Näytetään tekstit, joissa on tunniste alakoululaiselle. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste alakoululaiselle. Näytä kaikki tekstit

torstai 4. elokuuta 2022

Pipo puussa on kokoelma kummallisten kertomusten ystäville



Elokuu on pyörähtänyt käyntiin ja koulujen alku lähenee. Lueskellessani Tuula Kallioniemen kertomuskokoelmaa Pipo puussa (Otava 2022, arvostelukappale kustantajalta) ajattelin, että sopisipa se hyvin alakouluissa luettavaksi. Kirja on varustettu Lue itse -merkinnällä, joten se on selvästi tarkoitettu aloitteleville lukijoille.

Harri Tarkan kuvittamassa, 70-sivuisessa kirjassa on 11 lyhyttä kertomusta, joissa liikutaan alakoululaisten maailmassa. Vaikka tarinat ovat itsenäisiä, samoja lapsia esiintyy useammissa kertomuksissa.

Huumorintäyteiset tarinat ovat täynnä uskomattomia käänteitä. Kiukustunut pipo puhkeaa puhumaan, majanrakennuspuuhissa riitautuneet pojat muuttuvat jalkapalloksi ja vessanpöntöksi, samanlaisena toistuvaan arkeen tympääntynyt Ernesti saa närheltä kaksi toivomusta ja Liljan kyynelvuo nousee kainaloihin asti.

Vaikka kertomukset huvittavat ja naurattavat, käsiteltävissä aiheissa on vakavampikin taso. Puhutaan esimerkiksi koulukiusaamisesta ja ulkonäköpaineista. Viklon isä vapautuu vankilasta ja Roosa joutuu pyöräonnettomuuteen. Konsta taas oppii sanomaan anteeksi ja kovikseksi luultu Nipa osoittautuukin kunnon kaveriksi.

Jokaiseen kertomukseen liittyy yksi kokosivun värikuva. Tyttäreni S toivoisi lukemiinsa kirjoihin runsaampaa kuvitusta, enkä siksi ole saanut häntä kiinnostumaan Pipo puussa -kokoelmasta kotona. Tiedän, että koulussa hän kyllä pystyisi sen lukemaan.

Viime lukuvuonna S:n koulussa oli äidinkielessä eri lukuryhmiä. S kuului ainoana ekaluokkalaisena Kettu-ryhmään, jossa luettiin Tuula Kallioniemen ja Timo Parvelan teoksia. Pipo puussa olisi oiva lisä ryhmän kirjavalikoimaan. 




maanantai 27. huhtikuuta 2020

Kissamuumio — Kirja + askartelu osa 3

Tytär halusi askarrella muumion. Hyvä, ajattelin. Siitä tulee loistava postaus kirja + askartelu -sarjaani (sarjan johdannon voi lukea täältä). Mutta, mutta... Pian kävi ilmi, ettei meillä ole yhtä ainottakaan kirjaa, jossa kerrottaisiin muumioista.

Valittelin asiaa tyttärelleni, joka muisti, että hän oli tuonut edelliseltä Tukholman matkaltaan (siinä entisessä elämässä, jossa matkustelu oli normaalia) Kissamuumio-nimisen kirjan. Mummu oli ostanut sen hänelle Medelhavsmuseetista.

Muistin kirjan. Sen nimi on Kattmumien ja se on ruotsinnos Jacqueline Wilsonin kirjasta The Cat Mummy. Kuvituksen lastenromaaniin on tehnyt Nick Sharratt.


Kuva: Alfabeta


Vaikka käytin melkoisen tovin kirjaa etsien, en löytänyt sitä mistään. Tiedän, että olen työntänyt sen jonnekin kirjahyllyn takariviin. Koska en muista minne, etsiminen on aika toivotonta.

Kirjan teemana on kuolema. Alakouluikäisen Sannan äiti on kuollut ja vanha Maja-kissa on ainoa, jolle hän voi purkaa sydäntään. Mutta Maja on jo iäkäs ja tulee päivä, jolloin se löytyy kuolleena vaatekomerosta.

