Maailmassa tarvitaan miljoona biljoona joulupukkia

Kaikkien joulupukista kertovien lastenkirjojen joukossa japanilais-suomalaisena yhteistyönä tehty Miljoona biljoona joulupukkia (S&S 2014) tuntuu raikkaalta poikkeukselta. Kirjan tekstin on kirjoittanut japanilainen Hiroko Motai ja vahaliitukuvitus on Marika Maijalan käsialaa.

 

Suomen kirjataiteen komitea valitsi Miljoona biljoona joulupukkia yhdeksi vuoden 2014 kauneimmista kirjoista. Minuakin tavanomaisesta poikkeava, naivistinen kuvitus viehättää. Tyttäreni kuitenkin arveli, että kirjan on kuvittanut lapsi. Ehkä väriliidut yleensä mielletään lasten välineeksi. 

 

Kirjassa pureudutaan monia askarruttavaan kysymykseen: miten joulupukki ehtii jakaa lahjat kaikille maailman lapsille.

 

Joskus kauan, kauan sitten, kun lapsia oli vielä vähän, se onnistui hyvin. Ihmismäärän kasvaessa joulupukille tuli kiire. Mitä enemmän maailmaan tuli lapsia, sitä enemmän tarvittiin joulupukkeja.  

 

Ongelman ratkaisuksi löytyi eräänlainen jumaljohtoinen kloonaus. Kloonauksella oli kuitenkin sivuvaikutuksensa. Joka kerta kun joulupukkien määrä lisääntyi, pukkien koko pieneni.

"Joulupukki oli enää miljoonasosan siitä mitä aikaisemmin. Se ei jaksanut enää nostaa lahjapaketin naruakaan."

Onneksi pukit keksivät tavan saada lapsille lahjoja jouluksi, vaikka eivät voineet niitä enää itse jakaa.

Hiroko Motai: Miljoona biljoona joulupukkia

Suomennos englanninkielisestä käsikirjoituksesta: Mirjam Ilvas

Kuvitus: Marika Maijala
Kustantaja: Schildts & Söderströms 2014

Kun televisio on koko elämä

Tänään on YK:n Maailman television päivä. Kun kuulin asiasta, mieleeni muistui heti eräs televisioaiheinen kirja: Malin Kivelän kirjoittama ja Linda Bondestamin kuvittama Pixonin pojat ja TV:n kotoisa kajo.

Millaisia ovat lapset, jotka katsovat aina televisiota? Pixonin pojat lopettavat TV:n katselun ainoastaan silloin, kun hakevat lisää karkkia tai pelailevat tietokoneella. He ovat lihaksiltaan surkastuneita, vitamiininpuutoksesta kärsiviä kalpeita laiheliineja, joiden hampaat ovat reikiintyneet.

Eräänä sunnuntaiaamuna televisio menee rikki. Alkujärkytyksestään toivuttuaan ”veljekset menevät ulos rappukäytävään. Jotainhan täytyy tehdä. Elämässä.”

Päivästä tulee pojille melkoinen seikkailu. He päätyvät naapureiden luo syömään vatkulia, istuskelevat pihalla mattotelineellä ja juttelevat talonmiehen kanssa.

Lopulta he kiipeävät läähättäen ja vaikeroiden mäelle. Siellä mielikuvitus alkaa yhtäkkiä lentää ja veljekset laittavat pystyyn dinosaurusleikin, jota kestää tunteja. Vasta kun on ihan pimeää, päätetään palata kotiin.

Tässä vaiheessa tarina muuttuu melkeinpä makaaberiksi. Kivelä laittaa kotiportaita kapuavat pojat kuolemaan, koska vuosien istumisen jälkeen raskas ulkoilmapäivä on ollut pojille vähän liikaa. Bondestamin muutenkin tummasävyisessä kuvituksessa poikien luurangot vierivät alas portaita keskellä mustaa pimeyttä.

- Huh huh, onko tämä sittenkään sopivaa luettavaa pikkulapselle? ajattelin sillä hetkellä. Onneksi kirjailija peruu puheensa: ”Ei sentään, huijasin!”

On uskottavaa, vaikkakaan ei kovin opettavaista, että kirja loppuu juuri niin kuin todennäköisesti tapahtuisi todellisessakin elämässä.

Kun kysyin tyttäreltäni, oliko hän oppinut jotain kirjasta, hän vastasi: - Joo, ei saa kiivetä mäelle. Yritä siinä sitten selittää, että oikeastaan mäelle on ihan hyvä kiivetä, lihakset kasvavat, saa raitista ilmaa ja niin edelleen.

Kirja lienee kirjoitettu pikemminkin herättelemään vanhempia kuin lapsia. Pixonin poikien äiti näyttäytyy melko heikkona kasvattajana. Hän vaikuttaa väsyneeltä äidiltä, eikä ihme, kun poikia on neljä eikä isää ainakaan näytetä.

Äidille televisio on epäilemättä helppo keino pitää lapset hiljaisina ja poissa pahanteosta. Jokainen vanhempi sortuu tähän varmaan joskus. Rajanveto ei välttämättä ole helppoa. Pisti ainakin itseni miettimään, mikä on sopivasti ja mikä liikaa ruutuaikaa.


Malin Kivelä: Pixonin pojat ja TV:n kotoisa kajo

Kuvitus: Linda Bondestam
Kustantaja: Teos & Schilds & Söderström 2013

VINKKI

Nykyaikana televisiota suurempi ongelma monille tuntuu olevan muut älylaitteet. Eräässä Sanna Pelliccionin Onni-poika -sarjan osassa on pohdittu rajanvetoa pelaamisen osalta:

Sanna Pelliccioni (teksti ja kuvat): Onni-poika tykkää pelata

Kustantaja: Minerva Kustannus Oy 2015

 

Hylätyn lapasen talvi

Tyttäreni ilmoitti alkuvuodesta, että hänestä tulee isona lavastaja. Löysin silloin kirjastosta kirjan, jonka arvelin kiinnostavan tulevaa lavastajaa. Suvi-Tuuli Junttilan kirjassa Minne matka, lapanen? kuvitus on toteutettu valokuvaamalla lavastettuja pienoismaailmoja. SIlloinen nelivuotiaani kokikin kirjan kuvituksen äärimmäisen kiehtovaksi.

Kirja kertoo lapasesta, pienestä käsinkudotusta villalapasesta, joka loppusyksyn lumisateessa eksyy ja unohtuu lumihankeen. Lähes jokaiselta lapselta on joskus kadonnut lapanen. Tyttärelleni on käynyt niin onneksi vain kerran, mutta hän on usein muistellut tapausta ja pohtinut, mitä lapaselle tapahtui. Kirja tarjoaa yhden näkemyksen asiaan.

Lapanen tarpoo lumessa, kunnes saapuu metsään. Siellä se saa uuden ystävän: talviunilta heränneen tammenterhon, jonka kanssa jatkaa matkaa. 

Tässä vaiheessa aloimme tyttäreni kanssa ihmetellä lapasen kokoa. Se on vain hiukkasen tammenterhoa suurempi. Kenen lapanen se oikein oli? Kenen käteen voi mahtua tammenterhon kokoinen lapanen? Tyttäreni epäili, että se on vauvan lapanen. Kun väitin, että vauvan käsi on tammenterhoa suurempi, hän päätyi siihen tulokseen, että kyseessä oli tontun lapanen. Vaikka niin, kirjassa asiaa ei avata.

Ennen pitkää lapanen ja terho tapaavat uuden ystävän. Keltainen pullonkorkki tietää, kuinka lumessa pidetään hauskaa. Mutta ei elämä metsässä ole pelkkää hauskanpitoa. Kun jokin suuri ja karvainen lähestyy ja nuuhkii lapasta märällä kuonollaan, lapasta pelottaa kamalasti.

Kevään ollessa jo tulossa, lapanen ja tammenterho päätyvät kaupunkiin.

"Kaupunki todellakin!
Mutta pieniä se
ei auta. Kiireisen
kopinan keskellä
kukaan ei edes
huomaa heitä."

Joutomaalla kaupungin laitamilla tunnelma on huomattavasti kodikkaampi. Siellä majailee muitakin kadonneita ja hylättyjä esineitä. Sieltä löytyy jopa toinen lapanen. Joutomaa ei ole terhoa varten. Kevään edetessä se tuntee kasvun ihmeen itsessään ja sen täytyy löytää paikka, johon asettua. On hyvästien aika.

