Ukrainan lapsia voi tukea ostamalla ukrainalaisen lastenkirjan

Hätää kärsivien ukrainalaisten auttamiseksi on monenlaisia tapoja. Minulle lastenkirjojen ystävänä mieluisin tapa on ollut kirjan ostaminen. Tammi on julkaissut ukrainalaisen ihmisoikeusaktivisti Larysa Denysenkon ja kuvittaja Marija Fojan kuvakirjan Maja ja ystävät (Tammi 2022). Kirjan tuotto ohjataan Suomen UNICEFin kautta lyhentämättömänä Ukrainan lasten auttamiseksi.

Kirja kertoo kiovalaisesta neljäsluokkalaisesta Maja-tytöstä ja hänen 16 luokkatoveristaan. Kaikki lapset käydään kirjassa yksitellen läpi ja kuullaan heidän perhetaustoistaan. Jokaisella on kovin erilainen perhe. Joskus lapset tuppaavat huomauttelemaan ja nimittelemään toisiaan eroavaisuuksien takia, mutta silloin heidän viisas Julia-opettajansa puuttuu puheeseen.

"Mutta Julia-rouva selitti, että tärkeintä on olla ihmisiksi ja kiusaamatta toisia. Jokaisella lapsella on oma tarinansa, oma perheensä, ja jos jollakulla on kaikki toisin, se ei ole mikään syy loukata ja ilkkua."

"Ei ole väliä, kasvaako pienessä perheessä vai isossa suvussa. Ei ole väliä, onko vanhempien oma lapsi vai alkujaan jonkun muun. Ei ole väliä, kuinka monta isää ja äitiä on. Tärkeintä on, että perheessä vallitsevat rakkaus ja kunnioitus, koska niihin perustuu kaikki."

Kirjan tarinat ovat koskettavia. Ne avaavat silmät näkemään, millaista arki Ukrainassa oli vielä muutama kuukausi sitten, ennen Venäjän hyökkäystä. Osin samanlaista ja osin erilaista kuin Suomessa. Esimerkiksi Krystynan kaltaisia lapsia tuskin löytyy Suomesta kovinkaan paljon. Krytyna asuu isoäitinsä kanssa, koska hänen äitinsä on kotiapulaisena Italiassa ja isä lihanleikkaajana Isossa-Britanniassa.

Kirja on kirjoitettu alun perin vuonna 2017, jolloin Venäjä oli jo vallannut Krimin ja miehittänyt osan Donetskin ja Luhanskin alueista. Niinpä kirjassa tavataan luokan uusi tyttö Sofiika, joka on tullut äitinsä kanssa Luhanskista. Sofiikan isä on kadonnut, sillä "ihmisiä katoaa usein, kun on käynnissä sota." 

Myös krimintataari Rajis on joutunut jättämään entisen kotinsa Krimillä. Hänen kauniissa kotitalossaan persikkatarhojen keskellä asuu kenties nyt muita ihmisiä, sellaisia joilla ei ole oikeutta asua siellä.

Jos jo vuonna 2017 lapsilla oli kovia kohtaloita, voi vain kuvitella, missä tilanteessa he ovat nyt. Helmikuun lopulla 2022 Venäjän tulituksen jylyssä kirjoitetuissa alkusanoissaan kirjailija kuvittelee jonkun Majan luokkatovereista rukoilevan juuri nyt pommisuojassa, toisen kirjoittavan kirjettä vangitulle isälleen Venäjälle ja kolmannen jo menettäneen läheisensä.

"Sota on aina lapsia vastaan. Tällä tekstillä haluan huutaa maailmalle, että kotimaani lapset tarvitsevat kansainvälistä suojelua", kirjoittaa Larysa Denysenko.

Tammen lasten- ja nuortenkirjallisuuden kustantaja Saara Tiuraniemi toteaa lehdistötiedotteessa: ”Haluamme kustantaa tämän kirjan lisätäksemme suomalaisten tuntemusta ukrainalaisista ja tukeaksemme ukrainalaista kulttuuria ja kustantamoyhteisöä sodan keskellä. Kirjan koko tuotto menee lyhentämättömänä suoraan ukrainalaisten lasten hyväksi.”

