Kirja kertoo lapasesta, pienestä käsinkudotusta villalapasesta, joka loppusyksyn lumisateessa eksyy ja unohtuu lumihankeen. Lähes jokaiselta lapselta on joskus kadonnut lapanen. Tyttärelleni on käynyt niin onneksi vain kerran, mutta hän on usein muistellut tapausta ja pohtinut, mitä lapaselle tapahtui. Kirja tarjoaa yhden näkemyksen asiaan.
Lapanen tarpoo lumessa, kunnes saapuu metsään. Siellä se saa uuden ystävän: talviunilta heränneen tammenterhon, jonka kanssa jatkaa matkaa.
Tässä vaiheessa aloimme tyttäreni kanssa ihmetellä lapasen kokoa. Se on vain hiukkasen tammenterhoa suurempi. Kenen lapanen se oikein oli? Kenen käteen voi mahtua tammenterhon kokoinen lapanen? Tyttäreni epäili, että se on vauvan lapanen. Kun väitin, että vauvan käsi on tammenterhoa suurempi, hän päätyi siihen tulokseen, että kyseessä oli tontun lapanen. Vaikka niin, kirjassa asiaa ei avata.
Ennen pitkää lapanen ja terho tapaavat uuden ystävän. Keltainen pullonkorkki tietää, kuinka lumessa pidetään hauskaa. Mutta ei elämä metsässä ole pelkkää hauskanpitoa. Kun jokin suuri ja karvainen lähestyy ja nuuhkii lapasta märällä kuonollaan, lapasta pelottaa kamalasti.
Kevään ollessa jo tulossa, lapanen ja tammenterho päätyvät kaupunkiin.
"Kaupunki todellakin!
Mutta pieniä se
ei auta. Kiireisen
kopinan keskellä
kukaan ei edes
huomaa heitä."
Joutomaalla kaupungin laitamilla tunnelma on huomattavasti kodikkaampi. Siellä majailee muitakin kadonneita ja hylättyjä esineitä. Sieltä löytyy jopa toinen lapanen. Joutomaa ei ole terhoa varten. Kevään edetessä se tuntee kasvun ihmeen itsessään ja sen täytyy löytää paikka, johon asettua. On hyvästien aika.
Kirja on todella kiinnostava. Se ei totta tosiaan ole mikään tavanomainen lastenkirja. Kuvitus on poikkeva, tarina epätavallinen ja päähenkilöt erikoisia. En ehkä olisi tarttunut kirjaan lainkaan, jos tyttäreni ei olisi puhunut lavastajahaaveistaan, sillä ennakkoluuloisesti olisin ehkä ajatellut, ettei kirja kiinnostaisi pientä lasta. Olin täysin väärässä. Kirja oli suuri menestys, ja tyttäreni tutki sitä itse hartaasti sen jälkeen, kun olin sen hänelle lukenut.
Kuvat ovat pääosassa kirjassa. Joka aukeamalla on koko aukeaman täyttävä valokuva. Tekstiä aukeamilla on vain vähän jossakin nurkassa.
Tyttäreni oli kertomukseen tyytyväinen, mutta omat aivoni eivät jättäneet minua rauhaan kirjan luettuani. Mistä kirja oikeastaan kertoi?
Näen sen vertauskuvana asunnottomuudesta. On kiinnostavaa, että päähenkilöt ovat kasvottomia esineitä. Asunnottomista puhuessamme haluamme kai mieluiten nähdä asunnottomat kasvottomana ryhmänä, jotta meidän ei tarvitse vaivata päätämme heidän yksilöllisillä tarinoillaan ja kohtaloillaan.
Suomessa arvioidaan olevan noin 5500 asunnotonta, joista yli 300 majoittuu kokonaan kadulla ja ensisuojissa (Vailla vakinaista asuntoa ry:n mukaan).
Lapsena olin hyvin tietoinen yhteiskunnan eriarvoisuudesta. Lähipuistoissa notkui vanhanajan spurguja, jotka nukkuivat Pelastusarmeijan yömajassa. Usein pakkasöinä joku löytyi kuorsaamasta kotitalomme vinttitasanteelta.
Tyttäreni kasvaa aivan toisenlaisessa ympäristössä. Keskiluokkaisella pientaloalueella ei näe yhteiskunnan huono-osaisimpia. Ehkä minun pitäisi kertoa hänelle kirjan herättämistä ajatuksistani. Kirjan äärellä voisimme keskustella asunnottomuudesta lapsentasoisesti.
Nyt on juuri oikea aika kertoa lapsille, ettei kaikilla mene yhtä hyvin kuin itsellä, sillä huomenna vietetään Asunnottomien yötä. Helsingissä Asunnottomien yön katufestari järjestetään Vaasanaukiolla, Vaasankadulla ja Kinaporinkadulla klo 16-22. Myös monilla muilla paikkakunnilla on Asunnottomien yön tapahtumia. Koko maan ohjelma löytyy täältä.
Suvi-Tuuli Junttila: Minne matka lapanen?
Kustantaja: Schildts & Söderströms 2014
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti