"Isi on isi ja isinä pysyy"

Isänpäivä on juuri oikea hetki ottaa tarkasteluun Jukka Behmin ja kuvittaja Markku Metson lastenrunokirja Isi joka partaansa katosi ja muutama muu isi (Capuchina 2021).

Kaksikko — molemmat toki isejä itsekin — marssittaa esiin kavalkadin erilaisia isejä. Runoista jokainen löytää varmasti jotain, mistä tulee oma isä mieleen.

Isi voi olla kikkarapää tai nahkatukka, vanha ukko tai täysi pelle, kotoisin Kuubasta tai niin parrakas, että isin partaan voi kadota.

Yksi isä tykkää lukea ja toinen leipoa pullia, kolmas urheilee ja neljäs pumppaa rautaa ja viidennen elämä on silkkaa tanssia.

Aina ei isälläkään asiat suju putkeen. Isä syöttää puuron ohi suun, paistaa kalapuikot karrelleen, ajelee harhaan tai mököttää koirankopissa.

Joku ei tunne isäänsä ollenkaan eli isä voi olla kuka vaan! Jonkun isä asuu jo pilvenhattaralla, josta on vaikea enää alas palata. Jollain onnellisella saattaa olla kaksikin isää, mutta ottaisi vielä muutaman lisää.

Mutta millainen ikinä oma isä onkaan, niin "isi on isi ja isinä pysyy".

Runojen isät ovat inhimillisiä ja uskottavia, vaikka niin tekstissä kuin kuvituksessakin kulkee läpi kirjan humoristinen pilke. Kaiken kaikkiaan loruista jää tunne, että onpa ihana rikkaus, kuinka erilaisia isejä tässäkin maassa on.

Hyvää isänpäivää!

Tiitiäisen aika -näyttely vie Kirsi Kunnaksen saturunomaailmaan

Kirsi Kunnaksen runomaailma on herätetty henkiin mitä viehättävimmällä tavalla Päivälehden museossa Helsingissä. Tiitiäisen aika -näyttelyyn on koottu värikkääksi kokonaisuudeksi runokuningattaren rakastetuimpia runoja ja runojen kuvittajien taidonnäytteitä eri vuosikymmeniltä. Museovieraasta tuntuu kuin pääsisi astumaan sisään Kunnaksen satumaiseen runomaailmaan.

Kävin näyttelyssä lauantaina kahdeksanvuotiaan tyttäreni kanssa. Hän ei ole koskaan erityisemmin pitänyt runoista, mutta tykkäsi silti näyttelystä. Näyttelytila oli täytetty Kunnaksen runoilla. Niitä oli seinillä, lattiassa ja katosta riippumassa.

Kirsi Kunnas on vaikuttanut niin monella vuosikymmenellä, että suurimmalla osalla suomalaisista lienee jonkinlaisia muistoja hänen lastenrunoistaan. Kunnaksen tie yhdeksi Suomen rakastetuimmista lastenrunoilijoista alkoi vuonna 1956, kun hänen ensimmäinen lastenrunokirjansa Tiitiäisen satupuu ilmestyi WSOY:n kustantamana.

Maija Karman kuvitus on osa teoksen viehätystä

Nimimerkki  T. H—u. kirjoitti Tiitiäisen satupuusta Helsingin Sanomien arvostelussa 23.12.1956:

"'Tiitiäisen satupuu' sisältää sekä raisun huvittavia että suorastaan lyyrisen herkkiä runoja, mutta kaikissa on selvä lapsellisen maan tuntu ja kaikki ovat myös sellaisia, että ne käyvät aikuisenkin makuun."

Juuri runojen kaksitasoisuus on aina ollut Kunnaksen vahvuus. Lastenrunot on kirjoitettu niin, että aikuisetkin nauttivat niistä.

Helsingin Sanomien haastattelussa 17.1.1992 Kirsi Kunnas sanoi: "Olen kirjoittanut näin 1950-luvulta asti. Kirjoitan ympäröivästä maailmasta ja ajasta, siinä liikkuvista asioista. Runo voi hyvin toimia niin, että aikuinen vastaanottaa sen ajatuksellisen huumorin tai filosofisen viestin. Lapsi nauttii kielen leikeistä."

Kun katselin museovieraita, tuntui että Kunnas tosiaan oli onnistunut hurmaamaan runoillaan niin aikuiset kuin lapsetkin. Näyttelyssä näkyi kaikenikäisiä vierailijoita. Toki oli lapsiperheitä, mutta myös pariskuntia tai ystävyksiä ilman lapsia. Lapset nauttivat lähinnä näyttelyn vuorovaikutteisuudesta, kun taas aikuisia puhuttelivat eritoten Kunnaksen mestarilliset tekstit.

Näyttelytilan hallitsevin elementti oli suuri satupuu, jonka rungossa oli koloja kurkisteltavaksi ja jonka oksilta riippui runsaasti runoja.

Tiitiäisen satupuu

Satupuun sisällä hämärässä kiehui ja kihisi maagisen hienosti valoinstallaationa toteutetut perunat suuressa kattilassa. Kirsi Kunnas luki videolla Tiitiäisen satupuussa ilmestynyttä runoaan Kattila ja perunat: "...Voi tätä hoppua hoppua hoppua huusivat perunat, voi tätä hoppua ei tule loppua loppua loppua..."

Kattila ja perunat

Kunnaksen runoissa mielikuvitus kukoistaa. Kaikki on mahdollista. Perunat puhuvat. Lehmä sitoo siivet selkään ja lentää lypsämään kuuta.

"Kirjava lehmä ja kirjava kissa
sitoivat selkäänsä siivet,
lensivät puiden latvuksissa
ja mustasti suihkivat siivet. - -"

Tiitiäisen satupuun Lypsymatka-runon lentävä lehmä

Tiitiäisten satupuun jälkeen Kunnas palasi tiitiäisten maailmaan vielä useaan otteeseen eri vuosikymmeninä.

Tiitiäisen satupuuta seurasi Tiitiäisen tarinat (1957), jossa Kunnas kirjoitti suorasanaisia satuja.

Runokokoelma Puupuu ja käpypoika (1972) on siitä kiinnostava, että sen on kuvittanut Kirsi Kunnaksen poika Martti Kunnas 13-vuotiaana. Puupuu ja käpypoika -kokoelmasta näyttelyyn oli päässyt ainakin hauska runo Sadan lapsen talo.

