Suomessa on heitäkin, jotka kaipaavat kotia

Tänään on YK:n köyhyyden ja syrjäytymisen vastainen päivä ja kansallinen Asunnottomien yö. Tämä on jo 20. kerta, kun Asunnottomien yötä vietetään Suomessa.

Ensimmäisen Asunnottomien yön aikaan vuonna 2002 asunnottomia oli Suomessa lähes 9 600. Kahdessa vuosikymmenessä kehitystä on onneksi tapahtunut, mutta Suomessa on yhä lähes 4 000 ihmistä vailla vakinaista asuntoa. Heistä noin 650 majoittuu kokonaan ulkona, rappukäytävissä ja ensisuojissa.

Tänään Helsingin Kansalaistorilla Eduskuntataloa vastapäätä järjestetään Asunnottomien yön 20-vuotispäätapahtuma. Tapahtumalla halutaan muistuttaa sekä kansalaisille että päättäjille, että asunto on perusoikeus ja kaikilla on oikeus omaan kotiin.

Asunnottomuudesta voi jutella myös lasten kanssa. Tomi Kontion ja kuvittaja Elina Warstan pari vuotta sitten ilmestynyt kuvakirja Koira nimeltään Kissa kaipaa kotia (Teos 2020) on aivan loistava lapsentasoisesti kirjoitettu tarina asunnottomuudesta.

Kirjassa seikkailevat samat henkilöt, joista on päästy lukemaan jo parissa aiemmassakin Kontion ja Warstan kuvakirjassa, eli koira nimeltään Kissa, kissa nimeltään Koira ja puliukko nimeltään Näätä. Tämän kolmannen kirjan alkaessa kolmikko on pitänyt yhtä jo kokonaisen vuoden.

Koko Helsinki, sen metrot, ratikat, juna-asemat ja kauppakeskukset, ovat heidän kotinaan. Päärautatieaseman suuri, kivinen sali on kodittomien graniittilinna, joka suo hetkeksi lämpöä ja suojaa.

Kissa selittää kolmikon tilannetta:

"Me nukumme milloin missäkin, siltojen alla, hylätyissä taloissa, rappukäytävissä ja roskakatosten alla.
Mutta usein joku ajaa meidät pois yöpaikoistamme."

Eräs kohtaaminen on Kissalle merkityksellinen. Ihmisvilinässä pikku tyttö tulee sen luokse ja esittää pysäyttävän kysymyksen: "Missä sinun kotisi on, koirakulta? - - Eikö sinulla ole kotia?"

Vasta tytön kysymyksen jälkeen Kissa oivaltaa jotain: "Minä taidan kaivata kotia."

Jokainen lapsi pystynee ymmärtämään Kissan tunteen. Ajatus siitä, ettei jollain ole omaa kotia, voi olla lapselle uusi, outo ja jopa vähän pelottava. Asiasta on hyvä keskustella yhdessä lapsen kanssa.

Näädästä kodin puuttuminen ei ole mikään ongelma. Sen mielestä koti voi hyvin olla kaikkialla, kunhan on ystävyyttä ja rakkautta. Koska Kissa ja Koira kuitenkin ovat sitä mieltä, että koti olisi hyvä saada ennen syksyn viileitä öitä, Näätä suostuu lähtemään asuntoesittelyihin. Löytyisikö koti roskakatoksesta, ulkoilmamuseon hirsirakennuksesta tai vanhasta bunkkerista?

Lopulta sopiva paikka löytyy, paikka, joka tuntuu kodilta. Kissa, Koira ja Näätä ovat tyytyväisiä.

Taitaa kuitenkin olla, että tilastoissa heidät edelleen luokiteltaisiin asunnottomiksi. Mutta eihän sitä tarvitse lapsille kertoa. Paras vain nauttia lopun lämpimästä ja raukeasta tunnelmasta.

Isäni on hipsteri on paras kirja maailmassa — ainakin jos uskoo 8-vuotiastani

"Kaikista paras kirja maailmassa, mikä me ollaan luettu", oli kahdeksanvuotiaani ensireaktio, kun saimme loppuun Tomi Kontion ja kuvittaja Elina Warstan lastenromaanin Isäni on hipsteri (Teos 2022). Muutaman päivän päästä hän vielä spontaanisti tarkensi arviotaan: "Se oli ehkä kivoin pitkä kirja, joka me ollaan luettu."

Se on aika paljon sanottu lapselta, joka yleensä kirja-arviota kysyttäessä kohauttaa välinpitämättömästi olkapäitään ja sanoo: "Ihan kiva". Viime aikoina hänen suustaan on kuulunut muutamia kertoja jopa: "Tylsä."

Mutta kyllähän tyttärestä koko ajan lukiessa näki, että hän todella piti kirjasta. Luimme 112-sivuisen kirjan kahdessa erässä, sillä ääneni ei kestänyt sen lukemista yhtä kyytiä. Muuten olisimme varmaan lukeneet saman tien koko kirjan.

Myös minun mielestäni Isäni on hipsteri on hyvä. Se kuuluu ehdottomasti sellaisiin kirjoihin, joista lapsi ja aikuinen molemmat nauttivat. Kirjassa meitä huvittivat ja koskettivat ehkä vähän eri asiat, mutta kumpikin löysi itseään kiinnostavan tason.

