Tuulen myötä — Kaunis kirja kuolemasta ja surusta

Koronatilanne lähelläni on viime viikkoina ollut karmiva. Tuntuu, että KAIKKI ovat saaneet taudin. Kai se sitten vain oli ajan kysymys, milloin ensimmäinen kuolemantapaus osuisi lähelle. Se tapahtui sunnuntaina.

Alkushokista toivuttuani avasin Katri Tapolan kirjoittaman ja Sanna Pelliccionin kuvittaman kirjan Tuulen myötä (Enostone 2021). Se on kaunis kuvaus vanhan ihmisen poismenosta. Kirjasta huokuva seesteinen, suorastaan suloinen tunnelma rauhoitti verestävää sielua ja antoi lohtua.

Tarinassa pikkumummu on lähdössä. Silmät tuikahtavat ja mummu hymyilee sanoessaan: "— Lähdetään jo - - niin päästään perille."

"Aivan kuin mummu kutsuisi saattamaan, ja niin vene lipuu hiljaa irti rannasta ja katoaa sumuun."

Tapolan kieli on runollista. Sanaa kuolema ei mainita. Hän käyttää kauniita ja tunnistettavia vertauskuvia, kuten vuodenaikojen vaihtumista, venematkaa, lintua...

"Tuonpuolen ranta avautuu.
Kauneus kantaa perille saakka.
Ja hymy ja valo ja laineet.
Ja totisin tosi: rakkaus."

Mikään kirjassa ei tunnu lohduttomalta tai lopulliselta. Kuolema on jonkin taakse jättämistä ja eteenpäin menemistä.

Katri Tapola on kertonut kirjoittaneensa tekstin ensimmäisen version äitinsä saattohoitovaiheen aikana juuri ennen äidin kuolemaa. Ehkä siksi tekstissä on niin paljon aidonoloista tunnetta ja se onnistuu koskettamaan.

Monipuolisena kuvittajana tunnettu Sanna Pelliccioni on onnistunut erinomaisesti. Herkkä ja utuinen akvarellikuvitus on yksi hänen parhaimpiaan. Pidän kuvien tunnelmasta. Ollaan ikään kuin unen ja valveen rajamailla.

Runollinen teos on paitsi kertomus kuolemasta niin myös surusta. Vaikka kyseessä on kuvakirja, ja teos on sijoitettu kirjastossamme lastenosastolle, ei kyse ehkä kuitenkaan ole pelkästään lastenkirjasta. Kirja sopii ikään katsomatta kaikille, jotka surevat ja ikävöivät läheistään.

Suru muuttaa kirjan edetessä muotoaan. Tarina päättyy lohdullisesti hymyileviin kasvoihin ja kesätuulen lämpimään sipaisuun. Pikkumummu on poissa mutta läsnä.

Tarinoita kuolleista ympäri maailmaa

Pyhäinpäivä on vainajien muistopäivä, jolloin muistellaan edesmenneitä sukupolvia. Monet vievät kynttilöitä haudalle. Suomessa pyhäinpäivä on rauhallinen ja hiljainen juhla, jossa kuolema on läsnä.

Pyhäinpäivän lukemiseksi sopii hyvin Kirsi Alanivan kirjoittama ja Marjo Nygårdin kuvittama Luutarhan tarinoita (Karisto 2020). Tässä lasten kuvakirjassa valotetaan erilaisia tapoja suhtautua kuolemaan ja siihen, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu.

Alaniva on kirjoittanut kuvitteellisia tarinoita erilaisista, eri aikoina, eri paikoissa asuneista ihmisistä (ja yhdestä eläimestä), joita yhdistää yksi asia. He kaikki ovat kuolleet. 

Tarinoissa kuulemme, millaista elämää nämä henkilöhahmot elivät ja missä heidän maalliset jäännöksensä nyt lepäävät. Jokaisen henkilön kohdalla on lisäksi tietolaatikko, jossa valotetaan henkilön edustaman kulttuurin, uskonnon tai elämänkatsomuksen tapaa suhtautua kuolemaan.

