Entä jos joulua ei tulisikaan — tai jos sen joutuisi viettämään yksin?

 

Joulu lähestyy, mutta Siirin perheessä kaikki jouluvalmistelut ovat tekemättä, kertoo Tiina Nopola kirjassa Siirin jouluyllätys (Tammi 2009, kuv. Mervi Lindman). Mikä pahinta, Siirin äiti on flunssassa ja isä on lähtenyt työmatkalle.

"Meille ei taida tulla joulua ollenkaan, Siiri mutisi ja kiskoi Hunskelia, joka nuuski lumiukkoa.
— Miksei? pikku-Otto uteli.
— Meillä ei ole joulukuusta eikä jouluruokia eikä joululahjoja. Enkä minä varmaan saa nukkekotiakaan, Siiri piipitti ja pyyhki kyyneleitä."

Otot (joita Siiri tuntee peräti kolme kappaletta) päättävät, että tietysti Siirinkin täytyy saada kuusi, pipareita ja lahjoja. Pikkupojilla ei kuitenkaan ole tarpeeksi varoja eikä taitoja loihtiakseen Siirille joulua, vaikka yritys on kova.

Sana Siirin perheen tilanteesta lähtee kiertämään ja väärinkäsityksiäkin sattuu. Lopulta Siirin perheelle tulee ylenpalttinen joulu, niin ylenpalttinen, että siitä riittää muillekin jaettavaksi.

Tästä yli kymmenen vuotta vanhasta kirjasta löytyy ihanaa yhteisöllisyyttä, juuri sellaista mitä tänä päivänäkin kovasti peräänkuulutetaan. Ehkä joulu pitäisikin ajatella ihan uudelleen. Onhan se perinteisesti perhejuhla, mutta varsinkin Helsingissä yhden hengen perheitä on valtavasti, eikä kaikilla ole sukulaisia tai tuttavia, joiden luokse jouluna pääsisi.

Siirin yläkerran naapuri neiti Tuupanen kerto viettävänsä joulun yksin:

"— Minä menen ensin vaahtokylpyyn ja syön sitten joulupuuron. Niin minä olen tehnyt jo monta vuotta."

Mutta tänä vuonna neiti Tuupanen ei ehdikään vaahtokylpyyn. Siirin ajatuksesta Seurojentalolla järjestetään railakkaat joulujuhlat. Kuusen ympärillä tanssitaan niin vauhdikkaasti, että matto menee mutruun.

Siiri-kirjoissa kuvataan lasten arkea leikkisästi, pilke silmä kulmassa. Pidän kovasti Mervi Lindmanin veikeästä kuvitustyylistä. Se sopii tarinoihin loistavasti.

Siiri-sarja on ollut tyttäreni lempparikirjasarjoja. Nyt seitsenvuotiaana hän taitaa olla jo kasvamassa Siiristä ohi. Nyyh :(

Tiina Nopola: Siirin jouluyllätys
Kuvitus: Mervi Lindman
Kustantaja: Tammi 2009

 

Lumimiehen jäljet ilmestyvät Siirin lähimetsään

Onko lumimiehiä olemassa? Siirin isän sanomalehdessä on kuva Himalajalta löytyneistä lumimiehen jalanjäljistä. Vaikka isän mielestä koko lumimies on huijausta, eihän sitä tiedä. Entä jos sellainen liikuskelisi Siirin lähimetsässä?

 

Siiri ja lumimies (Tammi 2012) on kymmenes osa Tiina Nopolan suositussa Siiri-sarjassa. Tähän mennessä sarjassa on ilmestynyt jo 17 teosta. Kirjoissa on Mervi Lindmanin veikeä kuvitus.

Siiri on saanut joululahjaksi sukset ja hän haluaisi päästä hiihtämään. Kun sanomalehteensä uppoutuneesta isästä ei ole hiihtoseuraksi, Siiri on lähdössä itsekseen. Äidin mielestä Siiri ei voi mennä yksin, sillä pieni tyttö voi helposti eksyä.

Siiri yrittää värvätä pikku-Oton mukaansa, mutta pikku-Oton täytyy ensin käydä pulkkamäessä keski-Oton ja iso-Oton kanssa. Kyllästyttyään odottamaan pikku-Ottoa mäen laidalla Siiri sepittää jutun metsässä lymyilevästä lumimiehestä.