Kirjapaino Livonia Print Latviassa osallistuu painamalla kirjan ilmaiseksi. Kirjavälitys hoitaa kirjan jakelun kuluitta. Oman kappaleeni ostin Suomalaisesta Kirjakaupasta, joka ei kerää kirjasta myyntituottoa.

Kahdeksanvuotiaani piti kovasti kirjasta. Hänestä oli kai mukava saada konkretiaa siihen, millaisille lapsille hänen lahjoittamansa vaatteet ovat kenties menneet.

75 vuotta muumikirjoja

Muumien tarina alkoi jo 75 vuotta sitten. Tove Janssonin ensimmäinen muumikirja Muumit ja suuri tuhotulva ilmestyi vuonna 1945 ruotsiksi nimellä Småtrollen och den stora översvämningen.

Kirjassa Muumipeikko ja Muumipeikon äiti etsivät "mukavaa lämpöistä paikkaa, johon rakentaa talo ja ryömiä siihen sisään ennen talven tuloa."

Muumipeikon isä oli levoton sielu, joka ei viihtynyt missään. Eräänä päivänä hän sitten oli lähtenyt pikku vaeltajien, hattivattien matkaan. Muumipeikon äidin mielestä tunteettomat hattivatit narrasivat Muumipapan mukaansa.

Nyt Muumimamma kulki kodittomana pitkin maita ja mantuja pikku poikansa kanssa toivoen löytävänsä miehensä ja peläten, ettei niin kävisikään. Matkaa mutkistaa suuri tuhotulva, joka on ajanut muutkin kodeistaan, ja kuljettanut näiden omaisuuden aaltojen mukana ties minne. 

Tove Jansson alkoi kirjoittaa tarinaa sotatalvena 1939, kun hänen oli mahdoton keskittyä taiteilijantyöhönsä. Värit tuntuivat kadonneet, ja hän halusi kirjoittaa jotain, jossa olisi onnellinen loppu. Sota-ajan vaikutus paistaa selvästi tarinasta: pakolaisuutta, poissaoleva isä ja tulvana hyökyvä uhka.

Jansson viimeisteli ja kuvitti tarinansa jatkosodan lopulla, ja Söderström & Co. julkaisi sen sodan päätyttyä syksyllä 1945. Teos ei saanut juurikaan huomiota ilmestyessään. Siitä kirjoitettiin vain yksi arvostelu, joka sentään oli positiivinen. Myyntiluvutkaan eivät päätä huimanneet, sillä vuonna 1946 kirjaa myytiin vain 219 kappaletta.

Suomenkieliset lukijat joutuivat odottamaan käännöstä melkein puoli vuosisataa. Jaakko Anhavan suomennos ilmestyi vasta vuonna 1991. Tämä selittää, miksi en muista kirjaa omasta lapsuudestani, vaikka minulle luettiin paljon muumeja. Suomennoksen ilmestyessä lapsuuteni muumikausi oli jo ohi.

Sittemmin on tullut toisia muumikausia, sillä muumikirjat puhuttelevat yhtä lailla lasta kuin aikuista. Se juuri on muumikirjojen vahvuus. Kustantajat tosin alkuun nikottelivat. Kirja joka on kirjoitettu sekä aikuisille että lapsille! Eihän sellainen ole tapana!

Omalle tyttärelleni Muumit ja suuri tuhotulva oli ensimmäinen oikea muumikirja, jonka luimme. Se valikoitui ensimmäiseksi lähinnä siksi, että tarina on lyhyempi kuin muissa muumikirjoissa ja kuvitusta on runsaammin. Kaunis kuvitus on tyyliltään erilainen kuin myöhemmissä muumikirjoissa.

Tyttärelleni Muumit ja suuri tuhotulva on muumikirjoista rakkain. Olemme molemmat tyttäreni kanssa hyvin vaihtelunhaluisia lukijoita. Meillä onkin aika vähän kirjoja, joita luemme uudestaan ja uudestaan, mutta tätä kirjaa on luettu meillä paljon.

Muumipeikko ja Muumipeikon äiti saavat kirjassa matkalleen seuraksi aran pikku otuksen, Nipsun ja tytön nimeltään Tulppaana, jonka siniset hiukset hehkuvat ihmeellistä valoa.

