Tiitiäisen aika -näyttely vie Kirsi Kunnaksen saturunomaailmaan

Kirsi Kunnaksen runomaailma on herätetty henkiin mitä viehättävimmällä tavalla Päivälehden museossa Helsingissä. Tiitiäisen aika -näyttelyyn on koottu värikkääksi kokonaisuudeksi runokuningattaren rakastetuimpia runoja ja runojen kuvittajien taidonnäytteitä eri vuosikymmeniltä. Museovieraasta tuntuu kuin pääsisi astumaan sisään Kunnaksen satumaiseen runomaailmaan.

Kävin näyttelyssä lauantaina kahdeksanvuotiaan tyttäreni kanssa. Hän ei ole koskaan erityisemmin pitänyt runoista, mutta tykkäsi silti näyttelystä. Näyttelytila oli täytetty Kunnaksen runoilla. Niitä oli seinillä, lattiassa ja katosta riippumassa.

Kirsi Kunnas on vaikuttanut niin monella vuosikymmenellä, että suurimmalla osalla suomalaisista lienee jonkinlaisia muistoja hänen lastenrunoistaan. Kunnaksen tie yhdeksi Suomen rakastetuimmista lastenrunoilijoista alkoi vuonna 1956, kun hänen ensimmäinen lastenrunokirjansa Tiitiäisen satupuu ilmestyi WSOY:n kustantamana.

Maija Karman kuvitus on osa teoksen viehätystä

Nimimerkki  T. H—u. kirjoitti Tiitiäisen satupuusta Helsingin Sanomien arvostelussa 23.12.1956:

"'Tiitiäisen satupuu' sisältää sekä raisun huvittavia että suorastaan lyyrisen herkkiä runoja, mutta kaikissa on selvä lapsellisen maan tuntu ja kaikki ovat myös sellaisia, että ne käyvät aikuisenkin makuun."

Juuri runojen kaksitasoisuus on aina ollut Kunnaksen vahvuus. Lastenrunot on kirjoitettu niin, että aikuisetkin nauttivat niistä.

Helsingin Sanomien haastattelussa 17.1.1992 Kirsi Kunnas sanoi: "Olen kirjoittanut näin 1950-luvulta asti. Kirjoitan ympäröivästä maailmasta ja ajasta, siinä liikkuvista asioista. Runo voi hyvin toimia niin, että aikuinen vastaanottaa sen ajatuksellisen huumorin tai filosofisen viestin. Lapsi nauttii kielen leikeistä."

Kun katselin museovieraita, tuntui että Kunnas tosiaan oli onnistunut hurmaamaan runoillaan niin aikuiset kuin lapsetkin. Näyttelyssä näkyi kaikenikäisiä vierailijoita. Toki oli lapsiperheitä, mutta myös pariskuntia tai ystävyksiä ilman lapsia. Lapset nauttivat lähinnä näyttelyn vuorovaikutteisuudesta, kun taas aikuisia puhuttelivat eritoten Kunnaksen mestarilliset tekstit.

Näyttelytilan hallitsevin elementti oli suuri satupuu, jonka rungossa oli koloja kurkisteltavaksi ja jonka oksilta riippui runsaasti runoja.

Tiitiäisen satupuu

Satupuun sisällä hämärässä kiehui ja kihisi maagisen hienosti valoinstallaationa toteutetut perunat suuressa kattilassa. Kirsi Kunnas luki videolla Tiitiäisen satupuussa ilmestynyttä runoaan Kattila ja perunat: "...Voi tätä hoppua hoppua hoppua huusivat perunat, voi tätä hoppua ei tule loppua loppua loppua..."

Kattila ja perunat

Kunnaksen runoissa mielikuvitus kukoistaa. Kaikki on mahdollista. Perunat puhuvat. Lehmä sitoo siivet selkään ja lentää lypsämään kuuta.

"Kirjava lehmä ja kirjava kissa
sitoivat selkäänsä siivet,
lensivät puiden latvuksissa
ja mustasti suihkivat siivet. - -"

Tiitiäisen satupuun Lypsymatka-runon lentävä lehmä

Tiitiäisten satupuun jälkeen Kunnas palasi tiitiäisten maailmaan vielä useaan otteeseen eri vuosikymmeninä.

Tiitiäisen satupuuta seurasi Tiitiäisen tarinat (1957), jossa Kunnas kirjoitti suorasanaisia satuja.

Runokokoelma Puupuu ja käpypoika (1972) on siitä kiinnostava, että sen on kuvittanut Kirsi Kunnaksen poika Martti Kunnas 13-vuotiaana. Puupuu ja käpypoika -kokoelmasta näyttelyyn oli päässyt ainakin hauska runo Sadan lapsen talo.

"Siinäpä talossa vasta
on vilskettä, melskettä, molsketta,
jossa juoksee sata lasta - -"

Sadan lapsen talo

Runoteoksesta Tiitiäisen pippurimylly (1991) Tero Liukkonen kirjoitti kirja-arviossaan Helsingin Sanomissa 19.10.1991: "Turha ennustaa tuleeko Tiitiäisen pippurimyllystä yhtä pysyvä klassikko kuin Tiitiäisen satupuu on ollut. Uusissa runoissa on ainakin samaa monitasoisuutta, juoksutusten älyä ja iloa."

Tiitiäisen tuluskukkarossa (2000) Kunnas lähestyi runoja aakkosten kautta. Runot on järjestetty otsikkonsa mukaan aakkosiin A:sta Ö:hön, Ajatuksesta Öhky-Ölppösten sukutarinaan. Tähän kokoelmaan kuuluu muun muassa aivan hurmaavan hienosti kiteytetty runo Huono omenasato:

Vielä 95-vuotiaana Kirsi Kunnakselta ilmestyi runokokoelma Tiitäisen metsä (2020). Se oli koostettu hänen vanhoista runoistaan. Kunnaksen ajatuksena oli, että uudessa ympäristössä vanhat runot olisi ehkä tulkittavissa uudella tavalla. Metsä miljöönä on kiehtova. Kokoelmaan sisältyy runo, johon tykästyin näyttelyssä eniten, Lillukka Lillin salaisuus:

"Tiedätkö että pensaikossa
on salakäytävä (jota ei näy)
salainen paikka jossa
kukaan muu ei käy  - -

Siellä on salainen ovi,
josta ei puhua sovi - -"

Lillukka Lillin salainen ovi

Tiitiäisen metsässä vilistää eläinten lisäksi monenlaisia satuolentoja. Niistä Metsähiisi saman nimisestä runosta oli visualisoitu näyttelyyn hienosti.

"- - Kun se oli yksinäinen
se kuin jättiläinen
vuoren täytti.
Näytti
siltä niin kuin vuori
olis ollut pelkkä hiiden kuori. - -"

Toki Kunnakselta ilmestyi yli 70-vuotisen runoilijauransa aikana muitakin teoksia kuin edellä mainitut. Hän kirjoitti myös aikuisille. Esikoisteos, runokokoelma Villiomenapuu (1947) oli nimen omaan aikuisten runoutta.