Sanna oppii koulussa, että egyptiläisillä oli tapana muumioida vainajansa ja joskus he muumioivat myös kissoja. Majalle olisi paljon parempi tulla muumioiduksi kuin joutua mätänemään mullan alla, mutta kuinka Sanna selviää urakasta?

Kirja on samalla koskettava ja humoristinen. Sen innoittamana askartelimme kissamuumion. Voit hyvin askarrella tavallisen muumion, jos hyllystäsi löytyy jokin muumiokirja.

Muumioon tarvitaan:
  • pahvia
  • askartelusilmät (silmät voi vaihtoehtoisesti piirtää)
  • valkoista villalankaa / kanttinauhaa / sideharsoa tai paremman puutteessa vaikka vessapaperia
  • sakset




Leikkaa pahvista kissan tai muumion muotoinen kappale.




Liimaa tai piirrä sille silmät. Kierittele ympärille valkoista lankaa.




Sido tai teippaa langanpää takapuolelle. Kissamuumio on valmis.





Jacqueline Wilson: Kattmumien
Kuvitus: Nick Sharratt
Englanninkielinen alkuteos: The Cat Mummy
Ruotsinnos: Ann Margret Forsström
Kustantaja: Alfabeta 2003


torstai 16. huhtikuuta 2020

Voiko ystävystymisen taitoa oppia enää kymmenvuotiaana?

Lapsena haaveilin lemmikkipossusta, pienestä minisiasta, jota voisi pitää kotieläimenä asunnossa. Ei sellainen tietenkään soveltunut kerrostaloasuntoon kantakaupunkiin, joten haave jäi pelkäksi haaveeksi.

Kaisa Paaston esikoisromaanissa Anni kaverinkesyttäjä (Tammi 2020) päähenkilö Anni on saanut tahtonsa läpi, ja hänellä on lemmikkinä possu nimeltään Vaappu. Possun kesyttäminen vaan ei olekaan niin helppoa. Kärsäkäs lymyilee mieluiten pöydän alla ja perääntyy, kun sitä yrittää lähestyä.




Annin elämä on muutenkin parhaillaan haasteellista. Paras ystävä Miisa on muuttanut Amerikkaan, ja Anni on yksinäinen. Uusi kouluvuosi on hädin tuskin alkanut, mutta neljäsluokkalainen Anni laskee jo päiviä joululomaan.

Selkäleikkauksesta toipuvasta Akseli-veljestä on Annille jonkin verran seuraa, mutta Akseli on jo 19-vuotias ja Anni vasta kymmenen. Eikä Akselista ole iloa, kun koulussa tarvitsee parin ryhmätyötä varten tai kun välitunnilla pitäisi keksiä jotain tekemistä.

Samaistuin voimakkaasti Anniin. Ala-asteella paras ystäväni muutti vuodeksi Pohjanmaalle ja minusta tuli luokan ylimääräinen, pariton tyttö, kolmas pyörä. Yritin vain selvitä siitä vuodesta, sillä tiesin ystäväni tulevan takaisin. Keskityin koulunkäyntiin ja paransin arvosanojani. Se oli raskas vuosi, mutta lopulta kaverini palasi.

Annin ystävä ei välttämättä ole tulossa takaisin. Oli mielenkiintoista lukea, millaisia selviytymiskeinoja Anni käyttää tilanteessaan.

Hänen ensimmäinen yrityksensä oli possun hankkiminen. Anni kai ajatteli, että eläimestä olisi hänelle kaveriksi. Hän joutui kinumaan possua pitkään, ennen kuin sai sen. On siis pettymys, kun possu ei tahdokaan kesyyntyä.

Seuraavaksi Anni yrittää ajatella, etteivät kaikki lapset tarvitse kavereita, että yksinkin on hauskaa, ainakin melko hauskaa. Ja eihän koulua enää kestä kovin monta vuotta.

