perjantai 31. joulukuuta 2021

Mietteitä vuoden vaihtuessa


Taas on yksi vuosi lopussa. Ja voi itku, millainen vuosi. Jo toisen vuoden putkeen olemme eläneet ikään kuin puolella teholla. Vaikka olemme pitäneet kontaktit mahdollisimman vähäisinä, tyttäreni onnistui silti sairastamaan koronan tänä vuonna kaksi kertaa. Toisella kerralla kirottu virus kaatoi vuoteeseen myös kahdesti rokotetun mieheni, joka ei  i k i n ä  sairasta mitään.

En usko, että olisin selvinnyt tästä vuodesta ilman kirjoja. Ne tarjosivat pakotien muihin maailmoihin ja toisenlaisiin aikoihin, silloin kun tätä maailmaa ja aikaa ei kerta kaikkiaan olisi kestänyt.

Tänä vuonna löysin taas lukemisen ilon, jonka olin äidiksi tultuani kadottanut. Tai ei se oikeastaan ollut kokonaan kadonnut, muuttanut vain muotoaan. Monta vuotta nautin pelkästään lastenkirjoista ja ääneen lukemisesta, enkä pystynyt kunnolla keskittymään aikuisten kirjoihin.

Tänä vuonna opin ottamaan kunnolla aikaa itsekseni lukemiseen ja aloin taas rakastaa aikuisten kirjoihin uppoutumista. Luin tietokirjoja ja romaaneja, hömppää ja klassikoita. Välillä nauroin ja välillä itkin. Toisinaan oivalsin mielettömän hienoja asioita ja toisinaan tuhlasin vain aikaani, mutta yhtäkään kirjojen äärellä vietettyä hetkeä en vaihtaisi pois.

Tänä vuonna oli kyllä sellaisiakin aikoja, jolloin en jaksanut lukea ollenkaan. Niinpä opin vihdoin kuuntelemaan äänikirjoja. Yrityksen ja erehdyksen kautta totesin, että äänikirjoina on hyvä kuunnella kevyitä tekstejä, mutta ajattelemista vaativat kirjat on parempi lukea printtimuodossa.

Olin superonnellinen, kun sain työnantajaltani joululahjaksi kahden kuukauden kuunteluoikeuden äänikirjapalveluun. Kaksi kuukautta on juuri sopiva ajanjakso. Minusta ei nimittäin tullut vuoden aikana äänikirjapalvelun jatkuvaa tilaajaa, sillä huomasin, etten jaksa kuunnella äänikirjoja koko ajan. On paljon mukavampi ottaa kuukauden pätkä silloin tällöin, niin mielenkiinto pysyy paremmin yllä ja välillä on aikaa omille ajatuksillekin.

Vuoden mittaan valitsin lukemisen tai kirjan kuuntelun aika usein silloin, kun oli päätettävä, luenko vai kirjoitanko blogiin. Kieltämättä harmittaa, kuinka monesta hyvästä kirjasta on jäänyt tänä vuonna kirjoittamatta. Surullisin olen siitä, että kaikki ihanat uudet joulukirjat jäivät esittelemättä. Varasin ne hyvissä ajoin kirjastosta ja sain ne aivan täydelliseen aikaan, mutta… Joulukuu oli todella hektinen, eikä energiaa kirjoittamiseen vaan ollut.

Hiukan ahdistaa kaikki arvostelukappaleena saamani kirjat, joista en ole vuoden aikana jaksanut kirjoittaa. En ole niitä kuitenkaan pyytänyt, joten yritän olla stressaamatta asiasta.

Tyttäreni alkoi tänä vuonna lukea itse kirjoja, joten minulta vapautui jonkin verran ääneen lukemiseen käytettyä aikaa. Pidämme silti yhä tiukasti kiinni siitä, että joka päivä luemme yhdessä edes vähän.

Tänä vuonna perustin Lastenkirjavuoden Instagram-tilin. Vaikka alkuun olin hyvin innostunut, en sittenkään taida olla varsinaisesti mikään some-ihminen. Kaiken sen ajan, jonka tarvitsen löytääkseni täydellisen rekvisiitan ja kuvakulman kirjakuviini, voi käyttää johonkin hyödyllisempään. Kuten lukemiseen. Jep, kun pitää päättää tarttuako kameraan vai lukea, niin ei tarvitse kahdesti miettiä, kumman valitsen.

Vaikka kirjoitusintoa ei ole tänä vuonna kauheasti löytynyt, niin luulen, että blogini sinnittelee vielä eteenpäin. Lopettaminen olisi haikeaa, vaikka se saattaisikin olla henkisesti helpottavaa. Haluan kuitenkin, että minulla on paikka, jossa voin jakaa lukemisen iloa ja hehkuttaa jotain hyvää kirjaa silloin, kun siltä tuntuu.

Kiitos lukijoilleni ja oikein hyvää uutta vuotta! Toivotaan, että uusi vuosi on entistä parempi. John Lennonin sanoin:

”And a happy new year,
Let's hope it's a good one
Without any fear.”
 

Kuva:Pixabay


torstai 16. joulukuuta 2021

Kauniisti kuvitettu satu tarjoaa selityksen piparkakkujen alkuperästä

Oletko miettinyt, mistä piparkakut ovat saaneet alkunsa? Historiankirjojen mukaan ne ovat muovaantuneet ajansaatossa muinaisen Egyptin hunajakakuista, jotka tulivat Eurooppaan Kreikan kautta. Alkuun kakkusia valmistettiin Euroopassa luostareissa, kunnes leipurit oppivat reseptin ja alkoivat lisätä taikinaan eksoottisia mausteita.

Mielikuvituksellisemman selityksen piparkakkujen alkuperästä tarjoaa eestiläinen kuvakirja Piparkoogilugu (Postimees Kirjastus 2019). Kirjassa on Piret Veigelin teksti ja Catherine Zaripin kuvitus.

 

Tarina kertoo kuningaskunnasta, jossa joulun aikaan kansalaisia hemmotellaan aivan ihanilla huvituksilla. Kolmen päivän ajan tavarataloissa on lupa leikkiä piilosta ja jokainen saa käydä valitsemassa kirjakaupasta ilmaiseksi juuri itseään miellyttävän kirjan (voisiko tämän jälkimmäisen toteuttaa myös Suomessa, pliis!).

Kuningaspari haluaisi keksiä jotain uutta hauskaa tulevaksi jouluksi, mutta kun heille itselleen ei herää hyviä ideoita, he pyytävät apua enkeliltä. Enkelin kerrotaan asuvan kerrostalossa seitsemännessä kerroksessa! 

Enkeli ehdottaa, että ihmiset leipoisivat pyhiksi pikkuleipiä hänen erinomaisella ohjeellaan. Ajatus esitellään kansalaisille ja se saa hyvän vastaanoton.