"— Minä olenkin nähnyt lumimiehen! Siiri huusi Otoille.
— Narraat, keski-Otto sanoi.
— Sillä on isot jalat, Siiri jatkoi. — Ja karvainen pää. Ja suuri isovarvas.
— Missä sinä sen muka näit? Iso-Otto kysyi.
Siiri mietti hetken.
— Me-metsässä, hän keksi.
Otot katsoivat toisiaan hämmentyneinä.
— En usko, iso-Otto sanoi.
— En minäkään, mutisi keski-Otto.
— Enkä minä, pikku-Otto matki.
— Tulkaa perässä! Siiri huudahti ja lähti sauvomaan kohti metsää. — Siellä on valtavia jalanjälkiä!"

Mistä mahtavat olla peräisin ne valtavat jalanjäljet, joita pikku-Otto näkee metsässä myöhemmin lähdettyään etsimään Siiriä? Ja mitä kinoksen takana vilahtelee? Saako pikku-Otto suklaasta voimia edessä häämöttävään vääjäämättömään kamppailuun lumimiehen kanssa?

Lindman herättää kuvissaan tekstin eloon ihanan ilmaisuvoimaisesti. Kuten Siiri-kirjat yleensä, tämäkin vetää suun hymyyn. Kuusivuotiaani kommentti kirjasta kuului: "Kiva!"

Tiina Nopola: Siiri ja lumimies
Kuvitus: Mervi Lindman
Kustantaja: Tammi 2012
 

Siiri oppii pelaamaan jalkapalloa

Kerrankin sain opetuksen siitä, miksi lukuhaasteisiin kannattaa osallistua. En ole mikään urheiluihminen, en edes penkkiurheilija. Niinpä Pienen helmet-lukuhaasteen kohta 7 "urheiluun liittyvä kirja" sai minut nyrpistämään nenääni.

Kirjaston Siiri-hyllyssä osui silmääni Tiina Nopolan kirjoittama ja Mervi Lindmanin kuvittama Siiri tekee maalin (Tammi 2011). Siinä Siiri alkaa pelata jalkapalloa. 

Kirja on toki osunut silmiini monesti ennenkin, mutta olen aina ohittanut sen, koska urheilullinen aihe ei ole minua kiinnostanut. Niinpä se on suunnilleen ainoa Siiri-kirja, jota emme ole vielä lukeneet.

Nyt lainasin kirjan, koska tajusin, että pystyisin Pienen Helmet-lukuhaasteen lisäksi käyttämään sitä myös naistenviikkohaasteeseen. Hurraa! Lukuhaasteet avartavat maailmankuvaamme.

Siiri pyrkii mukaan iso-Oton, keski-Oton ja pikku-Oton jalkapallopeliin, mutta pojat eivät huoli häntä, koska hän ei osaa pelata. Tästä sisuuntuneena Siiri julistaa isälleen haluavansa oppia pelaamaan jalkapalloa. Isä tietää juuri oikean paikan.

Pian Siiristä tulee Sisutyttö, tyttöjen jalkapallojoukkueen jäsen. Nappulakengät jalassa ja pelipaita päällä hän osallistuu ensimmäisiin jalkapalloharjoituksiinsa. Siirillä on suuria vaikeuksia pysyä pallon perässä. Pahinta on, että joukkueessa on ilkeä tyttö, joka kohtelee Siiriä pilkallisesti.

Pian selviää, että Sisutytöt pelaavat sunnuntaina ensimmäisen ottelunsa. Siirinkin pitäisi osallistua peliin Salamatyttöjä vastaan. Salamatytöt eivät ole koskaan hävinneet, eivät edes pelanneet tasa-peliä.

Pikku-Ottoa Siirin ahdinko harmittaa, ja hän päättää opettaa tytölle muutaman kikan. Mahtaako niistä olla hyötyä tosi paikan tullen? 

Sunnuntain pelissä Salamatytöt menevät nopeasti johtoon. Viimeisen peliminuutin alkaessa tilanne on edelleen 1-0.

Onko mahdollista, että Siiri, joka on käynyt eläissään vain parissa jalkapallotreenissä, voisi tasoittaa pelattaessa voittamatonta joukkuetta vastaan? No, kirjoissahan kaikki on mahdollista.

Kuusivuotiaani pitää Siiri-sarjasta. Minuakin Mervi Lindmanin veikeä kuvitus viehättää.