Kirja kertoo neljäsluokkalaisesta Nuutista, joka saa mysteerin ratkaistavakseen. Hänen luokkatoverinsa Selman äiti on Selman mukaan sanonut, että Nuutin isä on hipsteri. Koska ei Nuutti eikä Selmakaan tiedä, mitä hipsteri tarkoittaa, asia pohdituttaa. Vähän kuin huomaamatta Selma alkaa lyöttäytyä yhä useammin Nuutin seuraan.

Kirja etenee vähän salapoliisitarinan tapaan. Lapset kuulustelevat tahoillaan "epäiltyä" ja "todistajaa" ja painavat mieleensä hipsterin tuntomerkkejä:

• punainen kustoo (Cousteau)-pipo
• parta
• kummallinen polkupyörä
• outo työ englanninkielisine ammattinimikkeineen...

Nuutti ja Selma yrittävät kerätä tietoa, vaikka välillä tuntuu, että olisi vain paras luovuttaa. Mutta eihän se käy! "Hipsterit ovat alkaneet kiehtoa minua", päättäväisellä luonteella varustettu Selma tokaisee.

Täytyy siis ottaa käyttöön järeämmät keinot ja varjostaa "epäiltyä". Nuutti ja Selma vakoilevat Nuutin isää agentti Hillaksi ja agentti Mansikaksi muuntautuneina. 

Agenttileikeistä seuraa ikävyyksiä, mutta lopulta hipsteriasia selviää. Ja kenties seikkailu on ikävyyksistä huolimatta alku jollekin hyvälle ja suurenmoiselle.

Mikä kirjasta sitten teki niin erinomaisen? Syitä on monia. Tässä joitain niistä:

1. Tomi Kontio on loistava kirjoittaja. Pidän myös hänen tavastaan katsoa maailmaa. Olemme lukeneet aiemmin Kontion kirjoittamia kuvakirjoja koirasta nimeltään Kissa, kissasta nimeltään Koira ja miehestä nimeltään Näätä. Olemme pitäneet kovasti niistäkin. Elina Warsta on kuvittanut myös kuvakirjasarjan. Varmaan siitä syystä Nuutin isä muistutti tyttäreni mielestä Näätää.
   
   
2. Salapoliisitarinan kaltainen rakenne kirjassa oli kiehtova, vaikkei mistään varsinaisesta dekkarista ollutkaan kyse.
   
   
3. Tekstissä oli hienoa leikittelyä kielellä. Tytär nautti oppiessaan uusia sanoja ja käsitteitä. Paikoitellen kieli oli runollisen kaunista.
   
   
4. Kirjassa käsiteltiin hipsteriteeman lisäksi syviä tunteita, ja ne oli kuvattu koskettavasti. Rivien väleistä pystyi lukemaan paljon sellaista, mitä ei sanottu suoraan.
   
   
5. Kirjan sukupuoliroolit tuntuivat raikkailta. Äidit olivat poliiseja ja muurareita. Isä konmaritti, hoiti säntillisesti kotityöt ja etsi pumpulinpehmeitä nautintoja.
   
   
6. Hipsterit ovat ihania! Mahtavaa, että heistä on kirjoitettu oma lastenkirja.

Sitten on vielä kirjan miljöö. 

"Minä asun Kalliossa. Kallio on kaupunginosa Helsingissä. Kalliossa on korkea kirkontorni, joka on kuin kalliota itsekin. Se näyttää harmaalta kivipaadelta. Aivan kuin jättiläinen olisi joskus ottanut kouriensa väliin kalliota ja puristanut sen tuommoiseksi rosoiseksi torniksi."

Mietin, paljonko myönteiseen arvioomme vaikutti se, että kirja sijoittuu Helsingin Kallioon. Kallio on se paikka maailmassa, jota minä pidän kotiseutunani, josta minä olen kotoisin. Sinne olen syntynyt ja siellä asunut suurimman osan elämästäni. Esivanhempiani asui Kalliossa jo ennen ensimmäistä maailmansotaa.

Tyttäreni ei ole koskaan asunut Kalliossa, mutta siellä on hänen mummolansa ja siellä asuu hänen isosiskonsa.

On selvä, että kirjan kuvaukset miljööstä puhuvat eri tavalla meille kuin jollekin, joka lukee teosta toisella puolella Suomea.

Pystyin näkemään koulun ja koulun pihan, kun isä kuljetti Nuutin kouluun erikoisen polkupyöränsä suurella tarakalla. Kun Nuutti käveli koulumatkallaan vanhojen tavaroiden kaupan ohi, luulin tietäväni, mikä kauppa se oli. Näin sieluni silmin Nuutin ja Selman istumassa Karhupuistossa ja keinumassa Linnunlaulussa.

Teksti muuttui päässäni niin visuaaliseksi, että jossain vaiheessa sanoin tyttärelleni: "Tästä kirjasta pitäisi tehdä elokuva! Mä pystyn niin selvästi jo näkemään sen."

Minä siis toivon elokuvaa. Tytär toivoo kirjalle jatko-osaa. Sellaista, jossa Nuutti ja Selma menisivät luontoleirille.

Oma luontosuhteeni on aika samanlainen kuin Nuutin isällä, jolla on tapana sanoa: "Minä suojelen mielelläni luontoa, mutta minua pitää suojella luonnolta." Tyttäreni on saanut minua luonnonläheisemmän lapsuuden ja arvostaa luontoa eri tavalla. Mukavaa, että pojasta (tytöstä) polvi paranee.