Hyvässä sadussa täytyy toki olla myös pahis. Tämän tarinan pahis on ilkeä noita, joka asuu toisessa kerrostalossa kolmannessa kerroksessa (tietysti enkeliä alempana).

Hän yrittää sabotoida pikkuleivät kaatamalla taikinaan kasan sekalaisia mausteita ja ruskeaksi paahtunutta sokeria, mutta vaikutus onkin päinvastainen. Ihmiset suorastaan hurmaantuvat mausteisiin pikkuleipiin, joita ryhtyvät kutsumaan piparkakuiksi.

Selviäähän sekin, miksi noita on ollut ilkeä. Kun se on saanut avun vaivaansa, siitä tulee ihan kiltti.

Kirjailija Piret Veigel on Tallinnasta kotoisin oleva toimittaja ja kustantaja. Piparkakut taitavat olla lähellä hänen sydäntään, sillä kerran vuodessa hänestä sukeutuu piparkakkutaiteilija. Veigel on osallistunut useana vuonna Tallinnassa joulun aikaan järjestettävään piparkoogimaania- eli piparkakkumania-tapahtumaan. Tapahtumassa on näytteillä piparkakkutaikinasta loihdittuja toinen toistaan upeampia taideteoksia.

Nautin suuresti Catherine Zaripin sekatekniikalla toteutetusta kuvituksesta. Kauniissa kuvissa on käytetty paljon sinisen, keltaisen, oranssin ja ruskean maanläheisiä sävyjä. Kuvamaailma on rauhallinen ja harmoninen.

Kustantajat huom! Saisiko tämän kirjan suomeksi? Enkä muutenkaan yhtään pahastuisi, jos eestiläisiä lastenkirjoja suomennettaisiin nykyistä enemmän.

 
Piparkoogilugu
Teksti: Piret Veigel
Kuvitus: Catherine Zarip
Kustantaja: Postimees Kirjastus 2019


 

tiistai 14. joulukuuta 2021

Jouluja, Hisse! — Tunnelmallinen kuvakirja perinteiden ystäville

Niille, joiden mielestä vanhanajan joulu on se aito oikea joulu, suosittelen Sari Kanalan kirjoittamaa ja Daga Ulvin kuvittamaa kirjaa Jouluja, Hisse! Kauniista kirjasta löytyy kaikki, mitä perinteiseen suomalaiseen jouluun voi ajatella kuuluvan.




Nuori Hisse-hiiri pääsee vaarin apulaiseksi viemään pikku hiirten joulupukille kirjottamia kirjeitä salaiseen tonttupostiin. Samalla matkalla toimitetaan äidin joulutervehdykset myyrämuorille ja peltohiiriperheelle.


Matkan ratoksi vaari kertoilee Hisselle entisajan joulusta. Sama matka on tehty jo aiempina vuosina ja vaarin jututkin Hisse on tainnut kuulla jo useammin kuin kerran, mutta Hisse nauttii siitä, että kaikki sujuu aivan kuten ennenkin.

Vaarin tarinoista selviää, kuinka olkia käytettiin ennen joulun aikaan, kuinka valmistettiin käpytonttuja ja kuinka metsän eläimiä muistettiin kauralyhteellä. Entisajan joulukuusi, jouluruoat, piparkakut, lahjat ja joulusauna tulevat käsitellyiksi.

Myyrämuorin kotikannolla Hisse tutustuu perinteiseen lipeäkalan valmistukseen. Kaupungista vieraisille tulleelta myyrämuorin sisarelta Hisse kuulee, millaista on kaupungin joulu jouluvaloineen, näyteikkunoineen ja kahviloista kantautuvine glögin tuoksuineen.

Joulukranssi, kynttilät, jäälyhdyt, revontulet ja lumienkelien teko tulevat kaikki vastaan kirjassa. Nähdäänpä jopa tontun jäljet hangella.

"— Vaari? aloitti Hisse.
  No mitä, Hisse, vastasi vaari.
  Mikä sinun mielestäsi on parasta joulussa?
  Tähän on helppo vastata. Tässä samassa metsässä kuljin poikasena oman vaarini kanssa viemässä joulutervehdyksiä ystäville. Tähdet tuikkivat taivaalla, lumi narskui töppösten alla ja minä kuuntelin vaarin juttuja. Nyt minä saan olla vaari ja kulkea sinun kanssasi, Hisse. Se on parasta, vaari vastasi ja halasi Hisseä.
 Ja Hisse halasi vaaria."

Daga Ulvin kaunis kuvitus on huolellista työtä. Joulukorttimaisissa kuvissa on pyritty realistiseen ilmaisuun.

Kirjassa korostuu perinteiden merkitys jouluna. Joulu on aikaa, jolloin asioiden tahtoisi sujuvan aivan kuten ennenkin. Kirja sopii parhaiten niille, jotka arvostavat perinteistä joulua.


Sari Kanala: Jouluja, Hisse!

Kuvitus: Daga Ulv
Kustantaja: Amusantti 2017




perjantai 10. joulukuuta 2021

Entä jos joulua ei tulisikaan — tai jos sen joutuisi viettämään yksin?

 

Joulu lähestyy, mutta Siirin perheessä kaikki jouluvalmistelut ovat tekemättä, kertoo Tiina Nopola kirjassa Siirin jouluyllätys (Tammi 2009, kuv. Mervi Lindman). Mikä pahinta, Siirin äiti on flunssassa ja isä on lähtenyt työmatkalle.

"Meille ei taida tulla joulua ollenkaan, Siiri mutisi ja kiskoi Hunskelia, joka nuuski lumiukkoa.
— Miksei? pikku-Otto uteli.
— Meillä ei ole joulukuusta eikä jouluruokia eikä joululahjoja. Enkä minä varmaan saa nukkekotiakaan, Siiri piipitti ja pyyhki kyyneleitä."

Otot (joita Siiri tuntee peräti kolme kappaletta) päättävät, että tietysti Siirinkin täytyy saada kuusi, pipareita ja lahjoja. Pikkupojilla ei kuitenkaan ole tarpeeksi varoja eikä taitoja loihtiakseen Siirille joulua, vaikka yritys on kova.

Sana Siirin perheen tilanteesta lähtee kiertämään ja väärinkäsityksiäkin sattuu. Lopulta Siirin perheelle tulee ylenpalttinen joulu, niin ylenpalttinen, että siitä riittää muillekin jaettavaksi.

Tästä yli kymmenen vuotta vanhasta kirjasta löytyy ihanaa yhteisöllisyyttä, juuri sellaista mitä tänä päivänäkin kovasti peräänkuulutetaan. Ehkä joulu pitäisikin ajatella ihan uudelleen. Onhan se perinteisesti perhejuhla, mutta varsinkin Helsingissä yhden hengen perheitä on valtavasti, eikä kaikilla ole sukulaisia tai tuttavia, joiden luokse jouluna pääsisi.

Siirin yläkerran naapuri neiti Tuupanen kerto viettävänsä joulun yksin:

"— Minä menen ensin vaahtokylpyyn ja syön sitten joulupuuron. Niin minä olen tehnyt jo monta vuotta."

