Mihin revontulet katosivat?

Revontulet olivat tammikuussa erään viikon teemana tyttäreni eskarissa. Samalla viikolla valitsin kotona iltasaduksi Anssi Juujärven ja Janette Backmanin kuvakirjan Guhke ja kadonneiden revontulten arvoitus (Aviador 2019). Se on Suomen Lappiin sijoittuva seikkailusatu.

 

Eräänä iltana revontulet yllättäen katoavat pohjoiselta taivaalta. Metrin mittainen Guhke, jonka suonissa virtaa myös tonttujen ja maahisten vertaa, saa tehtäväkseen selvittää, mitä revontulille on tapahtunut.

Alkaa jännittävä seikkailu halki lumisen Lapin. Seurana Guhkella on lemmikkihiiri Isabel, Varre-kotka, Pajep-poro ja neljä muuta poroa. Selviää, että revontulet on varastettu. Ilkeä noita Jedda on teljennyt ne käsivarren syrjäiseen järveen. Onko Guhkesta seuralaisineen vastusta mahtavalle noidalle, jota kaikki pelkäävät?

Anssi Juujärven sujuva teksti vie tarinaa hyvin eteenpäin. Tarinan aikana pääsee kokemaan monenlaisia tunteita. On kiihkeää seikkailumieltä, jännitystä ja vaarantuntua. On lämpöä ja ystävyyttä, mutta myös surua. On helpostusta ja riemua.

Kuvakirjaksi teos on aika paksu (80 numeroimatonta sivua, joista puolet ovat tekstisivuja ja puolet kuvasivuja). Siksi kirjaan tarttuminen ensin arvelutti. Kuvakirjan kohdalla ennakkoasenteenani on, että kirja pitäisi saada luettua kerralla loppuun. Tarina veti hyvin ja imaisi mukaansa niin, ettei lukemista malttanut keskeyttää.

Kirjan kuvitus on huikean hieno ja innovatiivinen. En usko nähneeni koskaan vastaavaa. Anssi Juujärvi on tehnyt kuvituksen yhteistyössä taidemaalari ja kuvittaja Janette Backmanin kanssa. Pohjana ovat valokuvausta harrastavan Juujärven upeat maisema- ja revontulikuvat, joihin Backman on lisännyt akryyli- ja digitaalimaalauksin yksityiskohtia, kuten Guhken ystävineen.

Lappilainen luonto on lähellä rovaniemeläisten Juujärven ja Backmanin sydäntä. Molemmat liikkuvat paljon luonnossa ja harrastavat luontovalokuvausta. Juujärvi on metsänhoitaja. Metsätalousinsinöörin koulutuksen saanut Backman opiskelee taiteen maisteriksi ja toimii taidemaalarina, kuvittajana ja kirjailijana.

Guhke ja kadonneet revontulet on Juujärven esikoisteos. Backman on kirjoittanut ja kuvittanut teoksen Satu maahispeikosta (Aviador 2017). Se on kertomus kaikenikäisille Lappiin rakastuneille ja Lapin mytologiasta kiinnostuneille.

 

Guhke ja revontulten arvoitus
Teksti: Anssi Juujärvi
Kuvitus: Anssi Juujärvi ja Janette Backman
Kustantaja: Aviador 2019

Hylätyn lapasen talvi

Tyttäreni ilmoitti alkuvuodesta, että hänestä tulee isona lavastaja. Löysin silloin kirjastosta kirjan, jonka arvelin kiinnostavan tulevaa lavastajaa. Suvi-Tuuli Junttilan kirjassa Minne matka, lapanen? kuvitus on toteutettu valokuvaamalla lavastettuja pienoismaailmoja. SIlloinen nelivuotiaani kokikin kirjan kuvituksen äärimmäisen kiehtovaksi.

Kirja kertoo lapasesta, pienestä käsinkudotusta villalapasesta, joka loppusyksyn lumisateessa eksyy ja unohtuu lumihankeen. Lähes jokaiselta lapselta on joskus kadonnut lapanen. Tyttärelleni on käynyt niin onneksi vain kerran, mutta hän on usein muistellut tapausta ja pohtinut, mitä lapaselle tapahtui. Kirja tarjoaa yhden näkemyksen asiaan.