Tutuksi tulee mahtaileva ja hurskaana esiintyvä rovastin rouva Lyydia, joka odotti kuoleman jälkeen taivaspaikkaa sekä lemmekäs Lola, joka rakastui elämänsä aikana kerta toisensa jälkeen, ja jonka haudalle vanhat miehet kerran vuodessa Día de Muertosina saapuvat muistelemaan ja juhlimaan.

Hippikommuunissa elänyt Mary Brown halusi kuoltuaan tulla poltetuksi. Tuuli kuljetti hänen niitylle ripotellut tuhkansa kaikkialle. 

Arktisten alueiden asukas Mike sai viimeisen leposijansa matalassa kiviröykkiön peittämässä haudassa, sillä haudan kaivaminen jäiseen maahan on vaikeaa. Pakkanen voi pakastaa ruumiin ja estää maatumisen. Sen vuoksi Longyearbyenissa Huippuvuorilla on kiellettyä kuolla!

Marilaisessa kylässä elänyt Valja kuoli ampiaisen pistoon, John upposi Korallimeren aaltoihin ja Akikon nieli maa.

Näin kauniisti kerrotaan tiibetinbuddhalaisesta Tashista:

"Hän asui koko elämänsä korkealla ylängöllä, jota kutsutaan maailman katoksi. Taivas tuntui olevan niin lähellä, että hän kuvitteli usein lapsena voivansa poimia sieltä tähtiä taskuunsa. - -
     Hän varttui uskoen, ettei mikään elämässä ole pysyvää. Kuolemakin oli hänen näkemyksensä mukaan vain ohikiitävä hetki, jonka jälkeen hän siirtyisi kohti seuraavaa olemassaolon muotoa.
     Kun Tashi kuoli ikivanhana elettyään pitkän ja antoisan elämän, hänen ruumiinsa palautettiin takaisin luontoon. Linnut hautasivat hänen maalliset jäänteensä pala kerrallaan taivaalle, joka tuntui sinä päivänä olevan lähempänä kuin koskaan aiemmin."

Kirjassa on viisitoista erilaista tarinaa. Marjo Nygård on piirtänyt henkilöistä hauskat muotokuvat, joissa heistä tulee hienosti esiin oleellisin. Onnistuneessa kansikuvassa kuolema iskee silmää, sillä tämä kirja ei ole liian vakavamielinen.

Alaniva ja Nygård ovat saaneet synkästä ja vaikeaksikin koetusta aiheesta aikaan oivan lastenkirjan, joka tuntuu suorastaan hauskalta. Kirja on omiaan herättämään keskustelua ja tarjoaa varmasti pohdittavaa.

Luutarhan tarinoita
Teksti: Kirsi Alaniva
Kuvitus: Marjo Nygård
Kustantaja: Karisto 2020
 

Día de Muertos tuo edesmenneet rakkaat lähelle

Pyhäinpäivä lähestyy. Kuusivuotiaani esikouluohjelmassa on tällä viikolla tutustumista pyhäinpäivän viettotapoihin eri puolilla maailmaa. Juuri viime viikolla luimme hienon kirjan, jossa tulee tutuksi meksikolaisten vastine pyhäinpäivälle: Día de Muertos eli kuolleiden päivä.

Sanna Pelliccionin, Maami Snellmanin ja Kiti Szalain kuvakirja Muistan sinua rakkaudella (Teos 2020) alkaa vähän surullisissa merkeissä. Almalla on ikävä — ikävä mummoa, joka on juuri kuollut. Alman äitikin vain istuu hiljaa keittiössä ja katselee kynttilän valossa ikkunasta ulos.

Kun Alma kertoo koulussa mummon kuolemasta, opettaja halaa ja sanoo, että "mummosta jää sinulle muisto. Ja muistot kulkevat mukana."