Mutta tänä vuonna neiti Tuupanen ei ehdikään vaahtokylpyyn. Siirin ajatuksesta Seurojentalolla järjestetään railakkaat joulujuhlat. Kuusen ympärillä tanssitaan niin vauhdikkaasti, että matto menee mutruun.

Siiri-kirjoissa kuvataan lasten arkea leikkisästi, pilke silmä kulmassa. Pidän kovasti Mervi Lindmanin veikeästä kuvitustyylistä. Se sopii tarinoihin loistavasti.

Siiri-sarja on ollut tyttäreni lempparikirjasarjoja. Nyt seitsenvuotiaana hän taitaa olla jo kasvamassa Siiristä ohi. Nyyh :(


Tiina Nopola: Siirin jouluyllätys
Kuvitus: Mervi Lindman
Kustantaja: Tammi 2009


 

perjantai 3. joulukuuta 2021

Apua heille joilta sateet ovat kadonneet


"And there won't be snow in Africa this Christmas time
The greatest gift they'll get this year is life
Where nothing ever grows, no rain nor rivers flow
Do they know it's Christmas time at all?"


(Midge Uren sanoittamasta laulusta Do They Know It's Christmas?)

Tyttäreni innostui viime vuonna Afrikasta, ja halusi lukea Afrikasta kertovia lastenkirjoja. Löysimme useita, mutta suurimman vaikutuksen meihin teki Tuula Korolaisen kirjoittama ja Meria Palinin kuvittama Sara ja kadonneet sateet (Karisto 2020).




Elämä käy mahdottomaksi seitsenvuotiaan Saran kotikylässä. Vesivarastot ehtyvät. Pellot kuivuvat ja halkeilevat. Vuohet kuolevat. Sateita ei kuulu. On vain yksi vaihtoehto: kävellä loputtoman kuivan ja polttavan kuuman aavikon halki kaupunkiin.




On käveltävä päivä toisensa jälkeen, pakotettavat jalat astumaan eteenpäin. Paahtavimman auringonpaisteen aikaan on yritettävä etsiä suojaa vähäisten pensaiden alta. Yöllä pelottavat shakaalit ja hyeenat. Eväät loppuvat, vettä on jäljellä huolestuttavan vähän. Vauhti hidastuu. Kivikon terävät särmät sattuvat varpaisiin ja kyyneleet tulvivat Saran silmiin.

"There's a world outside your window
And it's a world of dread and fear
Where the only water flowing
Is the bitter sting of tears"


(Midge Ure: Do They Know It's Christmas?)




Lopulta Saraa alkaa pyörryttää ja hän vajoaa maahan. Äiti onnistuu kantamaan hänet tielle, jonne ei onneksi ole enää pitkä matka. Sieltä he saavat kyydin kaupunkiin. Sara ja äiti pääsevät sairaalaan tiputukseen, viime hetkellä.

Kirja saa minut aina itkemään. Lopussa onneksi muistutetaan, että toivo on tekoja. Kansainväliset järjestöt, kuten Punainen Risti, Unicef, Plan ja Kirkon Ulkomaanapu auttavat kuivuusalueella toimittamalla ihmisille vettä, ruokaa ja terveyspalveluita.

"And in our world of plenty
We can spread a smile of joy
Throw your arms around the world
At Christmas time"


(Midge Ure: Do They Know It's Christmas?)

Löytyisikö sinun sydämestäsi näin joulun aikaan halua auttaa? Vai ajatteletko "thank God it's them instead of you"?




Järjestöjen kautta auttaminen on helppoa. Tässä linkkejä:


Itse lahjoitan taas tänä vuonna Planin kautta satukirjoja pakolaisleirille, mutta Sara ja kadonneet sateet -kirjan innoittamana päätin lahjoittaa myös vettä.




Kuvat: Pixabay, paitsi kirjan kansikuva Karisto

 



keskiviikko 1. joulukuuta 2021

Rakas Joulupukki, antaisitko minulle...


Rakas Joulupukki,

olen seitsemänvuotias tyttö Helsingistä. Olen ollut koko vuoden tosi kiltti. Toivoisin lahjaksi:

  • L.O.L.-nukkeja
  • Moimoi-tyyppejä
  • banaaninmuotoisen stressilelun


Äiti haluaa, että saisin myös kirjapaketteja. Eniten toivon Kirjatiikeri-sarjan helppolukuisia kirjoja. Kysy tontuiltasi, jos et tiedä, mitkä minulla jo on.

Haluaisin myös jonkin ranskankielisen kirjan, koska olen alkanut opiskella ranskaa. Se saisi olla jokin lyhyt kuvakirja. Äiti sanoo, että en osaisi lukea sitä itse, koska ranskaa kirjoitetaan eri tavalla kuin äännetään. Tuo kuitenkin joku helppo kirja.

Myös seuraavat kirjat tekisivät minut iloiseksi:

  • Kwame Aidoo: Anansi tekee revontulet
  • Mauri Kunnas: Kuka kaappasi auringon?
  • Jukka Laajarinne: Kadonneen madon jäljillä
  • Heidi Viherjuuri: Tuulta päin, Hilja
  • Cristal Snow: Penni Pähkinäsydän ja mörkökuumeen kirous
  • Megan Hess: Oli and Basil — The Dashing Frogs of Travel


Jos on uusia L.O.L.-kirjoja, tuo ne kaikki.

Terveisin,

S


P.S. Äiti haluaisi lahjaksi blogipostauksia, joita hän voisi julkaista vieraskirjoituksina blogissaan. Kirjoittaisivatkohan tonttusi sellaisia?



sunnuntai 28. marraskuuta 2021

Salaisuuksia ja joulunodotusta vanhan ruukinkartanon mailla

Ah, ensimmäinen adventti. Nyt on lupa aloittaa joulunodotus oikein tosissaan. Itse olen tietysti aloitellut hyvissä ajoin marraskuun puolella. Ensimmäinen adventtikirjakin on jo luettu.

Pohdiskelin viime vuonna vakiintuuko adventtikirja- tai joulukalenterikirjaperinne osaksi suomalaista joulunodotusta. Adventtikirjassahan on kyse 24 lukuun tai osaan jaetusta tarinasta tai joskus 24 erillisestä kertomuksesta, jotka on tarkoitettu luettavaksi joulukuussa yksi kerrallaan joka päivä jouluaattoon asti.

Uutta tarjontaa on taas tänäkin vuonna ilmestynyt, sekä kotimaista että käännöskirjallisuutta. Lainasin kirjastosta kolme joulukalenterikirjaa, joista yhden olen jo lukenut.

Eva Franzin (kuv. Elin Sandström) Ruukin salaisuus (S&S 2021) kiinnosti niin paljon, että laitoin sen kirjaston varausjonoon heti kun se oli mahdollista. Jo kannen kaunis sinisävyinen yömaisemaa esittävä kuva sai kihisemään odotuksesta. Esittelyteksti lupaili jännittävää, 24 lukuun jaettua tarinaa.