Lapanen tarpoo lumessa, kunnes saapuu metsään. Siellä se saa uuden ystävän: talviunilta heränneen tammenterhon, jonka kanssa jatkaa matkaa. 

Tässä vaiheessa aloimme tyttäreni kanssa ihmetellä lapasen kokoa. Se on vain hiukkasen tammenterhoa suurempi. Kenen lapanen se oikein oli? Kenen käteen voi mahtua tammenterhon kokoinen lapanen? Tyttäreni epäili, että se on vauvan lapanen. Kun väitin, että vauvan käsi on tammenterhoa suurempi, hän päätyi siihen tulokseen, että kyseessä oli tontun lapanen. Vaikka niin, kirjassa asiaa ei avata.

Ennen pitkää lapanen ja terho tapaavat uuden ystävän. Keltainen pullonkorkki tietää, kuinka lumessa pidetään hauskaa. Mutta ei elämä metsässä ole pelkkää hauskanpitoa. Kun jokin suuri ja karvainen lähestyy ja nuuhkii lapasta märällä kuonollaan, lapasta pelottaa kamalasti.

Kevään ollessa jo tulossa, lapanen ja tammenterho päätyvät kaupunkiin.

"Kaupunki todellakin!
Mutta pieniä se
ei auta. Kiireisen
kopinan keskellä
kukaan ei edes
huomaa heitä."

Joutomaalla kaupungin laitamilla tunnelma on huomattavasti kodikkaampi. Siellä majailee muitakin kadonneita ja hylättyjä esineitä. Sieltä löytyy jopa toinen lapanen. Joutomaa ei ole terhoa varten. Kevään edetessä se tuntee kasvun ihmeen itsessään ja sen täytyy löytää paikka, johon asettua. On hyvästien aika.

Kirja on todella kiinnostava. Se ei totta tosiaan ole mikään tavanomainen lastenkirja. Kuvitus on poikkeva, tarina epätavallinen ja päähenkilöt erikoisia. En ehkä olisi tarttunut kirjaan lainkaan, jos tyttäreni ei olisi puhunut lavastajahaaveistaan, sillä ennakkoluuloisesti olisin ehkä ajatellut, ettei kirja kiinnostaisi pientä lasta. Olin täysin väärässä. Kirja oli suuri menestys, ja tyttäreni tutki sitä itse hartaasti sen jälkeen, kun olin sen hänelle lukenut.

Kuvat ovat pääosassa kirjassa. Joka aukeamalla on koko aukeaman täyttävä valokuva. Tekstiä aukeamilla on vain vähän jossakin nurkassa.

Tyttäreni oli kertomukseen tyytyväinen, mutta omat aivoni eivät jättäneet minua rauhaan kirjan luettuani. Mistä kirja oikeastaan kertoi? 

Näen sen vertauskuvana asunnottomuudesta. On kiinnostavaa, että päähenkilöt ovat kasvottomia esineitä. Asunnottomista puhuessamme haluamme kai mieluiten nähdä asunnottomat kasvottomana ryhmänä, jotta meidän ei tarvitse vaivata päätämme heidän yksilöllisillä tarinoillaan ja kohtaloillaan.

Suomessa arvioidaan olevan noin 5500 asunnotonta, joista yli 300 majoittuu kokonaan kadulla ja ensisuojissa (Vailla vakinaista asuntoa ry:n mukaan).

Lapsena olin hyvin tietoinen yhteiskunnan eriarvoisuudesta. Lähipuistoissa notkui vanhanajan spurguja, jotka nukkuivat Pelastusarmeijan yömajassa. Usein pakkasöinä joku löytyi kuorsaamasta kotitalomme vinttitasanteelta.

Tyttäreni kasvaa aivan toisenlaisessa ympäristössä. Keskiluokkaisella pientaloalueella ei näe yhteiskunnan huono-osaisimpia. Ehkä minun pitäisi kertoa hänelle kirjan herättämistä ajatuksistani. Kirjan äärellä voisimme keskustella asunnottomuudesta lapsentasoisesti.

