettaa minut lukuisille kesäisille automatkoille. Tämä oli vakiolukemista pitkillä automatkoillamme tyttären ollessa leikki-ikäinen.

Näen tyttären turvaistuimessa takapenkillä autoa ajavan mieheni takana ja itseni toisella puolen takapenkkiä. Näen takapenkillä röykkiöittäin tavaraa läpinäkyvissä laatikoissa: kirjoja, puuhakirjoja, pelejä, talouspaperia, kosteuspyyhkeitä, juomapulloja, naposteltavaa, elektroniikkaa, hattuja, aurinkolaseja, hyttysmyrkkyä, aurinkorasvaa ja pashminahuiveja.

Tunnen vuoroin auringon kuuman paahtavuuden ja liian kylmän tuulettimen. Tunnen jalkojen puutuvan ja hyttystenpistosten kutittavan. Tunnen äänihuulten väsyvän ja kuulen ääneni käheytyvän liiasta ääneen lukemisesta. Tunnen väsymyksen, joka ennen pitkää valtaa tasaista moottoritietä paahdettaessa, ja nuokkuvan pään epämiellyttävät nykäykset.

Road tripit — niin parhaita!

Lapsuuden leppäkertut

Joskus kirjoihin liittyvät assosiaatiot ovat ihan hassuja. Minulla ei luonnollisestikaan ollut lapsuudessani Suvi Vehmasen ja Laila Nevakiven kirjaa Miksi leppäkertuilla on pilkut? (Minerva 2008), koska se ei ollut silloin vielä ilmestynyt. Kirjan nimi ja kansi kuitenkin kuljettavat minut aina lapsuuteni kotipihalle ja leppäkerttumuistoihin.

Kerrostalon asfalttinen piha oli aika ankea, mutta leppäkerttuja siellä oli. Me uskoimme, että leppäkertun pisteet tarkoittivat sen ikää vuosissa.

Otimme leppäkerttuja käsiimme ja lähetimme ne sormenpäästä lentoon hokien samalla tuttua lorua: "Lennä, lennä leppäkerttu ison kiven juureen. Siellä sun isäs, äitis keittää sulle puuroo." Toisinaan leppäkerttu laski kädelle inhottavaa tahmaista eritettä, joka haisi kamalalta.

Joskus ryhdyimme leppäkerttutarhureiksi. Keräsimme leppäkerttuja ämpäriin ja laitoimme siivilän päälle, etteivät ne karkaisi. Keräsimme niille kukkia ja lehtiä ruoaksi. Kerran siskoni ollessa kotona katsomassa Pikku Kakkosta pyydystimme talonmiehen Katariinan kanssa ämpäriin lisää leppäkerttuja. Siskoni palattua pihalle väitimme, että leppäkerttuja oli syntynyt lisää.

Korona, pandemia, lockdown

Alex Milwayn Hotelli Flamingo ‑sarja (WSOY 2020-2021) tuo mieleeni koronasulun ajat, sen kaoottisen tuntuisen ajanjakson, jolloin piti vain pysyä kotona, eikä kukaan tiennyt kuinka kauan.

Luin sarjan ensimmäiset kolme osaa tyttärelle hänen sairastaessaan koronaa ensimmäistä kertaa. Karanteenissa lukemiseen oli ylellisesti aikaa. Neljännen osan ostimme ja luimme vähän myöhemmin, kun kirjastot olivat yhä kiinni tai ainakin käyttörajoitettuja.

Epäilemättä koronasulku nousee kirjasarjasta mieleen myös siksi, että Alex Milwayhän kirjoitti ensimmäisenä koronavuonna sarjaan uuden osan: Hotel Flamingo — Life in Lockdown (Piccadilly Press 2020). Se julkaistiin ilmaisena pdf-kirjana, jonka toki latasin meille heti, kun asiasta kuulin.

Life in Lockdown on varmaan pisin englanninkielinen teos, jonka olen tyttärelle ääneen lukiessani kääntänyt. Kirjassa kerrotaan, miten Hotelli Flamingon Anna ja ystävät selviävät, kun asiakkaat kaikkoavat ja koko maailma menee kiinni. Teos on täydellisen onnistunut aikalaiskuva ajanjaksosta, jollaista en soisi enää kokevani.