Kirjan päähenkilö on 12-vuotias Flora, joka matkustaa kirjailijaäitinsä kanssa joulukuussa 1975 pieneen Helmerinkylään. Perheen isä on kuollut äskettäin, ja paikanvaihdos tekee molemmille hyvää.

Florasta on vain mukava päästä pois kaupungista. Tytöt koulussa ovat ilkeitä, eikä Floralla ole ystäviä. Kaupungissa ei ole mitään, mitä kaivata, paitsi isoäidiltä perityt lasiset joulukuusen pallot, jotka unohtuvat kotiin. Ilman niitä ei tule joulua.

Äiti ja tytär asettuvat vanhan ränsistyneen kartanon maille portinvartijan taloon, jonka he ovat vuokranneet kuukaudeksi. Paikalliset hämmästyvät tulokkaista. He pitävät kartanoa kummituskartanona, jonka maille ei yleensä pääse, vaikka kuinka yrittäisi.

Flora kuitenkin solahtaa uuteen elämään vaivattomasti. Hän vaeltelee onnellisena ulkona, tutkii kartanon maita, alkaa puhdistaa kukkapenkkiä, josta näyttäisi nousevan jouluruusuja ja haaveilee, että pääsisi sisälle hylättyyn päärakennukseen.

Mutta jotain kummallista paikassa kieltämättä on. Flora näkee outoja unia, kuulee salaperäistä supinaa ja soittorasian ääntä. Hän alkaa löytää vanhoja jouluseimen hahmoja mitä omituisemmista paikoista. 

Hän myös tapaa pojan, joka väittää asuvansa kartanon mailla, vaikka se tuntuu mahdottomalta. Kartanon mailla ei ole muita kuin Flora ja hänen äitinsä portinvartijan talossa ja heidän vuokraisäntänsä Fridolf vanhasta pesutuvasta kunnostetussa asunnossa. 

Kartanon tiluksilla asustelee vitivalkoinen orava. Kun Flora näkee samanlaisen oravan kartanoa asuttaneen von Hiemsin suvun vaakunassa, kartanon historia alkaa kiinnostaa. Paikalla on ollut 1700-luvulla perustettu lasiruukki ja ruukinpatruunat perheineen ovat asuneet kartanossa 1920-luvulle saakka. Silloin tapahtui jotain ja kartano sai jäädä oman onnensa nojaan vuosikymmeniksi.

Voisiko olla niin, että on Floran tehtävä puuttua vanhan kartanon kohtaloon? Salaisuudet alkavat kuoriutua esiin kerros kerrokselta.

Ja tuleehan se joulukin lopulta.

"Äiti penkoi paketin sisältöä ja selvästikin löysi etsimänsä. Hän katsoi Floraa ja hymyili.
   — Niin... sanoin Bergströmin sedälle, että meiltä oli unohtunut kaupunkiin yksi tärkeä juttu, ja hän etsi sen pakkasi mukaan...
   Äiti nosti isosta laatikosta toisen, pienemmän laatikon. Flora tunnisti sen heti.
   — Mutta äiti... Flora aloitti, mutta hänen kurkkuaan alkoi kuristaa.
   Vanhassa nuhjaantuneessa rasiassa olivat isoäidin joulukuusenpallot. Ne, jotka isä ja Flora olivat joka jouluaatto niin kovin hellästi ripustaneet kuuseen.
   Nyt ne olivat täällä."

Kirja näyttää aika paksulta (sivuja on 268). Toivottavasti nuori (vähemmän lukemista harrastava) lukija ei säikähdä sen pituutta. Tarina ei loppujen lopuksi ole mahdottoman pitkä. Kirja on painettu tukevalle paperille, marginaalit ovat leveät ja taitto ilmava.

Kirjassa on myös runsaasti kuvasivuja. Elin Sandströmin värikuvat ovat oikein onnistuneita ja niillä on suuri merkitys tunnelman luomisessa. Kuvia näkyy kirjatrailerissa, jonka voi katsoa täältä.

Luin kirjan parissa päivässä, mutta se olisi varmasti tuntunut jännittävämmältä, jos olisin malttanut lukea sen luku kerrallaan ja odottanut uusia tapahtumia aina seuraavaan päivään. Oli miten oli, kirja on aivan loistava! Suosittelen lämpimästi.


Eva Frantz: Ruukin salaisuus
Kuvitus: Elin Sandström
Ruotsinkielinen alkuteos: Hemligheten i Helmersbruk
Suomennos: Anu Koivunen
Kustantaja: S&S 2021



torstai 25. marraskuuta 2021

Timantti-Kati oli pitkään lempikirjani

Tänään nimipäivää viettävät lisäkseni Katri, Kaija, Katja, Kaisa, Kaarina, Kaisu, Riina, Katariina ja Katriina. Onnea!

Nimipäiväni kunniaksi päätin esitellä tänään yhden lapsuuteni lempikirjoista. Se on Leena Helkan kirjoittama ja Kaarina Kailan kuvittama Timantti-Kati (Sanoma 1978).




Itse asiassa ääni lapsuudestani saa esitellä kirjan, sillä löysin kolmannen luokan äidinkielen vihostani kirjasta kirjoittamani aineen. Jaan sen tässä.


Lempikirjani

Lempikirjani nimi on Timantti-Kati. Pidän siitä sen takia, että kirjan päähenkilön nimi on Kati. Kirja alkaa aika surullisesti, koska Kati on lastenkodissa. Lastenkodissa on Töröteija niminen tyttö, joka on Katille aika tuhma. Kun Kati karkaa ensimmäisen kerran hän tulee lelukaupan luo ja menee sisälle. Siellä oli vanha lelukauppias, joka ei melkein koskaan puhu. Kati kuitenkin palaa lastenkotiin. Lastenkodissa on kaksi opettajaa. He ovat Raili-täti ja toista opea Kati sanoo Komentelija-tädiksi, koska hän komentelee Raili-tätiä. Raili-tädistä Kati tykkää. Kirjassa käy lopuksi hyvin, koska lastenkotiin tulee Katri-täti ja Seppo-setä hakemaan itselleen lapsen. Ja he ottavat tietysti Katin. Nyt Katilla on oma koti ja vanhemmat. Kirjan on kirjoittanut Leena Helka.








sunnuntai 21. marraskuuta 2021

Mietitkö koskaan mitä eläimet miettivät?

Tiesitkö, että delfiineillä on nimet ihan niin kuin ihmisilläkin? Ne kehittävät itse itselleen sen äänteen, jolla haluavat tulla kutsutuiksi.

Tiesitkö, että joukko moskovalaisia kulkukoiria ajaa joka aamu metrolla laitakaupungilta keskustaan "töihin" eli ravinnon hakuun ja illalla taas "kotiin" rauhallisemmalle alueelle?