Seurueen matka on enimmäkseen vaarallinen ja raskas. Kärsitään vilua ja nälkää, ja Muumimamma on syvästi huolissaan ja murheellinen Muumipapan kohtalosta. Matkan varrelle osuu useita avuliaita olentoja, joiden myötävaikutuksella matka jatkuu.

Yksi ystävällinen henkilö on vanha herra, joka kutsuu seurueen ihmeelliseen vuoren sisään rakentamaansa maailmaan. Paikka on kuin Vili Vonkan suklaatehdas Roald Dahlin kirjassa Jali ja suklaatehdas (1964). Tove Jansson tosin loi herkkumaailmansa ensin.

Nurmikko kehrätystä sokerista, maito- ja limonaatipuroja, marsipaanikiviä, jäätelölunta, suklaapalloja ja karamelleja notkuvia puita... Alkuun tuntuu kuin olisi tullut paratiisiin, mutta ennen pitkää seurue toteaa, ettei voi elää ilman oikeaa aurinkoa. Sitä paitsi liiasta makeansyönnistä saa vain vatsansa kipeäksi.

Matka jatkuu. Ihan Suomen maisemissa ei taideta liikkua, sillä vastaan tulee palmuja, kaktuksia ja vanha marabuherra.

Vaarat ja kurjuus eivät ole vielä ohi, ja seikkailu saa uuden käänteen, kun Nipsu löytää tulvan nostamasta vedestä pullopostia. Pullon sisältä paljastuu Muumipeikon isän kirjoittama avunpyyntö. Kirje saa Muumimamman purskahtamaan itkuun.

"— Voi minun pikku Muumipeikko parkaani, sinun isäsi on varmaan hukkunut jo kauan sitten!
     — Älä itke, sanoi Muumipeikko. — Ehkä hän istuu puussaan jossakin ihan lähellä. Vesihän laskee kaiken aikaa.
     Niin kuin laskikin. Siellä täällä pisti vedestä jo esiin kukkuloita, kattoja ja seipäitä, ja linnut lauloivat täyttä kurkkua. Heidän nojatuolinsa kellui hitaasti kohti kukkulaa, jolle oli kerääntynyt paljon väkeä, ja kaikki juoksentelivat ympäriinsä pelastamassa tavaroita vedestä."

Vaikka tarinassa on synkkiä sävyjä, siinä korostuu toivo ja usko paremmasta huomisesta. Lopussa kaikki selviää paremmin kuin hyvin. Kuten Tove Jansson sanoi esipuheessansa: "tämä oli tarinoitteni ensimmäinen happy end!"

Teoksessa selviää, kuinka perhe löytää tiensä Muumilaaksoon ja millaisen talon Muumipeikon isä on perheelleen rakentanut.

"Lopulta he tulivat pieneen laaksoon, ja mitään niin kaunista he eivät olleet nähneet koko päivänä. Ja siellä, niityn keskellä, oli talo, joka oli melkein kuin kaakeliuuni, hyvin hieno ja siniseksi maalattu."

Pakolaiset olivat löytäneet kotiin.


Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva
Ruotsinkielinen alkuteos: Småtrollen och den stora översvämningen
Suomennos: Jaakko Anhava
Kustantaja: WSOY 2015


Pieni Helmet-lukuhaaste 2020

Merkitse kirjan listallemme kohtaan 1 "kirja on vanhempi kuin sinä".


Muumi-kirjojen -lukuhaaste

Osallistun tällä postauksella Luetaanko tämä? -blogin Kian muumi-kirjojen -lukuhaasteeseen. Kia haastaa suojelemaan Itämerta lukemalla muumikirjoja. Haaste on osa #MEIDÄNMERI-kampanjaa. Kampanjassa kerätään rahaa sinilevän poistamiseksi Itämerestä. Kia lupaa lahjoittaa jokaista lukemaansa muumikirjaa kohti kaksi euroa osoitteessa https://oursea.fi/fi. Jokainen saa päättää lahjoitettavan summan itse. Kymmenellä eurolla Itämerestä voidaan poistaa 40 kiloa sinilevää.

 

Naistenviikko: Jenni haluaa rakentaa talon

Jennin-päivän kunniaksi tänään luetaan Ulla-Maija Aaltosen kirjoittamaa ja Julia Vuoren kuvittamaa kirjaa Jennin talo.

Julia Vuoren ronskisti piirretty värikylläinen kuvitus ei ole ihan minun makuuni, vaikka näyttääkin oikein pirteältä. Kuvat on selvästi väritetty tietokoneella, kun taas itse arvostan enemmän käsityötä.

Kirja kertoo viisivuotiaasta Jennistä, jonka perheeseen ja sukuun kuuluu paljon jäseniä. Sen luulisi olevan hyvä asia, mutta ongelmana on, että perheessä on yksi jäsen liikaa: vauva. Vauva vie äidin ajan ja huomion, ja Jenni taitaa olla melkoisen mustasukkainen. Ei auta, vaikka äiti selittää, että Jennikin sai vauvana paljon huomiota.

Äiti sentään ymmärtää, että hänen täytyy välillä antaa Jennille kahdenkeskistä aikaa. He lähtevät kahdestaan eväsretkelle metsään. Äiti tekee kuitenkin pahan virheen jäädessään suustaan kiinni juttelemaan naapurin tädin kanssa vauvasta. Silloin Jenni päättää lähteä. Mummun luo on kilometrin matka ja sinne Jenni kipittää.

Jennillä on selvät suunnitelmat tulevaisuutensa varalle ja hän kertoo niistä mummulleen. Hän aikoo tehdä oman talon.

"Minun taloni tehdään ihan pian. Minä otan lapsilisät pankista ja tyhjennän kaikki omat pikkurahapankit. Niissä on seteleitäkin, laskeskelee Jenni."

"Jenni on päättänyt muuttaa kotoa pois nyt kun vauva on pieni ja haitallinen."

Jennin talo on aivan erityislaatuinen. Siinä on paljon tilaa eläimille. On eläinsuojia ja koirien kerhohuone. Jennille on tähtitorni, teatteri, sauna ja uima-allas, kirjasto, piirustushuone ja kummitushuone. Aikuisille tehdään pihalle mökki, jossa ne voivat tehdä aikuisten asioita, kuten katsoa uutiset telkkarista tai siivota.

Niin hauskaa kuin unelmointi onkin, ennen pitkää totuus valkenee mummullekin. Jenni on karkumatkalla ja häntä on etsitty metsästä ja haettu ympäri kylää. Jenni taitaa olla oikein tyytyväinen aikaansaamastaan hälinästä.

Kirjan varsinaisena tarkoituksena on auttaa lasta käsittelemään tunteita, joita uuden perheenjäsenen saapuminen voi aiheuttaa. Kateuden ja hylätyksitulemisen tunteet ovat luonnollisia, kun ei enää itse olekaan perheen keskipiste. 

Ainoana lapsena tyttäreni ei ole joutunut käsittelemään tällaisia tunteita ja hän ohitti kokonaan tämän sanoman. Sen sijaan kirja pisti hänen mielikuvituksensa laukkaamaan ja hän alkoi suunnitella, millainen olisi hänen oma talonsa. Kirjat, jotka saavat lapsen mielikuvituksen liikkeelle, ovat ihan parhaita!

Näin viisivuotiaani kertoo omasta talostaan:

"Siellä on parvekkeella oleva makkari, mutta mä en nuku siellä talvella. Talvella sinne on varattu onnen huone, jossa on Frozen-sänky. Mulla on siellä yölamppu. Se ei oo kirkas, vaan tosi himmeä.

Sitten sinne tulee kirjastohuone, jossa ois paljon kirjoja ja kauniit hyllyt ja kauniit kirjojen kannet. Mä teen itse ne kannet, että ne on kauniit. 

Siellä on kolmiohuone, jossa on leikkihuone. Ympyrähuoneessa voi juosta ympyrää tai leikkiä pehmoilla tai tehdä jekkuja. On myös tanssihuone ja huone, jossa on ihania mekkoja. Musta tulee kymmenvuotiaana muotisuunnittelija. Mä suunnittelen mekkoja, kaulahuiveja, kankaita ja maitotölkkejä. Sulle mä teen lehmämekon. 