Pian Anni alkaa tuntea, että hänessä täytyy olla jotain vikaa. Hän on outo. Onhan hänellä outo lemmikkikin. Ainakin koulu-Anni on ihan erilainen kuin tavallinen Anni. Koulu-Anni on hiljainen, eikä osaa sanoa mitään järkevää.  

Déjà-vu. Tuolta minustakin tuntui pienenä koululaisena. Luulen, että jokainen lapsi voi samaistua Annin tunteisiin, sillä kaikki ovat tunteneet itsensä ajoittain yksinäiseksi tai erilaiseksi.

Akseli auttaa Annia ymmärtämään, että kaikki ovat tavalla tai toisella outoja. On mahtavaa, etteivät kaikki ole samanlaisia. Sitä paitsi on mahdollista olla sekä outo että kiva.

Eräänä päivänä Anni tajuaa yhtäkkiä tilanteensa kirkkaasti. Totuus on, ettei hän ole ikinä itse hankkinut kaveria. Hän on tuntenut Miisan ihan pienestä. He ovat olleet yhdessä aina — kunnes Miisa muutti pois. Voiko ystävystymisen taitoa oppia enää kymmenvuotiaana?

Yksin ei sittenkään ole kovin hyvä olla. Anni tarvitsee uuden ystävän. Sopiva ehdokaskin on kiikarissa. Mutta kuinka kavereita kesytetään? Tepsivätkö samat keinot kuin eläimiin? Makupalat kenties?

Ei kaverin kesyttäminen ole yhtään sen helpompaa kuin possunkaan kesyttäminen. Eikä kai ole mahdollista ystävystyä liian erilaisen ihmisen kanssa? Mutta jos löytyy jokin yhteinen juttu, palaset voivat loksahtaa paikoilleen.

Kaisa Paasto on tarttunut esikoiskirjassaan tärkeään aiheeseen. Yksinäisyys on lapselle vaikea asia. On luonnollista Annin tavoin välillä masentua, itkeä tai raivota. Asiaa käsitellään kuitenkin ratkaisukeskeisesti ja huumorilla.

Kertomuksen pohjavire on toiveikas ja valoisa. Kyllä pakoon pötkivästä possusta on kärsivällisyydellä mahdollista saada oiva lemmikki, ja kaverinkesyttäjäksi voi oppia vielä kymmenvuotiaanakin.

Mari Ahokoivun hauska ja värikäs kuvitus elävöittää lukukokemusta.

Kirjailijana debytoiva Paasto on opiskellut yleistä kirjallisuustiedettä ja työskennellyt aiemmin kustannustoimittajana. Nykyisessä päivätyössään hän on kääntäjä-copywriter. Toivottavasti kirjailijanura ei jää yhteen teokseen.

Kuusivuotiaalleni en teosta vielä lukenut, mutta kirjasta löytyi kohta, jonka arvelin tytärtä kiinnostavan.

"Luomukset tehtiin niin, että paperista leikattiin tyttöhahmo, jolla oli iso ja pullea hame. Hahmo liimattiin kartongille. Sitten hame liimattiin täyteen kaikkia mahdollisia koristeita. Muovailuvahasta tehdyt jutut eivät pysyneet, vaikka laittoi kuinka paljon liimaa, mutta napit ja paljetit olivat hyviä ja kaikki kimalteet. Niitä piti laittaa runsaasti. Kamalinta olisi, jos lopputulos olisi laimea."

Kaikki askarteluvinkit ovat nyt tervetulleita kotona tylsistyvälle tarhalaisellemme. Niinpä pian nähtiin meilläkin ensimmäinen luomus.


Kaisa Paasto: Anni kaverinkesyttäjä
Kuvitus: Mari Ahokoivu
Kustantaja: Tammi 2020


* Arvostelukappale kirjailijalta *



lauantai 2. marraskuuta 2019

Kekri seikkailukirjan teemana


Hyvää pyhäinpäivää! Kuten aiemmin viikolla lupasin, esittelen pyhäinpäivän kunniaksi kekriaiheisen kirjan.

Kekri on vanha, jo pakanallisella ajalla vietetty vuotuisjuhla. Maatalousyhteisössä se oli vuoden tärkein juhla. Syksyisin vietetty kekri oli eräänlainen sadonkorjuujuhla, joka päätti maatalousvuoden ja aloitti uuden vuoden. Monet kekriin liittyvät tavat ja perinteet ovat sittemmin kekrin menetettyä merkitystään siirtyneet joulun ja uudenvuoden juhlintaan.

Kun kristinusko vakiintui Suomeen, kirkko ei katsonut pakanallisia juhlia hyvällä. Ajankohtaan sijoitettiin pyhimysten, marttyyrien ja vainajien muistolle omistettu muistopäivä.

Vanha kansa ajatteli kuolleiden olevan liikkeellä kekrinä. Tämä uskomus on olennainen osa tämänpäiväistä kirjaa. Kyseessä on Kreetta Onkelin kirjoittama ja Jussi Kaakisen kuvittamalastenromaani Ahmattien yö - Kekriseikkailu. 



Bongasin kirjan divarista viime vuonna juuri ennen pyhäinpäivää. Kekri-sana kirjan kannessa herätti huomioni. Koska vuotuisjuhliin liittyvät lastenkirjat ovat addiktioni, ostin kirjan välittömästi. 

En ollut ajatellut lukea kirjaa vielä silloin tyttärelleni, sillä se oli selvästi tarkoitettu vanhemmille lapsille. Päähenkilöinä on mummo ja kolme serkusta, jotka lähtevät kekrin aikaan laittamaan mökkiä talvikuntoon. Lapset ovat iältään 8, 10 ja 18. Vaikka kirjassa on runsas ja värikäs kuvitus, nelivuotiaani ei taatusti ollut kohderyhmää. Suosittelisin kirjaa kouluikäisille.

Kävi kuitenkin niin, että tyttäreni näki minun lukevan kirjaa ja vaatimalla vaati, että luen sen hänelle. Lopulta taivuin lukemaan sieltä täältä lyhennellen.

Kertomus on vähän hurja, muttei onneksi säikyttänyt kummitustarinoista pitävää tytärtäni. Kirjassa esiintyy mm. päätön kekripukki ja kekriaterialle saapuneita haudasta nousseita sukulaisia. Kuvia näistä hirvityksistä nelivuotiaani tutki ainoastaan kiinnostuneena. Iloisen värikylläinen kuvitus ei olekaan kamalan pelottava.

Itseäni teos kiinnosti erityisesti siksi, että siihen on nivottu mukaan vanhaa suomalaista kansanperinnettä. Entisenä kansatieteen ja folkloristiikan opiskelijana arvostan sellaista. Kirjassa kiitetäänkin muun muassa SKS:n Kansanrunousarkistoa, eli kirjailija on tehnyt taustatutkimuksensa kunnolla.

Vaikka teos sijoittuu nykyaikaan, siinä esiintyy henkilöitä, jotka joko tuntevat kekriperinnettä tai viettävät kekriä itse. Se vaikutti minusta hiukan epäuskottavalta. En ole koskaan kuullut kenenkään viettävän kekriä, mutta minä olenkin stadilainen. Ehkä maaseudulla on toisin? [Muokkaus 6.11.2019: Joudun hiukan korjaamaan sanojani, sillä todistettavasti ainakin Lähiömutsin perheessä vietettiin viikonloppuna kekriä.]

Kirjan päähenkilötkin ovat kaupunkilaisia, mutta pääsevät nopeasti mukaan kekrin pyörteisiin. Serkuksista vanhin, Tapsa, osallistuu vapaaherra von Laipion kartanossa illallisille, joissa on vieraana myös von Laipion kuolleita sukulaisia.

Nuoremmat serkukset, Kake ja Liisa, päätyvät kylätalolle kekrijuhliin leikkimään vanhoja kekrileikkejä.

Entäs mummo sitten? Hänet nähdään muun muassa ratsastamassa hajareisin lentävällä sialla, sillä kekriyönä mikä tahansa on mahdollista.