Hyvää (Fredrika) Runebergin päivää!

Tänään liput taas liehuvat J. L. Runebergin kunniaksi. Ja hyvähän se vaan on, että suurmies muistetaan vielä 145 vuotta kuolemansa jälkeenkin. Onhan hän kansallisrunoilija, Maamme-laulun kirjoittaja ja oman aikansa superjulkkis. Mutta...

Luettuani Leena Virtasen ja Sanna Pelliccionin kirjan Fredrika! — Kirjailija Fredrika Runebergin unelmat ja ihmeellinen puutarha (Teos 2021) olen harmitellut sitä, kuinka syrjään juhlinnasta jää Runebergin vaimo Fredrika, joka oli merkittävä nainen ja ansaitsisi liputuspäivän hänkin. Fredrikan kohtalona vaan oli elää aikana, jolloin naisen paikka oli kotona, eikä naisella juuri ollut mahdollisuuksia tehdä uraa. Siksi emme liputa tänään Fredrikan, vaan hänen miehensä kunniaksi.

Nykyisin Fredrika muistetaan lähinnä tortuistaan, joita aika moni suomalainen pistelee tänäänkin poskeensa. Fredrika!-kirjan takana muuten on nykyleipurille sovitettu versio Fredrikan kuuluisasta reseptistä, jos sattuu jauhopeukaloa syyhyttämään.

Fredrika oli kuitenkin paljon muutakin kuin vaimo ja torttuleipuri. Hän oli Suomen ensimmäinen naistoimittaja. Hän toimitti yhdessä miehensä kanssa Helsingfors Morgonblad -lehteä. Hän esimerkiksi käänsi lehteen ulkomaalaisia artikkeleja.

Fredrika kirjoitti Suomen ensimmäisen historiallisen romaanin nimeltään Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä (Finska Litteratursällskapet 1858). Ikävä kyllä käsikirjoitus lojui niin kauan pöytälaatikossa, että Sakari Topelius ehti julkaista oman historiallisen romaaninsa ennen Fredrikaa.

Äidiksi tultuaan Fredrikalla oli vain vähän aikaa omien tekstien kirjoittamiseen. Hänen aikansa kului kodin, talouden, lapsikatraan ja puutarhan hoitamiseen. Samalla hän toimi julkkikseksi nousseen miehensä "managerina" ja piti taitavasti raha-asiat kunnossa.

Mauri Kunnas on hienosti kuvannut kirjassaan Koiramäen Martta ja Ruuneperi (Otava 2005) kaikkia niitä velvollisuuksia, jotka täyttivät Fredrikan päivät:

" — Te hyvä Fredika-rouva olette myös etevä kirjoittaja, Snellman sanoi. — Miksi ette kirjoita enemmän?

   — Kyllä minä tänäänkin aion kirjoittaa, heti kun ehdin, Fredrika vastasi, hyvillään siitä, että Snellman kysyi hänen kirjoittamisestaan. — Mutta aamulla Ruuneperin ja poikien piti saada voileipänsä, ja sen jälkeen oli saatettava pojat kouluun. Sitten oli pestävä pyykki ja ripustettava se kuivumaan.

  — Äsken keräsimme maahan pudonneet omenat. Iltapäivällä Robertille pitää opettaa latinaa ja Fredrikille laskentoa. Ruuneperin villasukat pitää kutoa valmiiksi ja ommella muutama pari uusia alushousuja. Täytyy tehdä ostoslista ja lähettää Loviisa torille.

  — Omenat pitää keittää hilloksi, samoin luumut, ja säilöä hillot purkkeihin ja viedä ne kellariin. Sitten silitetään Ruuneperin paidat ja liinavaatteet. Pitää myös tarkastaa, kuinka paljon liiterissä on puita, että tiedetään koska on tilattava lisää. Ja talon kaakeliuunit pitää tyhjentää tuhkasta. Ruuneperin saappaat täytyy noutaa suutarilta. Pitäisi myös ehtiä istuttaa uudet pistokkaat ruukkuihin ja vaihtaa kymmenen kasvin mullat. Illallisen jälkeen keitän Ruuneperin ohrapuuron ja suunnittelen huomispäivän työt, Fredrika luetteli.

  — Mutta sitten kun muut nukkuvat, otan kirjoitusvälineeni ja kirjoitan hellankulmalla tulevaa kirjaani."

Velvollisuuksiensa lisäksi Fredrikalla oli myös aikaa ja tarmoa edistää rouvasväen yhdistyksensä kanssa köyhien tyttöjen opettamista Porvoossa. Tästä työstä kertoo Maijaliisa Dieckmannin lastenromaani Fredrika-rouvan koulu (Schildts 2007).

Kirjoittamisen esteenä oli aikapulan lisäksi arvostuksen puute. "Koko tuota pauhua, ettei naisella muka ole oikeutta yrittää tuottaa jotakin", Fredrika tuskaili. Hän koki, että naisia kohdeltiin ja heistä puhuttiin epäasiallisesti. Vielä hänen lapsuudessaan naiset saivat kuulemma osakseen vain ivaa, pilkkaa ja halveksuntaa.

Runeberg ja J. V. Snellman kyllä kannustivat Fredrikaa kirjoittamaan, mutta välillä häntä piinasivat epäilykset. Osasiko hän sittenkään? Olivatko hänen kirjoitelmansa mistään kotoisin?