Kunnaksen lasten runoteoksia oli luettavissa näyttelyssä. Valitettavasti vain harva jaksoi pysähtyä kirjan ääreen.

Runoista saattoi onneksi nauttia myös kuunnellen ja katsellen. 

Näyttelystä lähdettyämme tytärtäni jäi vaivaamaan yksi asia: Mikä se tiitiäinen oikein on?

Kieltämättä näyttelyssä asiaa ei oikein valotettu, mutta vastaus löytyy Tiitiäisen satupuusta runosta Tiitiäisen tuutulaulu: "Tiitiäinen metsäläinen pieni menninkäinen, posket on tehty puolukasta, tukka naavatuppurasta, silmät on siniset tähdet - -".

Tiitiäisen aika -näyttely
30.10.2022 asti
Päivälehdenmuseossa, Ludviginkatu 2-4, Helsinki
ma-su klo 11-17
Vapaa pääsy

Kaikki kuvat on kuvattu Päivälehden museon näyttelyssä Tiitiäisen aika.

Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka vie stiguttajien maailmaan — ja minä opin mitä se tarkoittaa

Kalle Veirton uusin lastenromaani Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka ja Kurko Kökköläinen (Karisto 2022) oli minulle aika erikoinen lukukokemus. Äitini nimittäin luki sen minulle ääneen. Tai no, ei hän sitä varsinaisesti minulle lukenut vaan kahdeksanvuotiaalle tyttärelleni, mutta kuulin kyllä kaiken keittiöhommissa puuhaillessani.

Kirja on peräti yhdeksästoista osa Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka -sarjassa. Ei pahemmin haitannut, vaikkei kukaan meistä ei ollut tutustunut sarjaan aiemmin.

Kirjan kertojahahmo on alakouluikäinen Henkka Virtanen, jolla on kaverinsa Jiikoo Kivimutkan kanssa etsivätoimisto. Etsivätoimiston päämaja Eppiiai sijaitsee Pumpputiellä jonkinlaisessa vajassa Virtasten takapihalla.

Kirjan alussa valtakunnallinen Kunditkin on herkkii ja lukee kirjoi -kiertue 😂 saapuu lahtelaiskouluihin. Kivimutkan koululla kirjailija Jim Juudas Kalkku käy kertomassa vauhdikkaista nettipelaamista käsittelevistä kirjoistaan sekä tyttöystävänsä kanssa kirjoittamastaan teoksesta nimeltään Kirja uusille ihmislapsille 😂.

"'Se ei ole kirja tytöille eikä pojille eikä kenellekään muulle vaan kaikille maapallomme ihmislapsille', Kalkku selitti Kivimutkan koululla.
   Siinä kohtaa Kivimutka oli nostanut kätensä ja saanut luvan kysyä.
   'Ole hyvä!'
   'Jos se ei ole kirja tytöille eikä pojille eikä kenellekään muulle, niin miten se voi olla kirja kaikille ja miksi sellaista kukaan lukisi?'"

Nauroin vesissä silmin 😂. Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka ja Kurko Kökköläinen oli aika selvästi kirja pojille. Siinäkin liikuttiin pelimaailmassa, ei tosin nettipelimaailmassa niin kuin fiktiivisen Kalkun kirjoissa, vaan Stiga-lätkämaailmassa.

Tapahtumat käynnistyvät, kun Kivimutka päätyy ottamaan kirjailija Kalkun kanssa erän Stigalla. Selviää, että Kivimutka onkin aika taitava stiguttaja, suoranainen stigamestari. Niinpä parin viikon päästä Kivimutka saa kutsukirjeen Suuren Stiga-lätkäkiertueen eli CHL/China High Voltage League Stiga Tournamentin haastajaturnaukseen Lahden Isku Areenalle.

Alkuun olin ihan pihalla, mistä oli kyse. Ymmärtämistä vaikeutti ehkä se, että en lukenut tekstiä itse ja puuhailin kuunnellessani muuta. En myöskään nähnyt kuvitusta. Jari Paanasen mustavalkoista piirroskuvitusta oli kirjassa tosin hyvin niukasti, mutta olisihan se ollut informatiivista.

Kyse oli siis pöytäjääkiekosta. Pöytäjääkiekon haastajaturnauksen mestaruudesta kisaillaan melkein koko kirjan ajan.

Jiikoo Kivimutka ilmoittautuu kisaan pelaajanimellä Marsalkka Stig A Mannerhemmo. Asenne on kohdillaan: "Turha koittaa, Jiikoo voittaa!" Henkka Virtanen pääsee mukaan hänen avustajanaan.

Turnauksessa pelaa myös pöytäjääkiekon lyömätön mestari Kurko Kökköläinen alias Keisari Kökkö-Kakkiainen alias Ville-Kristian Kalliainen, jolla myös on asenne kohdillaan: "Armoa ei pyydetä eikä anneta!"

Kymmenennen luvun kohdalla aloin ihmetellä, eikö kyseessä pitänyt olla jonkinlainen dekkari, jos kerran kirjan nimessä mainitaan sana etsivätoimisto. Pahaenteisesti Henkka pian totesi: "Sen iltapäivän ajan mun Sherlock-puoleni uinui ja alistui avustaja Virtaselle, jota pompotti tähtipelaaja Jiikoo alias Marsalkka".

"Turnaus oli yleisilmeeltään pelkkää pelaamista taukojen ja sämpylöiden säestyksellä. Yksi voitti, toinen hävisi. Ja sitten vaihtuivat pelaajat puikoissa, ja sama kaava toistui."

Aloin jo vaipua koomaan, mutta sitten rupesi kuin rupesikin tapahtumaan. Henkan Sherlock-puoli sai karistaa unet silmistään. Kertomus imaisi viimein minutkin kunnolla mukaansa, ja halusin vain koko ajan tietää, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Kirjan lopussa olimme kaikki kolme eri-ikäistä tyttöä/naista sitä mieltä, että kirja kannatti lukea. Meistä se oli poikakirja, vaikka saattaahan jotain tyttöäkin oikeasti kiinnostaa Stiga-lätkä ja Stiga-lätkäturnauksen pitkällinen kuvaaminen. Minä olin kuitenkin kuin kala kuivalla maalla sitä kuunnellessani.

Oli silti virkistävää pistäytyä ihan vieraaseen maailmaan. Sehän juuri on lukemisessa parasta, että varsin vähällä vaivalla pääsee tutustumaan asioihin, joihin ei koskaan tule törmänneeksi arkimaailmassa.

Kirja oli sitä paitsi hauska. Hörähtelin vähän väliä. Veirton kieltä ja sanavalintoja oli kiinnostava kuunnella. Teksti oli melkoista sananrieskaa (sananrieska-sanan aion ehdottomasti lainata Veirtolta omaan kielenkäyttööni — ihan mahtava ilmaisu!).