Kuva: Pixabay

Lapsena lukemiani kirjoja, joista en muista juuri mitään

Sanotaan, että lapsena luetut kirjat vaikuttavat elämään voimakkaammin kuin aikuisena luetut. Mutta entä jos ei muista niistä mitään? Voiko silti kuvitella niillä olleen jonkinlainen merkitys omaan elämäänsä?

Luin lapsena ja nuorena valtavasti. On olemassa suuri määrä kirjoja / kirjasarjoja, jotka muistan lukeneeni ja jotka saavat lämpimän tunteen läikähtämään sydämessäni niitä ajatellessani, mutta joista en käytännössä kuitenkaan muista juuri mitään. Tässä joitakin.

Mary Norton: Kätkijät-sarja

Ystäväni Milla suositteli minulle tätä sarjaa. Se oli selvästi tehnyt häneen vaikutuksen, sillä leikimme siitä lähtien aika pitkään leikkiä, jossa barbit olivat kätkijöitä eli pieniä ihmisten tavaroita piilottelevia lilliputteja. Taisin itsekin pitää sarjasta, mutta en ole varma luinko kaikkia osia.

Lapsuudessani Kätkijöistä ei vielä ollut olemassa filmatisointeja.

Anni Swanin nuortenkirjat

Näissä oli pöyristyttävää köyhyyttä ja aina joku orpo. Kirjoissa parsittiin sukkia sekä syötiin perunoita ja suolakalaa. Luin näitä yksi yhteen kuvauksena omien esivanhempieni elämästä ja olin kauhistunut.

Viime vuonna ilmestyi Riitta Konttisen kirjoittama elämäkerta Tarinankertoja — Anni Swanin elämä (Siltala 2022). Sitä lueskellessani on alkanut kiinnostaa myös Swanin nuortenkirjojen lukeminen uudelleen. Ne ovat minulla kaikki tallella, vaikkakin kirjahyllyn takariviin tungettuina.

Jorma Kurvinen: Susikoira Roi -sarja

Näitä luin siihen aikaan, kun Töölön kirjasto oli kotikirjastoni. Muistan vieläkin sen kohdan hyllystä Töölön kirjaston lastenosastolla, mistä sarjan kirjoja löytyi. Mutta minulla ei ole aavistustakaan, mistä kirjat kertoivat. Niissä oli poika ja susikoira.

Siitä on jo aikaa, kun ostin kirpparilta yhden Susikoira Roi -kirjan, mutta emme ole sitä vielä lukeneet, vaikka tytär välillä on pyytänyt. En oikein tiedä, minkä ikäisille sarja sopii.

Jean Estorill: Anne-sarja

Näissä taisi olla kyse tytöstä, joka vaikeuksien kautta ja esteistä huolimatta raivasi tietään kohti ammattiballerinan uraa. Kirjat jättivät halun päästä joskus Lontoon Covent Gardeniin. Vasta viime syksynä Lontoon matkalla pääsin pikaisesti näkemään Covent Gardenin maisemia.

Rauha S. Virtanen: Selja-sarja

Jossain vaiheessa minulla oli 1950-luvun kausi eli olin hulluna kaikkeen 50-lukulaiseen. Silloin luin myös Selja-sarjaa. Sarja kertoo neljästä varsin erilaisella luonteella varustetusta sisaresta. Eksoottinen Margarita tummine hiuksineen on ballerinan urasta haaveileva kasvattitytär. Kris on tytöistä vanhin ja Dodo nuorin. Kirjailijaksi haluava Virva oli minulle sisaruksista samaistuttavin.

Olen monesti ajatellut lukea Selja-sarjan uudelleen. Jokin aika sitten kaivoin jo Seljan tytöt esiin kirjahyllyn takarivistä, mutta lukeminen jäi. Vähän pelottaa, että uudelleen lukeminen pilaisi hyvät muistot.

Merri Vik: Lotta-sarja
 

Tätä sarjaa oli koulumme kirjastossa. Siinä oli valtavasti osia. Luin niitä kirja per päivä -tahtia. Muistaakseni Lotta kasvoi sarjan edetessä. Olisiko päätynyt lopulta jopa naimisiin.

 

Martha Sandwall-Bergström: Gulla-sarja

Tämä oli sarja, joka kiinnosti minua kovasti, mutta Gulla-kirjoja oli vaikea saada käsiinsä. Ilmeisesti sarja oli lapsuudessani jo sen verran vanha, ettei sitä enää kauheasti ollut kirjastojen hyllyissä. Kirjojen varaaminen kirjastosta oli siihen aikaan vaikeaa ja kallista.

