Suomessa on heitäkin, jotka kaipaavat kotia

Tänään on YK:n köyhyyden ja syrjäytymisen vastainen päivä ja kansallinen Asunnottomien yö. Tämä on jo 20. kerta, kun Asunnottomien yötä vietetään Suomessa.

Ensimmäisen Asunnottomien yön aikaan vuonna 2002 asunnottomia oli Suomessa lähes 9 600. Kahdessa vuosikymmenessä kehitystä on onneksi tapahtunut, mutta Suomessa on yhä lähes 4 000 ihmistä vailla vakinaista asuntoa. Heistä noin 650 majoittuu kokonaan ulkona, rappukäytävissä ja ensisuojissa.

Tänään Helsingin Kansalaistorilla Eduskuntataloa vastapäätä järjestetään Asunnottomien yön 20-vuotispäätapahtuma. Tapahtumalla halutaan muistuttaa sekä kansalaisille että päättäjille, että asunto on perusoikeus ja kaikilla on oikeus omaan kotiin.

Asunnottomuudesta voi jutella myös lasten kanssa. Tomi Kontion ja kuvittaja Elina Warstan pari vuotta sitten ilmestynyt kuvakirja Koira nimeltään Kissa kaipaa kotia (Teos 2020) on aivan loistava lapsentasoisesti kirjoitettu tarina asunnottomuudesta.

Kirjassa seikkailevat samat henkilöt, joista on päästy lukemaan jo parissa aiemmassakin Kontion ja Warstan kuvakirjassa, eli koira nimeltään Kissa, kissa nimeltään Koira ja puliukko nimeltään Näätä. Tämän kolmannen kirjan alkaessa kolmikko on pitänyt yhtä jo kokonaisen vuoden.

Koko Helsinki, sen metrot, ratikat, juna-asemat ja kauppakeskukset, ovat heidän kotinaan. Päärautatieaseman suuri, kivinen sali on kodittomien graniittilinna, joka suo hetkeksi lämpöä ja suojaa.

Kissa selittää kolmikon tilannetta:

"Me nukumme milloin missäkin, siltojen alla, hylätyissä taloissa, rappukäytävissä ja roskakatosten alla.
Mutta usein joku ajaa meidät pois yöpaikoistamme."

Eräs kohtaaminen on Kissalle merkityksellinen. Ihmisvilinässä pikku tyttö tulee sen luokse ja esittää pysäyttävän kysymyksen: "Missä sinun kotisi on, koirakulta? - - Eikö sinulla ole kotia?"

Vasta tytön kysymyksen jälkeen Kissa oivaltaa jotain: "Minä taidan kaivata kotia."

Jokainen lapsi pystynee ymmärtämään Kissan tunteen. Ajatus siitä, ettei jollain ole omaa kotia, voi olla lapselle uusi, outo ja jopa vähän pelottava. Asiasta on hyvä keskustella yhdessä lapsen kanssa.

Näädästä kodin puuttuminen ei ole mikään ongelma. Sen mielestä koti voi hyvin olla kaikkialla, kunhan on ystävyyttä ja rakkautta. Koska Kissa ja Koira kuitenkin ovat sitä mieltä, että koti olisi hyvä saada ennen syksyn viileitä öitä, Näätä suostuu lähtemään asuntoesittelyihin. Löytyisikö koti roskakatoksesta, ulkoilmamuseon hirsirakennuksesta tai vanhasta bunkkerista?

Lopulta sopiva paikka löytyy, paikka, joka tuntuu kodilta. Kissa, Koira ja Näätä ovat tyytyväisiä.

Taitaa kuitenkin olla, että tilastoissa heidät edelleen luokiteltaisiin asunnottomiksi. Mutta eihän sitä tarvitse lapsille kertoa. Paras vain nauttia lopun lämpimästä ja raukeasta tunnelmasta.

50 vuotta täyttävä Barbapapa koki nuorena asunnottomuutta

Lapsena rakastin pehmeänmuotoista, iloisenväristä barbaperhettä. Oli ihan mahtavaa, kun barbapapat pystyivät muuttamaan muotoaan. Ihailin perheen erikoista kammioista muodostuvaa kotia ja pohdin pääni puhki, olisinko mieluummin kauneutta rakastava Barbapupu vain kirjoihin uppoutuva Barbatipu.

Tyttäreni synnyttyä Barbapapa-kirjat olivat ensimmäisiä lastenkirjoja, jotka hain lapsuudenkodistani omaan hyllyymme.

Lukiessani kirjoja uudelleen aikuisena yllätyin. Tarinoissa olikin paljon enemmän syvyyttä ja yhteiskuntakritiikkiä kuin olin muistanut tai ylipäätään edes oivaltanut lapsena.

 

Kuvakirjoista ensimmäinen Barbapapa ilmestyi ranskaksi 50 vuotta sitten vuonna 1970, ja Otava kustansi sen suomeksi heti samana vuonna. Teoksen takana oli Pariisissa asunut ranskalais-yhdysvaltalainen pariskunta. Ranskalainen Annette Tison oli koulutukseltaan arkkitehti ja Yhdysvalloista kotoisin oleva Talus Taylor opetti luonnontieteitä.

Pariskunta keksi Barbapapan eräänä päivänä kävelyllä Luxemburgin puistossa. Hahmon esikuvana oli hattara ja nimikin oli väännös ranskankielen hattaraa tarkoittavasta sanasta barbe à papa.

Ensimmäisessä Barbapapa-kirjassa kuvataan, kuinka Barbapapa syntyi. Se kehittyi maan alla ja putkahti eräänä päivänä esiin Jaakon perheen puutarhassa.

Jaakko ystävystyi oitis vaaleanpunaisen olennon kanssa. Jaakon äidin mielestä se oli liian suuri asumaan perheen kanssa, joten Barbapapa passitettiin eläintarhaan.

Tietenkään se ei viihtynyt yksinään häkissä. Muotoa muuttamalla se pääsi helposti pois häkistä tutustumaan muihin eläimiin. Ne eivät siitä kuitenkaan piitanneet. Eläintarhanjohtaja suuttui karkailevaan Barbapapaan niin pahasti, että ajoi sen kokonaan pois eläintarhasta. Barbapapalla ei ollut paikkaa minne mennä.

"Barbapapa kuljeskeli kaupungilla, mutta hän pelkäsi autoja.
Hän ei voinut mennä minnekään.
Hänellä ei ollut rahaa eikä ystäviä.
Barbapapa oli yksinäinen ja itki."

Kuvissa Barbapapa on kuvattu aika surkean näköiseksi. Kumara ryhti ja itkuiset silmät saavat säälin heräämään.

Kirjassa ihmiset hyväksyivät Barbapapan vasta, kun se oli suorittanut kaupungissa urotekoja ja pelastanut ihmisiä. Suuren kokonsa ja muodonmuutoskykynsä ansiosta se pystyi auttamaan hädässä olevia, ja siitä tuli juhlittu sankari. Kun Barbapapasta oli tullut kuuluisa, se olikin yhtäkkiä tervetullut takaisin Jaakon perheen luo.

Tänään Suomessa vietetään asunnottomien yötä. Barbapapa-kirjan äärellä pienenkin lapsen kanssa pääsee puhumaan asunnottomuuden teemasta. Mielestäni lasten on hyvä ymmärtää, että Suomessakin on ihmisten välistä eriarvoisuutta, ja että joiltain puuttuu jopa kaikkein tärkein: oma koti.

Barbapapalle kävi lopulta hyvin. Jaakon isä rakensi sille oman talon puutarhaan. Vaikeiden vaiheiden jälkeen Barbapapan elämä asettui uomiinsa.

Meidän kaikkien yhteisenä vastuuna on varmistaa, että niin kävisi myös niille noin 4 600 kodittomalle, jotka Suomessa elävät muiden nurkissa tai jopa kokonaan kadulla.