"Kekriyö oli mennyt Mummolle päähän. Hän oli heittäytynyt yön tapahtumiin kuin lapsi."

Lopulta sentään päästään sinne mökillekin, mutta moni asia on kekriyön jälkeen muuttunut.


Kreetta Onkeli: Ahmattien yö - Kekriseikkailu
Kuvitus: Jussi Kaakinen
Kustantaja: Maahenki 2013


lauantai 20. heinäkuuta 2019

Naistenviikko: Reeta löytää merestä nallen


Vanha kansa sanoi, että "Reetan päivänä aina sataa tai kumminkin pilvi jonkin piskon heittää". Märkiin tunnelmiin sopii erinomaisesti Elina Karjalaisen rakastettu klassikkoteos Uppo-Nalle, jossa esiintyy pieni tyttö nimeltään Reeta.



Uppo-Nalle kuului alkujaan pikkupojalle, joka suutuspäissään heitti sen laivasta meren aaltoihin. Myrskyjen ja sateiden melkein upottamana nalle nimesi itsensä Uppo-Nalleksi. Ajelehtiessaan se päätti ryhtyä runoilijaksi. Kokonaisen vuoden se ui maailman meriä toivoen päätyvänsä rannalle jonkun ystävällisen luo.

Kun aallot viimein tuovat Uppo-Nallen rantaan, Reeta on siellä odottamassa syli avoinna. Merenrannalla kesäänsä viettävä Reeta on jo pidempään toivonut itselleen ystävää, jota halia ja hoivata. Hänellä kylläkin on Laulava Lintukoira, joka ei seiso eikä nouda, mutta osaa laulaa. Se vaan on niin villi, ettei sille oikein saa osoitettua hellyyttä.

" - Mitä sinulla on sylissäsi? äiti kysyi.
  - Tämä on minun ystäväni Uppo-Nalle, joka tuli luokseni merta pitkin, Reeta sanoi ripustaessaan Uppo-Nallea pyykkipoikien avulla narulle."

Heti kohta merestä pelastumisensa jälkeen Uppo-Nalle joutuu myrskyn riepoteltavaksi. Sitten käydään Lentävän Lintukoiran kanssa eläinlääkärissä.

Kirjassa käydään läpi erilaisia tunteita: pelkoa, iloa, pahantuulisuutta ja rakkautta. Uppo-Nalle pelkää peipposia ja ikkunan takana häilyvien oksien varjoja. Iloisissa tunnelmissa ollaan, kun isoäiti tulee käymään tai kun ahmitaan masu täyteen pannukakkuja tai vietetään syntymäpäivää suuren mansikkakakun kera.

Aina elo ei ole silkkaa auvoa. Reetan känkkäränkkäpäivänä hän riitautuu Uppo-Nallen kanssa ja kaikki on kamalaa.

"Reeta istui hiekalla ja sanoi kaksitoista hyvin tuhmaa sanaa peräkkäin. Hänen sielunsa oli ihan musta ja täynnä hämähäkkejä, joita hän inhosi. Hetken mietittyään hän peruutti kaikki tuhmat sanat sanomalla ne takaperin, mutta siitäkään ei ollut apua. Sitten hän yritti ajatella kauniita asioita, kuten enkeleitä, mutta niitä ei ollut missään, mörköjä vain."

Tilanne helpottuu vasta, kun Reeta saa pyydettyä Uppo-Nallelta anteeksi.

Kirjassa seikkaillaan. Uppo-Nalle pääsee ajamaan junaa, kohtaa katujyrän ja pojan, joka luulee olevansa intiaani. Uppo-Nalle etsii aarretta ja unelmoi.

Lopulta kesä päättyy ja on aika palata merenrannalta kaupunkiin.

"Reeta ei oikeastaan tiennyt, pitikö hänen olla iloinen vai surullinen kesän päättymisestä. Hän päätti olla iloinen, sillä hänhän menisi kouluun, ja jos laki sallisi, hän ottaisi Uppo-Nallen mukaan ja he molemmat oppisivat kaikenlaista hyödyllistä, jonka avulla tullaan eläintenystäväksi." 