Alman luokkakaveri Diego tietää, miltä Almasta tuntuu, sillä Diegon abuelo, vaari kuoli keväällä. Suru oli ensin niin suuri, ettei mahtunut huoneeseen. Mutta nyt Diegon silmät loistava, sillä pian tulee juhla, jossa muistellaan kaikkia kuolleita. Día de Muertos on iloinen juhla. Silloin suvun vainajia muistetaan rakkaudella, nauretaan ja syödään hyvin.

Diegon perhe pyytää Alman perhettä mukaan kuolleiden päivän juhlaansa. Kuolleiden muistoksi pystytetty alttari täynnä valokuvia, herkkuja, kukkia, kynttilöitä ja sokerisia pääkalloja saa Alman perheen silmät leviämään.

Kun perheet kaakaokuppien äärellä alkavat muistella abueloa ja mummoa, suru hellittää vähän otettaan. Vainajat tulevat lähelle, ja hetkeksi maailmojen rajat hämärtyvät.

"Muistot lehahtelevat huoneessa, kiipeilevät seinätapeteissa, kurkistelevat verhojen välistä, ilo nousee, ikävä laskee."

Haikean kauniin tarinan jälkeen kirjassa on tietoaukeamia. Niissä kerrotaan tarkemmin, mikä Día de Muertos on, miten sitä vietetään, mitä ruokia siihen kuuluu ja miksi luurangot ovat niin tärkeä osa juhlaa. 

Kirjassa on myös reseptejä. Meksikolainen kaakao,  c h a m p u r r a d o  on suomalaista vastinettaan paksumpaa ja suklaisempaa. Kuolleiden leipä,  p a n   d e   m u e r t o  muistuttaa hiukan suomalaista pullaa. C a l a v e r a-keksejä, sokerikuorrutteisia pääkalloja myydään Meksikossa toreilla ja katukojuissa ennen kuolleiden päivää.

Sanna Pelliccionin hyvin tummasävyinen kuvitus sopii kirjan aiheeseen. Eletäänhän vuoden pimeimpiä aikoja mielet mustina kuoleman ollessa lähellä. Liiduilla piirretyissä kuvissa hehkuu kyllä värejä, mutta taustat ovat tummat. Tässä kirjassa ei valkoista paperia näy.

Saimme kuusivuotiaani kanssa kirjan äärellä aikaiseksi hyvää keskustelua. Synkästä aiheestaan huolimatta kirjan tarina päättyy toiveikkaasti.

Pohdiskelin lukiessani, että suomalaiselle kulttuurille tekisi hyvää lainata pyhäinpäivään vähän perinteitä Día de Muertosista. Mieluummin siitä kuin halloweenista. Halloweenilla ei tunnu olevan mitään varsinaista järkevää sanomaa. Día de Muertos puolestaan on syvällinen ja lohdullinen juhla. Sen tuoma ilo olisi tervetullutta syksyn synkän pimeyden keskellä.

Muista minua rakkaudella
Teksti: Sanna Pelliccioni, Maami Snellman ja Kiti Szalai
Kuvitus: Sanna Pelliccioni
Kustantaja: Teos 2020

 

VINKKI

Día de Muertosia sivutaan lyhyesti myös Veera Salmen ja Elina Warstan kirjassa Päiväkoti Heippakamu — Pablo ja heiluvat hampaat (Otava 2017). Kirjan päähenkilöllä Pablolla on lelukaveri Lopez. Iso-mama lähetti sen Meksikosta kauan sitten, kun oli Día de Muertos. Kuolleiden päivä on Meksikossa voimakkaasti luurankojuhla.

Voiko kuolemaa huijata?

Koronakevät toi monelle kuoleman — tai ainakin ajatukset kuolemasta — lähemmäs kuin ennen. Jollain synkällä hetkellä epidemian alussa, kun kaikki oli vielä epävarmaa, tein inventaaria kirjahyllyssämme etsien kuolemaan liittyviä lastenkirjoja. Niitä voitaisiin sitten lukea lapselleni, kun minua ei enää ole!