"Siinäpä talossa vasta
on vilskettä, melskettä, molsketta,
jossa juoksee sata lasta - -"

Sadan lapsen talo

Runoteoksesta Tiitiäisen pippurimylly (1991) Tero Liukkonen kirjoitti kirja-arviossaan Helsingin Sanomissa 19.10.1991: "Turha ennustaa tuleeko Tiitiäisen pippurimyllystä yhtä pysyvä klassikko kuin Tiitiäisen satupuu on ollut. Uusissa runoissa on ainakin samaa monitasoisuutta, juoksutusten älyä ja iloa."

Tiitiäisen tuluskukkarossa (2000) Kunnas lähestyi runoja aakkosten kautta. Runot on järjestetty otsikkonsa mukaan aakkosiin A:sta Ö:hön, Ajatuksesta Öhky-Ölppösten sukutarinaan. Tähän kokoelmaan kuuluu muun muassa aivan hurmaavan hienosti kiteytetty runo Huono omenasato:

Vielä 95-vuotiaana Kirsi Kunnakselta ilmestyi runokokoelma Tiitäisen metsä (2020). Se oli koostettu hänen vanhoista runoistaan. Kunnaksen ajatuksena oli, että uudessa ympäristössä vanhat runot olisi ehkä tulkittavissa uudella tavalla. Metsä miljöönä on kiehtova. Kokoelmaan sisältyy runo, johon tykästyin näyttelyssä eniten, Lillukka Lillin salaisuus:

"Tiedätkö että pensaikossa
on salakäytävä (jota ei näy)
salainen paikka jossa
kukaan muu ei käy  - -

Siellä on salainen ovi,
josta ei puhua sovi - -"

Lillukka Lillin salainen ovi

Tiitiäisen metsässä vilistää eläinten lisäksi monenlaisia satuolentoja. Niistä Metsähiisi saman nimisestä runosta oli visualisoitu näyttelyyn hienosti.

"- - Kun se oli yksinäinen
se kuin jättiläinen
vuoren täytti.
Näytti
siltä niin kuin vuori
olis ollut pelkkä hiiden kuori. - -"

Toki Kunnakselta ilmestyi yli 70-vuotisen runoilijauransa aikana muitakin teoksia kuin edellä mainitut. Hän kirjoitti myös aikuisille. Esikoisteos, runokokoelma Villiomenapuu (1947) oli nimen omaan aikuisten runoutta.

Kunnaksen lasten runoteoksia oli luettavissa näyttelyssä. Valitettavasti vain harva jaksoi pysähtyä kirjan ääreen.

Runoista saattoi onneksi nauttia myös kuunnellen ja katsellen. 

Näyttelystä lähdettyämme tytärtäni jäi vaivaamaan yksi asia: Mikä se tiitiäinen oikein on?

Kieltämättä näyttelyssä asiaa ei oikein valotettu, mutta vastaus löytyy Tiitiäisen satupuusta runosta Tiitiäisen tuutulaulu: "Tiitiäinen metsäläinen pieni menninkäinen, posket on tehty puolukasta, tukka naavatuppurasta, silmät on siniset tähdet - -".

Tiitiäisen aika -näyttely
30.10.2022 asti
Päivälehdenmuseossa, Ludviginkatu 2-4, Helsinki
ma-su klo 11-17
Vapaa pääsy

Kaikki kuvat on kuvattu Päivälehden museon näyttelyssä Tiitiäisen aika.

Immi Hellén: Kesäilta

 

Kesäilta

Niityllä sirkka viulua soittaa,
tahdissa sääski tanssia koittaa,
titteri teijaa, perhoset leijaa,
kaunis on kesäilta.

Aurinko kultaa peltojen multaa,
nurmien nukkaa, puuta ja kukkaa,
titteri teijaa, perhoset leijaa,
kaunis on kesäilta.

- Immi Hellén -

 

Liusun, lausun laskiaista

Liusun, lausun laskiaista!
Pellavia kuin silkkisuonia,
hamppuja kuin haivaleita,
räätiköitä kuin nurkanpäitä,
nauriita kuin nappeja,
hyviä jyviä, kovia ohria, huroo!

- Suom. kansanruno -

Hyvää laskiaista! 

Kuva: Pixabay

"Taivaalta sataa kultalantit"

Joskus kirjasta lukee niin hyvän ajatuksen, että sen muistaa pitkänkin ajan päästä. Eikä pelkästään muista, vaan ottaa sen omakseen, antaa sille oman elämän, tekee siitä sanonnan.

 

Viime aikoina mielessäni on pyörinyt paljon Katri Tapolan ja Karoliina Pertamon kuvakirjasta Lyhtyjen maa (Etana Editions 2020) peräisin oleva säe:

"Taivaalta sataa kultalantit,
syksy on tullut tupaan."

Säe kiteyttää jotain olennaisen ihanaa syksystä. Syksy ja minä emme oikein tule toimeen, mutta jos mitään syksyssä rakastan, niin ruskan värjäämiä lehtiä, joita tuuli ravisuttaa puista.

Lyhtyjen maan luettuani ajattelin, että ai näinkin voi runoteoksen tehdä.

Katri Tapola on kirjoittanut todella kauniin syksyisen runon ja Karoliina Pertamo on loihtinut upean tummasävyisen, syksyisen kuvituksen. Runo on paloiteltu kirjan sivuille kuvituksen päälle, niin että kullakin aukeamalla on vain säe tai pari. 

Lukija kutsutaan astumaan taotusta portista hämärään pihaan. Kuu, tähdet, kiiltomadot ja hämärän kutojan sytyttämät lamput antavat puutarhaan pehmeää valoa. Lukija pääsee juhlimaan kasvitarhan pienimpien kanssa.

"Nyt saa kiiltomatokarnevaalit alkaa!

Vaeltajat saapuvat saman tulen piiriin.
Pitkänokat, lepattajat, lyhtykirjan lukijat,
kaikkien silmissä valo."

Lyhtyjen maa on kirja, joka sopii monenikäisille. Sitä voi tutkia jo yhdessä taaperon kanssa (kustantajan suositusikä on 1+), mutta se onnistuu koskettamaan myös kaltaistani keski-ikäistä naista. Ja mikseipä sitä voisi lukea ääneen vaikka vanhainkodissa.

Kirjan avulla pääsee taatusti suloiseen syystunnelmaan.

"Saunat sauhuaa"

Maisema

On ehtoo hämäräinen,
ja saunat sauhuaa.
Ruislintu yksinäinen
vain jossain narahtaa.

On luona tuvan seinän
unikko punainen,
ja jostain tuoksu heinän
ui yli peltojen.

Soi kaukaa kosken humu
kautt' illan hiljaisen.
Suo niityn ylle sumu
jo kohoo valkoinen.

Ruislintu yksinäinen
taas jossain narahtaa...
On ehtoo hämäräinen
ja saunat sauhuaa.