Käsitys siitä, että eläimet olisivat jotenkin tyhmiä tai vähemmän ajattelevia ja tuntevia kuin ihmiset, on vanhanaikainen. Monet eläimet ovat todella älykkäitä ja kykeneväisiä myös monimutkaisiin tunteisiin. Tämän sanoman Kai Vainiomäki tuo upeasti esiin uudessa kuvakirjassaan Mitä eläimet miettivät (Myllylahti 2021).

Pidimme tyttäreni kanssa kovasti Vainiomäen lastenkirjadebyytistä Miten eläimet nukkuvat (Myllylahti 2020). Kirjassa oli nukkumaanmenoaika, mutta iltapuuhat eivät kiinnostaneet Maxia ja Maijaa. Isä onnistui hämäämään lapsia kertomalla tarinan toisensa perään eläinten tavoista nukkua. Iltatoimet tulivat hoidetuiksi siinä sivussa kuin vahingossa.

Toinen kirja on löyhästi jatkoa edelliselle kirjalle. Tapahtumat sijoittuvat tällä kertaa enimmäkseen nukkumaanmenon jälkeiseen aikaan. Maxia ja Maijaa on jäänyt vaivaamaan päivällä nähty jännitysnäytelmä kirjosiepon pesää ahdistelevasta tikasta. Lapset hiippailevat yöpuvuissaan vanhempien makuuhuoneeseen puimaan asiaa.

Seuraa pitkällinen keskustelu eri eläinten ajattelusta, mietteistä ja käyttäytymisestä. Äidillä on nyt suurempi rooli kuin edellisessä kirjassa. Hänkin pääsee kertomaan lapsille toinen toistaan mielenkiintoisempia asioita. Isä väittää nimittäin haluavansa nukkua, vaikka äiti tietää, ettei hän malta pitkään olla puhumatta eläimistä.

Vainiomäki on kaivautunut syvälle eläinten pään sisään ja löytänyt aivan uskomattoman kiehtovia faktoja. Kiinnostavat anekdootit on punottu yhteen eheäksi kokonaisuudeksi. Parasta on, että kirjan äärellä viihtyy niin lapsi kuin aikuinenkin. Ja keskustelua syntyy.

Kirjassa kuullaan muun muassa

  • Alex-papukaijasta, joka ei ainoastaan oppinut matkimaan ihmisten puhetta, vaan myös ymmärsi, mitä se ihmisten kielellä puhui 
  • sambialaisesta simpanssinaaraasta, joka aloitti uuden muodin tunkemalla pätkän ruohoa korvaansa, pian kaikki simpanssit halusivat tehdä niin
  • delfiineistä, jotka juoruilevat lajitovereistaan näiden selän takana

Kirjassa opitaan eläinten monimutkaisista tunteista. Varsinkin älykkäimmät eläimet kykenevät sekä mukaviin että hankaliin tunteisiin. Ne voivat tuntea surua, kantaa kaunaa, mielistellä saadakseen liittolaisia, miettiä mitä muut niistä ajattelevat, osoittaa kiintymystä ja rakkautta. Vaan enpä tahtoisi joutua undulaattikoiraan rakkaudenteon kohteeksi:

"Ihmisen olkapäällä istuva koiras saattaa rakkauttaan näyttääkseen ryhtyä hellimpään tekoon, minkä se maailmassa tietää: se oksentaa isäntänsä olalle ja ryhtyy sitten tunkemaan oksennusta nokallaan tämän sieraimiin."

Tämä kohta nauratti erityisesti seitsenvuotiastani.

Kirja on kuvitettu kauttaaltaan hauskoilla värikuvilla. Aku Ankkojakin käsikirjoittaneen Vainiomäen tavassa kuvata kohteitaan pilkahtaa jotain samaa riemukasta ja hupaisaa otetta kuin akkareissa.

Jännityksellä odotamme, vieläkö Vainiomäen varastoista riittää eläintarinoita uuden kirjan tarpeiksi. Ehdottomasti kiinnostaisi lukea lisää.

Kirjailijalle kiitos arvostelukappaleesta!


perjantai 19. marraskuuta 2021

5 kirjaa todellisuuspakoa kaipaavalle varhaisnuorelle



Synkästä ja pimeästä marraskuusta selviää vain yhdellä tavalla: pakenemalla todellisuutta kirjojen maailmaan. Esittelen viisi syksyn uutuuskirjaa, jotka irrottavat ajatukset arjesta. Kirjat on suunnattu varhaisnuorille, ja niissä on selvästi mietitty, kuinka älylaitteiden kanssa kasvaneet lapset saadaan pidettyä kirjan äärellä.  





OSKAR KÄLLNER — kuv. KARL JOHNSSON:
IMPERIUMIN PERILLISET — RAUTARUUSU
Suom. Leena Peltomaa. Otava 2021

Nopeatempoinen avaruusseikkailu pitää otteessaan alusta loppuun saakka. Sisarukset Alice ja Elias kiitävät galaksien halki avaruusalus Hiljaisuuden kyydissä jahdaten äitinsä siepannutta vihollisalusta. Päämääränä on Rautaruusu-niminen asema, mutta vastassa on joukko vaarallisia kraosotureita.

Rautaruusu on Imperiumin perilliset -sarjan toinen osa, joka alkaa siitä, mihin edellinen osa Tähtiin temmatut päättyi. Lasten science fiction -tarina sopii luettavaksi noin yhdeksänvuotiaasta ylöspäin. Luvut ovat lyhyitä, dialogia on paljon, juoni etenee vetävästi ja kirjassa on värikuvitusta.





JOHANNA HULKKO — kuv. JANI IKONEN:
HARMAA HAKKERI 2 — GLACIER VASTAAN VAPAUS
Karisto 2021

Hakkerimaailma on minulle aivan yhtä tuntematonta maaperää kuin kaukaiset galaksit. Sarjan ensimmäisessä osassa Harmaa hakkeri — Glacier vastaan Hopea viattomana hupina alkanut koulupoikien hauskuuttamiseen tähdännyt hakkeritoiminta muuttuu jännittäväksi seikkailuksi, jossa vastassa on kaupungin mahtavin yritys Hopea.

Toisessa osassa vakuutusyhtiö Vapaus vetää kaupungin asukkaiden elämää rajoittavien toimiensa takia hakkeriporukan huomion puoleensa. Tarina haastaa miettimään oikean ja väärän rajaa.

Varhaisnuorille tarkoitettu kirja on rakennettu helppolukuiseksi. Kuvitusta olisi kylläkin voinut olla enemmänkin ja se olisi voinut olla värillistä.

