Tarinoita kuolleista ympäri maailmaa

Pyhäinpäivä on vainajien muistopäivä, jolloin muistellaan edesmenneitä sukupolvia. Monet vievät kynttilöitä haudalle. Suomessa pyhäinpäivä on rauhallinen ja hiljainen juhla, jossa kuolema on läsnä.

Pyhäinpäivän lukemiseksi sopii hyvin Kirsi Alanivan kirjoittama ja Marjo Nygårdin kuvittama Luutarhan tarinoita (Karisto 2020). Tässä lasten kuvakirjassa valotetaan erilaisia tapoja suhtautua kuolemaan ja siihen, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu.

Alaniva on kirjoittanut kuvitteellisia tarinoita erilaisista, eri aikoina, eri paikoissa asuneista ihmisistä (ja yhdestä eläimestä), joita yhdistää yksi asia. He kaikki ovat kuolleet. 

Tarinoissa kuulemme, millaista elämää nämä henkilöhahmot elivät ja missä heidän maalliset jäännöksensä nyt lepäävät. Jokaisen henkilön kohdalla on lisäksi tietolaatikko, jossa valotetaan henkilön edustaman kulttuurin, uskonnon tai elämänkatsomuksen tapaa suhtautua kuolemaan.

Tutuksi tulee mahtaileva ja hurskaana esiintyvä rovastin rouva Lyydia, joka odotti kuoleman jälkeen taivaspaikkaa sekä lemmekäs Lola, joka rakastui elämänsä aikana kerta toisensa jälkeen, ja jonka haudalle vanhat miehet kerran vuodessa Día de Muertosina saapuvat muistelemaan ja juhlimaan.

Hippikommuunissa elänyt Mary Brown halusi kuoltuaan tulla poltetuksi. Tuuli kuljetti hänen niitylle ripotellut tuhkansa kaikkialle. 

Arktisten alueiden asukas Mike sai viimeisen leposijansa matalassa kiviröykkiön peittämässä haudassa, sillä haudan kaivaminen jäiseen maahan on vaikeaa. Pakkanen voi pakastaa ruumiin ja estää maatumisen. Sen vuoksi Longyearbyenissa Huippuvuorilla on kiellettyä kuolla!

Marilaisessa kylässä elänyt Valja kuoli ampiaisen pistoon, John upposi Korallimeren aaltoihin ja Akikon nieli maa.

Näin kauniisti kerrotaan tiibetinbuddhalaisesta Tashista:

"Hän asui koko elämänsä korkealla ylängöllä, jota kutsutaan maailman katoksi. Taivas tuntui olevan niin lähellä, että hän kuvitteli usein lapsena voivansa poimia sieltä tähtiä taskuunsa. - -
     Hän varttui uskoen, ettei mikään elämässä ole pysyvää. Kuolemakin oli hänen näkemyksensä mukaan vain ohikiitävä hetki, jonka jälkeen hän siirtyisi kohti seuraavaa olemassaolon muotoa.
     Kun Tashi kuoli ikivanhana elettyään pitkän ja antoisan elämän, hänen ruumiinsa palautettiin takaisin luontoon. Linnut hautasivat hänen maalliset jäänteensä pala kerrallaan taivaalle, joka tuntui sinä päivänä olevan lähempänä kuin koskaan aiemmin."

Kirjassa on viisitoista erilaista tarinaa. Marjo Nygård on piirtänyt henkilöistä hauskat muotokuvat, joissa heistä tulee hienosti esiin oleellisin. Onnistuneessa kansikuvassa kuolema iskee silmää, sillä tämä kirja ei ole liian vakavamielinen.

Alaniva ja Nygård ovat saaneet synkästä ja vaikeaksikin koetusta aiheesta aikaan oivan lastenkirjan, joka tuntuu suorastaan hauskalta. Kirja on omiaan herättämään keskustelua ja tarjoaa varmasti pohdittavaa.

Luutarhan tarinoita
Teksti: Kirsi Alaniva
Kuvitus: Marjo Nygård
Kustantaja: Karisto 2020