Se talo tulee mulle kymmenvuotiaana. Siinä on kaikkia sateenkaarenvärejä, ja valkoista ja mustaa, jotka ei oo oikeasti värejä. Siellä on sulle vierashuone, jonne sä voit tulla kylään. Mä voin suunnitella sulle ihanan peiton, luumunliilan. 

Mä en rakenna omaa taloa. Mä etsin vapaan talon. Voin suunnitella ja ostaa sinne huonekaluja. Mua ei haittaa, vaikka sen talon alla asuisi rottia."


Ulla-Maija Aaltonen: Jennin talo
Kuvitus: Julia Vuori
Kustantaja: Otava 1990 
 

Osallistun postauksella Tuijatan naistenviikkohaasteeseen

Naistenviikko: Riikka kiintyy isän kassiin

Naistenviikko pyörähtää tänään käyntiin Riikan nimipäivällä. Oli melko hankalaa löytää kirjaa, jossa olisi Riikka pääosassa, mutta lopulta löytyi Ulf Sindtin kirjoittama ja Mati Leppin kuvittama Riikan ja Roopen kassileikki. Vaikka suomenkieliseen nimikkeeseen on nostettu Roope Riikan rinnalle, kirjan kiistaton päähenkilö on juuri Riikka. Ruotsinkielisen alkuteoksen nimi on yksinkertaisesti Bullen och väskan.

Kirja on kertomus siitä, kuinka lapsilla on joskus tapana omia muiden tavaroita ja jumiutua johonkin tiettyyn asiaan. 

Hiiriperheen isä on ostanut itselleen uuden hienon putkikassin. Lapset Riikka ja Roope näkevät kassissa heti potentiaalia leikkeihinsä. Leikeissä putkikassi muuttuu kanootiksi, lentokoneeksi ja junaksi.

Roope ymmärtää, että leikitkin loppuvat aikanaan, mutta illan tullen pikkusisko Riikka ei halua luopua kassista. Hän nököttää itsepäisesti kassissa, vaikka häntä houkutellaan jätskillä ja uudella hammastahnalla.

Riikka ei ainoastaan nuku kassissa, vaan lähtee kassissa myös päiväkotiin. Kassivillitys tarttuu pian ryhmän muihinkin lapsiin.

"Muutaman päivän kuluttua isät ja äidit kyllästyvät kantamaan lapsiaan kassissa. Ja päiväkodin täditkin haluaisivat välillä mennä leikkipuistoon.
Illalla äiti sanoo päättäväisesti:
- Meitä nauravat jo harakatkin. Riikka täytyy saada ulos kassista!
Mutta Riikka huutaa niin kovaa, että äidin ja isän on tukittava korvansa pumpulilla." 

Kun kassi otetaan Riikalta väkisin pois, hän on hapan kuin sitruuna. Hän sortuu tuhmuuksiin, ei nauti asioista, joista yleensä pitää, eikä piristy edes eläintarhakäynnistä.

Roope lopulta keksii keinon, jolla Riikka saadaan luopumaan isän uudesta kassista.

Tarina alkoi olla viisivuotiaalleni jo vähän liian yksinkertainen. Kirja sopisi hyvin luettavaksi uhmaikäisen lapsen perheessä, jolloin se voisi toimia vertaistukena tahtojen taisteluiden keskellä eläville vanhemmille.

Pidin kirjassa eniten Mati Leppin kuvituksesta. Hiiri-isä kävelemässä mustikkametsässä on ihanan sadunomainen näky, ja tuo mieleen mustikkametsän Elsa Bescowin kirjassa Pikku Puten seikkailu mustikkametsässä. Toisaalta kuvissa näkyy tavallista arkea sellaisena kuin se voisi näyttäytyä myös ihmiskodeissa.

Mati Lepp on palkittu vuonna 1998 Ruotsin kirjastoliiton jakamalla Elsa Bescow -palkinnolla parhaasta ruotsalaisesta lasten kuvakirjasta. Voittoisa teos oli Leppin ABCD-boken (Bonnier Carlsen 1997).