Fredrika unelmoi maailman naisten historian kirjoittamisesta, mutta siitä ei koskaan tullut mitään. Jos hän olisi onnistunut suunnitelmassaan, olisiko koulujen historian opetus ja historian oppikirjat nykyisin erilaisia? Opittaisiinko historian tunneilla useammista naisista? Olisiko Fredrikan työllä ollut mitään merkitystä?

Kaikkia Fredrikan kirjoituksia ei ole vielä tähän päivään mennessäkään julkaistu. Hänen miehensä runoihin tutustutaan jokaisessa Suomen koulussa, mutta Fredrikan kirjoja ei lueta.

On hienoa, että häntä ei kuitenkaan ole unohdettu ja hänestä on olemassa lapsillekin tarkoitettuja kirjoja.  Fredrika!-kirjassa hän saa kuuluviin oman äänensä. Tekstin joukossa on lainauksia hänen omista kirjoituksistaan.

Kirjan takakannessa Fredrikaa luonnehditaan uuden ajan naiseksi, feministiksi ennen feministejä. Fredrika! on ilmestynyt Teos-kustantamon Suomen supernaisia -kuvakirjasarjassa. Ja sellainenhan Fredrika juuri oli: supernainen.

Minä syön tänään torttuni Fredrikan kunniaksi ja haaveilen, että J. L. Runebergin päivä -nimityksestä pudotettaisiin pois kirjaimet J ja L. Silloin päivän voisi mieltää juhlistavan molempia ainutlaatuisia Runebergejä.

Kirjailija Eeva Kilvestä kertova Eeva! ansaitsisi kymmenen huutomerkkiä

Hetki omaa aikaa, pieni lepotauko ennen kuin lähden hakemaan tytärtä iltapäiväkerhosta, ajattelin asettuessani sohvan nurkkaan. Olin päättänyt vihdoin tarttua Leena Virtasen ja Sanna Pelliccionin kehuttuun kuvakirjaan Eeva! Kirjailija Eeva Kilven polut, muistot ja viisaat sanat (Teos 2020).

Miten 37-sivuinen kirja saattoikin saada minussa aikaan niin paljon! Se pisti mieleni liikkeelle. Päässä pulppusi, poukkoili ja kimpoili niin paljon ajatuksia, että oli vaikea saada itsensä koottua. Lähtemisestä ei ollut tulla mitään. Olisin vain halunnut käpertyä rauhassa tutkimaan kaikkia mieleni sopukoissa heränneitä ajatuksia.

Kävellessäni sitten syksyisen metsän laitaa koulullepäin muistelin, miten ihania ajatuksia kirjassa oli metsästä.

"Kun syksyllä
on oikein hiljaa metsässä
voi kuulla ensi kevään käen kukkuvan"

(Lainaus Eeva Kilven teoksesta Terveisin, 1976)

Kävelytielle varisseiden lehtien rapistessa jalkojeni alla ajattelin, että syksy puhuu samaa kieltä kuin Eeva Kilven teokset. Syksy on ikävää, luopumista, menetystä, jonkin taakse jättämistä. Se on lehtiä, terhoja ja hevoskastanjoita — irronneita, paikkansa ja kotipuunsa menettäneitä.

"Olen irtileikattu kuin paperinukke", Eeva Kilpi on kirjoittanut. Koti-Karjalan menetys leimasi evakon koko elämää ja tuotantoa.

Hänestä tuli kirjailija, koska hän halusi muistella ja muistaa lapsuudenkotinsa Hiitolassa. Kirjailijan pyrkimys kuvata ikävän tunnetta kasvoi kokonaisiksi kirjoiksi. Ja niitä luettiin. Luetaan.

Evakkokokemukset saivat minut ajattelemaan isovanhempiani. He eivät olleet karjalaisia, mutta vei sota heiltäkin kodin. Hekin joutuivat lähtemään, kun Porkkala menetettiin Neuvostoliitolle. Eipä käy kateeksi mummia. Vaari ei ollut vielä kotiutunut sotaväestä, kun kiireellä oli lähdettävä kahden pienen lapsen kanssa vain välttämättömimmät tavarat mukana. Huonekalut jäivät.

Äkillinen tuulenpuuska sai minut hytisemään. Kiedoin kaulahuivin tiukemmalle. Tuulenpyörre tempaisi muutaman lehden mukaansa ja lennätti ne poispäin, kauemmas, kunnes en enää voinut nähdä niitä. Menetyksiä, sitä kai syksy on. Onneksi talven tuolla puolen odottaa uusi kevät. Uusi alku.

Kun vähän myöhemmin kävelin koululta kotiinpäin rinnallani iloisesti jutteleva tyttäreni, ajattelin kirjassa olleita ihania ja viisaita ajatuksia äitiydestä.

"Lapseni pöydän ympärillä: nämä ovat niitä ihmisiä joille minut on tarkoitettu olemaan hyvä."

(Lainaus Eeva Kilven teoksesta Laulu rakkaudesta ja muita runoja, 1972)

Eeva oli sitä mieltä, että äitien on osattava pitää huolta myös itsestään. Lapset ja oma työ ovat tärkeitä, mutta on osattava myös levätä, olla yksin ja rauhassa. On osattava hemmotella ja pitää itseään hyvänä. On osattava puhua itselle ystävällisesti ja kannustaen. Ja on osattava olla intohimoinen!