Tällä kertaa tyttäreni ei kuitenkaan ollut kauhean innoissaan, kun ehdotin hänelle kirjan lukemista. Sanoin, että hän voi jatkaa puuhiaan, ja minä luen taustalla. Pikku hiljaa hän alkoi käydä kurkkimassa kirjan kuvia, kunnes lopulta kiipesi syliini kuuntelemaan kirjan loppuun. 

Olen sitä mieltä, että joskus tyttären kirjallisuusharrastuksen ylläpitämiseen on ihan ok käyttää pientä pakkoa, jos asia ei tunnu muuten edistyvän. Tiedän kokemuksesta, että lukeminen kannattaa aina. Pienellä pakollakin aloitetut lukuhetket kääntyvät meillä aina iloksi.

 
Tiina Nopola: Siiri tekee maalin
Kuvitus: Mervi Lindman
Kustantaja: Tammi 2011 


Pieni Helmet-lukuhaaste 2020
Merkitsen kirjan listallemme kohtaan 7 "urheiluun liittyvä kirja".
Teos sopisi myös kohtaan 12 "kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa".

Naistenviikko kirjablogeissa

Osallistun tällä postauksella myös Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin Tuijan emännöimään naistenviikkohaasteeseen. Kirjan kirjoittaja Tiina Nopola viettää tänään nimipäiväänsä.

Juttuja oikeista kummituksista

Pimeinä syysiltoina pyhäinpäivänkin lähestyessä ajatukset kääntyvät kummituksiin ja kummitusjuttuihin. Tyttäreni rakastaa kummitustarinoita.

Tyttäreni askartelema kummitus

Eräänä iltana tyttäreni sanoi haluavansa kuulla oikeita kummitusjuttuja. Pääni löi tyhjää, joten piti turvautua kirjallisuuteen. Tyttäreni mielestä kummituksia asuu varsinkin autiotaloissa, linnoissa, kartanoissa, oopperoissa ja teattereissa. Päättelin, että oikea paikka etsiä kummitustarinoita voisi olla Suomen lasten linnakirja.

Raili Mikkasen kirjoittamassa ja Laura Valojärven kuvittamassa teoksessa esitellään Suomen linnojen, linnakartanoiden ja linnoitusten historiaa. Koska kyseessä on tietokirja, teos on periaatteessa varsin faktapohjainen, mutta historiaa on elävöitetty lapsia varten kerronnallisilla elementeillä. Muutama kummitusjuttukin kirjasta löytyy. 

Hetken jouduin tosin pohtimaan, että onko järkevää lietsoa tyttäreni pelkoa linnoja kohtaan. Mielessäni oli matka, jonka teimme Hämeen linnaan, kun hän oli kolmivuotias. Hän ei uskaltanut tulla linnassa eteistä pidemmälle, koska oli varma että siellä kummittelee.

Hämeen linnan kummituksista ei Suomen lasten linnakirjasta löytynyt tietoa, mutta Raaseporin linnassa kummittelee äiti ja hänen pieni poikansa. Kuutamoöinä linnasta voi kuulla leikkivän pojan naurua. Aaveet ovat Raaseporin entisen linnanhaltijan Lauri Akselinpoika Tottin vaimo ja poika. He olivat purjehtimassa Tanskasta Raaseporiin Lauria jo kovasti ikävöiden, kun nousi raju myrsky. Matkaa ei enää olisi ollut pitkälti, mutta laiva haaksirikkoutui ja kaikki laivassaolijat hukkuivat. Äiti ja poika eivät ehtineet perille linnaan tässä elämässä, mutta aaveina he vaeltavat linnan käytäviä. 

Raaseporin linna

Louhisaaren kartanolinnaan liittyy monia kummitustarinoita. Muistan kuulleni niitä Louhisaaressa vieraillessani, ja Suomen lasten linnakirjasta pystyin palauttamaan ne mieleeni. 

Kartanolinnan rakennuttaja Herman Fleming oli niin häijy mies, että palveluskunta kutsui häntä Piruksi. Hän ei ole saanut rauhaa haudassaan, vaan hänen kerrotaan vaeltavan salakäytävää pitkin kirkon alla sijaitsevasta haudastaan Louhisaareen. Kartanolinnassa kuuluu kummallisia ääniä tyhjistä huoneista. Ikkunat aukeavat itsestään ja pysähtynyt kaappikello alkaa yhtäkkiä lyödä. Herman itsekö linnassa melskaa vai hänen vaimo-rukkansa, jota hän kohteli kaltoin? Eräässä linnan huoneessa on katonrajassa komero, jonne Hermanin väitetään teljenneen vaimonsa aina muualle matkustaessaan. Hyytävää!