Äitini antoi pisteitä siitä, että kirjan teksti on ladottu suurin kirjaimin ja väljin rivinvälein. Se helpottaa niin nuoren kuin vanhankin lukemista. Kirja oli varsin nopealukuinen, vaikka siinä onkin 149 sivua. Ihan yhdellä kertaa ei äitini sentään saanut sitä meille luettua, vaan joutui jatkamaan vielä seuraavana päivänä. Ei urakkaan silti kovin montaa tuntia kulunut.

"No, aiotteko lukea vielä muita Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka -kirjoja?" äitini kysyi. Kukapa tietää. Ehkä aiommekin. Kirjoilla on mielikuvitusta kutkuttavia nimiä, kuten:

• Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka ja hitonmoinen lohisoppa
• Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka ja Kirjastokarju
• Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka ja Sherlock Holmesin jalanjäljet
• Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka ja kauppakeskuksen kummitus
• Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka ja laulava joulupukki

Oletko sinä lukenut Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka -sarjaa? Mitä olet pitänyt siitä?

Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta.

Reading Habits Tag — Tyttären ja äidin vastaukset

Tänään voisi olla juuri hyvä hetki kirjalliselle haasteelle. Valitsin kirjasomessa kiertelevän varsin tunnetun ja vanhan Reading Habits Tagin. Kysymyksiin vastaavat tässä äiti ja tytär eli minä (Ä) ja kahdeksanvuotiaani (S). Pidemmittä puheitta mennään asiaan.


1. Onko sinulla kotona tietty paikka lukemiseen?

S: Ei. Yleensä luen omassa huoneessa sängyllä. Lukuläksyn luen sohvalla tai olohuoneen lattialla.

Ä: Ei, mitään virallista lukunurkkaa ei ole. Iltaisin ennen nukkumaanmenoa luen sängyssä. Muulloin voin lukea missä vaan: sängyllä, sohvalla, keittiön pöydän ääressä...


2. Kirjanmerkki vai mikä tahansa paperinpala?

S: Mikä tahansa paperinpala. Mun kirjanmerkit on yleensä kustantajilta saatuja mainosmerkkejä. On Harry Potteria, Mimmi Lehmää, Mustan kuun majataloa... Mutta jos en löydä merkkiä, voin laittaa väliin mitä tahansa tai sitten en laita mitään.

Ä: Minulla on ihania "virallisia" kirjanmerkkejä. Aika monet ovat taideaiheisia ja ostettu museomyymälöistä. On nahkaisia Italian tuliaisia ja jopa kaksi ristipistoin koristeltua, jotka olen kirjonut ihan omin pikku kätösin. Silti kirjan väliin voi sujahtaa mikä tahansa käteen osuva lappu, aika usein kirjaston lainauskuitti tai vaikka lehdestä reväisty suikale. Käytän myös noita samoja mainosmerkkejä kuin S.


3. Voitko lopettaa lukemisen mihin kohtaan tahansa vai täytyykö sinun lukea luku loppuun tai tietty määrä sivuja?

S: Mähän siis merkitsen lukutavoiteruudukkooni luetut sivut eli en jätä sivua kesken. Silloin sitä ei voisi merkata.

Ä: En mielelläni lopeta kesken aukeamaa, mutta luen aina loppuun seuraavalle aukeamalle jatkuvan virkkeen, yleensä myös koko kappaleen. Usein käy niin, että en ihan maltakaan keskeyttää aukeaman vaihtuessa ja jatkan lukemista. Sitten huomaan, että minun piti lopettaa lukeminen jo monta sivua sitten ja etten kerta kaikkiaan voi enää jatkaa. Silloin sivu saattaa jäädä kesken, mutta jatkaessani lukemista aloitan taas sivun alusta.


4. Syötkö tai juotko lukiessasi?

S: En. 

K: En kai yleensä. Toisaalta luen kyllä usein syödessäni ruokapöydän ääressä. Joskus kun haluan oikein rentoutua ja nauttia lukemisesta, minulla voi olla suklaata vieressäni.

5. Multitaskaatko: musiikkia tai TV:tä lukiessa?

S: Ei.

K: Ei.


6. Yksi kirja kerrallaan vai useita kesken yhtä aikaa?

S: Useita. Mulla voi olla koulussa pari kirjaa kesken ja kotona pari ja sitten vielä se, jota äiti lukee ääneen. Ei aina jaksa lukea samaa kirjaa.

Ä: Suurimman osan elämääni olen ollut "yksi kirja kerrallaan" -tyyppi, mutta viime aikoina olen luisunut useiden kirjojen tielle. Minulla on yleensä kesken jokin lukuromaani ja mahdollisesti samaan aikaan jokin tietokirja. Jos olen ostanut äänikirjakuukauden, voi paperikirjojen lisäksi olla kesken pari äänikirjaa. Sitten on tietysti kirja, jota luen S:lle ääneen. Jos saan hyvän arvostelukappaleen, saatan alkaa lukea sitä heti, vaikka muitakin kirjoja on kesken.


7. Luetko kotona vai kaikkialla?

S: Kotona ja koulussa. Kirjastossa. Junassa ja bussissa. Joskus metrossa, jos menen Espooseen asti. Kesällä ulkona. Kerran olen lukenut kahvilassa.

Ä: No joo, kaikkialla on varmaan oikea vastaus, vaikka meinasin ensin vastata kotona. Tuntuu, että viimeiset reilut pari vuotta olen ollut enimmäkseen vain kotona. Nyt tulee taas liikuttua ja luettua enemmän muuallakin kuin kotona.


8. Luetko ääneen vai hiljaa mielessä?

S: Hiljaa mielessä. Ei kun vain mielessä, eihän mielessä voi lukea hiljaa. Pienenä luin ääneen, en enää.

K: Jos luen S:lle, niin tietysti ääneen, muuten mielessä. Fun fact: Silloin kun opiskeluaikana luin suurimman osan valveillaoloajastani, äänihuuleni rasittuivat, vaikka siis luin kyllä hiljaa mielessäni. Nyt olen oppinut pois tuosta tavasta, paitsi vieraskielistä tekstiä lukiessa saattaa vieläkin käydä niin.


9. Kurkitko tulevia sivuja tai jätätkö välistä sivuja lukematta?

S: Kyllä kurkin! Tietenkin. Kai säkin kurkit. En jätä sivuja väliin.

Ä: En ikinä kurki eteenpäin! Paitsi saatan kyllä vilkaista montako sivua on vielä ennen luvun loppua, mutta varon lukemasta sivuja. En jätä sivuja välistä, paitsi jos olen jo lukenut kirjan aiemmin tai kuunnellut sen äänikirjana. Silloin saatan hypätä jotain yli, mutta tällöin on aina kyse tietokirjasta.


10. Napsautatko kirjan selkämyksen rikki vai pidätkö ehjänä?

S: Häh?