Tänään pieni lukuhetki vain itselleni oli juuri sitä, mitä minä kaipasin. Osasin ottaa sen! Kiitos Eeva (ja Leena ja Sanna), kun muistutit(te), miten tärkeitä tuollaiset hetket ovat. Ehkä osaan huomennakin pysähtyä, rauhoittua ja nauttia pienestä yksinäisestä tuokiosta ihan vain itsekseni.

Hymyilyttää ja askel on keveä. Nyt jaksan kuunnella tyttären juttuja. Jaksan odottaa hoputtamatta, kun hän pysähtyy taas kerran tammen alle poimimaan terhoja. Yhtäkkiä huomaan itsekin kurottuvani maata kohti. Kerään kouran täyteen ruskan värjäämiä vaahteranlehtiä. Asettelen ne kotona maljakkoon ja imen niistä iloa ja energiaa koko illan.

"Kun vain katsoo ja on hiljaa
ymmärtää vähitellen kaikkien mielen,
tajuaa mitä puut haluavat sanoa
mikä kasveja huolestuttaa."

(Lainaus Eeva Kilven teoksesta Animalia, 1987)

Eeva! on lastenkirja. Kyllä. Mutta sitä ei pitäisi luokitella niin ahtaasti. Olen varma, että kirja voi puhutella kaikenikäisiä. Siinä on muun muassa aivan hurmaavia ajatuksia mummoista.

Ihana, ihana, ihana kirja! Ja vielä kymmenen huutomerkkiä perään.

Día de Muertos tuo edesmenneet rakkaat lähelle

Pyhäinpäivä lähestyy. Kuusivuotiaani esikouluohjelmassa on tällä viikolla tutustumista pyhäinpäivän viettotapoihin eri puolilla maailmaa. Juuri viime viikolla luimme hienon kirjan, jossa tulee tutuksi meksikolaisten vastine pyhäinpäivälle: Día de Muertos eli kuolleiden päivä.

Sanna Pelliccionin, Maami Snellmanin ja Kiti Szalain kuvakirja Muistan sinua rakkaudella (Teos 2020) alkaa vähän surullisissa merkeissä. Almalla on ikävä — ikävä mummoa, joka on juuri kuollut. Alman äitikin vain istuu hiljaa keittiössä ja katselee kynttilän valossa ikkunasta ulos.

Kun Alma kertoo koulussa mummon kuolemasta, opettaja halaa ja sanoo, että "mummosta jää sinulle muisto. Ja muistot kulkevat mukana."

Alman luokkakaveri Diego tietää, miltä Almasta tuntuu, sillä Diegon abuelo, vaari kuoli keväällä. Suru oli ensin niin suuri, ettei mahtunut huoneeseen. Mutta nyt Diegon silmät loistava, sillä pian tulee juhla, jossa muistellaan kaikkia kuolleita. Día de Muertos on iloinen juhla. Silloin suvun vainajia muistetaan rakkaudella, nauretaan ja syödään hyvin.

Diegon perhe pyytää Alman perhettä mukaan kuolleiden päivän juhlaansa. Kuolleiden muistoksi pystytetty alttari täynnä valokuvia, herkkuja, kukkia, kynttilöitä ja sokerisia pääkalloja saa Alman perheen silmät leviämään.

Kun perheet kaakaokuppien äärellä alkavat muistella abueloa ja mummoa, suru hellittää vähän otettaan. Vainajat tulevat lähelle, ja hetkeksi maailmojen rajat hämärtyvät.

"Muistot lehahtelevat huoneessa, kiipeilevät seinätapeteissa, kurkistelevat verhojen välistä, ilo nousee, ikävä laskee."

Haikean kauniin tarinan jälkeen kirjassa on tietoaukeamia. Niissä kerrotaan tarkemmin, mikä Día de Muertos on, miten sitä vietetään, mitä ruokia siihen kuuluu ja miksi luurangot ovat niin tärkeä osa juhlaa. 

Kirjassa on myös reseptejä. Meksikolainen kaakao,  c h a m p u r r a d o  on suomalaista vastinettaan paksumpaa ja suklaisempaa. Kuolleiden leipä,  p a n   d e   m u e r t o  muistuttaa hiukan suomalaista pullaa. C a l a v e r a-keksejä, sokerikuorrutteisia pääkalloja myydään Meksikossa toreilla ja katukojuissa ennen kuolleiden päivää.

Sanna Pelliccionin hyvin tummasävyinen kuvitus sopii kirjan aiheeseen. Eletäänhän vuoden pimeimpiä aikoja mielet mustina kuoleman ollessa lähellä. Liiduilla piirretyissä kuvissa hehkuu kyllä värejä, mutta taustat ovat tummat. Tässä kirjassa ei valkoista paperia näy.

Saimme kuusivuotiaani kanssa kirjan äärellä aikaiseksi hyvää keskustelua. Synkästä aiheestaan huolimatta kirjan tarina päättyy toiveikkaasti.

Pohdiskelin lukiessani, että suomalaiselle kulttuurille tekisi hyvää lainata pyhäinpäivään vähän perinteitä Día de Muertosista. Mieluummin siitä kuin halloweenista. Halloweenilla ei tunnu olevan mitään varsinaista järkevää sanomaa. Día de Muertos puolestaan on syvällinen ja lohdullinen juhla. Sen tuoma ilo olisi tervetullutta syksyn synkän pimeyden keskellä.