Kirja on todella kiinnostava. Se ei totta tosiaan ole mikään tavanomainen lastenkirja. Kuvitus on poikkeva, tarina epätavallinen ja päähenkilöt erikoisia. En ehkä olisi tarttunut kirjaan lainkaan, jos tyttäreni ei olisi puhunut lavastajahaaveistaan, sillä ennakkoluuloisesti olisin ehkä ajatellut, ettei kirja kiinnostaisi pientä lasta. Olin täysin väärässä. Kirja oli suuri menestys, ja tyttäreni tutki sitä itse hartaasti sen jälkeen, kun olin sen hänelle lukenut.

Kuvat ovat pääosassa kirjassa. Joka aukeamalla on koko aukeaman täyttävä valokuva. Tekstiä aukeamilla on vain vähän jossakin nurkassa.

Tyttäreni oli kertomukseen tyytyväinen, mutta omat aivoni eivät jättäneet minua rauhaan kirjan luettuani. Mistä kirja oikeastaan kertoi? 

Näen sen vertauskuvana asunnottomuudesta. On kiinnostavaa, että päähenkilöt ovat kasvottomia esineitä. Asunnottomista puhuessamme haluamme kai mieluiten nähdä asunnottomat kasvottomana ryhmänä, jotta meidän ei tarvitse vaivata päätämme heidän yksilöllisillä tarinoillaan ja kohtaloillaan.

Suomessa arvioidaan olevan noin 5500 asunnotonta, joista yli 300 majoittuu kokonaan kadulla ja ensisuojissa (Vailla vakinaista asuntoa ry:n mukaan).

Lapsena olin hyvin tietoinen yhteiskunnan eriarvoisuudesta. Lähipuistoissa notkui vanhanajan spurguja, jotka nukkuivat Pelastusarmeijan yömajassa. Usein pakkasöinä joku löytyi kuorsaamasta kotitalomme vinttitasanteelta.

Tyttäreni kasvaa aivan toisenlaisessa ympäristössä. Keskiluokkaisella pientaloalueella ei näe yhteiskunnan huono-osaisimpia. Ehkä minun pitäisi kertoa hänelle kirjan herättämistä ajatuksistani. Kirjan äärellä voisimme keskustella asunnottomuudesta lapsentasoisesti.

Nyt on juuri oikea aika kertoa lapsille, ettei kaikilla mene yhtä hyvin kuin itsellä, sillä huomenna vietetään Asunnottomien yötä. Helsingissä Asunnottomien yön katufestari järjestetään Vaasanaukiolla, Vaasankadulla ja Kinaporinkadulla klo 16-22. Myös monilla muilla paikkakunnilla on Asunnottomien yön tapahtumia. Koko maan ohjelma löytyy täältä.


Suvi-Tuuli Junttila: Minne matka lapanen?
Kustantaja: Schildts & Söderströms 2014

 

Sanattomasti pakolaisuudesta

Tänään on YK:n kansainvälinen pakolaispäivä. Päivän teemaan sopii erinomaisesti Sanna Pelliccionin kirja Meidän piti lähteä. 

Meidän piti lähteä on sanaton kirja, jossa on siis vain kuvat eikä lainkaan tekstiä. Kuvat kertovat erään perheen tarinan. Syttyy sota. Omassa kodissa ja kotimaassa ei ole enää turvallista asua. Perheen täytyy lähteä pitkälle pakomatkalle, joka on täynnä raskaita hetkiä. Lopulta he löytävät uuden kodin toisesta maasta, jossa on turvallista. 

Kuvat välittävät todella voimakkaita tunteita, ja auttavat tuntemaan myötätuntoa pakolaisia kohtaan. Katseltuani kirjan yhdessä tyttäreni kanssa meitä molempia ihan itketti. On ihmeellistä, kuinka suuri voima voi olla pelkillä kuvilla.

Sanattomat kirjat ovat olleet viime vuosina tapetilla. Vuonna 2012 IBBYn (International Board on Books for Young People) Italian jaosto aloitti projektin ”Silent Books, from the World to Lampedusa and Back” reaktiona Afrikasta ja Lähi-idästä tulevaan pakolaistulvaan. Projektin tarkoituksena oli tarjota pakolaislapsille kielestä riippumatonta laadukasta lastenkirjallisuutta. Sanattomia kuvakirjoja kertyikin projektin aikana yli sata eri maista.*

Pelliccioni sai ajatuksen sanattoman kirjan laatimisesta Italiassa juuri IBBYn lehtisestä, jossa esiteltiin projektia.* Hän on onnistunut erinomaisesti tavoittamaan kuvissaan niitä tuntoja, joita pakolaiset tuntenevat.

Kirjan lopussa on sanattoman kirjan "käyttöohjeita". Sanattoman kirjan hyötyjä kuvaillaan seuraavasti:

"Tarinankerronta lisää yhteisöllisyyttä. Se aktivoi sekä kehittää kieltä ja mielikuvitusta. Sanaton kirja voi nostaa lapsen päärooliin kirjahetkessä, eikä sen yhdessä tutkiminen vaadi välttämättä yhteistä kieltä."

Sanatonta kirjaa tutkitaan yhdessä lapsen kanssa houkuttelemalla esimerkiksi kysymyksin lasta rakentamaan itse tarina kuvien pohjalta.


Sanna Pelliccioni: Meidän piti lähteä
Kustantaja: S & S 2018



VIITTEET
* https://ibbyfinland.wordpress.com/2018/03/21/sanattomat-kirjat-saapuivat-lampedusasta-helsinkiin-silent-books-nayttelya-varten/


VINKKI
Tässä muutama muu pakolaispäivään sopiva lastenkirja:

• Rose Lagercrantz & Ilon Wikland: Pitkä, pitkä matka. WSOY 2003. 2. painos.
• Henrik Wallnäs & Matilda Ruta: Bussimatka. Natur & Kultur 2018.
• Tove Jansson: Muumipeikko ja suuri tuhotulva. WSOY 2015.
  
• Rania Issa & Sawsan Nourallah: Lamma tarat al-khaymah = Det flygande tältet - Drömmar från ett flyktingläger. Bonnier Carlsen 2016.
• Marjan Svab & Saga Bergebo: Stjärnorna ser likadana ut överallt. Rabén & Sjögren 2018.

 LUE MYÖS:

Sanaton kirja toimii yli kielirajojen

Kirjat ilman tekstiä

Voiko talvella keinua

Voiko talvella keinua? Kysymys heräsi mieleeni tutustuttuani kirjastossa Riina Katajavuoren ja Salla Savolaisen kirjaan Pulmu keinuu. 

Esitin kysymyksen tyttärelleni. "Ei", hän vastasi. "Talvella ei voi keinua."

"Miksei?" ihmettelin.

"No, koska jos keinussa on jäätä, voi liukastua ja pudota keinusta", tyttäreni selitti. Niin oli tarhassa opetettu.

Muistan omasta lapsuudestani, että puistoista irrotettiin ja vietiin keinut pois talveksi. Talvella ei voinut keinua. Siksi olin hämmästynyt lukiessani Pulmu keinuu -kirjaa.

On talvi ja on satanut paljon lunta. Keinut pihalla ovat ihan lumen peitossa. Pikkuinen Pulmu-tyttö lähtee keinumaan. Hän harjaa lumen pois keinusta ja kiipeää kyytiin. Ennen Pulmu keinui vauvakeinussa, mutta nyt hän uskaltautuu jo rengaskeinuun. Isä ei estele. Hän vaan syöttää lintuja iloisesti hymyillen. Niinhän siinä sitten käy, kuten epäilinkin: Pulmu putoaa!

"Ei haittaa, jos putoaa. Lumi on pehmeää. Hangesta pääsee ylös, kun huitoo ja ponnistaa."

Pulmu retkottaa kinoksessa kädet ja jalat levällään ja naama naurussa. Alan jo epäillä, että talvella voi sittenkin keinua. Minua ja tytärtäni on huijattu. Pulmu ainakin keinuu niin kauan, että isää rupeaa jo paleltamaan.

Mekin löysimme siten paikan, jossa voi keinua talvella

Pulmu keinuu on pahvisivuinen taaperokirja. Se sopii pienelle lukijalle, sillä selkeät kuvat näyttävät juuri oleellisen ja teksti on lyhyt. Joka aukeamalla on vain pari lausetta.

Pohdimme tyttäreni kanssa, mikä eläin Pulmu oikein on. Ei hän aivan ihmiseltäkään näytä. Tyttäreni arveli hänen olevan koira. Minä en ole varma. Jokainen saanee päättää itse.


Riina Katajavuori: Pulmu keinuu
Kuvitus: Salla Savolainen
Kustantaja: Schilds & Söderströms 2015