Kuolemaan liittyviä kuvakirjoja löytyikin hyllystämme. Tove Appelgrenin ja Salla Savolaisen kirjassa Vesta-Linnea mieli mustana (Tammi 2008) leikitään hautajaisia.

Hanna Ranssi-Matikaisen ja Riikka Juvosen kirjassa Jospa ukki nukkuukin? (Suomen Hautaustoimistojen Liitto r.y. 2002) käydään oikeissa hautajaisissa ukin kuoltua. Tätä kirjaa luimme ennen ensimmäisiä hautajaisia, joihin tyttäreni osallistui.

Anna Härmälän kirjassa Suruposki (S&S 2016) Heimon on vaikea hyväksyä isomummon kuolemaa.

Maija ja Anssi Hurmeen vähän kauhistuttavassa mutta hienossa kirjassa Varjostajat (S&S 2018) käsitellään surua äidin kuoleman jälkeen.

Kummallisin kirjoista, se josta varsinaisesti haluan tänään kirjoittaa, on Nalle Valtialan kirjoittama ja Maarit Gunnervallin kuvittama Jonna ja ihmepuu (Mediapinta 2014). Siinä ikään kuin huijataan kuolemaa.

Jonnan vanhemmat ovat surullisia ja huolestuneita. He eivät kerro lapsille, mistä on kyse, mutta kyllä Jonna tietää. Lapset kuulevat enemmän kuin me aikuiset luulemme. Jonnan isoäiti on kuolemaisillaan. Sydän on pettämässä, ja hän tuskin näkee lähestyvää joulua.

"Jonna katsoo isoäitiä uusin silmin ja hänen sydämensä tulee raskaaksi.
    — Isoäiti, sinä et saa kuolla! hän sanoo.
   — Jonna pieni, isoäiti sanoo ja hymyilee. Kaikki ihmiset kuolevat joskus.
    — Niin, joskus, Jonna vasta[a]. Mutta ei pitkään, pitkään aikaan. Lupaathan minulle!
    — Sitä en voi luvata, isoäiti sanoo vakavasti. Niin se vain on."

Apteekkarilta Jonna kuulee, ettei isoäitiä voi parantaa enää mikään lääke. Ainoa mikä voisi auttaa olisi intialaisten satujen ihmepuu Cardia miracula, mutta eihän sitä enää ole olemassa.

Vai onko? Isoäidin ikkunalaudalla kasvaa ruukussa kasvi, jossa on sydämenmuotoiset lehdet ja joka näyttää ihan samalta kuin ihmepuu kaukoidän kasveja esittelevän kirjan sivulla. Jospa tuuli on tuonut ihmepuun siemenen ikkunasta sisään ja se on alkanut kasvaa tyhjässä ruukussa? Kenties viimeinen ihmepuu koko maailmassa!

Jonna syöttää isoäidille puun lehden, ja heti seuraavana aamuna isoäiti on täynnä energiaa. Isoäiti näkee sittenkin joulun.

Hämmentävä kirja ei avautunut minulle. Jos se ei avaudu minulle, niin saati sitten lapselle. Tytär ei osannut sanoa kertomuksesta mitään, mutta tykkäsi kyllä kollaasikuvituksesta, vaikka se onkin melkoinen värien ja kuosien sekamelska.

Tarinan on pakko olla vertauskuvallinen, mutta mitä sillä yritetään sanoa? Viittaako se fyysisen kuoleman sijaan henkiseen tai hengellisen kuolemaan? Sydämenmuotoiset lehdet, joulu — Jumalan rakkaus, se kuinka Hän lähetti Poikansa maailmaan voittamaan kuoleman? Miksi mielikuvani ovat kristillisiä, vaikka ihmepuun sanotaan olevan intialainen? En tosiaan tiedä.

Sen kuitenkin tiedän, että tätä kirjaa ei kannata lukea lapselle, jonka läheinen on kuolemaisillaan. On väärin uskotella, että lapsi pystyisi huijaamaan kuolemaa. Yhdelläkään lapsella ei ole mahdollisuutta vaikuttaa vääjäämättömään. Kuten isoäiti Jonnalle sanoi, kaikki ihmiset kuolevat joskus. Ei ole ihmepuuta.

Silti koronapelon vallassa tämä kirja tuntui jotenkin lohdulliselta. Ymmärsin, että se oli valheellinen, mutta se antoi toivonpilkahduksen.

Kun tuttavani viikkojen tai suorastaan kuukausien sairastamisen jälkeen lopulta toipui todella rajusta Covid-19-taudista, tunsin, että toivoa sittenkin on jopa silloin, kun kaikki näyttää mahdottomalta.

 

Nalle Valtiala: Jonna ja ihmepuu

Kuvitus: Maarit Gunnervall

Ruotsinkielinen alkuteos: Jonna och mirakelträdet

Suomennos: Pekka Oksanen

Kustantaja: Mediapinta Oy 2014

Naistenviikko kirjablogeissa

Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin Tuija emännöi tänäkin vuonna perinteistä naistenviikkohaastetta. Olen haasteessa mukana tällä postauksella. Kirjan päähenkilö Jonna viettää tänään nimipäiväänsä.

Kissamuumio — Kirja + askartelu osa 3

Tytär halusi askarrella muumion. Hyvä, ajattelin. Siitä tulee loistava postaus kirja + askartelu -sarjaani (sarjan johdannon voi lukea täältä). Mutta, mutta... Pian kävi ilmi, ettei meillä ole yhtä ainottakaan kirjaa, jossa kerrottaisiin muumioista.

Valittelin asiaa tyttärelleni, joka muisti, että hän oli tuonut edelliseltä Tukholman matkaltaan (siinä entisessä elämässä, jossa matkustelu oli normaalia) Kissamuumio-nimisen kirjan. Mummu oli ostanut sen hänelle Medelhavsmuseetista.

Muistin kirjan. Sen nimi on Kattmumien ja se on ruotsinnos Jacqueline Wilsonin kirjasta The Cat Mummy. Kuvituksen lastenromaaniin on tehnyt Nick Sharratt.

Kuva: Alfabeta

Vaikka käytin melkoisen tovin kirjaa etsien, en löytänyt sitä mistään. Tiedän, että olen työntänyt sen jonnekin kirjahyllyn takariviin. Koska en muista minne, etsiminen on aika toivotonta.

Kirjan teemana on kuolema. Alakouluikäisen Sannan äiti on kuollut ja vanha Maja-kissa on ainoa, jolle hän voi purkaa sydäntään. Mutta Maja on jo iäkäs ja tulee päivä, jolloin se löytyy kuolleena vaatekomerosta.

Sanna oppii koulussa, että egyptiläisillä oli tapana muumioida vainajansa ja joskus he muumioivat myös kissoja. Majalle olisi paljon parempi tulla muumioiduksi kuin joutua mätänemään mullan alla, mutta kuinka Sanna selviää urakasta?

Kirja on samalla koskettava ja humoristinen. Sen innoittamana askartelimme kissamuumion. Voit hyvin askarrella tavallisen muumion, jos hyllystäsi löytyy jokin muumiokirja.

Muumioon tarvitaan:

• pahvia
• askartelusilmät (silmät voi vaihtoehtoisesti piirtää)
• valkoista villalankaa / kanttinauhaa / sideharsoa tai paremman puutteessa vaikka vessapaperia
• sakset

Leikkaa pahvista kissan tai muumion muotoinen kappale.

Liimaa tai piirrä sille silmät. Kierittele ympärille valkoista lankaa.

Sido tai teippaa langanpää takapuolelle. Kissamuumio on valmis.

Jacqueline Wilson: Kattmumien
Kuvitus: Nick Sharratt
Englanninkielinen alkuteos: The Cat Mummy
Ruotsinnos: Ann Margret Forsström
Kustantaja: Alfabeta 2003