Muista minua rakkaudella
Teksti: Sanna Pelliccioni, Maami Snellman ja Kiti Szalai
Kuvitus: Sanna Pelliccioni
Kustantaja: Teos 2020

 

VINKKI

Día de Muertosia sivutaan lyhyesti myös Veera Salmen ja Elina Warstan kirjassa Päiväkoti Heippakamu — Pablo ja heiluvat hampaat (Otava 2017). Kirjan päähenkilöllä Pablolla on lelukaveri Lopez. Iso-mama lähetti sen Meksikosta kauan sitten, kun oli Día de Muertos. Kuolleiden päivä on Meksikossa voimakkaasti luurankojuhla.

Kun televisio on koko elämä

Tänään on YK:n Maailman television päivä. Kun kuulin asiasta, mieleeni muistui heti eräs televisioaiheinen kirja: Malin Kivelän kirjoittama ja Linda Bondestamin kuvittama Pixonin pojat ja TV:n kotoisa kajo.

Millaisia ovat lapset, jotka katsovat aina televisiota? Pixonin pojat lopettavat TV:n katselun ainoastaan silloin, kun hakevat lisää karkkia tai pelailevat tietokoneella. He ovat lihaksiltaan surkastuneita, vitamiininpuutoksesta kärsiviä kalpeita laiheliineja, joiden hampaat ovat reikiintyneet.

Eräänä sunnuntaiaamuna televisio menee rikki. Alkujärkytyksestään toivuttuaan ”veljekset menevät ulos rappukäytävään. Jotainhan täytyy tehdä. Elämässä.”

Päivästä tulee pojille melkoinen seikkailu. He päätyvät naapureiden luo syömään vatkulia, istuskelevat pihalla mattotelineellä ja juttelevat talonmiehen kanssa.

Lopulta he kiipeävät läähättäen ja vaikeroiden mäelle. Siellä mielikuvitus alkaa yhtäkkiä lentää ja veljekset laittavat pystyyn dinosaurusleikin, jota kestää tunteja. Vasta kun on ihan pimeää, päätetään palata kotiin.

Tässä vaiheessa tarina muuttuu melkeinpä makaaberiksi. Kivelä laittaa kotiportaita kapuavat pojat kuolemaan, koska vuosien istumisen jälkeen raskas ulkoilmapäivä on ollut pojille vähän liikaa. Bondestamin muutenkin tummasävyisessä kuvituksessa poikien luurangot vierivät alas portaita keskellä mustaa pimeyttä.

- Huh huh, onko tämä sittenkään sopivaa luettavaa pikkulapselle? ajattelin sillä hetkellä. Onneksi kirjailija peruu puheensa: ”Ei sentään, huijasin!”

On uskottavaa, vaikkakaan ei kovin opettavaista, että kirja loppuu juuri niin kuin todennäköisesti tapahtuisi todellisessakin elämässä.

Kun kysyin tyttäreltäni, oliko hän oppinut jotain kirjasta, hän vastasi: - Joo, ei saa kiivetä mäelle. Yritä siinä sitten selittää, että oikeastaan mäelle on ihan hyvä kiivetä, lihakset kasvavat, saa raitista ilmaa ja niin edelleen.

Kirja lienee kirjoitettu pikemminkin herättelemään vanhempia kuin lapsia. Pixonin poikien äiti näyttäytyy melko heikkona kasvattajana. Hän vaikuttaa väsyneeltä äidiltä, eikä ihme, kun poikia on neljä eikä isää ainakaan näytetä.

Äidille televisio on epäilemättä helppo keino pitää lapset hiljaisina ja poissa pahanteosta. Jokainen vanhempi sortuu tähän varmaan joskus. Rajanveto ei välttämättä ole helppoa. Pisti ainakin itseni miettimään, mikä on sopivasti ja mikä liikaa ruutuaikaa.


Malin Kivelä: Pixonin pojat ja TV:n kotoisa kajo

Kuvitus: Linda Bondestam
Kustantaja: Teos & Schilds & Söderström 2013

VINKKI

Nykyaikana televisiota suurempi ongelma monille tuntuu olevan muut älylaitteet. Eräässä Sanna Pelliccionin Onni-poika -sarjan osassa on pohdittu rajanvetoa pelaamisen osalta:

Sanna Pelliccioni (teksti ja kuvat): Onni-poika tykkää pelata

Kustantaja: Minerva Kustannus Oy 2015

 

Top 3 - Kesäkuun nautittavimmat kirjat

Kuten viime kuussa, päätin tässäkin kuussa esitellä kolme kirjaa, joista nautimme tyttäreni kanssa eniten. Tälläkin kertaa valintaa tehdessä on huomioitu vain kirjat, joista en ole kirjoittanut jo omaa postausta.

Kauko Kivitasku ja kadonnut onnenkivi
 

Viime kesän paras lastenkirjaostokseni on Eppu Nuotion kirjoittama ja Saara Vallinevan kuvittama Pirkko Punarinta ja kadonnut polkupyörä (Bazar Kustannus 2018). Kun samoilta tekijöiltä ilmestyi tänä vuonna toinen teos, Kauko Kivitasku ja kadonnut onnenkivi, minun oli PAKKO saada se. Molemmissa kirjoissa on samantyyppinen juoni. On merensaarella asuva tai mökkeilevä lintu, jolta katoaa jotakin. Tuota jotain sitten etsitään ja kirjan lopussa se löytyy.