Plussaa siitä, että luvut ovat todella lyhyitä, eikä kaikkia ole edes pakko lukea! Alussa olevasta käyttöohjeesta selviää, että kirjassa on kolmenlaisia lukuja: 
  • juonen kannalta oleellisia lukuja, jotka täytyy lukea ymmärtääkseen, mitä tapahtuu
  • hyödyllisiä lukuja, joissa on tarpeellista tietoja
  • lukuja, jotka voi skipata, jos ei jaksa / ehdi lukea koko kirjaa

Nerokas konsepti. Toivottavasti opettajat osaavat ohjata lukuhaluttomia poikia (ja miksei tyttöjäkin) tämän kirjasarjan pariin.





ÅSA LARSSON & INGELA KORSELL — kuv. HENRIK JONSSON:
PAX 3 — IHTIRIEKKO
Suom. Sirpa Alkunen. Otava 2021

Marraskuun pimeät illat ovat ihan parasta aikaa tarttua kauhufantasiasarja Paxiin. Miljöönä on ruotsalainen Mariefredin pikkukaupunki, josta tuskin heti arvaisi, mitä kaikkea se kätkee sisäänsä. Kaupungissa on maaginen kirjasto, jonka vartijoiksi on valittu veljekset Alarik ja Viggo. Kaupungissa liikkuu pimeyden voimia ja tuonpuoleisia olentoja. 

Kirjoittajat, dekkaristi Åsa Larsson ja opettaja, lastenkirjailija ja kirjallisuudentutkija Ingela Korsell, ammentavat pohjoismaisesta mytologiasta ja marssittavat kymmenosaisessa kirjasarjassaan valokeilaan kansanperinteen eri hahmoja. Kuvituksena on sarjakuvapiirtäjä Henrik Jonssonin mustavalkoisia sarjakuvaklippejä.

Kolmannessa ja uusimmassa suomennetussa osassa Ihtiriekko pyhäinpäivä lähestyy ja aaveiden mahti voimistuu. Halloweenia juhlivien koululaisten keskellä vaeltaa  kammottava ihtiriekko, joka on valinnut uhrinsa ja päättänyt kostaa. Voiko sen pysäyttää?

Kirjasarja on ilmeisesti suunniteltu luettavaksi järjestyksessä ensimmäisestä osasta alkaen, sillä Ihtiriekko alkaa suoraan luvusta numero 51. Tässäkin kirjassa luvut ovat hyvin lyhyitä. Sarja sopii noin kymmenestä ikävuodesta ylöspäin sellaisille, jotka nauttivat kauhusta, taikuudesta ja toiminnasta.





VILU VARENTO:
BE COOL — JÄYKKÄNÄ JENKEISSÄ
Karisto 2021

Be Cool Jäykkänä Jenkeissä on jatkoa kirjalle Be Cool, joka voitti pari vuotta sitten Kariston ja Lastenkirjainstituutin järjestämän Sytytä lukemisen vimma! -kirjoituskilpailun. Kilpailussa etsittiin erityisesti 11–14-vuotiaita poikia kiinnostavaa uudenlaista ja rohkeaa nuortenkirjaa. Rennolla otteella kirjoitetussa Be Coolissa oli nopeatempoinen juoni, paljon dialogia ja hillitöntä huumoria.

Taiteilijanimen Vilu Varento taakse kätkeytyy kolme ystävystä, jotka ovat tunteneet toisensa lukiovuosista alkaen: Matilda Ahlsten, Saara Honkanen ja Suvi Nurmi.

Toisessa osassa panokset kovenevat — suorastaan jäykistyvät. Saadaankohan yläkouluikäisten poikien lukuhalut heräämään räävittömillä navanalusjutuilla?

Tarinassa lomaillaan New Yorkissa, mikä ainakin minulle kuulostaa silkalta todellisuuspaolta tänä korona-aikana, kun edellisestä ulkomaanmatkasta tulee kohta kaksi vuotta.

Päähenkilöiden lomatunnelmiin kuuluvat mm. erotiikkamessut ja nettiseksistä hermoilu. Kirjan sanoma siitä, että noloudesta voi tulla supervoima, saattaa hyvinkin vedota itsestään usein epävarmoihin yläasteikäisiin.

Hyvin lyhyet luvut taitavat muuten olla nykyajan muoti-ilmiö. Parisataasivuinen kirja on jaettu peräti 69 lukuun.





JUSSI LEHMUSVESI — kuv. CHRISTER NUUTINEN:
ARIANAN AIKAMATKAT — ROBIN HOODIN JÄÄTÄVÄ PLÄTS
Otava 2021

Perinteisten satujen arvomaailma on aika tunkkainen. Toimittaja ja kirjailija Jussi Lehmusvesi päätti räjäyttää satujen vanhentuneen arvomaailman palasiksi. Samalla hänen vaatimattomana tavoitteenaan oli kirjoittaa kirja, jota lapset eivät voisi jättää kesken.

Syntyi hillittömän hauska tarina kuudesluokkalaisesta Arianasta, joka tempautuu supernolon isänsä työhön liittyvän virtuaaliavaimen takia keskiaikaiseen Sherwoodin tammimetsään. Yritäpä siellä sitten pakoilla jousipyssyjoukkiota ja etsiä tietä kotiin, kun missään ei ole edes kännykkäverkkoa.

Seurakseen Ariana saa luokkatoverinsa Pyryn, juuri sen pojan, joka saa sydämen läpättämään. Miten kaksikko pääsee kotiin, kun virtuaaliavain joutuu Nottinghamin inhan seriffin haltuun?

Tässäkin kirjassa luotetaan lyhyisiin lukuihin. Lukemista tukee kuvittaja, käsikirjoittaja ja sarjakuvantekijä Christer Nuutisen piirtämä hupaisa värikuvitus. Kuvia on kirjassa kiitettävän paljon.

Robin Hoodin jäätävä pläts aloittaa uuden varhaisteineille suunnatun sarjan. Lisää vauhdikkaita seikkailuja on siis luvassa.



Kirjat on saatu arvostelukappaleina kustantajilta.





tiistai 16. marraskuuta 2021

"Ei myöskään vallitse erikoisen hilpeä tunnelma tänä vuodenaikana"



"Pidän kyllä kaikista kuukausista, mutta marraskuu on niistä sentään se, jonka kanssa minulla on viileimmät välit", huudahtaa Riitta-Maija Astrid Lindgrenin kirjassa Riitta-Maija keventää sydäntään (suom. Sorella Soveri). Voin täysin yhtyä ajatukseen!

Onneksi olen ollut viime viikot niin kiireinen, etten ole pahemmin ehtinyt ärsyyntyä marraskuusta. Lähipäivinä ihmiset ympärilläni ovat kuitenkin alkaneet voivotella marraskuun pimeyttä ja synkkyyttä, ja olen havahtunut siihen, että kyllä, pimeää on.

Riitta-Maija tiivistää osuvasti: "ei myöskään vallitse erikoisen hilpeä tunnelma tänä vuodenaikana, jolloin sähkövalo palaa kaiket päivät eikä ikkunasta näe mitään jännittäviä asioita". Näinhän se juuri on. Ei ihme, että koko ajan väsyttää.

Olen lukenut viime aikoina paljon tosi hyviä kirjoja, joista haluaisin kirjoittaa (ja joistakin olen luvannutkin kirjoittaa), mutta tunnit vuorokaudessa eivät vaan riitä. On ollut kaikenlaista: viikonloppureissuja, kirjamessut, isänpäivä päivälliskutsuineen ja raskas kirpparirupeama. Töissä vuosijulkistuksen deadline häämöttää, ja kirjoitamme työajan jatkuvasti ylittäen.

Kiireistä huolimatta oli pakko pistäytyä hehkuttamaan, kuinka valtavan määrän lastenkirjoja sain myytyä lastentarvikekirppiksellä. Kahdeksassa päivässä meni kaupaksi 94 kirjaa, mikä oli ihan huikeaa. Ihanaa, että kirjat kiinnostavat ja niitä ostetaan! Koen, että yksi tapa, jolla voin tukea lasten lukuharrastusta, on laittaa kirjoja kiertoon huokealla hinnalla.

Meillä oli nyt paljon kierrätettävää, koska seitsenvuotiaani alkaa kasvaa yli kuvakirjaiästä. Se on kamalan haikeaa, sillä rakastan kuvakirjoja. En ole koskaan valmis luopumaan niistä kaikista, mutta aika monista yksinkertaisemmista kuvakirjoista pystyimme jo päästämään irti. Toivottavasti ne ilahduttavat uusia omistajiaan.

Marraskuu on mitä parhainta aikaa pysytellä kotosalla ja käpertyä hyvän kirjan ääreen. Vaikka useimmiten en halua lukea "väärään vuodenaikaan" sijoittuvia kirjoja, niin nyt tuntui aika ihanalta seikkailla tyttären kanssa kesäisessä Tuulenpesässä. Saimme nimittäin vihdoin luettua Cristal Snow'n esikoiskirjan Penni Pähkinäsydän ja kauhea kadotuskakku (Tammi 2020). 

Keijumetsä oli erinomaista todellisuuspakoa marraskuun synkeyden keskellä. Tarina oli viihdyttävä ja hauska, vaikka siinä oli vakavampikin taso. Täytynee hankkia myös jatko-osa Penni Pähkinäsydän ja mörkökuumeen kirous (Tammi 2021).


Kuva: Pixabay


sunnuntai 31. lokakuuta 2021

Mur Karhun kuusipajassa istutettiin kuusia ja keskusteltiin uudesta iltasatukirjasta


Olen onnellinen, että satuimme olemaan Helsingin Kirjamessuilla juuri silloin, kun Kaisa Happonen ja Anne Vasko esiintyivät siellä. Parivaljakko kuuluu lempikirjantekijöihini, ja heidän Mur-nimisestä pikku karhusta kertova kirjasarjansa on hurmaava.

Mur-sarjassa on juuri ilmestynyt viides osa Mur ja metsän ilta (Tammi 2021). Kirja poikkeaa edellisistä osista. Siinä missä neljässä ensimmäisessä kuvakirjassa kerrottiin yksittäinen ja lyhyt tarina, viidennessä kirjassa tarinoita on useita. 


Aloite iltasatukirjasta lähti kustantajalta, mutta Happonen ja Vasko ovat hienosti kyenneet vastaamaan haasteeseen. Mur ja metsän ilta on kaunis kirja, josta huokuu satumaista viisautta.

Kyseessä on iltasatukokoelma, jossa on peräti 176 sivua. Välissä on kylläkin paljon kuvasivuja ja kokonaisia aukeamiakin, joilla on pelkkä kuva. Anne Vaskon kollaasitekniikalla toteutetut kuvat ovat suorastaan pakahduttavan hyviä. Ei mikään ihme, että hänet on nimetty ALMA 2022 -palkintoehdokkaaksi. Astrid Lindgren Memorial Award on maailman suurin lasten- ja nuortenkirjallisuuden palkinto.

Happonen on sanankäytön mestari, joka osaa kiteyttää juuri olennaisen. Hänellä on erinomainen taito kirjoittaa niin, ettei yksikään sana ole turha tai ylimääräinen.

Metsän illan tunnelmaan päästäkseen Kaisa Happonen kirjoitti ensin Iltalaulu-runon, vaikkei heti tiennyt päätyisikö se kirjaan asti. Sittemmin Olavi Uusivirta ja Ringa Manner ovat säveltäneet ja esittäneet runon. Laulu kuullaan äänikirjan lopussa ja on myös löydettävissä kaikista musiikin yleisimmistä jakelukanavista. Kuulimme laulun kirjamessuilla, ja kyllä se oli ihana.

Mur ja metsän ilta -kirjassa Happonen ja Vasko pääsevät tuomaan esiin Murin metsän asukkaita paljon laajemmin kuin kuvakirjoissa, joiden henkilögalleria on monesti ollut varsin suppea. Murin lisäksi tarinoissa tavataan esimerkiksi tuulihaukka joka on lakannut lentämästä, susi jota kuun valo häikäisee ja hirvi joka ei uskalla kulkea metsäaukion poikki.

Sadun lomasta aikuislukija saattaa löytää hienovaraisesti esitettyjä ajatuksia Suomen metsäluonnon tilasta. Mikäpä muu olisi se metsäaukio, jota hirvi ei uskalla ylittää, kuin avohakkuualue. Miksipä muuten hömötiaista näkee harvoin kuin siksi, että se on käynyt maassamme harvinaiseksi.

Lapsilukijaa ei kuitenkaan huolestuteta. Murin havuntuoksuinen metsä on tarinoiden metsä, joka saattelee rauhallisille yöunille.

Happonen ja Vasko tunnustavat, että metsä on heille suuri inspiraation lähde. He haluavat säilyttää sen myös tuleville sukupolville ja ovat muun muassa ostaneet metsää suojelutarkoituksissa. Kirjamessuilla he olivat pistäneet pystyyn Mur Karhun pienen kuusipajan, mikä oli loistava ajatus. Lapset — ja mikseivät aikuisetkin — saivat istuttaa oman kuusen ja ottaa sen mukaansa kotiin.

Jälkeenpäin seitsenvuotiaani muisteli tätä yhtenä messujen kohokohtana, vaikka työpajassa häneen iskikin kamala ujouden puuska, eikä hän olisi millään uskaltanut mennä hakemaan multaa ja siementä Anne Vaskolta. Lopulta hän sai siemenen onnistuneesti multaan ja koristeli purkin kuljettamiseen tarkoitetun paperipussin. Olisipa ihanaa, jos siemen itäisi ja saisimme vielä joskus pihallemme Mur Karhun kuusen!





lauantai 30. lokakuuta 2021

Täydellisen kirjan etsintää Helsingin Kirjamessuilla

Jos olisit seitsenvuotias ja saisit valita kirjamessuilta minkä tahansa kirjan, mikä se olisi? Lähde seurassamme Helsingin Kirjamessuille etsimään täydellistä kirjaa.