                         Kaarlo Sarkia

Hyvää juhannusta kaikille!

15 kirjaa jotka aiomme lainata kirjastosta

Kirjastosulku jatkuu yhä Helsingissä. Onneksi kirjastot eivät sentään ole kokonaan kiinni niin kuin viime keväänä. Kirjoja voi käydä palauttamassa ja varauksia noutamassa, vaikka hyllyjen väliin ei pääsekään kiertelemään.

Kirjastoreissut täytyy siis suunnitella tarkkaan etukäteen. Täytyy tietää, mitä haluaa lukea ja laittaa niistä varaus. Tämä on ollut minulle vähän haastavaa. Ne kirjat, jotka itse haluan lukea, ovat selvästi muidenkin tbr-listalla, sillä edelläni on monessa varausjonossa yli tuhat varausta. Lastenkirjojen kohdalla tilanne on yleensä valoisampi, eivätkä jonot ole yhtä pitkiä.

Kun lähes kaikki lainaaminen perustuu varauksiin, kaupunginkirjastomme lähettämö on ruuhkautunut. Kirjoja joutuu odottamaan, ja pahimmassa tapauksessa kerralla tehdyn varauksen kirjat saapuvat kirjastoon niin eri aikoihin, ettei niitä ehdi hakea yhdellä kertaa. Se on todellinen ongelma, kun meillä ei ole kirjastoa kävelyetäisyydellä, enkä mielelläni käyttäisi nyt julkista liikennettä. Tällä täytyy nyt kuitenkin mennä. Eihän sitä muutakaan voi.

Tänään päätin listata lastenkirjoja, joita on varauslistallani. Ehkä tämä toimii muillekin vinkkilistana, jos on vaikea keksiä, mitä kirjastosta voisi varata. Olen tehnyt listan eskari-ikäistä tytärtäni silmällä pitäen. Kuva- ja runokirjoja voi kyllä lukea jo muutamaa vuotta nuorempienkin kanssa ja lastenromaanit ja tietokirjat sopivat varmasti alakouluikäisillekin.

Kuvakirjoja

Viime aikoina on alkanut tuntua siltä, että useimmat kuvakirjat ovat seitsenvuotiaalle jo liian yksinkertaisia. Pelkäänpä, että Pippa Curnickin Villapaitavillitys (Kustannus-Mäkelä 2021) saattaa kuulua tähän kategoriaan. Minua sen juoni kuitenkin houkuttelee. Kukapa ei innostuisi villapaidoista! Rama- ja Bama-laama ovat innoissaan villapaitakauden alkamisesta, mutta niitä odottaa vaatekaapissa ikävä yllätys. Villapaidat ovat täynnä koinsyömiä reikiä, joten kaksikko lähtee Mäyrämuorin neulepuotiin hankkimaan uusia paitoja — niin kuin moni muukin. 

Koska hampaiden heiluminen ja lähtö ovat meillä jatkuvasti ajankohtaisia teemoja, uskoisin Elys Dolanin kuvakirjan Kuinka käy hammaskeijun? (Kustannus-Mäkelä 2021) kiinnostavan tytärtä. Humoristisessa tarinassa hammaskeiju joutuu juhlakomitean testattavaksi, koska pitäisihän silläkin olla oma päivänsä, aivan kuten esimerkiksi joulupukilla tai pääsiäispupulla. Miten mahtaa käydä?

Astrid Lindgrenin rakastettuja kertomuksia Saariston lapsista on alkanut ilmestyä Maria Nilsson Thoren kuvittaminen kuvakirjoina. Ensimmäisen osan, jossa Pelle sai pienen eläimen, ostin omaan hyllyyn (ja lahjoitin sittemmin eskariin). Toisen osan Saariston lapset — Pampulan ikioma hylje (WSOY 2021) taidamme lainata vain kirjastosta.

Anneli Kannon kirjoittaman ja Noora Katon kuvittaman Viisi villiä Virtasta -sarjan uusimmassa osassa sairastetaan. Kirjassa Paavo Virtanen ja tauti (Karisto 2021) Paavo kadehtii siskojaan, joilla on allergiaa ja laktoosi-intoleranssia. Paavolla ei ole mitään, kunnes eräänä päivänä kurkkuun alkaa sattua. Sarjan kirjat ovat loistavia, ja meillä on pidetty niistä kaikista.

Marko Laihisen kirjoittama ja Elina Jasun hienosti kuvittama Mulu — Lapsi joka toi metsän takaisin (Puukenkki Kustannus 2020) kertoo avohakkuista ja metsittämisestä. Ilmastonmuutoskirjat kiinnostavat minua suuresti, ja tämän voi kuulemma lukea eräänlaisena ilmastonmuutoskirjana.

Keväällä alan kaivata puutarhakirjoja. Aira Savisaaren kirjoittamassa ja Hannamari Ruohosen kuvittamassa Niilo-sarjassa on juuri ilmestynyt uusi osa Niilo kylvää (Karisto 2021). Siinä upotetaan sormet multaan. Tuttuun tapaan kirjassa on neuvottu selkein ohjein, kuinka kylvöhommat onnistuvat myös kotona.

Leena Virtasen ja Sanna Pelliccionin Suomen supernaisia -lastenkirjasarjan kolmas osa Eeva! — Kirjailija Eeva Kilven polut, muistot ja viisaat sanat (Teos 2020) on meillä yhä lukematta, vaikka se on jo pitkään roikkunut lainattavien listalla. Taitaisi jo olla aika tehdä varaus.

Mila Teräs kirjoittaa hyviä lastenkertomuksia, ja luemme yleensä kaikki häneltä ilmestyvät kuvakirjat. Lentävä mummini (Karisto 2020) on lämmin kertomus isovanhemman ja lapsen yhteisistä hetkistä. Se puhuu kiireettömyyden, tarinoiden, mielikuvituksen ja leikin voimasta. Kirjan on kuvittanut Sanna Pelliccioni. Kuuharjainen keppihevonen (Karisto 2021) on herkkä kertomus sisarkateudesta. Mila Teräksen tekstin on kuvittanut Mirkka Eskonen.

Lastenromaaneja

Ostin alennusmyynnistä muutamalla eurolla yhden Merja ja Marvi Jalon Onnenkepparit-kirjoista. Se ei kuitenkaan ollut sarjan aloituskirja, joten nyt olisi tarkoitus lainata sarjan ensimmäinen osa Onnenkepparit — Olivia ja Onnentähti (WSOY 2018) ja lukea sarja järjestyksessä. Kirjoissa on
Reetta Niemensivun mustavalkoinen kuvitus.