Muistan, että sarja olisi kannattanut lukea järjestyksessä, mutta saatavuusvaikeuksien vuoksi luin osia sekaisin ja välissä saattoi olla pitkiäkin taukoja. Olin siis aika pihalla kokonaisjuonesta, enkä varmasti ole lukenut kaikkia osia.

Äskettäin kahdeksanvuotiaani löysi kiertävän bookcrossing-kirjan: Gulla ratkaisee arvoituksen (Otava 1975). Ensin riemastuin kovasti, mutta sitten aloin miettiä, kannattaako se lukea, kun se on sarjan viides osa. Pääsenkö kärryille vai pitäisikö sarjan aiemmat tapahtumat olla muistissa? Ehkä minun on joka tapauksessa pakko lukea se, niin paljon se kiinnostaa.

Kaisa Ikola & Minna Kulmala: Hullu luokka -sarja

Hullu luokka-sarja kuului yläasteikääni. Yläasteluokasta kertovissa kirjoissa oli jotain niin tunnistettavaa. Ja ne olivat hauskoja! Vieläköhän sama huumori purisi?

Sarja on julkaistu jokin aika sitten e-kirjoina. Huomasin, että ainakin pari viimeistä osaa on minulta lukematta.

Francine Pascal: Sweet Valley Twins ja Sweet Valley High -sarjat

Sweet Valley Twins -sarjan kirjat olivat ensimmäisiä englanniksi lukemiani kirjoja. Oli aika korkea kynnys alkaa lukea vieraalla kielellä, mutta onneksi löysin Pascalin sarjan. Niiden kieli oli niin helppoa ja tarinat niin yksiulotteisia, että niitä oli helppo seurata huonommallakin kielitaidolla. Luin kirjoja myös ruotsiksi.

Jossain vaiheessa näitä alettiin suomentaa. Silloin ensimmäinen ajatukseni oli, että ei kai kukaan halua lukea omalla äidinkielellään mitään noin yksinkertaista tekstiä.

Maria Gripen kirjat

Maria Gripen kirjat tekivät minuun AIVAN VALTAVAN vaikutuksen. Luulisi, että sellaisista jäisi edes jonkinlainen muistijälki mieleen. Vaan ei. Ei mitään.

Gripen Varjo-sarjaa olen monesti ajatellut lukea uudestaan, mutta sitä on aika huonosti saatavilla kirjastosta.

Paavo Rintala: Pojat

Yläasteella kävimme katsomassa Pojat-näytelmän Helsingin kaupunginteatterissa. Varmaan kirjan lukeminen oli siihen liittynyt koulutehtävä. Teos teki minuun valtavan vaikutuksen. Nykyisin Poikia ajatellessani näen mielessäni vain nuoren Vesa-Matti Loirin naaman.

David Hume: Cardby-sarja

Olin 11-vuotiaana isäni kanssa kahden viikon lomalla Sisiliassa. Olin ottanut mukaan aivan liian vähän luettavaa. Jo ensimmäisellä viikolla oli alettava lukea kirjoja isäni pinosta. Hän oli ostanut divarista matkalukemiseksi mm. kasan David Humen Cardby-sarjaa. Varsin väkivaltaiset dekkarit eivät olleet kirjoja, joita normaalioloissa olisin lukenut, mutta hyvinhän ne upposivat siellä Sisilian taivaan alla lettinillä lekotellessa.

Onko tässä sinulle tuttuja kirjoja? Kannattaisiko jotain näistä lukea uudelleen?

Heittäydy maagisen maalipallon pyörteisiin

Tuula Kallioniemen kirjassa Maaginen maalipallo (Otava 2022) pääsimme kahdeksanvuotiaan tyttäreni kanssa tutustumaan pallopeliin, josta emme olleet kuulleet koskaan ennen. Oli kiehtovaa oppia maalipallosta, sillä se on varsin ainutlaatuinen peli:

• maalit ovat yhdeksän metrin levyisiä
• peliväline on kilisevä pallo
• peliä pelataan maanpinnan tasolla enimmäkseen kyljellään maaten
• joukkueesta on kentällä kerrallaan kolme pelaajaa, jotka kaikki hyökkäävät ja puolustavat
• kukaan pelaaja ei näe mitään

Maalipallo on näkövammaisten joukkuepeli. Rupulan lähiön FC Wannaplayn tyypit kuulevat  maalipallosta, kun lähiöön muuttaa uusi poika. Valtteri eli Valtsu kulkee aina koiransa kanssa ja on niin olevinaan, ettei ole näkevinäänkään kirjan kertojahahmoa Salamaa tai tämän parasta kaveria Eetua.