Ulf Sindt: Riikan ja Roopen kassileikki
Kuvitus: Mati Lepp
Ruotsinkielinen alkuteos: Bullen och väskan
Suomennos: Marja Kyrö
Kustantaja: Tammi 2001

Osallistun postauksella Tuijatan naistenviikkohaasteeseen

Heinähattu ja Vilttitossu myllersivät tunteitani

Toisella tytöistä on aina päässään lierihattu, josta hän ei luovu koskaan, sillä hän arvelee olevansa kauniimpi hattu päässä. Toisen tytön varpaita palelee jatkuvasti, niin kesällä kuin talvella, ja siksi hänellä on aina töppöset jalassaan.

Viime aikoina tyttäreni leikeissä ovat seikkailleet Heinähattu ja Vilttitossu. Sinikka ja Tiina Nopolan luomien Kattilakosken siskosten seikkailuista oli luettu tarhassa, ja tyttäreni janosi lisää. 

Hahmot olivat tyttärelleni ennestäänkin tuttuja, sillä olemme lukeneet aiemmin kirjan Heinähattu, Vilttitossu ja Kalju-Koponen (Tammi 2012). Se on sarjan kirjoista kaikkein kuvakirjamaisin. Tarina on sen verran lyhyt, että se on luettavissa yhdeltä istumalta. Se upposi tyttäreeni jo silloin kun hän ei vielä jaksanut kuunnella pitkiä lastenromaaneja.

Olemme äskettäin lukeneet kaksi pidempää Heinähattu ja Vilttitossu -kirjaa: Heinähattu, Vilttitossu ja Littoisten riiviö sekä Heinähattu, Vilttitossu ja hupsu enkeli. Päätin esitellä näistä ensimmäiseksi mainitun, sillä jostain syystä se aiheutti minussa tunnemylläkän. Ehkä kyse on siitä, että kirja aloitti kohdallamme siirtymisen kuvakirjoista kohti lastenromaaneja.

Kaikissa kolmessa mainitsemassani Heinähattu ja Vilttitossu -kirjassa on Salla Savolaisen värikäs ja iloinen kuvitus, mikä suuresti miellyttää tytärtäni. Littoisten riiviö ilmestyi itse asiassa alun perin vuonna 1999 Markus Majaluoman kuvittamana, mutta Heinähatun ja Vilttitossun viettäessä 25-vuotisjuhlaansa vuonna 2014 kirjasta julkaistiin uusi Salla Savolaisen kuvittama laitos. Tänä vuonna Heinähattu ja Vilttitossu täyttävät siis jo 30 vuotta.

Kirjassa jahdataan riiviötä, joka on heittänyt konstaapeli Rillirouskua vesi-ilmapallolla päähän. Riiviö on niin hirveä, että Hanna-äiti on joutunut pakenemaan sitä vaatekaappiin. Kirjassa kärsitään myös sisarkateudesta ja pidetään mykkäkoulua. 

Kirjan henkilöt eivät oikein herättäneet sympatioitani. Heinähattu ja Vilttitossu näyttäytyivät epämiellyttävän toraisena kaksikkona. En usko, että me oman sisareni kanssa olisimme koskaan olleet niin pahasti sotajalalla toisiamme vastaan kuin Heinähattu ja Vilttitossu tässä kirjassa. Sisarukset eivät tunnu sietävän toisiaan lainkaan.

Vanhemmat, joita kutsutaan Matiksi ja Hannaksi eikä isäksi ja äidiksi, vaikuttavat melko kykenemättömiltä vanhemmiksi. He eivät useinkaan ole oikein tilanteen tasalla ja sortuvat itsekin lapsellisiin keinoihin.

Ehkä kirjan henkilöt tuntuivat minusta niin vastenmielisiltä, koska alitajuisesti tunnistin heissä omia heikkouksiani. Erityisesti minua kosketti heti kirjan alussa oleva kohtaus, jossa Hanna on ompelemassa nappia, kun Vilttitossu pyytää häntä auttamaan vesi-ilmapalloleikissä. 