Annette Tison & Talus Taylor: Barbapapa
Ranskankielinen alkuteos: Barbapapa
Suomennos: Jukka Kemppinen
Kustantaja: Otava 1983, 3. p.

Miten voikin yli 50 vuotta vanhat kuvitukset viehättää niin paljon?

Viime vuoden hurmaavin uusintapainos oli Oili Tannisen Nappi ja Neppari, josta Otava julkaisi toisen painoksen 55 vuoden jälkeen. Ensimmäisen kerran kirja näki päivänvalon vuonna 1964.

Tarina kertoo 12-lapsisesta tonttuperheestä, joka asustelee omenapuussa. Talven ollessa tuloillaan täytyisi kuitenkin löytää talviasunto. Se on vaikeaa niin suuren lapsilauman kanssa, ja vanhemmat vaikuttavat jo aika stressaantuneilta.

Tonttukaksoset Nappi ja Neppari päättävät puuttua asiaan ja lähtevät varhain aamulla torille kyselemään, tietäisikö kukaan heidän perheelleen sopivaa asuntoa.

"— Kaksitoista lasta! kiljahti rouva Pulliainen ja vähältä piti, etteivät hänen ilmapallonsa päässeet karkuun.
    — Kaksitoista lasta! kiljahtivat muutkin, joilta tontut kysyivät asuntoa, kuten herra Salakka ja rouva Piooni. Ja kaikki selittivät ystävällisesti, mutta varmasti, ettei niin suurelle perheelle kyllä asuntoa löytyisi."

Sattuman kautta tonttulapset ajautuvat professori Prillin asunnolle. Professorilla on loistava ratkaisu tonttuperheen pulmaan.

Hauskasti kirjoitettu satu on mukavaa luettavaa, mutta kaikkein eniten ihastuin kirjan kuviin. Taideteollisesta oppilaitoksesta valmistuneen Tannisen kuvakieli on hurmaavaa. 

Vaikka yli viidenkymmenen vuoden takaiset kuvat näyttävät retrolta, ne ovat toisaalta jotenkin tuoreennäköisiä. Kuvissa on vain neljää väriä: valkoista, mustaa, oranssia ja keltaista. Silti ne ovat hyvin ilmaisuvoimaisia.

Aukeama Oili Tannisen kirjasta Nappi ja Neppari (Otava 2019)

Jo 1960-luvun kriitikot ihastuivat Tannisen kirjoihin. He näkivät Tannisen antaneen lastenkirjoille uudenlaisen ja modernin muotokielen. Hänen puhtaan väriset kuvansa olivat kriitikoiden mielestä yksinkertaisia ja tyylipuhtaita, ja niissä oli mukana huumoria.

Nappi ja Neppari palkittiin vuonna 1966 H. C. Andersen -kunniakirjalla. Tanniselle on sadellut kirjoistaan muitakin palkintoja, kuten Topelius-palkinto, Rudolf Koivu -palkinto, kirjallisuuden valtionpalkinto ja Anni Swan -mitali. Vuonna 2011 hänet palkittiin Kieku-palkinnolla elämäntyöstä kuvittajana.

Miehensä toimittaja Aarne Tannisen työn vuoksi Oili Tanninen perheineen asui vuosikausia ulkomailla. Tanninen on kertonut, että vaikka ulkomailla asuminen oli hienoa, hän olisi tullut hulluksi, jos ei olisi voinut tehdä kuvia ja kirjoittaa. Esikoisteostaan Miiru menee kalaan (Otava 1961) hän alkoi tehdä tyttärelleen Maijalle Moskovassa.[1]

Kirjastosta löysin äskettäin Tannisen teoksen Hippu, jonka hän työsti Lontoossa asuessaan. Otava julkaisi sen vuonna 1967. Samana vuonna se valittiin yhdeksi Suomen kauneimmaksi kirjaksi. Kriitikot ottivat Hipun hyvin vastaan. "Erilaista" kirjaa kehuttiin innovatiiviseksi.
  