Muistan, että äitini luki minulle Uppo-Nallea ääneen. Tarina keskeytyi tavantakaa Uppo-Nallen runoihin tai Lentävän Lintukoiran lauluihin. Se oli mielestäni ärsyttävää. Toisaalta tiedän niitäkin, jotka rakastavat Uppo-Nallea juuri värssyjen takia.

Hannu Tainan kuvitusta kirjaan Uppo-Nalle, WSOY 1979.


Kirjassa on vain niukka mustavalkokuvitus, joten kovin nuorelle lukijalle se ei välttämättä sovellu. Kuvitus on Hannu Tainan käsialaa.

Uppo-Nallen ystäville riittää lukemista, sillä Uppo-Nalle -kirjoja on ilmestynyt kaikkiaan 22. 


Elina Karjalainen: Uppo-Nalle
Kuvitus: Hannu Taina
Kustantaja: WSOY 1979


Osallistun postauksella Tuijatan naistenviikkohaasteeseen


lauantai 8. kesäkuuta 2019

Sanni ja hänen piikikäs ystävänsä

Kesäloma on juuri alkamassa, kun Marjolahteen muuttaa uusi apteekkari Tuula Peren kirjoittamassa ja Emanuel Tamasin kuvittamassa kirjassa Sanni ja apteekin salmiakki.


Sanni on muiden kylän lasten kanssa seuraamassa apteekkarin muuttokuorman purkua. Apteekkari näyttää olevan vähän omituinen yksineläjä, eikä hän taida pitää lapsista.

Apteekin avauduttua koko kylälle sattuu tulemaan asiaa apteekkiin. Kumma kyllä, apteekkari ei siitä pidä. Hänestä alkaa liikkua huhuja. Miksi hänellä on välillä lyhyt ruskea tukka ja välillä mustat kiharat?

Sanni viettää leppoisaa kesälomaa, kunnes hänen lemmikkisiilinsä katkaisee koipensa. Siilille ei voi kutsua ambulanssia eikä siilejä hoideta sairaalassa. Sannin rahat eivät riitä eläinlääkäriin, joka sijaitsee sitä paitsi naapurikaupungissa. Mikä siis neuvoksi? Löytyisikö apu apteekista?

Sanni saa nähdä apteekkarista pehmeämmän puolen, kun tämä paljastuu siilien ystäväksi.

"Apteekkari työskenteli tottuneesti. Hän puhdisti haavan ja kääri jalan tiukaksi paketiksi, jonka hän peitti vahvalla siteellä.
- Täytyy olla napakka kääre, muuten siili repii sen auki hampaillaan heti kun herää, apteekkari sanoi ja katseli tyytyväisenä aikaansaannostaan."

Heinäkuun alussa vietetään Sannin syntymäpäiviä. Vieraita riittää niin kaverisynttäreille kuin sukulaisjuhliinkin. Sanni saa kasan kivoja lahjoja, joista mieluisin on ehkä olkihattu, jonka hänen ystävänsä Tiina on tuonut ulkomailta asti! Suurimman yllätyksen järjestää kuitenkin Sannin vammastaan parantunut lemmikkisiili...

Tartuin kirjaan kirjastossa sen nimen vuoksi, sillä rakastan apteekin salmiakkia. Se tuo hyviä lapsuudenmuistoja mieleen. Apteekin salmiakki on kuitenkin tarinassa vain vaatimattomana sivujuonteena.

Yhtä aikaa suomenkielisen tarinan kanssa kirjasta ilmestyi myös englanninkielinen laitos. Se on nimetty Stella and Her Spiky Friend. Nimi tuntuu suomenkielistä osuvammalta, sillä Sannista ja siilistähän kertomuksessa on ennen kaikkea kyse. On silti myönnettävä, että Sanni ja apteekin salmiakki kuulostaa houkuttelevammalta.

Sanni ja apteekin salmiakki on mukava kesäkertomus. Sanni täyttää kirjassa kahdeksan vuotta, joten teos on ehkä suunnattu alakouluikäisille. Hyvin se kyllä upposi viisivuotiaaseenikin.