Kauko Kivitasku on kadottanut onnenkivensä. Hän on saanut sen jo pikkupoikana vaariltaan tuliaiseksi kaukomailta. Se on aina hänen taskussaan, paitsi nyt tasku on tyhjä. Kauko etsii kaikkialta. Hän palaa niihin paikkoihin, joissa on ehtinyt saarelle tultuaan käydä, kuten kaupassa ja jäätelökioskilla. Saarelaiset auttavat etsinnöissä, mutta kivi pysyy piilossa. Kirjalla on hiukan yllättävä, onnellinen päätös.

Kirjoista tekee erityisen niiden kuvitus. Kuvataiteilija ja kuvittaja Saara Vallineva on rakentanut teosten pienoismaailmat. Kirjojen kuvat ovat valokuvia Vallinevan rakennelmista. Olen hulluna nukkekoteihin ja kaikenlaisiin muihinkin pienoismaailmoihin ja siksi jaksan väsymättömästi ihailla näitäkin kuvia.

Tyttäreni piti kirjasta niin paljon, että hän pyysi minua lukemaan sen myös parhaalle kaverilleen.

Eppu Nuotio: Kauko Kivitasku ja kadonnut onnenkivi

Kuvitus: Saara Vallineva

Kustantaja: Bazar Kustannus 2019 

Koira nimeltään Kissa

 

Runoilija Tomi Kontion kirjoittamassa ja Elina Warstan kuvittamassa kirjassa Koira nimeltään Kissa tavataan sekarotuinen koira, jolle äiti on antanut nimen Kissa, koska kissat ovat itsenäisiä. Itsenäisyyttä Kissa tarvitseekin, sillä sen isä on häipynyt jo ennen sen syntymää ja äitikin häipyy sen ollessa vielä nuori.

Koettuaan monenlaista torjutuksi tulemista Kissa päätyy Helsinkiin, jossa oppii elämään itsenäisesti.

"Minä olin itsenäinen, niin kuin kissat, vaikka omasta mielestäni olin ehkä sittenkin yksinäinen. Enkä minä olisi halunnut olla yksinäinen, enkä ehkä itsenäinenkään, jos se merkitsi yksinäisyyttä."

Kaikki muuttuu, kun Kissa tapaa spurgun, joka makaa pusikossa pahvilaatikoiden alla. Mies ja koira huomaavat olevansa aika samanlaisia ja siihen loppuu molempien yksinäisyys. Vaikka äiti opetti Kissan olemaan luottamatta kehenkään, se oppii luottamaan mieheen, lapsiin, ihmisiin, eläimiin ja maailmaan.

Itse pidin Tomi Kontion hienosta kielestä ja moniulotteisesta tarinasta. Pidin myös siitä, kuinka kotikaupunkini Helsinki oli vahvasti läsnä kirjassa. Tytärtä nauratti ajatus koirasta nimeltään Kissa, ja lausetta toisteltiin kertomuksessa tavan takaa. Pidimme molemmat Elina Warstan seesteisestä mutta äärimmäisen ilmaisuvoimaisesta kuvituksesta. 

Tomi Kontio: Koira nimeltään Kissa
Kuvitus: Elina Warsta
Kustantaja: Teos 2016
2. painos 

Piikkipallo ihan pihalla

 

Luontoaiheiset lasten tietokirjat ovat meillä suosittua lukemista. Tässä kuussa ihastuimme Tuula Nyströmin kirjoittamaan ja Laila Nevakiven kuvittamaan kirjaan Piikkipallo ihan pihalla. Kirja on kattava tietopaketti siilistä. Se kertoo siilin keväästä, kesästä, syksystä ja talvesta. Se kertoo sen syntymästä ja elintavoista. Se kertoo ihmisen roolista siilin auttajana. Siili nimittäin elelee mieluiten siellä, missä ihminenkin.

Jotta kirja ei olisi silkkaa tiukkaa asiaa, siinä tavataan Venni ja Tuisku -nimiset lapset, joiden kanssa yhdessä lukija voi tutustua siiliin ja rakentaa vaikkapa siilille talvipesän Vennin opastuksella.

Opin kirjasta jotain aivan uuttakin. Minulle on aina opetettu, että siili on Suomessa vieraslaji. Niin ei välttämättä olekaan. Vaikka siilejä tuotiinkin Suomeen 1800-luvulla Balttiasta ja Ruotsista, siilejen tiedetään asuneen Suomessa jo ennen jääkautta.

"On mahdollista, että siili on selvinnyt jääkaudesta jossakin puolella Suomea, sillä se on elänyt Suomessa jo ennen jääkautta. Ehkä siili ei olekaan vieraslaji, kuten sanotaan eläimistä tai kasveista, jotka eivät ole alkuperältään suomalaisia."

Itse pidin varsinkin kuvituksesta. Laila Nevakiven kuvitukset jaksavat aina ihastuttaa minua. Kirja on muutenkin ulkoisesti miellyttävä. Suuri kiitos oikeasta kluuttiselästä.

Tuula Nyström: Piikkipallo ihan pihalla
Kuvitus: Laila Nevakivi
Kustantaja: Maahenki 2017  


LUE MYÖS TÄMÄ:

Top 3 - Toukokuun nautittavimmat kirjat


  

175 vuotta Minna Canthin syntymästä

Liput hulmuavat tänään Minna Canthin ja tasa-arvon kunniaksi. Minna Canth on ensimmäinen suomalainen nainen, joka on saanut oman liputuspäivän.