Ä: Pelkkä ajatus selkämyksen rikkomisesta saa minut näkemään punaista ja höyryn nousemaan päästäni. Ehdoton EI! S napsautti vauvana ja taaperona jokaikisestä pahvikirjastaan selän rikki. Kirjoja ei voinut myydä eteenpäin, kun ne olivat kaikki niin hajalla ja teipattuja (osa myös purtuja).


11. Kirjoitatko kirjoihisi merkintöjä?

S: Häh? En.

K: En. Olen kyllä joskus tehnyt niin... Mutta siis ei, en enää.

Isäni on hipsteri on paras kirja maailmassa — ainakin jos uskoo 8-vuotiastani

"Kaikista paras kirja maailmassa, mikä me ollaan luettu", oli kahdeksanvuotiaani ensireaktio, kun saimme loppuun Tomi Kontion ja kuvittaja Elina Warstan lastenromaanin Isäni on hipsteri (Teos 2022). Muutaman päivän päästä hän vielä spontaanisti tarkensi arviotaan: "Se oli ehkä kivoin pitkä kirja, joka me ollaan luettu."

Se on aika paljon sanottu lapselta, joka yleensä kirja-arviota kysyttäessä kohauttaa välinpitämättömästi olkapäitään ja sanoo: "Ihan kiva". Viime aikoina hänen suustaan on kuulunut muutamia kertoja jopa: "Tylsä."

Mutta kyllähän tyttärestä koko ajan lukiessa näki, että hän todella piti kirjasta. Luimme 112-sivuisen kirjan kahdessa erässä, sillä ääneni ei kestänyt sen lukemista yhtä kyytiä. Muuten olisimme varmaan lukeneet saman tien koko kirjan.

Myös minun mielestäni Isäni on hipsteri on hyvä. Se kuuluu ehdottomasti sellaisiin kirjoihin, joista lapsi ja aikuinen molemmat nauttivat. Kirjassa meitä huvittivat ja koskettivat ehkä vähän eri asiat, mutta kumpikin löysi itseään kiinnostavan tason.

Kirja kertoo neljäsluokkalaisesta Nuutista, joka saa mysteerin ratkaistavakseen. Hänen luokkatoverinsa Selman äiti on Selman mukaan sanonut, että Nuutin isä on hipsteri. Koska ei Nuutti eikä Selmakaan tiedä, mitä hipsteri tarkoittaa, asia pohdituttaa. Vähän kuin huomaamatta Selma alkaa lyöttäytyä yhä useammin Nuutin seuraan.

Kirja etenee vähän salapoliisitarinan tapaan. Lapset kuulustelevat tahoillaan "epäiltyä" ja "todistajaa" ja painavat mieleensä hipsterin tuntomerkkejä:

• punainen kustoo (Cousteau)-pipo
• parta
• kummallinen polkupyörä
• outo työ englanninkielisine ammattinimikkeineen...

Nuutti ja Selma yrittävät kerätä tietoa, vaikka välillä tuntuu, että olisi vain paras luovuttaa. Mutta eihän se käy! "Hipsterit ovat alkaneet kiehtoa minua", päättäväisellä luonteella varustettu Selma tokaisee.

Täytyy siis ottaa käyttöön järeämmät keinot ja varjostaa "epäiltyä". Nuutti ja Selma vakoilevat Nuutin isää agentti Hillaksi ja agentti Mansikaksi muuntautuneina. 

Agenttileikeistä seuraa ikävyyksiä, mutta lopulta hipsteriasia selviää. Ja kenties seikkailu on ikävyyksistä huolimatta alku jollekin hyvälle ja suurenmoiselle.

Mikä kirjasta sitten teki niin erinomaisen? Syitä on monia. Tässä joitain niistä:

1. Tomi Kontio on loistava kirjoittaja. Pidän myös hänen tavastaan katsoa maailmaa. Olemme lukeneet aiemmin Kontion kirjoittamia kuvakirjoja koirasta nimeltään Kissa, kissasta nimeltään Koira ja miehestä nimeltään Näätä. Olemme pitäneet kovasti niistäkin. Elina Warsta on kuvittanut myös kuvakirjasarjan. Varmaan siitä syystä Nuutin isä muistutti tyttäreni mielestä Näätää.
   
   
2. Salapoliisitarinan kaltainen rakenne kirjassa oli kiehtova, vaikkei mistään varsinaisesta dekkarista ollutkaan kyse.
   
   
3. Tekstissä oli hienoa leikittelyä kielellä. Tytär nautti oppiessaan uusia sanoja ja käsitteitä. Paikoitellen kieli oli runollisen kaunista.
   
   
4. Kirjassa käsiteltiin hipsteriteeman lisäksi syviä tunteita, ja ne oli kuvattu koskettavasti. Rivien väleistä pystyi lukemaan paljon sellaista, mitä ei sanottu suoraan.
   
   
5. Kirjan sukupuoliroolit tuntuivat raikkailta. Äidit olivat poliiseja ja muurareita. Isä konmaritti, hoiti säntillisesti kotityöt ja etsi pumpulinpehmeitä nautintoja.
   
   
6. Hipsterit ovat ihania! Mahtavaa, että heistä on kirjoitettu oma lastenkirja.

Sitten on vielä kirjan miljöö. 

"Minä asun Kalliossa. Kallio on kaupunginosa Helsingissä. Kalliossa on korkea kirkontorni, joka on kuin kalliota itsekin. Se näyttää harmaalta kivipaadelta. Aivan kuin jättiläinen olisi joskus ottanut kouriensa väliin kalliota ja puristanut sen tuommoiseksi rosoiseksi torniksi."

Mietin, paljonko myönteiseen arvioomme vaikutti se, että kirja sijoittuu Helsingin Kallioon. Kallio on se paikka maailmassa, jota minä pidän kotiseutunani, josta minä olen kotoisin. Sinne olen syntynyt ja siellä asunut suurimman osan elämästäni. Esivanhempiani asui Kalliossa jo ennen ensimmäistä maailmansotaa.

Tyttäreni ei ole koskaan asunut Kalliossa, mutta siellä on hänen mummolansa ja siellä asuu hänen isosiskonsa.

On selvä, että kirjan kuvaukset miljööstä puhuvat eri tavalla meille kuin jollekin, joka lukee teosta toisella puolella Suomea.

Pystyin näkemään koulun ja koulun pihan, kun isä kuljetti Nuutin kouluun erikoisen polkupyöränsä suurella tarakalla. Kun Nuutti käveli koulumatkallaan vanhojen tavaroiden kaupan ohi, luulin tietäväni, mikä kauppa se oli. Näin sieluni silmin Nuutin ja Selman istumassa Karhupuistossa ja keinumassa Linnunlaulussa.

Teksti muuttui päässäni niin visuaaliseksi, että jossain vaiheessa sanoin tyttärelleni: "Tästä kirjasta pitäisi tehdä elokuva! Mä pystyn niin selvästi jo näkemään sen."