Louhisaaren kartanolinna

Linnojen lisäksi teatterit ja oopperat ovat kummituksille mieluisia asumuksia. Muistan kuulleeni, että Vanhassa oopperassa eli Aleksanterin teatterissa kummittelee. Kaivoin kirjahyllystäni esiin Helsingin kaupunginmuseon julkaiseman vihkon Kummitusjuttu - Tarinoita lohikäärmeistä, kummituksista ja muista taruolennoista. Sieltä tarina oopperan kummituksestakin löytyy. Aleksanterin teatterin rakentamiseen käytettiin tiiliä ahvenanmaalaisen Bomarsundin linnoituksen raunioista. Väitetään, että teatterin kummitus olisi tullut taloon tiilien mukana ja olisi kenties linnoituksen pommituksessa kuollut upseeri.

Vihkosessa on muitakin helsinkiläisille varmasti tuttuja kummitusjuttuja, kuten tarina Kruununhaan Harmaasta Rouvasta, joka kummittelee Ruotsalaisen klubin talossa tai tarina Ruiskumestarin talossa tapahtuneesta kummittelusta, joka alkoi kun ruiskumestari Wickholm-vainaan istuinkivi siirrettiin pihalta hänen haudalleen. Vasta kun kivi palautettiin takaisin pihalle, kummittelu loppui. 

Kummitus-aiheisia kertomuksia - vaikkakin vain keksittyjä - löytyy toki kuvakirjoistakin. Tyttäreni kolme lempparia ovat tällä hetkellä Tiina Nopolan kirjoittama ja Mervi Lindmanin kuvittama Siiri ja kauhea kummitus (Tammi 2010), Salla Savolaisen kirjoittama ja kuvittama Maikki ja kellarin kummitukset (WSOY 2011) sekä Gösta Knutssonin kirjoittama ja Harald Sonessonin kuvittama Pekka Töpöhäntä ja kummitus (Lasten Parhaat Kirjat 2001). Nämä ovat kaikki sopivan jännittäviä tarinoita, jotka eivät vie yöunia.
 

Mikkanen, Raili: Suomen lasten linnakirja
Kuvat: Laura Valojärvi
Kustantaja: Minerva Kustannus Oy 2017

Kummitusjuttu. Tarinoita lohikäärmeistä, kummituksista ja muista taruolennoista.
Koonnut: Marja-Liisa Tuomi ja Anna Finnilä
Kuvat: Lidia Mikhel
Kustantaja: Helsingin kaupunginmuseo 1996

Simpukoita sukeltamassa

Voiko Suomen vesistöistä löytää simpukoita? Periaatteessa se kai on mahdollista, mutta koko pitkän elämäni aikana olen löytänyt Suomesta yhden ainoan kerran simpukan kuoren puolikkaan. Se on ainoa löytöni. Tämän kokemukseni vuoksi pidin Tiina Nopolan kirjoittamaa ja Mervi Lindmanin kuvittamaa kirjaa Siiri löytää simpukan hiukan epäuskottavana.

On kesän ensimmäinen hellepäivä. Siiri haluaa rannalle. Sinne lähdetäänkin isän ja äidin kanssa.

"Rannalla oli tungosta. Aurinkovoide tuoksui, ja jäätelökioskin edessä oli jono. Äiti asetteli pyyhkeen hiekalle, ja isä pystytti päivänvarjon. Siiri kasteli varpaitaan rantavedessä."

Rannalla ovat myös Siirin ystävät pikku-Otto, keski-Otto ja iso-Otto. Siiri kiinnostuu keski-Oton ja iso-Oton puuhista. Nämä sukeltelevat ja löytävät vedestä kaikenlaisia aarteita. Niistä hienoin on näkinkenkä. Sellaisen Siirikin haluaisi löytää. Yksi ongelma kuitenkin on. Siiri ei osaa sukeltaa. Vaikka hän harjoittelee kylpyammeessa ja uimahallissa, sukeltaminen ei luonnistu.