Minna Canthin syntymästä tulee tänään kuluneeksi 175 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi viime syksynä ilmestyi lastenkirja Minna Canthista. 

Innostuin heti kuultuani siitä, sillä ensinnäkin keräilen lastenkirjoja, jotka voi liittää johonkin juhlapäivää. Toiseksi pidän lapsille tarkoitetuista elämänkertakirjoista ja kolmanneksi kirjan on kuvittanut yksi suosikkikuvittajani, Sanna Pelliccioni. 

Kirjan nimi on Minna! - Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot ja sen on kirjoittanut Leena Virtanen.

Kirjassa seurataan Minna Canthin elämää yhden päivän ajan. Vaikka rajaus on näin suppea, Minnasta piirtyy monipuolinen kuva. Hänen aiemmat vaiheensa käydään lyhyesti läpi, ja sivuille on ripoteltu lainauksia Minnan omista teksteistä ja kirjeistä.

Kirjassa eletään vuotta 1888, jolloin Minna on leskeksi jäänyt seitsemän lapsen yksinhuoltajaäiti. Perhe asuu Kuopiossa Kanttilan talossa, missä Minna pitää lankakauppaa henkensä pitimiksi. Hänen todellinen intohimonsa on kuitenkin kirjoittaminen. Hän kuului ensimmäisten suomeksi kirjoittaneiden kirjailijoidemme joukkoon.

"Minna on jo kuuluisa koko maassa. Hän on kirjoittanut näytelmiä, joita on esitetty Suomen tärkeimmässä teatterissa kaukana pääkaupungissa Helsingissä.Varsinkin näytelmä nimeltään Työmiehen vaimo on ollut suuri hitti. 'Moitin siinä ankarasti lakien vääryyttä naista kohtaan, luonnottomia uskonkäsitteitä, miesten juoppoutta, naisten tyhmyyttä, pintapuolisuutta ja ennakkoluuloisuutta, lyhyesti sanottuna kaikkea kieroa ja huonoa, mitä maailmassa tiesin olevan', Minna kertoo."

Auringon laskettua Kanttilan yltä, Minna kirjaa illan viimeiset mietteensä kynttilän valossa: "Paljon jäi tänäänkin maailmaan kieroa ja huonoa, mitä pitäisi parantaa'".

Erityisesti Minna kantoi huolta tyttöjen mahdollisuudesta opiskella. Hän puolusti tasa-arvoa ja oli perustamassa Suomen ensimmäisiä yhteiskouluja. Hän piti köyhien puolia ja toi esiin köyhien elämään liittyviä epäkohtia, joista monet eivät edes olleet tietoisia.

Sanna Pelliccionin kuvitus on väritykseltään melko harmaansävyistä. Kuvat näyttävät selvästi käsinpiirretyiltä. Tällainen käsintekemisen meininki tuntuu nyt olevan muotia lastenkirjakuvituksissa. Omaan silmääni tämäntyyppiset kuvitukset näyttävät yleensä vähän huolittelemattomilta.

Minna Canthista kertovaan kirjaan kuitenkin tällainen kuvitustyyli mielestäni sopii. Minna ei ollut mikään sovinnainen eikä siloinen ihminen. Suorapuheisuutensa ja radikaalina pidettyjen ajatustensa vuoksi hän joutui kokemaan arvostelua ja epäystävällisyyttä. Kirjassa kerrotaan jopa, että Kuopion piispa vaihtoi kadun toiselle puolelle, jos Minna oli tulossa vastaan.

Kirjan loppuun on koottu lista asioista, joilla Minna Canthin päivää voitaisiin juhlia kotona ja kouluissa. Leivottaisiinko vaikka Minnan kahvikakku? Resepti löytyy kirjasta.

Kirjan lopussa lukija haastetaan pohtimaan: "Minna aloitti työn, joka on vieläkin kesken. Mitä Minna tekisi, jos hän eläisi nyt?"

Olen onnellinen, että tällaisia lastenkirjoja tehdään. Mahtava kirja ja tärkeä aihe! Kirja on ensimmäinen osa Teoksen julkaisemassa kirjasarjassa Suomen supernaisia. En malta odottaa, keistä muista saamme pian lukea.

 
Leena Virtanen: Minna! - Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot
Kuvitus: Sanna Pelliccioni
Kustantaja: Teos 2018


VINKKI

Minna Cathista voi lukea muistakin lasten- ja nuortenkirjoista. Tänä vuonna ilmestyi Elina Lappalaisen kirjoittama ja Ilona Partasen kuvittama kuvakirja Ihmeellinen Minna ja suomalaisia supernaisia (Tammi), josta kirjoitin naistenpäivän postauksessani.

Anneli Toijalan Myrskylintu (Tammi 1994) on nuortenkirja Minna Canthin lapsuudesta Tampereella 1850-luvulla.

Minna Canthista kerrotaan myös useassa viime aikoina ilmestyneessä suomalaisia suurnaisia esittelevässä elämäkertakokoelmassa:

• Taru Anttonen & Milla Karppinen (toim.): Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) - Kertomuksia rohkeista naisista Minna Canthista Almaan, Into Kustannus Oy 2018
• Ida ja Riikka Salminen: Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa, Kustantamo S&S 2018
• Elina Tuomi: Itsenäisiä naisia - 70 suomalaista esikuvaa, Kustantamo S&S 2018