Minä siis toivon elokuvaa. Tytär toivoo kirjalle jatko-osaa. Sellaista, jossa Nuutti ja Selma menisivät luontoleirille.

Oma luontosuhteeni on aika samanlainen kuin Nuutin isällä, jolla on tapana sanoa: "Minä suojelen mielelläni luontoa, mutta minua pitää suojella luonnolta." Tyttäreni on saanut minua luonnonläheisemmän lapsuuden ja arvostaa luontoa eri tavalla. Mukavaa, että pojasta (tytöstä) polvi paranee.

Torstaina pysähdytään lukemaan — Read Hour on täällä taas

Torstaina 8.9.2022 vietetään kansainvälistä YK:n lukutaitopäivää. Sen kunniaksi Lasten ja nuorten säätiö järjestää jo neljännen kerran Read Hour -kampanjan, jonka tarkoituksena on pysäyttää Suomi lukemaan tunniksi klo 19-20.

Itse osallistuin kampanjaan viime vuonna ja sitä edellisenä vuonna ja aion ehdottomasti osallistua taas.

Tänä vuonna lukutunnin teemaksi on valittu rauhan ja ystävyyden sanoma, ja Read Hour kannustaa tarttumaan erityisesti tämän aihepiirin kirjoihin. Ei kuitenkaan ole oikeaa tai väärää tapaa osallistua. Voit lukea sitä, mikä itsestäsi tuntuu hyvältä tai vaikka kuunnella äänikirjaa.

Jos yksin lukeminen tuntuu tylsältä, kutsu kavereita lukemaan luoksesi tai lähde kaupungille lukemaan. Täällä Helsingissä esimerkiksi kaupunginmuseo kutsuu kaupunkilaiset lukemaan museon ala-aulaan. Mukaan voi ottaa oman kirjan tai lukea kaupunginmuseon julkaisuja.

Kirjasto voisi myös olla aika hyvä paikka viettää lukutuntia. Useissa helsinkiläiskirjastoissa järjestetään klo 19-20 Read Hour -lukuhetki, jossa luetaan teoksia ääneen.

Erilaisia tapahtumia löytyy muualtakin Suomesta. Kampanjasivuilta löytyy jokunen menovinkki.

Itse viettänen lukutunnin kotosalla lukien itse ja kannustaen kahdeksanvuotiastani lukemaan. Tyttäreltä puuttuu enää kaksi rastia tavoiteruudukosta, jossa 20 kirjaa lukemalla voi tienata 20 euroa. Kirjan pituutta ei ole määritelty, joten huomenna voi olla hyvät mahdollisuudet saada ruudukko täyteen.

Luin uudelleen Peter Panin — Mitä eroa oli lapsuuden ja aikuisuuden lukukokemuksilla?

Vähän aikaa sitten sain yhden lapsuuteni aarteista takaisin. Äitini oli löytänyt kirjahyllystään J. M. Barrien Peter Panin (Otava 1978). Miellyttävä onnentunne läikähti sydämessäni, kun näin tuttuakin tutumman pienen punakantisen kirjan. Voi, kuinka kovasti pidin siitä lapsena.

En ollut lukenut kirjaa sitten lapsuuteni, mutta nyt minun oli tietysti pakko lukea se tyttärelleni.

Alkuun olin innostunut. Kylläpä oli ihanaa lukea vanhaa klassikkoa. Olihan siinä mielikuvitusta kutkuttavia asioita: poika, joka lentää ikkunasta sisään, pieni keiju, joka suikkii ja puikkii ympäri kuin elohopea, irronnut varjo, jonka saa kiinni ompelemalla, Darlingin lapset lentoharjoituksissa ja tietysti salaperäinen Mikä-Mikä-Maa.

Kun luin pidemmälle, jotain meni rikki. Kirjaan lapsuudessani liittynyt lumous särkyi. Oli tuskallisen selvää, että Mikä-Mikä-Maa ja hurjat seikkailut siellä eivät enää olleet totta samalla tavalla kuin ne olivat olleet lapsena.

Tällä kertaa Peter Pania lukiessani olin eri ihminen. En ollut enää kaikkeen lukemaani varauksettoman ihastunut. Näin asioita, joita en ennen ollut nähnyt. Aloin havainnoida lapsuuden ja aikuisuuden lukukokemusten eroja. Tämä postaus on kirjoitettu siitä näkökulmasta.

Jos Peter Panin tarina on sinulle tuttu, lue ihmeessä eteenpäin. Jos taas et vielä ole lukenut kirjaa, lue se ensin. Muuten et ehkä saa ajatuksistani kiinni. Sitä paitsi tekstini on täynnä juonipaljastuksia!

Peter Pan — sankari vai sietämätön tyyppi?

Ensimmäinen ja suurin asia, johon kiinnitin huomiota, oli suhteeni Peter Paniin. En kyennyt enää ihailemaan Peter Pania samalla tavalla kuin lapsena. Lapsena Peter Pan oli minulle sankari, mutta nyt minusta tuntui, että Peter oli oikeastaan aika sietämätön tyyppi.

Lapsena onnistuin sulkemaan silmäni Peterin luonteen puutteilta. Wendy näki Peterin lävitse jo ensimmäisellä kerralla hänet tavatessaan ja puuskahti: "Oletpa sinä totisesti koppava ja itserakas poika!" Mutta eipä tarkkanäköisyys Wendyä pahemmin auttanut. Pian hän oli jo pojan pauloissa.

Aikuinen mieleni piti Peteriä ehkä sietämättömänä, mutta kykeni ymmärtämään tätä. Ei Peteriltä oikeastaan voinut vaatia tai odottaakaan kovin kummoisia. Hän oli vain hylätty ja kasvatusta vaille jäänyt lapsi, joka oli päättänyt jäädä ikuisesti pojaksi ja pärjätä yksin maailmassa.

Suunnitelma pojaksi jäämisestä tuntui hänestä varmaan hyvältä. Ainaisena lapsena hän välttyisi aikuisten maailman tylsiltä velvollisuuksilta ja vastuilta, eikä hänen tarvitsisi sopeutua maailmaan, johon hän ei tuntenut kuuluvansa ja johon kukaan ei ollut häntä ohjaamassa.

Mitä sellaisesta ikuisesta pojasta oikein tulee? Olin aika huolissani, kun hän Kapteeni Koukun kukistettuaan otti tämän laivan komentoonsa ja alkoi esittää Kapteeni Koukkua mitä uskottavimmin. Hän käytti Kapteeni Koukun vanhoja vaatteita, jotka Wendy oli hänelle pienentänyt ja alkoi pitää suussaan Koukun sikarin pidikettä!

Toinen käännös oikealle ja sitten suoraan aamuun asti

Seuraava yllätys liittyi Mikä-Mikä-Maahan. Muistin Mikä-Mikä-Maan aivan ihastuttavana paikkana. Mitä muuta voisikaan olla saari, jonka osoitteena on "toinen käännös oikealle ja sitten suoraan aamuun asti".

Mutta pian selvisi, ettei se ollutkaan saaren oikea osoite, vaan Peter oli vain lausahtanut niin hetken mielijohteesta. Matka Mikä-Mikä-Maahan oli itse asiassa aikalailla mutkikkaampi, ja perillä odotti saari, jossa elämä oli hämmästyttävän pelottavaa ja väkivaltaista.

Saarella eleli kadonneita poikia, merirosvoja, punanahkoja, villipetoja ja karmea krokotiili. Niiden välisissä kahakoissa oli paljon verenvuodatusta ja tappamista. Siihen suhtauduttiin tunteettomasti ja välinpitämättömästi. Peter muun muassa tokaisi yliolkaisesti: "Minä unohdan ne jotka olen ottanut hengiltä".

Tavan takaa jopa keskeisimmät päähenkilöt näyttivät olevan varman kuoleman partaalla ja pelastuivat ihan viime hetkellä kuin ihmeen kautta.

Puheet taisteluista ja tappamisesta tuntuivat vierailta ja epämiellyttäviltä tällaisesta rauhan aikaan kasvaneesta.

Kysyin kahdeksanvuotiaaltani, eikö kirjan väkivaltaisuus häiritse häntä. Hän kielsi. En muista kiinnittäneeni siihen itsekään huomiota lapsena.

Suuri Valkoinen Isä

Oman puistatuksensa aiheuttivat tarinassa vilahtavat kolonialistiset piirteet. Lapsena en osannut sellaisia tunnistaa, ja aikakin oli silloin toinen. Nykyisin kolonialismia ja rasismia siedetään huonommin. Ja kirjan kirjoitusajankohtana tilanne oli tietysti aivan erilainen kuin nyt tai 1980-luvulla. J. M. Barrien eläessä Britannia oli vielä voimissaan oleva kolonialistinen siirtomaaisäntä.

John ja Michael osoittavat olevansa isänmaallisia poikia. Kun Kapteeni Koukku tarjoaa heille lankulta mereen kävelemisen sijaan mahdollisuutta liittyä hänen merirosvomiehistöönsä, pojat kieltäytyvät, koska eivät voisi sitten enää olla kuningattaren alamaisia.

Erityisesti kolonialistinen asenne näkyi kerrottaessa punanahoista. Pelkästään nimitys punanahat saa miettimään, voiko niin edes sanoa. Onko se vähän niin kuin n-sana, joka pitäisi sensuroida lapsen korvilta?

Ja entäpä sitten kuvaus punanahkojen käytöksestä Peterin pelastettua intiaaniprinsessa Tiikerinliljan! Epämiellyttävää:

"Yöt he seisoivat vartiossa onttojen puiden ääressä; päivät he polttivat rauhanpiippua; ja Peterin edessä he kumarsivat maahan asti ja kutsuivat häntä Suureksi Valkoiseksi Isäksi. Sekös oli Peterille mieleen: hän puhutteli armollisen ylhäisesti jalkojensa juuressa kyyristeleviä punanahkoja."

Rouva Darling numero kaksi

Vanhentuneita ovat myös tarinan sukupuoliroolit. Lapsena en kiinnittänyt sellaiseen huomiota. Minä olin pikku äiti, joka hoivaili nukkejaan päivästä toiseen. Kysymykseen "Mikä sinusta tulee isona" vastasin "äiti".

Mutta niinpä vaan sellaisesta pikku äidistä kasvoi nainen, jolle vanhan lastenkirjallisuuden suurin ongelma on sen välittämä kuva sukupuolirooleista.

Kirjassa Herra Darling kuvataan miehenä, joka lähtee joka aamu töihin keskikaupungille, kun taas rouva Darling nähdään istumassa iltaisin lastenhuoneessa ompelustensa ääressä.

Wendyä Peter Pan houkuttelee Mikä-Mikä-Maahan paitsi kertomaan satuja kadonneille pojille myös paikkaamaan heidän vaatteensa ja ompelemaan niihin taskut.

Wendy viehättyy ajatuksesta, että saisi peitellä pojat iltaisin vuoteisiinsa ja toimia heille äitinä. Hyvänen aika, hänestähän voisi tulla jonkinlainen rouva Darling numero kaksi!

Ja sellainen hänestä tulikin:

"Onneksi Wendy oli niin äidillinen ja taloudellinen ja keitti ja ompeli ja paikkasi niin mielellään, sillä hänellä oli totisesti työtä enemmän kuin tarpeeksi, kun huollettavana oli kahdeksan poikaa ja Peter. - - Wendy laittoi herkullisia aterioita. - - Kun muut jo nukkuivat, Wendy parsi ja paikkasi ja kutoi sukkiin uusia kantapäitä; sitä riitti loputtomiin."

Nykyajan emansipoitunut nainen kysyy, miksi Wendy passasi poikia. Miksi hän ei opettanut poikia huoltamaan vaatteitaan ja laittamaan ruokaa itse?

Kun Darlingin lapset ovat palanneet seikkailultaan takaisin kotiin, Peter yrittää vielä houkutella Wendyä takaisin mukaansa. Sovitaan, että kerran vuodessa Peter tulisi noutamaan Wendyn, ja Wendy kävisi Mikä-Mikä-Maassa suorittamassa Peterin talossa kevätsiivouksen. Wendy alistuu järjestelyyn, vaikka monena vuonna Peter jättää tulematta ja sitten lopulta tullessaan ei ollenkaan pahoittele tai selitä, miksi on pysytellyt poissa.

"Wendy ei kuitenkaan ruvennut häntä moittimaan, vaan piti jälleen kevätsiivouksen: ja päivän uurastuksen jälkeen oli suloista istua Peterin kanssa pienessä talossa."

Voi Wendy! Miksi tuhlata aikaa poikaan, joka ei kerta kaikkiaan ansaitse huolenpitoasi.

Monitahoinen henkilökaarti

Aikuislukijana minua viehätti erityisesti kirjan kyky esittää henkilöhahmot moniulotteisina. Joskus lastenkirjojen henkilökaarti on aika mustavalkoinen. J. M. Barriellä mikään ei ole mustavalkoista.

Peter Pan on yhtä aikaa sankari, ärsyttävä tyyppi ja huolenpitoa vaille jäänyt ikuinen lapsi.

Kadonneiden poikien elämän alku on äidittöminä rankka, mutta siitä huolimatta heistä tulee aikuisina tuomareita ja lordeja.

Helinä-keiju on toisaalta kateellinen ja pahantahtoinen, mutta toisaalta valmis juomaan vaikka myrkkypikarin Peterin puolesta.

Kapteeni Koukku on julma ja hirmuinen merirosvopäällikkö, mutta hänelläkin on heikkouksia ja pelkotiloja.

Wendy koki elämänsä onnellisimmat hetket Peter Panin kanssa Mikä-Mikä-Maassa, mutta silti hän ei millään päästäisi omaa Jane-tytärtään Peterin matkaan.

Aikuistuminen ei ole helppoa

Aikuislukijana minulle koskettavinta kirjassa oli aikuistumisen teema. Jokaisella lapsella varmasti on ainakin toisinaan ajatuksia siitä, että olisi kiva jäädä lapseksi. Tyttäreni tosin väitti, ettei hän ole koskaan ajatellut niin (kuitenkin aiemmin päivällä hän oli toivonut olevansa vielä vauva).

Toisaalta ymmärrän hyvin Peterin päätöksen pysyä ikuisesti poikana. Toisaalta minusta tuntuu, että Peterin suurin tragedia oli se, että pysymällä ikuisesti poikana hän jäi vaille pitkäkestoisia merkityksellisiä ihmissuhteita muiden kasvaessa ja mennessä elämässä eteenpäin.

Haittasiko se Peteriä? Kenties ei niin hirveästi. Ainahan tuli uusia tyttöjä, jotka löysivät pienen pojan itkemästä huoneestaan ja olivat valmiit seuraamaan tätä Mikä-Mikä-Maahan.

Kirvelevä tunne täytti minut, kun Peter Pania uudelleen lukiessani yhtäkkiä muistin, että lapsenahan minäkin osasin lentää. Voi, kuinka minä lensinkään! Öisin unissani lensin usein ja rakastin sitä. Jossain vaiheessa se kaikki vain loppui.

Lopuksi

Muistaakseni lapsena hyväksyin kirjan loppuratkaisun ja tunsin, että Wendy oli tehnyt oikean päätöksen palatessaan kotiin Mikä-Mikä-Maasta ja kasvaessaan aikuiseksi.

Sillä minähän tietysti samaistuin äidilliseen Wendyyn. En välittänyt siitä, että John ja Michael unohtivat varsin pian lentotaitonsa ja ihmeellisen elämänsä Mikä-Mikä-Maassa ja muuttuivat tuiki tavallisiksi koulupojiksi. Tärkeintä oli, että Wendy vannoi, ettei unohtaisi. No, lentämään hän ei kylläkään kasvettuaan enää pystynyt, mutta Peteriä ja Mikä-Mikä-Maata hän ei unohtanut koskaan.

Loppuratkaisu tuntuu minusta edelleen oikealta, mutta väkisinkin pieni kyynel kihosi silmäkulmaani, kun tajusin, että minulle oli käynyt aivan täsmälleen samalla tavalla kuin Wendyllekin:

"'Minä olen unohtanut, miten lennetään. Katso vaikka itse.' Ja hän sytytti lampun. Peter näki pitkän kauniin naisen ja parahti. 'Voi Wendy! Sinä lupasit, että et koskaan kasva suureksi!'

   'Minä en mahtanut sille mitään. Peter, minä kasvoin suureksi jo monta vuotta sitten. Minä olen nyt naimisissa.'

   'Etpäs ole.'

   'Ja tuo pikkutyttö tuolla vuoteessa on minun pienokaiseni.'"

Lapsuus on satumaisen ihanaa ja huoletonta aikaa. Täytyy lentää silloin kuin voi, sillä ennen pitkää se ei enää ole mahdollista.

J. M. Barrie: Peter Pan

Tekijän luvalla kertonut May Byron
Kuvitus: Shirley Hughes
Englanninkielinen alkuteos: Peter Pan
Suomennos: Martta Eskelinen
Kustantaja: Otava 1978

10 oman hyllyn himotuinta 2022

Parisen vuotta sitten postasin kymmenestä kirjasta, jotka sillä hetkellä halusin kiihkeimmin lukea omasta lastenkirjahyllystämme. On hyvä aika tehdä uudestaan samantyyppinen postaus, koska juuri nyt hyllymme tuntuvat pursuilevat erityisen paljon kirjoja, jotka haluaisin lukea, mutten ole ehtinyt.

Tässä siis TOP 10 himotuinta omasta hyllystämme.

Hyvää päivää, herra Gauguin

Edellinen postaukseni oli hyvin elämäkertapainotteinen, enkä voinut välttyä ottamasta tähänkin listaukseen mukaan yhtä henkilökuvaa. Michel Pierren Hyvää päivää, herra Gauguin (WSOY 1992, kuv. Philippe Moins, suom. Pirkko Biström) vie löytöretkelle taidemaalari Paul Gauguinin elämään ja maalaustaiteeseen.

Yksitoistavuotias Julien löytää eräänä päivänä postilaatikosta kortin, johon kuvatun maalauksen alalaidassa on mystinen teksti P. Gauguin 91. Mitä se tarkoittaa? Salapoliisin tavoin Julien ryhtyy ratkomaan arvoitusta ja uppoutuu syvälle Paul Gauguinin elämänvaiheisiin.

Löysin kirjan äskettäin Kierrätyskeskuksesta ja olen ehtinyt vasta selailla sitä. Juuri tämäntyyppiset teokset vetoavat minuun vahvasti.

SOS ja vanhan hevosen tapaus

Samalla kierrätyskeskuskäynnillä ostin Enid Blytonin kirjan SOS ja vanhan hevosen tapaus (Tammi 2002, 3. p.). Viisikot luettuani ahmin lapsena Blytonin SOS-sarjaa, mutta lapsuuteni jälkeen en ole lukenut sitä ollenkaan. Kiinnostaisi palauttaa mieleeni, millaisiin seikkailuihin Barbara, Colin, George, Jack, Janet, Pam, Peter ja Bella-koira joutuvat.

Vanhan hevosen tapauksen aion lukea ääneen tyttärelle. Hänellä on meneillään heppakausi, joten se varmasti kiinnostaa häntä.

Super-someponi Kemppainen

Toinen heppakirja, jonka haluan lukea ääneen kahdeksanvuotiaalleni, on Päivi Lukkarilan ja kuvittaja Milla Paloniemen Super-someponi Kemppainen (Karisto 2022, saatu arvostelukappaleena). Kirja on jatkoa Aura-nimisen tytön ja puhuvan ponin ystävyydestä kertovalle kirjalle Kerrostaloponi Kemppainen (Karisto 2021). Luimme sen viime vuonna ja tytär tykkäsi.

Tässä toisessa osassa Kemppaisesta sukeutuu supersuosittu sometähti, mutta suosiolla taitaa olla myös kääntöpuolensa.

Salmanterin Terttu ja sorkkarautagaala

Toinen kirjasarja, jota haluamme jatkaa, on Noora Kunnaksen ja kuvittaja Teemu Juhanin Salmanterin Tertusta kertovaa hauska sarja. Uusimmassa eli neljännessä osassa Salmanterin Terttu ja sorkkarautagaala (Otava 2022, saatu arvostelukappaleena) Mikko ja Lilli lähtevät Salmanterin Tertun ja Pedro-kukon kanssa telttailemaan. Seurue päätyy keskelle kelmien palkintogaalaa. Jonkun on tehtävä jotain, etteivät rosvot pääse jatkamaan esteittä rikoksen tiellä.