Selviää, ettei Valtsu todella näekään poikia — eikä ketään, sillä hän on sokea. Näkövammainen olisi ehkä korrekti termi, mutta Valtsu kutsuu itseään sokeaksi. Hän on sellainen poika, joka ei anna näköaistin puutteen estää itseään elämästä täyttä elämää. Valtsu solahtaa vaivattomasti osaksi uuden kotilähiönsä kaveriporukkaa.

Rupulalaisilla on oma joukkue FC Wannaplay, jonka puitteissa on pelailtu kaikenlaista, mutta viime aikoina on ollut hiljaista. Valmentaja Masse istuu usein oluella. Ei ihme, jos uusi peli alkaa kiinnostaa. Olisi aika hienoa päästä haastamaan naapurikaupunginosan Hippolan joukkue lajissa, josta hippolalaisilla ei ole hajuakaan.

Rupulan ja Hippolan välillä on jatkuvaa kisailua ja keskinäistä nokittelua. Hippolalaiset asuvat omistusasunnoissa, kun taas Rupulassa on vuokrataloja ja aika kansainvälistä porukkaa. Kertojahahmo Salama on mustaihoinen, Alima kulkee huivi päässä ja Urmon puheessa vilisee vironkielisiä sanoja.

Rupulan kaltaisia lähiöitä löytyy varmasti ympäri Suomea. Kallioniemi on luonut uskottavan lähiön, jota kuvaa ihailtavan neutraalisti ja arvottamatta. On mahtavaa, että kaikenlaiset lapset voivat löytää henkilöistä samaistuttavan hahmon. Olin iloisesti yllättänyt, kun selvisi, että kirjan kertoja Salama on musta. Harvassa taitavat olla ne suomalaiset kirjat, joissa annetaan ääni mustaihoiselle kertojalle.

Elämänmakuisen tarinan lomassa opitaan näkövammaisista ja maalipallosta sekä jännitetään Rupulan ja Hippolan kohtaamista maalipallokentällä.

Vakavaksi homma menee siinä vaiheessa, kun Valtsun Ville-koira katoaa. Ilman opaskoiraa Valtsu ei kerta kaikkiaan tule toimeen. Mitä Villelle on tapahtunut? Sen saavat Salama ja Eetu selvittää. Seikkailun tuoksinnassa pojat löytävät uusia piirteitä arkkivihollisistaan Hippolan Pätkästä ja Simpasta.

Maaginen maalipallo sopii erityisen hyvin alakouluikäisille urheilufaneille, mutta suosittelen muitakin kokeilemaan. Tyttäreni mielenkiinto pysyi yllä Ville-koiran ansiosta. Kirjassa on Jussi Kaakisen mustavalkoinen kuvitus. Koirakuvia oli tyttäreni mukaan tarpeeksi ja koira oli "niin söpö!"

Tyttären lempikohta kirjasta:

"Mä päätin, että otan isona koiran. Labratorinnoutajan. Koulutan sen viisaammaksi kuin kukaan ikinä on koiransa kouluttanut."

Äidin lempikohta kirjasta:

"Eetu on ehkä maailmanhistorian mahtavin valepukki. Mä niin näen sen tulevaisuuden kirjailijana.

   Se on itsekin vihjaissut kehittelevänsä tarinaa velhopojasta, joka käy taikakoulua. Haha. Kuka lukisi sellaisen kirjan. Nobody! Nobody lukisi minkäänlaista kirjaa, mikäli multa kysytään.

   Lukeminen on armottoman uuvuttavaa touhua. Eetu väittää lukeneensa jopa satasivuisen kirjan! Hah hah."

Maagisessa maalipallossa on 112 sivua ja se on hetkessä luettu. Ei pitäisi olla Salamallekaan mahdotonta.

FC Wannaplayn tyypit ovat aiemmin seikkailleet kirjoissa Pöllitty pallo, Liukas lätkä ja Konstikas koripallo. Maagisen maalipallon tarina toimi hyvin, vaikka emme olleet lukeneet aiempia osia.