Tyttären eskarissa on luettu Paula Norosen Yökoulu-sarjaa, ja tytär on toivonut, että lukisimme yhdessä kirjan Yökoulu ja kammottava kummitusjuna (Tammi 2020). Sarjassa on Kati Närhen värikäs kuvitus.

Lasten tietokirjoja

Selasin kirjakaupassa Carlos da Cruzin ja Janne Haikarin teosta Suomalaiset tutkimusmatkailijat (S&S 2020), ja se vaikutti kiinnostavalta. Pääosassa ovat Cruzin suuret, värikkäät ja yksityiskohtien täyttämät kuvat. Tätä kirjaa ei voi vain mekaanisesti lukea lapselle, vaan sitä täytyy tutkia yhdessä. Keskustelua varmasti syntyy.

En ole varma, voiko Artemis Kelosaaren kirjaa Aaveiden Turku (Haamu 2019) kutsua tietokirjaksi. Se sisältää kokoelman turkulaisia kummitusjuttuja, sellaisia mitä kaupungissa kerrotaan. En myöskään tiedä, soveltuvatko kirjan tarinat seitsenvuotiaalle. Täytyy tutustua kirjaan ensin itse.

 

Lasten runokirjoja

 
Hesarissa (HS 29.3.2021) oli niin hyvä arvostelu Leena Sainion lastenrunokokoelmasta Rapuooppera (Enostone 2021), että haluaisin lukea kirjan, vaikka tyttäreni ei suuri runouden ystävä olekaan. Erityisen kiehtovalta kuulostaa, että runojen ohella teos opettaa lyhyin tietoiskuin erilaisia runomuotoja.

Toinen kiinnostavan kuuloinen runokirja on Leena ja Aapo Ravantin Höyhentakkisakki (Lasten Keskus 2020). Teos on täynnä Leena Ravantin kirjoittamia lintuaiheisia runoja Aapo Ravantin kuvittamana.

 

Kirjanselkärunossa kaikki on mahdollista

Tänään vietettävän maailman runouden päivän kunniaksi tein kirjanselkärunoutta. Olen pitkään ihaillut kirjan nimikkeistä muodostettuja runoja somessa, ja vihdoin päätin kokeilla itsekin sellaisen tekemistä. 

Kun pääsin vauhtiin, tein saman tien kaksi runoa. Toisen julkaisen jossain vaiheessa tänään Instagramissa, joten kannattaa käydä sielläkin kurkkaamassa. Laita samalla lastenkirjavuosi seurantaan, jos et tiliä jo seuraa.

Tässä ihan ensimmäinen kirjanselkärunoni, olkaa hyvä.

 
Pariisin taivaan alla
ikkuna ihmemaahan:

viisi pulskaa sirkussikaa,
näkymätön lapsi,
taikurin hattu,
taikapuikot.

Kujalla soi silkkiapinan nauru.

Kaikki on mahdollista!

Kalevalamittainen koronaruno

 

Kalevalan päivän ja viimeisen karanteenipäivämme kunniaksi tarjoilen teille tänään kalevalamittaista runoutta. Puin koronakokemuksemme runoksi.

Olen syvästi kiitollinen, että me selvisimme koronan vierailusta melkeinpä vain säikähdyksellä. Samalla olen tuskallisen tietoinen, että kaikkien kohdalla näin ei ole.

Yritetään jaksaa vielä hetki noudattaa rajoituksia. Rokotukset ovat jo alkaneet, ja tulevaisuus on täynnä toivoa.

Tuli virus vieraaksemme

Tarttui tauti tarhatieltä,
tuli virus vieraaksemme,
koronaksi kutsui kansa,
covidiksi nimitteli.

Kylvi kauhua kodissa,
pelotteli perinpohjin.
Uhkakuvat päässä pyöri,
ajatukset sekos solmuun.

Kävi kaunis kalpeaksi,
iho immen kuultavaksi,
nenä valui, vuosi sierain,
aivastutti ainokaista.

Asetettiin karanteeniin,
eristettiin muusta maasta.
Mummu moikkas ikkunasta,
vaari vilkutti ulkoa.

Tauti talttui, virus väistyi,
tuli tyttönen terveeksi.
Säästyi isä sekä äiti,
välttyi vastoinkäymiseltä.

Otus opus — Säkeitä, faktoja, kollaasikuvia ja musiikkia pienistä eläimistä

Oletko kuullut karhukaisesta, mikroskooppisen pienestä eläimestä, joka on lähes tuhoutumaton? Se kestää hämmästyttävää kuumuutta ja hyytävää kylmyyttä. Se selviää tyhjiöstä ja uskomattomasta määrästä säteilyä. Se voi vaipua kymmeniksikin vuosiksi kuolonkaltaiseen horrokseen ja herätä sitten taas eloon.

Minä en ollut kuullut karhukaisesta, ennen kuin luin siitä Otus opuksesta (Otava 2020). Kitaristi Petri Kumelan ideasta alkunsa saanut Otus opus — Runoa ja totta pienistä eläimistä syntyi tiiviissä yhteistyössä kirjailija Laura Ruohosen ja kuvittaja Erika Kallasmaan kanssa.

Kumelan alkuperäisenä ajatuksena oli pyytää säveltäjäystäviltään ympäri maailmaa miniatyyrikappaleita kissaa pienemmistä otuksista. 

Sävellyksiä kertyikin vuosien saatossa, ja nyt 35 niistä on päässyt uskomattoman hienoon Otus opukseen kirjallisessa ja kuvallisessa muodossa. Musiikki on kuunneltavissa Otavan verkkosivuilla kirjasta saatavassa osoitteessa. Kumela julkaisi myös samaan aikaan kirjan kanssa levyn Small Creatures – A Musical Bestiary.

Ruohonen on loihtinut kustakin eläimestä runon, ja lisäksi eläimestä kerrotaan muutama tarkkaan valikoitu, kiinnostava fakta. Koska kuusivuotiaani ei ole koskaan ollut suuri runouden ystävä, hänelle lukiessani keskityin erityisesti faktoihin. Monen eläimen kohdalla kerrotut tosiasiat toimivat meille vain pontimena tutkia eläintä tarkemmin muistakin lähteistä. 

Eniten etsimme lisätietoa karhukaisesta, josta Ruohonen kertoo muun muassa seuraavasti:

"Se kestää liki 300 asteen pakkasta ja on herännyt eloon kymmenien vuosien jälkeen, kun sille annetaan vettä."

Runossa hädin tuskin millimetrin kokoisen karhukaisen puhe on silkkaa uhoa:

"- -
Kaiken minkä keksit kestän!
Keksi lisää! Kestän kaiken!
Oon voittamaton karhukainen!"

Karhukaisen lisäksi kirjassa oli monia muitakin jännittäviä eläimiä, joista paljastui mielenkiintoisia seikkoja. 

Puuntuhoojan toukasta lähtee niin voimakas paha haju, että sen voi metsässä liikkuva ihminenkin aistia. Pikkiriikkisestä malluaiskoiraasta lähtee kosiskellessa yhtä kova ääni kuin moottoripyörästä. Rapu pissaa päästään ja kimalaisen on kylmällä säällä lämmitettävä lentolihaksensa päästäkseen lentoon.

Vaikka tyttäreni ei taaskaan erityisemmin lämmennyt runoille, itse pidin niistä kovasti. Varsinkin Japani-henkiset runot kiehtoivat. 

Yllätyksellisesti kotoinen orava oli sijoitettu Japaniin, sillä Kumela ja säveltäjä Pehr Henrik Nordgren olivat käyneet Japanissa Sapporossa Moiwa-vuorella, ja matkan innoittamana sai alkunsa miniatyyrisävellys Moiwa-vuoren oravasta.

"Sorea orava Moiwa-vuorella
sukii häntäänsä männynkuorella.
Sapporon valkeaa
kirsikan punaa,
kurki pesällään hautoo munaa.
- -"

Kirjan kuvitus hurmasi meidät molemmat. Ei ollut vaikea nähdä yhtäläisyyksiä Kallasmaan ja Eric Carlen tyylin välillä. Tyttären kanssa olemme hulluina Carlen kuvituksiin. Kallasmaa tunnistaa itsekin, mistä lähteestä on innoitusta saanut, sillä puuntuhoojan toukan hän on varustanut kyltillä, jossa lukee: "Hommage à Eric Carle".

 

Kuvitus on toteutettu kollaaseina. Kallasmaa on maalannut ohutta luonnospaperia ja koostanut kuvat paperista leikatuista kappaleista.

Laura Ruohosen ja Erika Kallasmaan yhteistyönä on ilmestynyt aiemminkin hienoja runokuvakirjoja: Allakka pullakka (2004), Yökyöpelit (2008) ja Tippukivitapaus (2017).

Lainasimme Otus opuksen kirjastosta, mutta ehkä teos pitäisi hankkia omaan hyllyyn. Rakastan kokonaistaideteoksia, joissa kielellinen ilmaisu yhdistyy kuvataiteeseen ja musiikkiin. Tämän kirjan äärellä viihtyy aidosti niin lapsi kuin aikuinenkin.

Annan plussaa siitä, että kirja on tehty oikeasti Suomessa. Tästä todisteena se on varustettu Avainlippu-merkillä.

Makupala kirjasta on katsottavissa Youtubessa.

Otus opus — Runoa ja totta pienistä eläimistä
Teksti: Laura Ruohonen
Kuvitus: Erika Kallasmaa
Konsepti ja musiikki: Petri Kumela
Kustantaja: Otava 2020
 

PS. Tänään vietetään kansainvälistä eläinten päivää. Otus opus on juuri sopiva kirja luettavaksi tänään.

Ruotsalainen aakkoskirja ei niin vain käänny suomeksi

Jokainen kuva huokuu kesää Lena Andersonin kauniissa kirjassa Maijan aakkoset (Lasten Parhaat Kirjat 1991). Ihastuin kirjaan päätä pahkaa nähdessäni sen kirpparilla. Ostin kirjan sen kummempia miettimättä. Maksoihan se vain puolitoista euroa.

Tutkiessani teosta tarkemmin kotona huomasin, että se ei oikein toimi suomeksi käännettynä. Anderson on valinnut jokaiselle aakkosen kirjaimelle kirjaimella alkavan kasvin, sepittänyt siihen liittyvän runon ja maalannut kuvan, jossa Maija-tyttö nähdään yhdessä kasvin kanssa.

Vaikka runot on suomentanut taitava Hannele Huovi, hänkään ei voi sille mitään, etteivät kasvien nimet ruotsiksi ja suomeksi yleensä ala samalla kirjaimella. Niinpä käännettynä aakkoskirjan idea vähän ontuu.

Esimerkiksi B-kirjaimen kohdalla kerätään syli täyteen ruiskaunokkeja (ruots. blåklint), G:n kohdalla maistellaan ruohosipulia (gräslök), J:n kohdalla leivotaan kakku mansikoista (jordgubbe) ja O:n kohdalla ihastellaan sadesäässä saniaisia (ormbunke).

Joidenkin kirjainten kohdalla ruotsin- ja suomenkieliset termit osuvat sattumalta kohdilleen. K-kirjaimen kohdalla nuuskitaan kuusaman (kaprifol) lempeää tuoksua, L:n kohdalla tehtaillaan laventelista (lavendel) tuoksupusseja, P:n kohdalla unelmoidaan pionin (pion) lehdellä asumisesta ja T:n kohdalla pujotetaan metsämansikoita timotein (timotej) korteen.

Mutta mikähän on metsäkurjenpolvi ruotsiksi? M:llä sekin alkaa.

Humala on humle, ja näin kuuluu Andersonin H-runo Hannele Huovin suomentamana:

"Istuin humalamajassa hiljaa ihan

ja näin, kuinka humala

suikersi yli pihan!

Se kiipesi, tarttui ja kaiken kietoi

joka puolelle levitti kärhiänsä

ja solmuilla sitoi löytämänsä.

Se on utelias kasvi, kaiken se tietää.

Niin uteliaita varoa sietää."

Vaikka suomeksi aakkosten kanssa on vähän niin ja näin, kuvat tekevät kirjasta aivan ihastuttavan. Kuvista voi nauttia ihan vain sellaisenaankin. Tekisi melkein mieli irrottaa ne kirjasta ja koota niistä taulusarja lastenhuoneen seinälle.

Lempikuvassani Maija tanssii herra kaniinin kanssa öisellä niityllä lemmikkiseppele (förgätmigej) päässään. Voin suorastaan kuulla Sjösala valsin sävelet mielessäni kuvaa katsellessani.

Aukeama Lena Andersonin kirjasta Maijan aakkoset, Lasten Parhaat Kirjat 1991

Itse asiassa Andersonin ruotsinkieliset aakkosrunot on sävelletty suosituiksi lastenlauluiksi. Säveltäjä Kerstin Andeby on hienosti tavoittanut runojen ja kuvien tunnelman. Majas alfabetsånger palkittiin vuonna 1992 ruotsalaisella Grammis-musiikkipalkinnolla. Lauluja voi kuunnella Youtubesta.

Lena Anderson on ruotsalaisista kirjailija-kuvittajista ehdottomasti yksi suosikeistani. Hänen Maija (Maja)-hahmonsa on varsinkin Ruotsissa hyvin tunnettu ja pidetty. Maija on seikkaillut tämän aakkoskirjan lisäksi muissakin teoksissa.

Lena Andersonin Maija-hahmo Junibackenissa Tukholmassa

Lena Anderson (teksti ja kuvat): Maijan aakkoset

Ruotsinkielinen alkuteos: Majas Alfabet

Suomennos: Hannele Huovi

Kustantaja: Oy Satusiivet – Sagovingar Ab, Lasten Parhaat Kirjat 1991

Hyvää Eino Leinon päivää!

Kuva: Pixabay

Oi poimikaamme, oi poimikaamme

tien varsien vaapukoita!

Kas, kuinka ne kauniina heloittaa!

Kas, kuinka ne viittoen vilkuttaa!

Kuka hennoisi heittää noita?

Oi poimikaamme, oi poimikaamme,

kesä kestihin kutsuvi meitä.

Ken ties, koska toisti me juhlitaan!

Pian synkeä syksy on peittävä maan

ja kylvävä kyyneleitä.

Oi poimikaamme, oi poimikaamme

nyt kerrankin kyllin siksi!

Oi, syökäämme hampahin syntisin!

Oi, kootkaamme kourihin, helmoihin

nyt talvenkin tarpehiksi!

— Eino Leino —

"Aprillit päässä" kirjoitettuja runoja

Aprillipäivänä kaikki on mahdollista. Pallo potkii pelaajia, lattia on talon katto ja paisti karkaa padasta. Näin ainakin käy Jukka Itkosen runossa Aprillipäivä, joka löytyy Itkosen runokokoelmasta Aprillipäivä (Lasten Keskus 2017). Kirjan vallaton kuvitus on Camilla Pentin käsialaa.

Alkusivulla varoitetaan, että runot on kirjoitettu "aprillit päässä". Melkoista nonsensea monet runoista ovatkin. Esimerkiksi runossa nimeltään Arkinen runo tipahtaa kaskelotti TV-ruudusta lattialle.

Nonsensella en tarkoita sitä, että runot olisivat täyttä hölynpölyä. Vaikka kokoelma on täynnä hullunkurisuuksia, monissa runoissa on hyvinkin tarkkanäköisiä oivalluksia ympäröivästä maailmasta. Esimerkiksi runossa Lauloi tavataan sotaurho muurahainen, joka lähti sotimaan vieraille maille ja nyt sillä on vain yksi tuntosarvi.

Nonsense-runoudella voi valistaakin. Kokoelmasta löytyy runo nimeltään Vältä tupakointia. Runo Titanikki meni rikki kelpaa pieneksi historian oppitunniksi Titanic-laivan kohtalosta.

Itkosen runoissa on loppuriimit kohdillaan. Niissä leikitellään kielellä, tavataan mm. Laka-noita eli noita nimeltään Laka, jonka äiti on Eta-noita. Runoista löytyy mukavia kielellisiä oivalluksia. Esimerkiksi mummon kutomaa villasukkaa kutsutaan jalanpesäksi. Kokoelman pisin sana lienee kastematolehmänmaitosurma runosta Hyvä Sylvi!

Omaan makuuni runokokoelmassa on vähän liikaa mustaa huumoria ja muita hirveyksiä. Kuolemaa käsitellään useissa runoissa. Suolakarhun laulu alkaa rankasti:

"Suolaa, suolaa, suolaa vaan,
en saa enää hunajaa,
kohta minut suolataan.
Tänne saapuu metsämies
punaisine myssyineen,
koirineen ja pyssyineen.

Sitten kuuluu laukaus
ja..."

Onneksi runon loppupuolella paljastuu, että metsämies onkin kolmivuotias vesipyssymetsästäjä.

Omaksi suosikkirunokseni valikoitui Lampaat, vaikka se edustaakin juuri mustaa huumoria. Tässä pari katkelmaa runosta:

"LAMPAAT

Ne istuvat siellä,
poutaisella säällä,
valkean pullean poutapilven päällä.

- -

Tämä runo kertoo lampaista.
Eivät selvinneet
suden hampaista."

Runokokoelma sopii erinomaisesti lapsen ja vanhemman yhteiseen kielelliseen iloitteluun. Itse olen sikäli epäkiitollisessa asemassa, ettei tyttäreni välitä runoista, eikä yleensä halua niitä kuunnella. Onneksi on varmaan toisenlaisiakin lapsia. 


Jukka Itkonen: Aprillipäivä
Kuvitus: Camilla Pentti
Kustantaja: Lasten Keskus 2017

Määt ja muut sai riimikammoisen tyttären kuuntelemaan runoja

Junassa VR:n leikkivaunussa tulin viimein tutustuneeksi Mariskan jo toissa vuonna ilmestyneeseen kehuttuun runoteokseen Määt ja Muut — Runoja eläimistä ja ihmisistä. Riemastuttavat riimit vetivät suun hymyyn.

Kirjan sivuilla seikkailevat monenlaiset eläimet. Tavataan muun muassa

• runoileva rupikonna
• rupikonna, jota prinsessojen pussausyritykset ahdistavat
• rakastunut hiiri
• pipi hiiri
• etana, joka sään ennustamisen sijaan tutkii mieluummin historiaa
• kännikala ja selvä pyy
• Pentti-kyy, joka itkee yhyy, kun kaikki sen nähdessä pelästyy
• neiti hämähäkki, joka unelmoi hämisherrasta huomaamatta lainkaan neljäätoista ihailijaansa
• onneton lehmä, jonka hylkäs onni sekä rakas sonni, kun sonni löysi viereen jonkun Muun

Osassa runoista tavataan Siiri Sirpelöinen, pikkuinen tyttö. Joskus Siirillä on huono päivä ja kaikki menee vastakarvaan. Silloin tulee lakko, Siirin ei oo pakko. Joskus Siiriä itkettää ja haluttaa syliin istumaan. Vaan miten käy, kun Siiri Sirpelöinen katkaisee sisiliskon hännän. On paras lepytellä liskoa mummin marjamehulla.

Itseeni kolahti parhaiten runo Lissu Lokintyttö, joka kiteyttää lokkien olemuksen aivan täydellisesti. Tässä siitä pätkä:

"'Tänään minä aion olla vähän tuhma',
sanoi Lissu Lokintyttö, iältänsä uhma.
'Taidan lentää torille ja jätskin sulta nappaan,
syön sen sitten suihini ja tädin hattuun kakkaan. - -" 

Määt ja Muut on laulaja-lauluntekijä Mariskan esikoisteos. Sysäyksen uuteen aluevaltaukseen antoi oma lapsi. Mariska onnistuu erinomaisesti lastenrunoilijana. Toivottavasti jatkoa seuraa.

Runot ovat täynnä kielellistä riemua. Niissä on ilkikurista iloittelua, surumielistä kaihoa ja silkkaa hulluttelua. Lastenrunoissa Mariska on saanut käyttää huumoria aivan eri tavalla kuin räppisanoituksissa.

Reetta Niemensivun ja Aapo Ravantin iloinen ja värikäs kuvitus sopii kirjaan kuin nenä päähän. Kuvitus on niin runsas, että tyttäreni, joka ei yleensä pidä runoista, jaksoi jopa vähäksi aikaa kiinnostua kirjasta.

Määt ja Muut on loistava esimerkki lastenteoksesta, jonka äärellä viihtyy niin lapsi kuin aikuinen. Se on osoitus siitä, että suomalaisella lastenrunoudella on toivoa. Tänään vietetään Unescon Maailman runouden päivää. Loistava kirja luettavaksi juuri tänään!


Mariska: Määt ja Muut — Runoja eläimistä ja ihmisistä
Kuvitus: Reetta Niemensivu ja Aapo Ravantti
Kustantaja: Tammi 2018

 

On lapsien laskiainen

Hyvää laskiaista! Laskiaisen kunniaksi kaivoin esiin vanhan runon, joka ilmestyi aikoinaan Immi Hellénin Lasten runokirjassa (Valistus 1930).

On lapsien laskiainen

On päivä heleä helmikuun,
on lapsien laskiainen.
Lumihuurre välkkää oksilla puun,
ja hanki on hohtavainen.

Ei huolten hiventä lainkaan näy,
kun koulustakin on lupa.
Ja ah, kuinka ahtahaksi nyt käy
se viihtyisä kotitupa.

Niin kutsuu kuin ystävä ystävää
nyt lapsia laskiaismäki.
Mies se, joka ensin ennättää!
näin tuumivi nuori väki.

Kas, kas, kuinka kumman kiireissään
on kelkkani rautainen jalas!
Me kummulle kilvan kiivetään
ja tuiskuna tullaan alas.

Saa riemua siellä sydämiin,
saa kirkkaaksi katse raukee.
Ja sielläpä kasvoihin kalpeisiin
punaruusut raikkahat aukee.


Immi Hellén oli ensimmäisiä suomeksi kirjoittaneita lastenrunoilijoitamme. Hän oli hyvin tuottelias, julkaisi yli 1 000 runoa. Hänen kynästään ovat monet rakastetut lastenrunot, kuten Oravan pesä (Kas kuusen latvassa oksien alla...), Joulukirkkoon (Kello löi jo viisi...), Pieni nokikolari (Pieni nokipoika vaan...) ja Enkeli ohjaa (Maan korvessa kulkevi lapsosen tie...).

Hellén oli paitsi runoilija myös opettaja. Suurimman osan opettajanurastaan hän opetti Helsingissä Lapinlahden kansakoulussa, jossa isäni nuorena kuollut äiti ja isäni kasvatusäiti kävivät koulua 1920-luvulla. Immi Hellén oli isäni kasvatusäidin (ja itse asiassa tämänkin äidin) opettaja. 

Kasvatusäidin subjektiivisen arvion mukaan Hellén ei ollut mitenkään erityinen opettajana, mutta paljon hän kuulemma runoili ja runoja laususkeli.


Immi Hellén: Lasten runokirja - Suomen pojille ja tytöille omistettu
Kustantaja: Oy. Valistus 1930 


VINKKI

Hellénin Lasten runokirja on digitoitu, ja se on luettavissa Kansalliskirjaston Doria-palvelussa. Jos et ole vielä tutustunut Doriaan, tutustu ihmeessä. Se on ihan mahtava!

 

Kuinka kansallisrunoilijaksi kasvetaan?

Walter Runeberg: Johan Ludvig Runebergin muistomerkki, 1885, Helsingin Esplanadilla

Hyvää Runebergin päivää! 

Kansallisrunoilijastamme Johan Ludvig Runebergistä tuli jo eläessään aikansa superjulkkis. Pohdiskelin tässä mielessäni, miten kasvatetaan kansallisrunoilija. Oliko kenties Runebergin lapsuudessa asioita, jotka vaikuttivat hänen myöhempään menestykseensä?

Kieltämättä aika, jona Runeberg eli, oli toinen kuin nyt. Suomalaista runoutta ja kirjallisuutta ei ollut juurikaan vielä ilmestynyt. Itse asiassa Runebergin vuonna 1830 julkaisema kokoelma Dikter oli ensimmäinen varsinainen erillinen Suomessa julkaistu runokokoelma.

Tästä huolimatta olen listannut kymmenen faktaa kansallisrunoilija J. L. Runebergin lapsuudesta siinä toivossa, että ne antaisivat jotain osviittaa siitä, miten lapsi tulee kasvattaa, jos haluaa hänestä supersuositun kansallisrunoilijan 😉.

1. Johan Ludvigin merikapteeni-isä toi matkoiltaan kotiin kirjoja.
2. Johan Ludvigin äiti oli hyvä kertomaan tarinoita ja hän myös luki paljon lapsilleen.
3. Johan Ludvigin vanhemmat lukivat paljon. Isä kirjoitti runoja, lauloi ja harrasti musiikkia. Äiti luki mieluusti kevyttä kaunokirjallisuutta.
4. Johan Ludvig aloitti koulun synnyinkaupungissaan Pietarsaaressa kuusivuotiaana.
5. Ensimmäiset runonsa Johan Ludvig kirjoitti jo lapsena rihvelitaululle.
6. Kahdeksanvuotiaana Johan Ludvig pääsi yläkouluun Ouluun.
7. Oulussa Johan Ludvig asui setänsä tullijohtaja Anton Ludvig Runebergin varakkaassa kodissa ja perhe seurusteli paikkakunnan parhaissa seurapiireissä.
8. Lapsuutensa ja nuoruutensa kesät Johan Ludvig vietti Runebergin tuvaksi kutsutulla metsästys- ja kalastusmajalla Pietarsaaressa, jossa metsästyksen lisäksi lausui runoja sekä esitti komedioita ja lauloi Bellmanin viisuja ystäviensä kanssa.
9. Opiskellessaan triviaalikoulussa Vaasassa Johan Ludvig oli luokkansa priimus.
10. Johan Ludvig luki kouluaikana Choraeuksen ja Franzénin runoja. Hänen äitinsä oli nuoruudessaan tuntenut runoilija Michael Choraeuksen. Erityisesti Johan Ludvig piti Bellmanin runoudesta, kuten Fredmanin epistoloista, jotka osasi ulkoa.