Kesäloman lopulla kävimme Sastamalassa Mauri Kunnaksen tarinoiden ympärille rakentuvassa Herra Hakkaraisen talossa. Sen myymälässä oli myynnissä myös Mauri Kunnaksen tyttärien Nooran ja Jennan teoksia. Niitä katsellessaan tyttäreni muisti, että Salmanterin Terttuja on kotona odottamassa lukemista.

Hanna-Leena

Samalla Sastamalan reissulla tyttäreni löysi bookcrossing-kirjan. Anni Polvan Hanna-Leena (Karisto 1987) on ehkä tarkoitettu hiukan kahdeksanvuotiasta vanhemmille lukijoille, sillä päähenkilö Hanna-Leena on 12-vuotias. Yhtä kaikki, löytämisen riemu oli suuri.

Kirja kertoo räväkästä Hanna-Leenasta, joka asuu ahtaassa ja alkeellisessa asunnossa puutalokorttelissa. Pihapiiri on täynnä erikoislaatuisia ihmisiä, eläimistä puhumattakaan. On kissoja, hiiriä, undulaatteja, kodittomia koiria ja mitä vielä.

En ole koskaan lukenut Anni Polvalta mitään muuta kuin Tiina-kirjoja, siksi tämä kirja kiinnostaa erityisesti.

Geoetsivät ja rosvopäällikön aarre

Tyttäreni mieltää bookcrossingin ja geokätköilyn vähän samantyyppisiksi harrastuksiksi, niin kuin ne kai ovatkin. Molemmat kiehtovat häntä. Geokätköilyyn olemme toistaiseksi tutustuneet vain kirjojen välityksellä. Johanna Hulkon Geoetsivät-sarja kuvaa viihdyttävästi geokätköilyä harrastavien lasten edesottamuksia.

Uusimmassa eli 13. osassa Geoetsivät ja rosvopäällikön aarre (Karisto 2022, saatu arvostelukappaleena) geoetsivät osallistuvat kiipeilykurssille entisellä leirintäalueella. Vanhan huhun mukaan alueelle on kätketty muinaisen rosvopäällikön aarre. Sitähän täytyy ryhtyä etsimään! Monenlaisia yllätyksiä on luvassa, kun seikkailu pääsee kunnolla vauhtiin.

Seikkailijat Ruusu ja Säde

Listalleni on päässyt toinenkin Johanna Hulkon teos: Seikkalijat Ruusu ja Säde (Karisto 2022, saatu arvostelukappaleena). Useimmat Johanna Hulkon tekstit puhuttelevat minua aivan erityisesti. Sen verran olen jo ehtinyt tätäkin kirjaa vilkuilla, että tiedän tiedossa olevan vaikuttava lukukokemus.

Tarinan aloitus on kutkuttava:

"Tämä kirja kertoo Ruususta ja Säteestä, jotka asuivat katoilla. Tai jos tarkkoja ollaan, heillä oli aivan tavalliset kodit, mutta kertomuksissa voi himpun oikoa, jos huvittaa."

Katoilta näkee kaikenlaista ja siellä voi seikkailla sydämen pohjasta. Eräänä talviyönä seikkailu ei olekaan enää hauskaa leikkiä, vaan täynnä vaaraa. Edessä on pelastusoperaatio, jossa myös tyttöjen oma henki on uhattuna.

On vaikea sanoa, mihin aikakauteen tarina sijoittuu. Ikään kuin se kertoisi menneisyydestä, mutta toisaalta kerrostalot Sanna Pelliccionin kuvituksessa voisivat olla tätäkin aikaa.

Viikinkien aarre

Muistan, kuinka innoissani olin Tapani Baggen Apassit-sarjan alkaessa. Voisiko olla mitään kiehtovampaa kuin 1910-luvulle sijoittuva historiallinen sarja, jossa helsinkiläisnuorten salaseura tutkii kaikenlaisia salaperäisiä tapauksia.

Nyt sarja on edennyt jo kuudenteen osaansa, mutta en ole vieläkään lukenut yhtäkään. En, vaikka sarjan kolmas osa Katoava muumio (Karisto 2020) palkittiin Runeberg Junior -palkinnolla vuonna 2020.

Kun sain uusimman Viikinkien aarre -kirjan (Karisto 2022) arvostelukappaleena kustantajalta, päätin että on aika viimein paneutua kirjasarjaan. Nyt vaan mietiskelen, voinko aloittaa suoraan kuudennesta osasta vai olisiko hyvä lukea ensin aiemmat osat.

Kuudennessa osassa Apassit jahtaavat viikinkien aarretta. Olisikohan kuitenkin syytä pelätä Thor-jumalan kostoa?

Noora ja Oolannin sota

Historian pyörteisiin tempaudutaan myös Laila Kohosen nuortenromaanissa Noora ja Oolannin sota (Tammi 2005). Kirja on löytö kirjaston kierrätyskirjahyllystä. Nappasin sen mukaani alun perin siksi, että ajattelin lukea sen Helmet-lukuhaasteen kohtaan 14. "kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta". Loppujen lopuksi kuitenkin luin haasteeseen Mika Waltarin teoksen Tanssi yli hautojen. Oolannin sota aiheena kiinnostaa, joten täytynee jossain vaiheessa lukea tämäkin kirja. 

Teoksen päähenkilö on reipasotteinen Noora, joka joutuu lähtemään kotoa pikkupiiaksi Kotkan saareen, leskieverstinnan vauraaseen talouteen. Ilmassa on sodan uhkaa. Kun engelsmannit sitten todella rantautuvat lähistölle, Nooran rohkeus joutuu kovalle koetukselle.

Cirkusdeckarna och kalasmysteriet 

Viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä, listalleni on päässyt ruotsalainen lastendekkari. Dan Höjerin ja kuvittaja Tomas Antilan Cirkusdeckarna och kalasmysteriet (Semic 2021) on mummun ja vaarin tuliainen tyttärelleni Tukholmasta. Kirjaa mainostetaan helppolukuisena, joten sen tulkkaaminen tyttärelle onnistunee vaikeuksitta. 

Sirkus Pommery on saapunut Alingsåsiin ja luvassa on suuret sirkusjuhlat. Juhlien alettua selviää, että joku on syönyt kakun! Kuka se voi olla? Kaksoset Kaspar ja Katinka ryhtyvät seuraamaan johtolankoja ja selvittämään kinkkistä tapausta askel askeleelta.

Tässä olivat kymmenen oman hyllyni himotuinta lastenkirjaa tällä hetkellä. Oletko lukenut näistä joitain? Mistä kannattaisi aloittaa? Entä mitä kirjoja himoitset omasta hyllystäsi juuri nyt?