Kirjastosta lainaamani painos oli ruotsalaisen Speja Förlagin vuonna 2016 julkaisema ruotsinnos. Kirjaston aineistoluettelosta huomasin, että suomenkielisestä kirjasta olisi olemassa Otavan vuonna 2009 julkaisema näköispainos. Harmittaa, etten löytänyt tätä kirjaa silloin kun tyttäreni oli vauva.

Ruotsinkielisen Hipun loppusanoissa Oili Tanninen kertoo halunneensa tehdä pienen, neliskanttisen kirjan, jota yksivuotiaan tai jopa nuoremman lapsen olisi helppo pitää käsissään. Jotta kirjan painokustannukset olisivat säilyneet kohtuullisina, hän päätti käyttää vain kahta väriä: punaista ja mustaa. Kuvissa hän käytti kollaasitekniikkaa. Hän repi ja leikkasi japanilaista origamipaperia ja täytti sitten kuvat värillä.

Syntyi suloinen pikkulasten katselukirja Hippu-hiirestä, joka ystävystyy kodittoman Heppu-koiran kanssa. Kirjan aukeamilla seurataan kaksikon arkisia puuhia. Ne ovat niin tavanomaisia, että jokainen pienokainen pystyy samaistumaan niihin. Hippu ja Heppu muun muassa käyvät kaupassa, syövät, leikkivät, katselevat televisiota ja kylpevät.

Aukeama Oili Tannisen kirjasta Hippu (Speja Förlag 2016)

Omasta lapsuudestani olen muistavinani Oili Tannisen Nunnun. Kolmiosainen Nunnu-sarja ilmestyi Otavan kustantamana vuosina 1965-1969. Tanninen teki Nunnusta myös kymmenosaisen, mustavalkoisen pala-animaatiosarjan Yleisradiolle vuonna 1967. Olisikohan ohjelmaa esitetty uusintana vielä omassa lapsuudessani? Nunnu vaikuttaa niin tutulta.


Oili Tanninen (teksti ja kuvat): Nappi ja Neppari
Kustantaja: Otava 1964, 2019

Oili Tanninen: Hippu
Suomenkielinen alkuteos: Hippu
Ruotsinnos: Marjut Hökfelt
Kustantaja: Speja Förlag 2016 


VIITTEET
[1] Sandra Lamppu: Lastenkirjailija Oili Tanninen 81, En ole ottanut opiksi virheistäni. Kodin Kuvalehti 14-15/2014.

Hylätyn lapasen talvi

Tyttäreni ilmoitti alkuvuodesta, että hänestä tulee isona lavastaja. Löysin silloin kirjastosta kirjan, jonka arvelin kiinnostavan tulevaa lavastajaa. Suvi-Tuuli Junttilan kirjassa Minne matka, lapanen? kuvitus on toteutettu valokuvaamalla lavastettuja pienoismaailmoja. SIlloinen nelivuotiaani kokikin kirjan kuvituksen äärimmäisen kiehtovaksi.

Kirja kertoo lapasesta, pienestä käsinkudotusta villalapasesta, joka loppusyksyn lumisateessa eksyy ja unohtuu lumihankeen. Lähes jokaiselta lapselta on joskus kadonnut lapanen. Tyttärelleni on käynyt niin onneksi vain kerran, mutta hän on usein muistellut tapausta ja pohtinut, mitä lapaselle tapahtui. Kirja tarjoaa yhden näkemyksen asiaan.

Lapanen tarpoo lumessa, kunnes saapuu metsään. Siellä se saa uuden ystävän: talviunilta heränneen tammenterhon, jonka kanssa jatkaa matkaa. 

Tässä vaiheessa aloimme tyttäreni kanssa ihmetellä lapasen kokoa. Se on vain hiukkasen tammenterhoa suurempi. Kenen lapanen se oikein oli? Kenen käteen voi mahtua tammenterhon kokoinen lapanen? Tyttäreni epäili, että se on vauvan lapanen. Kun väitin, että vauvan käsi on tammenterhoa suurempi, hän päätyi siihen tulokseen, että kyseessä oli tontun lapanen. Vaikka niin, kirjassa asiaa ei avata.