Tuula Pere: Sanni ja apteekin salmiakki
Kuvitus: Emanuel Tamas
Kustantaja: Wickwick Ltd 2015

Tuula Pere: Stella and Her Spiky Friend
Kuvitus: Emanuel Tamas
Kustantaja: Wickwick Ltd 2015


sunnuntai 5. toukokuuta 2019

Tehtävä Tukholmassa


Kävimme vapun alla Tukholmassa. Vähän ennen matkaa näin kirjastossa kirjan Komisario Nuusku ja tehtävä Tukholmassa. Pakkohan se oli lainata. Kirjassa on Asko Sirkiän teksti ja Pirjo Lipposen mustavalkoinen kuvitus.



Tässä vauhdikkaassa kertomuksessa koiranhahmoiset Komisario Jalo Nuusku ja rikosetsivä Onerva Vainunen seuraavat mestaririkollista Sven-Bertil Loppakårvaa Helsingistä Tukholmaan, koska on ilmeistä, että Loppakårvalla on pahat mielessään.

Pian Nuusku ja Vainunen huomaavat joutuneensa keskelle museomurtojen sarjaa. Itse museofriikkinä innostun tällaisesta aiheesta. Ryöstön kohteeksi joutuvat Luonnontieteellinen museo, Vasa-laiva ja taidemuseo.

Loppakårva joukkioineen on äärimmäisen häikäilemätön. Luonnontieteellisestä museosta hän vie kokonaisen valaan luurangon. Vasa-museosta hän hinaa laivavanhuksen merille seinän läpi. Vasa-laivalle käy samoin kuin neitsytmatkallaan: se alkaa huojua, kunnes kaatua kupsahtaa.

Mitä ihmettä Loppakårva tekee tällaisilla esineillä? Onko niiden anastaminen vain hämäystä, jolla yritetään peittää jokin viheliäisempi rikos?

"Valtava määrä väkeä, lehtimiehiä, kuvausryhmiä ja lukemattomia poliisipartioita oli ehtinyt rantaan todistamaan hämmentävää, mutta vaikuttavaa näytelmää.
Juuri se oli ollutkin katalan Loppakårvan tarkoitus, sillä heti kun hän kaameasti hohottaen oli saanut hinattua laivan ulos museosta, hän irrotti hinausköyden ja ohjasi hinaajansa rantaan kauas väkijoukon ulottumattomiin." 

Ilman Suomen poliisin tarkkanäköistä apua olisi Ruotsin poliisi ollut polvillaan rikollisjoukkion edessä. Nuuskun ja Vainusen ansiosta rikolliset jäävät kiinni. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Jopa Vasa-laiva saadaan takaisin pintaan ja museoon.

Kirja on ilmestynyt WSOY:n helppolukuisessa Werneri-sarjassa, joka vaikuttaisi olevan tarkoitettu juuri lukemaan oppineille alakoululaisille. Viisivuotiaani ei siis varsinaisesti ole kirjan kohderyhmää. Itse suosittelisin kirjaa erityisesti alakouluikäisille pojille.

Tyttäreni tarvitsee vielä runsaan kuvituksen jaksaakseen keskittyä kirjaan. Komisario Nuusku ja tehtävä Tukholmassa on kyllä melko runsaasti kuvitettu, mutta kuvitus on mustavalkoinen. Tyttäreni arvostaa vain värillisiä kuvituksia, joten hänelle tämä kirja oli vielä liian haastava.

Jotkin kirjan vitseistä aukeavat parhaiten sille, joka osaa ruotsia. Esimerkiksi uutistenlukijan nimenä on Bästa Tittare. Onko nämä sutkaukset ajateltu vanhempien iloksi? Harva juuri lukemaan oppinut lapsi vielä osaa ruotsia niin sujuvasti.
 

Asko Sirkiä: Komisario Nuusku ja tehtävä Tukholmassa
Kuvitus: Pirjo Lipponen
Kustantaja: WSOY 2005