Kun Siiri on seuraavan kerran uimarannalla, keski-Otto ja iso-Otto löytävät taas hienonnäköisen simpukan. Poikien kinastellessa, kumpi näki simpukan ensin, se lentää ilmaan ja putoaa takaisin mereen.

Siiri haluaisi simpukan – oikein kovasti. Jos jotain todella haluaa, usein löytää keinon sen saamiseksi. Siiri oppii sukeltamaan. Tämä vielä on mahdollista, mutta sitten kertomus käy epäuskottavaksi. Siiri onnistuu nimittäin melko vaivattomasti löytämään simpukan. Ja mikä vielä epäuskottavampaa, simpukan sisältä löytyy helmi!

No, satuahan kertomus vain on. Se sopii tunnelmaltaan mainiosti kesälukemiseksi. Tyttäreni pitää kovasti Siiri-sarjasta. Hänen on kai helppo samaistua Siiriin, joka hänen itsensä tavoin elää perheen ainoana lapsena vanhempiensa kanssa. Mervi Lindmanin hauska ja värikäs kuvitus myös miellyttää häntä.

Sarja saa jatkoa syksyllä, jolloin ilmestyy sarjan 17. osa Siiri ja pikku-Oton kiipeli. Siinä ystävykset ovat kiipeilemässä seikkailupuistossa, kun pikku-Ottoon iskee kiipeilyseinällä korkeanpaikan kammo. Onnistuuko pikku-Otto voittamaan pelkonsa ja häpeäntunteensa?


Tiina Nopola: Siiri löytää simpukan
Kuvitus: Mervi Lindman
Kustantaja: Tammi 2015

Runoja suvessa

"Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesäyön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu."

(Nocturne, Eino Leino 1903)

Tänään on Eino Leinon, runon ja suven päivä. Miten ihania mielleyhtymiä siitä minulle herääkään! On kuitenkin ollut hankala keksiä, miten markkinoisin tätä päivää tyttärelleni S:lle, joka ei ole koskaan innostunut runoista. Olen etsinyt pitkään kirjaa, joka voisi saada hänet kiinnostumaan runoteemasta. Ja löytyihän sellainen.

S on jostain syystä tällä hetkellä kovasti innoissaan Heinähatusta ja Vilttitossusta. Sinikka ja Tiina Nopolan tuotantoon kuuluu myös teos nimeltään Heinähattu ja Vilttitossu runoilijoina. Nappasin sen meille mukaan kesälomamatkan piristykseksi.

Lähes välittömästi kirja innoittikin S:ää miettimään omaa runoa. Vaikka hän nopeasti päätyikin siihen, että sepittää sittenkin mieluummin sadun kuin runon, oli mahtavaa, että kirjan ansiosta pääsimme ensimmäistä kertaa todella keskustelemaan runoudesta.

Kirjan alkupuoli soveltuu melkeinpä oppitunniksi siitä, mitä runo on.

"– Mikä on runo? Vilttitossu kysyi.
   Heinähattu katsoi Vilttitossua säälivästi. Se ei tiedä mitään, Heinähattu ajatteli.
    – Runo... siinä on usein jokin kielikuva, äiti selitti. – Esimerkiksi: kuu peilasi itseään järven pinnassa.
    – Kuu peilasi? Vilttitossu ihmetteli. – Mistä se peilin sai?
    – Katsos, Vilttitossu, runossa kuukin voi peilata, äiti kertoi. – Runossa voi vaikka sisilisko tanssia ja hevonen puhua ja lammas laulaa. Runossa kaikki on mahdollista."

"– Ei se ole valmis vielä pitkään aikaan, Heinähattu totesi. – Siihen tulee loppusointu.
    – Mikä se on? Vilttitossu kysyi.
    – Se on riimi, äiti selitti. – Niin kuin 'piiri pieni pyörii, lapset siinä hyörii'. Tai 'oli kerran ukko, jolla oli kukko'."

Hanna-äiti on lukenut lehdestä runokilpailusta. Hänestä se on loistava mahdollisuus Heinähatulle ja Vilttitossulle paneutua johonkin kehittävään harrastukseen sen sijaan, että nahistelevat keskenään.

Heinähattu innostuu ajatuksesta ja paneutuu runoonsa ajatuksella. Vilttitossu huitaisee pienen runon ja jatkaa sitten muita puuhiaan.