Nyt on juuri oikea aika kertoa lapsille, ettei kaikilla mene yhtä hyvin kuin itsellä, sillä huomenna vietetään Asunnottomien yötä. Helsingissä Asunnottomien yön katufestari järjestetään Vaasanaukiolla, Vaasankadulla ja Kinaporinkadulla klo 16-22. Myös monilla muilla paikkakunnilla on Asunnottomien yön tapahtumia. Koko maan ohjelma löytyy täältä.


Suvi-Tuuli Junttila: Minne matka lapanen?
Kustantaja: Schildts & Söderströms 2014

 

Eläimiä Helsingissä

Tytärtäni on viime aikoina kiinnostanut pikkuinen kirja, joka kertoo eläimistä Helsingissä. Koska tänään on kansainvälinen eläinten päivä, ajattelin käsitellä tuota kirjaa. Kyseessä on Helsingin kaupunginmuseon julkaisema Eläimiä Helsingissä - Mammutista marsuun.

Aapismuotoon kirjoitetussa kirjassa on jokaisen kirjaimen kohdalla runo ja pieni tarina jostakin Helsingin historiaan liittyvästä eläimestä. Runot ja tekstin on kirjoittanut Jere Jäppinen ja kuvituksena on käytetty Helsingin kaupunginmuseon kuva-arkiston valokuvia, joita Jaana Mellanen on värittänyt ja koristellut piirroksin.

Kirjasta oppii monia kiinnostavia asioita. Tyttäreni lempitarina kertoo mammuteista. Hän osaakin nykyisin hämmästyttää ihmisiä kertomalla sujuvasti, että Helsingistä on löydetty mammutinpoikasen poskihammas Töölöstä ja mammutin olkaluu Herttoniemen urheilukentältä. 

Harmi vaan, ettei kirjaan ole ehtinyt mukaan mainintaa Helsingin uusimmasta mammutinluulöydöstä. Kirja on painettu vuonna 2005 ja samaisena vuonna Vuosaaren sataman rakennustöiden yhteydessä löydettiin mammutin kyynärluu satama-altaan merisedimentistä.

Tyttäreni osaa kirjan ansiosta pohtia asiantuntevasti, mahtoivatko mammutit aikoinaan kävellä Helsingissä vai tulivatko luut tänne jääkauden sulamisvesien mukana (jälkimmäinen vaihtoehto todennäköisesti).

Itseäni kiinnostaa kertomus lehmien pidosta Helsingissä. Lehmien pito kiellettiin keskikaupungilla vasta vuonna 1870. Se antaa minulle perspektiiviä siitä, millaiseen kaupunkiin esivanhempani aikoinaan muuttivat. Sekä isäni että äitini puolelta ensimmäiset esivanhempani saapuivat Helsinkiin 1860-luvulla. Lehmiä sai silloin vielä vapaasti pitää kaupungissa. Tosin lehmät eivät ole minullekaan kovin vieras näky nykyajan Helsingissä. Tuossahan niitä laiduntaa Viikin pelloilla.

Kirjasta oppii mm. onko Helsingissä koskaan asunut jääkarhuja (kyllä, Korkeasaaressa 1970-luvulle asti), onko Helsingissä tarvinnut pelätä susia (kyllä, viimeisin susi ammuttiin Laajasalossa 1882), miksi oravahavainnoista kirjoitettiin 1800-luvulla sanomalehdissä (orava oli kaupungissa silloin niin harvinainen näky) tai kuka on haudattu Hakasalmen huvilan puutarhaan (Aurora Karamzinin rakas italianvinttikoira Šamil).

Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille, joita kiinnostavat eläimet ja Helsingin historia. 


Eläimiä Helsingissä - Mammutista marsuun
Runot ja tekstit: Jere Jäppinen
Piirrokset ja valokuvien väritys: Jaana Mellanen
Työryhmässä myös: Anna Finnilä ja Kristiina Lapinleimu-Assmann
Valokuvat: Helsingin kaupunginmuseon kuva-arkisto
Julkaisija: Helsingin kaupunginmuseo 2005