"- En minä nyt ehdi, pitää ommella nappi! hän huusi.
   - Miksi me emme tee koskaan mitään kivaa? Vilttitossu kysyi.
   Hanna istahti nojatuoliin ja mietti Vilttitossun sanoja.
   Miksi valitsen Vilttitossun sijasta napin? Miksi en heittäydy hänen leikkeihinsä? Jääkö Vilttitossulle lapsuudestaan lainkaan mukavia muistoja? Jääkö hänelle hauskoja tarinoita, joita hän voi kertoa harmaapäisenä mummona lastenlapsilleen? Miten mainio äiti minulla oli, ja miten hauskaa meillä oli, kun täytimme ilmapalloja vedellä!
   - Täytetään! Hanna huudahti. - Sinun on saatava lapsuusmuistoja."

Aika usein sitä huomaa itsekin valitsevansa pyykit tai tiskit tai jotain muuta muka tärkeää lapsen kanssa leikkimisen sijaan. Syyllisyys nipistää rinnassa, kun lapsi jo neljättä päivää puhuu, että voidaanko tänään leikkiä ravintolaa. 

En vaan oikein pidä leikkimisestä. Lukeminen ja lautapelit ovat kivoja ja legoilla rakentelu sekä nukkekodin sisustaminen ihan mukavaa, mutta leikkiminen... Lapsi istuttaa sinut tuolille ja sanoo, että se on juna ja pyytää kuuluttamaan juna-asemia. Silloin täytyy vain purra hammasta ja hokea mielessä Hannan innoittamana "lapsuusmuistoja, täytyy antaa lapsuusmuistoja".

Heinähatuissa ja Vilttitossuissa on se hyvä puoli, että niitä ei ole kirjoitettu pelkästään lapsille, vaan kirjailijat ovat ottaneet huomioon myös aikuislukijat. Lukiessani nauroin välillä vedet silmissä jollekin, mikä ei ihan avautunut tyttärelleni. "Äiti, lopeta. Sä et saa nauraa! Lue!" hän komensi. Mutta tietenkin nauran, jos naurattaa.

Kun saimme kirjan luettua ja tyttäreni olisi halunnut heti aloittaa toisen Heinähattu ja Vilttitossu -kirjan, minulle tuli jotenkin haikea ja hätääntynyt olo. Tähänkö on nyt tultu, että meillä luetaan vain lastenromaaneja? Entäs kuvakirjat? Lopetammeko nyt kuvakirjojen lukemisen? Minähän rakastan kuvakirjoja! Nautin, kun näen, miten kuvittaja on pukenut sanat kuviksi.

Pelästyin syyttä suotta. Vaikka olemme sittemmin lukeneet jo yhden Risto Räppääjän ja aloittaneet Uppo-Nallen, ja tyttäreni on toivonut seuraavaksi Marikkia, hän kuuntelee yhä mielellään myös kuvakirjoja. 

Huhtikuun Meidän Perhe -lehden lukemista käsittelevä artikkeli* tarjosi sekin minulle lohtua. "Kuvakirjoilla ei ole ikärajaa" siinä julistettiin. Artikkelin mukaan kuvakirjoja kannattaa lukea isommillekin lapsille, sillä kuvat auttavat keskittymään ja pysymään kiinni juonessa. 

Artikkelissa myös vinkattiin, että kuvakirjoja lukemalla mahdollisesti yksinäiseltä tuntuvasta lukemisesta voi saada sosiaalisempaa, sillä isokokoisen kuvakirjan äärelle mahtuu isompikin joukko lukemaan ja keskustelemaan kirjasta. 

Eiköhän meilläkin lueta kuvakirjoja vielä pitkään. Ja voinhan minä lukea niitä omaksi ilokseni vielä sittenkin, kun tyttäreni pitää niitä jo liian lapsellisina.


Sinikka & Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja Littoisten riiviö
Kuvitus: Salla Savolainen
Kustantaja: Tammi 2014


VIITTEET
* Virve Järvinen: Kadonneen kipinän metsästys. Meidän Perhe huhtikuu 2019.


VINKKI
Uusi Heinähattu ja Vilttitossu -kirja ilmestyy heinäkuussa. Sen nimi on Heinähattu, Vilttitossu ja kana. Laitoin jo varauksen kirjastoon.