Kun saapuu tieto, että Heinähatun runo on voittanut, Vilttitossu on kateellinen ja ihmeissään. Miten niin tylsä runo voi voittaa? Ei lainkaan kakka-pieru-huumoria. Runoa täytyy vähän parannella, ennen kuin kuuluisa runoilija Mielikki Arhippainen lukee sen kaikelle kansalle palkintojuhlassa.

Vilttitossun puuttuminen asiaan aiheuttaa pahaa mieltä ja sekaannusta. Ehkäpä kaikki saadaan vielä korjattua Mielikki Arhippaisen ystävällisellä avustuksella.


Sinikka & Tiina Nopola: Heinähattu ja Vilttitossu runoilijoina
Kuvitus: Salla Savolainen
Kustantaja: Tammi 2015

Heinähattu ja Vilttitossu myllersivät tunteitani

Toisella tytöistä on aina päässään lierihattu, josta hän ei luovu koskaan, sillä hän arvelee olevansa kauniimpi hattu päässä. Toisen tytön varpaita palelee jatkuvasti, niin kesällä kuin talvella, ja siksi hänellä on aina töppöset jalassaan.

Viime aikoina tyttäreni leikeissä ovat seikkailleet Heinähattu ja Vilttitossu. Sinikka ja Tiina Nopolan luomien Kattilakosken siskosten seikkailuista oli luettu tarhassa, ja tyttäreni janosi lisää. 

Hahmot olivat tyttärelleni ennestäänkin tuttuja, sillä olemme lukeneet aiemmin kirjan Heinähattu, Vilttitossu ja Kalju-Koponen (Tammi 2012). Se on sarjan kirjoista kaikkein kuvakirjamaisin. Tarina on sen verran lyhyt, että se on luettavissa yhdeltä istumalta. Se upposi tyttäreeni jo silloin kun hän ei vielä jaksanut kuunnella pitkiä lastenromaaneja.

Olemme äskettäin lukeneet kaksi pidempää Heinähattu ja Vilttitossu -kirjaa: Heinähattu, Vilttitossu ja Littoisten riiviö sekä Heinähattu, Vilttitossu ja hupsu enkeli. Päätin esitellä näistä ensimmäiseksi mainitun, sillä jostain syystä se aiheutti minussa tunnemylläkän. Ehkä kyse on siitä, että kirja aloitti kohdallamme siirtymisen kuvakirjoista kohti lastenromaaneja.

Kaikissa kolmessa mainitsemassani Heinähattu ja Vilttitossu -kirjassa on Salla Savolaisen värikäs ja iloinen kuvitus, mikä suuresti miellyttää tytärtäni. Littoisten riiviö ilmestyi itse asiassa alun perin vuonna 1999 Markus Majaluoman kuvittamana, mutta Heinähatun ja Vilttitossun viettäessä 25-vuotisjuhlaansa vuonna 2014 kirjasta julkaistiin uusi Salla Savolaisen kuvittama laitos. Tänä vuonna Heinähattu ja Vilttitossu täyttävät siis jo 30 vuotta.

Kirjassa jahdataan riiviötä, joka on heittänyt konstaapeli Rillirouskua vesi-ilmapallolla päähän. Riiviö on niin hirveä, että Hanna-äiti on joutunut pakenemaan sitä vaatekaappiin. Kirjassa kärsitään myös sisarkateudesta ja pidetään mykkäkoulua. 

Kirjan henkilöt eivät oikein herättäneet sympatioitani. Heinähattu ja Vilttitossu näyttäytyivät epämiellyttävän toraisena kaksikkona. En usko, että me oman sisareni kanssa olisimme koskaan olleet niin pahasti sotajalalla toisiamme vastaan kuin Heinähattu ja Vilttitossu tässä kirjassa. Sisarukset eivät tunnu sietävän toisiaan lainkaan.

Vanhemmat, joita kutsutaan Matiksi ja Hannaksi eikä isäksi ja äidiksi, vaikuttavat melko kykenemättömiltä vanhemmiksi. He eivät useinkaan ole oikein tilanteen tasalla ja sortuvat itsekin lapsellisiin keinoihin.

Ehkä kirjan henkilöt tuntuivat minusta niin vastenmielisiltä, koska alitajuisesti tunnistin heissä omia heikkouksiani. Erityisesti minua kosketti heti kirjan alussa oleva kohtaus, jossa Hanna on ompelemassa nappia, kun Vilttitossu pyytää häntä auttamaan vesi-ilmapalloleikissä. 