Kirjamessuviikonloppu! Torstaina nautin messuista rauhassa ihan vain itsekseni ja tänään messuilin seitsenvuotiaani kanssa lapsen ehdoilla. Tuntui niin ihanalta päästä taas tauon jälkeen kirjamessuille. On kuin sielu olisi ollut näännyksissä ja janoissaan, mutta on nyt saanut ravintoa ja vettä.

Kirjamessuista olisi paljonkin kirjoitettavaa, mutta aloitan lapsen näkökulmasta tehdyllä kuvapainotteisella postauksella. Kuvasin kirjoja, joihin seitsenvuotiaani messuilla kiinnitti huomiota. Olin luvannut hänelle, että hän saisi valita itselleen yhden kirjan, minkä tahansa. Ostin hänelle kyllä paljon kirjoja, mutta yhden hän sai valita ihan itse.

Hänen täytyi tietysti pohtia valintaa tarkkaan. Lähde kanssamme etsimään parasta mahdollista kirjaa.



Ensimmäisenä vanhan Frozen-fanin huomio kiinnittyi hyllyyn täynnä Frozen-kirjoja.
— Katso äiti, tässä tulee mukana tällaisia pikkuisia ukkeleita.


Seuraavaksi silmiin osui L.O.L.-kirjoja, mutta ne me olimme jo lukeneet kaikki.


— Ovatko Elina ja Sofia täällä?
— Valitan, kulta, he olivat kirjamessuilla torstaina.
— Harmi. Tätä kirjaa meillä ei vielä ole.
— Ei niin. Se on vähän erityyppinen kirja. Sitä täytetään itse.
—  Ai, okei.


— Uppo-Nalle! Saisinko mä tämän?
— Meillähän on Uppo-Nalle. Odotapas, tämä onkin selkomukautettu versio Uppo-Nallesta. Taidetaan pysytellä alkuperäisessä.


— Uusi Kaarle! Tämän mä haluan!
— Meillähän on se.
— Eikä ole.
— Onpas. Olen mä sen ostanut. Eikö me olla vielä luettu sitä?
— Ei, ei meillä ole sitä.

Äiti oli sittenkin väärässä, eikä kirjaa ollut meillä. Onneksi kirjamessutarjoukset ovat voimassa myös Art Housen verkkokaupassa eikä postikulujakaan tarvitse kampanjan aikana maksaa.


— Iso kiltti jätti. Tämä on hyvä.
— Niin on. Sä tosin olet kuullut sen jo useamman kerran, mutta kyllä sen voi ostaa, jos haluat.
— Mä vielä katson, mitä muita kirjoja on.


— Mikä kirja tämä on?
— Leikki leikkinä, ideoita lapsiperheen luoviin hetkiin. Siinä on askarteluideoita. Minkähän ikäisille se on tarkoitettu? Anna kun mä katson.
— Ei tartte, en mä sitä kuitenkaan valitse, vaikka kansi on hieno.



— Katso äiti, Molli. Tarvitsisinko mä Molli-kirjan?
— Tarvitsisitko?
— En mä tiedä.


— Katso, ihana kansi!
— Mira Malliuksen kuvitus. On hieno.
— Hyvä kaveri. Mikä kirja tämä on?
— Siinä on ystävyydestä kertovia tarinoita, jotka auttavat oppimaan hyviä kaveritaitoja. Jonkinlainen tunnekasvatuskirja. 


— Uusi Pikkuli. Oiskohan tää hyvä?
— Mennään kohta katsomaan Pikkulin laululeikkishow'ta. Ehkä siellä kerrotaan kirjasta.



Laululeikkishow'ssa kuultiin kirjailija Metsämarja Aittokosken lukevan pätkät uusista Pikkuli-kirjoista. Lisäksi lapset pääsivät tanssimaan ja liikkumaan Antti Aittokosken säveltämän Pikkuli-musiikin tahdissa.


— Voinko mä ottaa kirjan sijasta pehmon?
— Ei, me sovittiin, että valitset kirjan.
— Mutta katso, miten hieno Mimmi-lehmä. Ja Varis. Mä haluan tän Variksen.
— Ei onnistu.


— Pikku-Matelin laulu. Tämän mä kyllä haluaisin tosi kovasti.
— Se on niin ihana kirja! Ostetaanko siis se?
— Ehkä ei... Mä haluaisin kirjan, jota en ole vielä lukenut.
— Okei, sopii. Mutta kyllä mä silti ostan tuon kirjan.


— Onko tämä uusi Onni-poika-kirja?
— Ei oikeastaan. Se on tehtäväkirja, jonkinlainen tarrapuuhakirja.
— Ai, sellaisia mulla on kauheasti.


— Olafin pentupäiväkirjat. Meillä on toi liila kirja.
— Niin on, tuo uusin jouluinen tarina. Tämä on kyllä kiva sarja.
— Ei mutta nyt mä nään jotain, minkä mä oikeesti haluun.


— Ryhmä Hau on paras! Katso tässä tulee mukana pieni Samppa-lelu.
— Mutta kulta, eikö tuo ole vähän pienempien lasten kirja?
— Miten niin?
— No, tämäntyyppisiä kirjoja ollaan juuri laittamassa kirpparille iso kasa.
— Mutta kun mä haluun. Mä oikeesti haluun tän!

Jonkin aikaa näytti siltä, että joutuisin ostamaan seitsenvuotiaalleni Ryhmä Hau -kuvakirjan. Vihdoin hän kuitenkin huomasi kirjan, jonka halusi vielä enemmän. 

Korostan, etten olisi ikinä uskonut voivani ostaa kyseistä kirjaa. Enkä ehkä olisikaan ostanut sitä, ellen olisi halunnut päästä ostamasta Ryhmä Hau -kirjaa. Tein tyttärelle selväksi, että en ikinä, IKINÄ lukisi sitä hänelle. Jos se ostettaisiin, hänen täytyisi lukea se itse. Tähän hän tyytyi ja pysyi kannassaan.


Ostimme kirjan Mestarietsivä Peppunen — Hylätyn hotellin mysteeri. Se kertoo etsivästä, jolla on naaman paikalla peppu. Kyllä, luit oikein. Kummallisinta on, että kirjasarja on varsin suosittu. Kirja näyttää kyllä aloittelevalle lukijalle sopivalta runsaine, paikoin sarjakuvamaisine värikuvituksineen, eikä tekstiäkään ole ylettömästi per sivu.

Että sellainen oli täydellinen kirja tällä kertaa.

Jos sinua kiinnostaa täydellisen kirjan metsästys, vielä huomenna ehtii Kirjamessuille Helsingin Messukeskukseen. Vinkkinä mainittakoon, että tungos ei ollut ollenkaan niin paha kuin tavallisina vuosina. Ihmiset ovat selvästi vielä vähän varovaisia. Oli tosi mukava messuilla, kun ei ollut ahdasta.