Mitä luulette? Mahtaako tällä reseptillä lapsesta kasvaa menestyvä kulttuuripersoona?

Kotitonttu perimmäisten kysymysten äärellä

Voiko melkein 140-vuotias runo yhä puhutella? Kyllä. Viktor Rydbergin iki-ihana runo Kotitonttu Harald Wibergin kuvittamana kuvakirjana kuuluu niihin kirjoihin, joita aina joulunaikaan luen. 

Kirja ei ole varsinaisesti joulukirja, sillä siinä ei puhuta joulusta ollenkaan. Kirja on kai kuulunut meillä varsinkin joulunaikaan, koska päähenkilö on tonttu. Tämä kirja ihastutti minua jo lapsena ja ihastuttaa yhä aikuisena.

Alun perin runo julkaistiin Ruotsissa vuonna 1881 Jenny Nyströmin kuvittamana. Tuohon aikaan tontut olivat vielä kotitonttuja, eräänlaisia tontin haltijoita. Vasta Jenny Nyströmin myöhemmät kuvitustyöt siirsivät tontun joulun hahmoksi.

Oma Kotitonttu-kirjani on suomenkielinen laitos Rabén & Sjögrenin vuonna 1960 julkaisemasta Harald Wibergin kuvittamasta teoksesta. Tammi julkaisi sen vuonna 1981, kun tuli kuluneeksi 100 vuotta runon ensi ilmestymisestä. Käännöksenä on käytetty Yrjö Jylhän vanhaa suomennosta.

Monille Valter Juvan suomennos on todennäköisesti tutumpi, sillä Lyyli Wartiovaara-Kallioniemen sävellys Valter Juvan suomennoksesta on Suomessa erittäin suosittu joululaulu. Itse pidän enemmän Yrjö Jylhän suomennoksesta. 

Runon ensimmäiset säkeet maalaavat kuvan yön hiljaisuuteen laskeutuneesta talvisesta pihapiiristä, jossa vain tonttu on jalkeilla.

"Tuima talven on pakkanen, 
tähdet kiiluvat yössä.
Kansa kartanon hiljaisen
nukkuu jo, uupunut työssä.
Verkkaan vaeltaa kiekko kuun,
lunta täynnä on oksat puun,
kattojen päällä on lunta.
Tonttu ei vaan saa unta."

Tonttu kiertää maalaistalon eläinsuojissa tarkistamassa, että kaikki on kunnossa. Samalla hän pohtii selvittämätöntä kysymystä:

"Halki sukujen vaihtuvain
seuras hän ihmeellistä
näkyä pienten nukkujain –
mistä he saapuivat, mistä?
Polvi varttui ja ahkeroi,
vanheni, lähti – mut minne, oi?"

Tonttu on ihmisen perimmäisten kysymysten äärellä. Vaikka kirjan kuvaamia maalaismaisia pihapiirejä on koko ajan yhä vähemmän, runo koskettaa ajattoman pohdintansa ansiosta. Tämän kirjan myötä on hyvä aloittaa joulun henkeen virittäytyminen.


Kotitonttu
Teksti: Viktor Rydberg
Kuvitus: Harald Wiberg
Ruotsinkielinen alkuteos: Tomten
Suomennos: Yrjö Jylhä
Kustantaja: Tammi 1981 

Eläimiä Helsingissä

Tytärtäni on viime aikoina kiinnostanut pikkuinen kirja, joka kertoo eläimistä Helsingissä. Koska tänään on kansainvälinen eläinten päivä, ajattelin käsitellä tuota kirjaa. Kyseessä on Helsingin kaupunginmuseon julkaisema Eläimiä Helsingissä - Mammutista marsuun.

Aapismuotoon kirjoitetussa kirjassa on jokaisen kirjaimen kohdalla runo ja pieni tarina jostakin Helsingin historiaan liittyvästä eläimestä. Runot ja tekstin on kirjoittanut Jere Jäppinen ja kuvituksena on käytetty Helsingin kaupunginmuseon kuva-arkiston valokuvia, joita Jaana Mellanen on värittänyt ja koristellut piirroksin.

Kirjasta oppii monia kiinnostavia asioita. Tyttäreni lempitarina kertoo mammuteista. Hän osaakin nykyisin hämmästyttää ihmisiä kertomalla sujuvasti, että Helsingistä on löydetty mammutinpoikasen poskihammas Töölöstä ja mammutin olkaluu Herttoniemen urheilukentältä. 

Harmi vaan, ettei kirjaan ole ehtinyt mukaan mainintaa Helsingin uusimmasta mammutinluulöydöstä. Kirja on painettu vuonna 2005 ja samaisena vuonna Vuosaaren sataman rakennustöiden yhteydessä löydettiin mammutin kyynärluu satama-altaan merisedimentistä.

Tyttäreni osaa kirjan ansiosta pohtia asiantuntevasti, mahtoivatko mammutit aikoinaan kävellä Helsingissä vai tulivatko luut tänne jääkauden sulamisvesien mukana (jälkimmäinen vaihtoehto todennäköisesti).

Itseäni kiinnostaa kertomus lehmien pidosta Helsingissä. Lehmien pito kiellettiin keskikaupungilla vasta vuonna 1870. Se antaa minulle perspektiiviä siitä, millaiseen kaupunkiin esivanhempani aikoinaan muuttivat. Sekä isäni että äitini puolelta ensimmäiset esivanhempani saapuivat Helsinkiin 1860-luvulla. Lehmiä sai silloin vielä vapaasti pitää kaupungissa. Tosin lehmät eivät ole minullekaan kovin vieras näky nykyajan Helsingissä. Tuossahan niitä laiduntaa Viikin pelloilla.

Kirjasta oppii mm. onko Helsingissä koskaan asunut jääkarhuja (kyllä, Korkeasaaressa 1970-luvulle asti), onko Helsingissä tarvinnut pelätä susia (kyllä, viimeisin susi ammuttiin Laajasalossa 1882), miksi oravahavainnoista kirjoitettiin 1800-luvulla sanomalehdissä (orava oli kaupungissa silloin niin harvinainen näky) tai kuka on haudattu Hakasalmen huvilan puutarhaan (Aurora Karamzinin rakas italianvinttikoira Šamil).

Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille, joita kiinnostavat eläimet ja Helsingin historia. 


Eläimiä Helsingissä - Mammutista marsuun
Runot ja tekstit: Jere Jäppinen
Piirrokset ja valokuvien väritys: Jaana Mellanen
Työryhmässä myös: Anna Finnilä ja Kristiina Lapinleimu-Assmann
Valokuvat: Helsingin kaupunginmuseon kuva-arkisto
Julkaisija: Helsingin kaupunginmuseo 2005