"- En minä nyt ehdi, pitää ommella nappi! hän huusi.
   - Miksi me emme tee koskaan mitään kivaa? Vilttitossu kysyi.
   Hanna istahti nojatuoliin ja mietti Vilttitossun sanoja.
   Miksi valitsen Vilttitossun sijasta napin? Miksi en heittäydy hänen leikkeihinsä? Jääkö Vilttitossulle lapsuudestaan lainkaan mukavia muistoja? Jääkö hänelle hauskoja tarinoita, joita hän voi kertoa harmaapäisenä mummona lastenlapsilleen? Miten mainio äiti minulla oli, ja miten hauskaa meillä oli, kun täytimme ilmapalloja vedellä!
   - Täytetään! Hanna huudahti. - Sinun on saatava lapsuusmuistoja."

Aika usein sitä huomaa itsekin valitsevansa pyykit tai tiskit tai jotain muuta muka tärkeää lapsen kanssa leikkimisen sijaan. Syyllisyys nipistää rinnassa, kun lapsi jo neljättä päivää puhuu, että voidaanko tänään leikkiä ravintolaa. 

En vaan oikein pidä leikkimisestä. Lukeminen ja lautapelit ovat kivoja ja legoilla rakentelu sekä nukkekodin sisustaminen ihan mukavaa, mutta leikkiminen... Lapsi istuttaa sinut tuolille ja sanoo, että se on juna ja pyytää kuuluttamaan juna-asemia. Silloin täytyy vain purra hammasta ja hokea mielessä Hannan innoittamana "lapsuusmuistoja, täytyy antaa lapsuusmuistoja".

Heinähatuissa ja Vilttitossuissa on se hyvä puoli, että niitä ei ole kirjoitettu pelkästään lapsille, vaan kirjailijat ovat ottaneet huomioon myös aikuislukijat. Lukiessani nauroin välillä vedet silmissä jollekin, mikä ei ihan avautunut tyttärelleni. "Äiti, lopeta. Sä et saa nauraa! Lue!" hän komensi. Mutta tietenkin nauran, jos naurattaa.

Kun saimme kirjan luettua ja tyttäreni olisi halunnut heti aloittaa toisen Heinähattu ja Vilttitossu -kirjan, minulle tuli jotenkin haikea ja hätääntynyt olo. Tähänkö on nyt tultu, että meillä luetaan vain lastenromaaneja? Entäs kuvakirjat? Lopetammeko nyt kuvakirjojen lukemisen? Minähän rakastan kuvakirjoja! Nautin, kun näen, miten kuvittaja on pukenut sanat kuviksi.

Pelästyin syyttä suotta. Vaikka olemme sittemmin lukeneet jo yhden Risto Räppääjän ja aloittaneet Uppo-Nallen, ja tyttäreni on toivonut seuraavaksi Marikkia, hän kuuntelee yhä mielellään myös kuvakirjoja. 

Huhtikuun Meidän Perhe -lehden lukemista käsittelevä artikkeli* tarjosi sekin minulle lohtua. "Kuvakirjoilla ei ole ikärajaa" siinä julistettiin. Artikkelin mukaan kuvakirjoja kannattaa lukea isommillekin lapsille, sillä kuvat auttavat keskittymään ja pysymään kiinni juonessa. 

Artikkelissa myös vinkattiin, että kuvakirjoja lukemalla mahdollisesti yksinäiseltä tuntuvasta lukemisesta voi saada sosiaalisempaa, sillä isokokoisen kuvakirjan äärelle mahtuu isompikin joukko lukemaan ja keskustelemaan kirjasta. 

Eiköhän meilläkin lueta kuvakirjoja vielä pitkään. Ja voinhan minä lukea niitä omaksi ilokseni vielä sittenkin, kun tyttäreni pitää niitä jo liian lapsellisina.


Sinikka & Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja Littoisten riiviö
Kuvitus: Salla Savolainen
Kustantaja: Tammi 2014


VIITTEET
* Virve Järvinen: Kadonneen kipinän metsästys. Meidän Perhe huhtikuu 2019.


VINKKI
Uusi Heinähattu ja Vilttitossu -kirja ilmestyy heinäkuussa. Sen nimi on Heinähattu, Vilttitossu ja kana. Laitoin jo varauksen kirjastoon.