"Kaikista paras kirja maailmassa, mikä me ollaan luettu", oli kahdeksanvuotiaani ensireaktio, kun saimme loppuun Tomi Kontion ja kuvittaja Elina Warstan lastenromaanin Isäni on hipsteri (Teos 2022). Muutaman päivän päästä hän vielä spontaanisti tarkensi arviotaan: "Se oli ehkä kivoin pitkä kirja, joka me ollaan luettu."
Se on aika paljon sanottu lapselta, joka yleensä kirja-arviota kysyttäessä kohauttaa välinpitämättömästi olkapäitään ja sanoo: "Ihan kiva". Viime aikoina hänen suustaan on kuulunut muutamia kertoja jopa: "Tylsä."
Mutta kyllähän tyttärestä koko ajan lukiessa näki, että hän todella piti kirjasta. Luimme 112-sivuisen kirjan kahdessa erässä, sillä ääneni ei kestänyt sen lukemista yhtä kyytiä. Muuten olisimme varmaan lukeneet saman tien koko kirjan.
Myös minun mielestäni Isäni on hipsteri on hyvä. Se kuuluu ehdottomasti sellaisiin kirjoihin, joista lapsi ja aikuinen molemmat nauttivat. Kirjassa meitä huvittivat ja koskettivat ehkä vähän eri asiat, mutta kumpikin löysi itseään kiinnostavan tason.
Kirja kertoo neljäsluokkalaisesta Nuutista, joka saa mysteerin ratkaistavakseen. Hänen luokkatoverinsa Selman äiti on Selman mukaan sanonut, että Nuutin isä on hipsteri. Koska ei Nuutti eikä Selmakaan tiedä, mitä hipsteri tarkoittaa, asia pohdituttaa. Vähän kuin huomaamatta Selma alkaa lyöttäytyä yhä useammin Nuutin seuraan.
Kirja etenee vähän salapoliisitarinan tapaan. Lapset kuulustelevat tahoillaan "epäiltyä" ja "todistajaa" ja painavat mieleensä hipsterin tuntomerkkejä:
- punainen kustoo (Cousteau)-pipo
- parta
- kummallinen polkupyörä
- outo työ englanninkielisine ammattinimikkeineen...
Nuutti ja Selma yrittävät kerätä tietoa, vaikka välillä tuntuu, että olisi vain paras luovuttaa. Mutta eihän se käy! "Hipsterit ovat alkaneet kiehtoa minua", päättäväisellä luonteella varustettu Selma tokaisee.
Täytyy siis ottaa käyttöön järeämmät keinot ja varjostaa "epäiltyä". Nuutti ja Selma vakoilevat Nuutin isää agentti Hillaksi ja agentti Mansikaksi muuntautuneina.
Agenttileikeistä seuraa ikävyyksiä, mutta lopulta hipsteriasia selviää. Ja kenties seikkailu on ikävyyksistä huolimatta alku jollekin hyvälle ja suurenmoiselle.
Mikä kirjasta sitten teki niin erinomaisen? Syitä on monia. Tässä joitain niistä:
- Tomi Kontio on loistava kirjoittaja. Pidän myös hänen tavastaan katsoa maailmaa. Olemme lukeneet aiemmin Kontion kirjoittamia kuvakirjoja koirasta nimeltään Kissa, kissasta nimeltään Koira ja miehestä nimeltään Näätä. Olemme pitäneet kovasti niistäkin. Elina Warsta on kuvittanut myös kuvakirjasarjan. Varmaan siitä syystä Nuutin isä muistutti tyttäreni mielestä Näätää.
- Salapoliisitarinan kaltainen rakenne kirjassa oli kiehtova, vaikkei mistään varsinaisesta dekkarista ollutkaan kyse.
- Tekstissä oli hienoa leikittelyä kielellä. Tytär nautti oppiessaan uusia sanoja ja käsitteitä. Paikoitellen kieli oli runollisen kaunista.
- Kirjassa käsiteltiin hipsteriteeman lisäksi syviä tunteita, ja ne oli kuvattu koskettavasti. Rivien väleistä pystyi lukemaan paljon sellaista, mitä ei sanottu suoraan.
- Kirjan sukupuoliroolit tuntuivat raikkailta. Äidit olivat poliiseja ja muurareita. Isä konmaritti, hoiti säntillisesti kotityöt ja etsi pumpulinpehmeitä nautintoja.
- Hipsterit ovat ihania! Mahtavaa, että heistä on kirjoitettu oma lastenkirja.
Sitten on vielä kirjan miljöö.
"Minä asun Kalliossa. Kallio on kaupunginosa Helsingissä. Kalliossa on korkea kirkontorni, joka on kuin kalliota itsekin. Se näyttää harmaalta kivipaadelta. Aivan kuin jättiläinen olisi joskus ottanut kouriensa väliin kalliota ja puristanut sen tuommoiseksi rosoiseksi torniksi."
Mietin, paljonko myönteiseen arvioomme vaikutti se, että kirja sijoittuu Helsingin Kallioon. Kallio on se paikka maailmassa, jota minä pidän kotiseutunani, josta minä olen kotoisin. Sinne olen syntynyt ja siellä asunut suurimman osan elämästäni. Esivanhempiani asui Kalliossa jo ennen ensimmäistä maailmansotaa.
Tyttäreni ei ole koskaan asunut Kalliossa, mutta siellä on hänen mummolansa ja siellä asuu hänen isosiskonsa.
On selvä, että kirjan kuvaukset miljööstä puhuvat eri tavalla meille kuin jollekin, joka lukee teosta toisella puolella Suomea.
Pystyin näkemään koulun ja koulun pihan, kun isä kuljetti Nuutin kouluun erikoisen polkupyöränsä suurella tarakalla. Kun Nuutti käveli koulumatkallaan vanhojen tavaroiden kaupan ohi, luulin tietäväni, mikä kauppa se oli. Näin sieluni silmin Nuutin ja Selman istumassa Karhupuistossa ja keinumassa Linnunlaulussa.
Teksti muuttui päässäni niin visuaaliseksi, että jossain vaiheessa sanoin tyttärelleni: "Tästä kirjasta pitäisi tehdä elokuva! Mä pystyn niin selvästi jo näkemään sen."
Minä siis toivon elokuvaa. Tytär toivoo kirjalle jatko-osaa. Sellaista, jossa Nuutti ja Selma menisivät luontoleirille.
Oma luontosuhteeni on aika samanlainen kuin Nuutin isällä, jolla on tapana sanoa: "Minä suojelen mielelläni luontoa, mutta minua pitää suojella luonnolta." Tyttäreni on saanut minua luonnonläheisemmän lapsuuden ja arvostaa luontoa eri tavalla. Mukavaa, että pojasta (tytöstä) polvi paranee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti