Hyvää pyhäinpäivää! Kuten aiemmin viikolla lupasin, esittelen pyhäinpäivän kunniaksi kekriaiheisen kirjan.
Kekri on vanha, jo pakanallisella ajalla vietetty vuotuisjuhla. Maatalousyhteisössä se oli vuoden tärkein juhla. Syksyisin vietetty kekri oli eräänlainen sadonkorjuujuhla, joka päätti maatalousvuoden ja aloitti uuden vuoden. Monet kekriin liittyvät tavat ja perinteet ovat sittemmin kekrin menetettyä merkitystään siirtyneet joulun ja uudenvuoden juhlintaan.
Kun kristinusko vakiintui Suomeen, kirkko ei katsonut pakanallisia juhlia hyvällä. Ajankohtaan sijoitettiin pyhimysten, marttyyrien ja vainajien muistolle omistettu muistopäivä.
Vanha kansa ajatteli kuolleiden olevan liikkeellä kekrinä. Tämä uskomus on olennainen osa tämänpäiväistä kirjaa. Kyseessä on Kreetta Onkelin kirjoittama ja Jussi Kaakisen kuvittamalastenromaani Ahmattien yö - Kekriseikkailu.
Bongasin kirjan divarista viime vuonna juuri ennen pyhäinpäivää. Kekri-sana kirjan kannessa herätti huomioni. Koska vuotuisjuhliin liittyvät lastenkirjat ovat addiktioni, ostin kirjan välittömästi.
En ollut ajatellut lukea kirjaa vielä silloin tyttärelleni, sillä se oli selvästi tarkoitettu vanhemmille lapsille. Päähenkilöinä on mummo ja kolme serkusta, jotka lähtevät kekrin aikaan laittamaan mökkiä talvikuntoon. Lapset ovat iältään 8, 10 ja 18. Vaikka kirjassa on runsas ja värikäs kuvitus, nelivuotiaani ei taatusti ollut kohderyhmää. Suosittelisin kirjaa kouluikäisille.
Kävi kuitenkin niin, että tyttäreni näki minun lukevan kirjaa ja vaatimalla vaati, että luen sen hänelle. Lopulta taivuin lukemaan sieltä täältä lyhennellen.
Kertomus on vähän hurja, muttei onneksi säikyttänyt kummitustarinoista pitävää tytärtäni. Kirjassa esiintyy mm. päätön kekripukki ja kekriaterialle saapuneita haudasta nousseita sukulaisia. Kuvia näistä hirvityksistä nelivuotiaani tutki ainoastaan kiinnostuneena. Iloisen värikylläinen kuvitus ei olekaan kamalan pelottava.
Itseäni teos kiinnosti erityisesti siksi, että siihen on nivottu mukaan vanhaa suomalaista kansanperinnettä. Entisenä kansatieteen ja folkloristiikan opiskelijana arvostan sellaista. Kirjassa kiitetäänkin muun muassa SKS:n Kansanrunousarkistoa, eli kirjailija on tehnyt taustatutkimuksensa kunnolla.
Vaikka teos sijoittuu nykyaikaan, siinä esiintyy henkilöitä, jotka joko tuntevat kekriperinnettä tai viettävät kekriä itse. Se vaikutti minusta hiukan epäuskottavalta. En ole koskaan kuullut kenenkään viettävän kekriä, mutta minä olenkin stadilainen. Ehkä maaseudulla on toisin? [Muokkaus 6.11.2019: Joudun hiukan korjaamaan sanojani, sillä todistettavasti ainakin Lähiömutsin perheessä vietettiin viikonloppuna kekriä.]
Kirjan päähenkilötkin ovat kaupunkilaisia, mutta pääsevät nopeasti mukaan kekrin pyörteisiin. Serkuksista vanhin, Tapsa, osallistuu vapaaherra von Laipion kartanossa illallisille, joissa on vieraana myös von Laipion kuolleita sukulaisia.
Nuoremmat serkukset, Kake ja Liisa, päätyvät kylätalolle kekrijuhliin leikkimään vanhoja kekrileikkejä.
Entäs mummo sitten? Hänet nähdään muun muassa ratsastamassa hajareisin lentävällä sialla, sillä kekriyönä mikä tahansa on mahdollista.
"Kekriyö oli mennyt Mummolle päähän. Hän oli heittäytynyt yön tapahtumiin kuin lapsi."
Lopulta sentään päästään sinne mökillekin, mutta moni asia on kekriyön jälkeen muuttunut.
Kreetta Onkeli: Ahmattien yö - Kekriseikkailu
Kuvitus: Jussi Kaakinen
Kustantaja: Maahenki 2013