Ennen pitkää lapanen ja terho tapaavat uuden ystävän. Keltainen pullonkorkki tietää, kuinka lumessa pidetään hauskaa. Mutta ei elämä metsässä ole pelkkää hauskanpitoa. Kun jokin suuri ja karvainen lähestyy ja nuuhkii lapasta märällä kuonollaan, lapasta pelottaa kamalasti.

Kevään ollessa jo tulossa, lapanen ja tammenterho päätyvät kaupunkiin.

"Kaupunki todellakin!
Mutta pieniä se
ei auta. Kiireisen
kopinan keskellä
kukaan ei edes
huomaa heitä."

Joutomaalla kaupungin laitamilla tunnelma on huomattavasti kodikkaampi. Siellä majailee muitakin kadonneita ja hylättyjä esineitä. Sieltä löytyy jopa toinen lapanen. Joutomaa ei ole terhoa varten. Kevään edetessä se tuntee kasvun ihmeen itsessään ja sen täytyy löytää paikka, johon asettua. On hyvästien aika.

Kirja on todella kiinnostava. Se ei totta tosiaan ole mikään tavanomainen lastenkirja. Kuvitus on poikkeva, tarina epätavallinen ja päähenkilöt erikoisia. En ehkä olisi tarttunut kirjaan lainkaan, jos tyttäreni ei olisi puhunut lavastajahaaveistaan, sillä ennakkoluuloisesti olisin ehkä ajatellut, ettei kirja kiinnostaisi pientä lasta. Olin täysin väärässä. Kirja oli suuri menestys, ja tyttäreni tutki sitä itse hartaasti sen jälkeen, kun olin sen hänelle lukenut.

Kuvat ovat pääosassa kirjassa. Joka aukeamalla on koko aukeaman täyttävä valokuva. Tekstiä aukeamilla on vain vähän jossakin nurkassa.

Tyttäreni oli kertomukseen tyytyväinen, mutta omat aivoni eivät jättäneet minua rauhaan kirjan luettuani. Mistä kirja oikeastaan kertoi? 

Näen sen vertauskuvana asunnottomuudesta. On kiinnostavaa, että päähenkilöt ovat kasvottomia esineitä. Asunnottomista puhuessamme haluamme kai mieluiten nähdä asunnottomat kasvottomana ryhmänä, jotta meidän ei tarvitse vaivata päätämme heidän yksilöllisillä tarinoillaan ja kohtaloillaan.

Suomessa arvioidaan olevan noin 5500 asunnotonta, joista yli 300 majoittuu kokonaan kadulla ja ensisuojissa (Vailla vakinaista asuntoa ry:n mukaan).

Lapsena olin hyvin tietoinen yhteiskunnan eriarvoisuudesta. Lähipuistoissa notkui vanhanajan spurguja, jotka nukkuivat Pelastusarmeijan yömajassa. Usein pakkasöinä joku löytyi kuorsaamasta kotitalomme vinttitasanteelta.

Tyttäreni kasvaa aivan toisenlaisessa ympäristössä. Keskiluokkaisella pientaloalueella ei näe yhteiskunnan huono-osaisimpia. Ehkä minun pitäisi kertoa hänelle kirjan herättämistä ajatuksistani. Kirjan äärellä voisimme keskustella asunnottomuudesta lapsentasoisesti.

Nyt on juuri oikea aika kertoa lapsille, ettei kaikilla mene yhtä hyvin kuin itsellä, sillä huomenna vietetään Asunnottomien yötä. Helsingissä Asunnottomien yön katufestari järjestetään Vaasanaukiolla, Vaasankadulla ja Kinaporinkadulla klo 16-22. Myös monilla muilla paikkakunnilla on Asunnottomien yön tapahtumia. Koko maan ohjelma löytyy täältä.


Suvi-Tuuli Junttila: Minne matka lapanen?
Kustantaja: Schildts & Söderströms 2014