Vähän aikaa sitten sain yhden lapsuuteni aarteista takaisin. Äitini oli löytänyt kirjahyllystään
J. M. Barrien Peter Panin (Otava 1978). Miellyttävä onnentunne läikähti sydämessäni, kun näin tuttuakin tutumman pienen punakantisen kirjan. Voi, kuinka kovasti pidin siitä lapsena.
En ollut lukenut kirjaa sitten lapsuuteni, mutta nyt minun oli tietysti pakko lukea se tyttärelleni.
Alkuun olin innostunut. Kylläpä oli ihanaa lukea vanhaa klassikkoa. Olihan siinä mielikuvitusta kutkuttavia asioita: poika, joka lentää ikkunasta sisään, pieni keiju, joka suikkii ja puikkii ympäri kuin elohopea, irronnut varjo, jonka saa kiinni ompelemalla, Darlingin lapset lentoharjoituksissa ja tietysti salaperäinen Mikä-Mikä-Maa.
Kun luin pidemmälle, jotain meni rikki. Kirjaan lapsuudessani liittynyt lumous särkyi. Oli tuskallisen selvää, että Mikä-Mikä-Maa ja hurjat seikkailut siellä eivät enää olleet totta samalla tavalla kuin ne olivat olleet lapsena.
Tällä kertaa Peter Pania lukiessani olin eri ihminen. En ollut enää kaikkeen lukemaani varauksettoman ihastunut. Näin asioita, joita en ennen ollut nähnyt. Aloin havainnoida lapsuuden ja aikuisuuden lukukokemusten eroja. Tämä postaus on kirjoitettu siitä näkökulmasta.
Jos Peter Panin tarina on sinulle tuttu, lue ihmeessä eteenpäin. Jos taas et vielä ole lukenut kirjaa, lue se ensin. Muuten et ehkä saa ajatuksistani kiinni. Sitä paitsi tekstini on täynnä juonipaljastuksia!
Peter Pan — sankari vai sietämätön tyyppi?
Ensimmäinen ja suurin asia, johon kiinnitin huomiota, oli suhteeni Peter Paniin. En kyennyt enää ihailemaan Peter Pania samalla tavalla kuin lapsena. Lapsena Peter Pan oli minulle sankari, mutta nyt minusta tuntui, että Peter oli oikeastaan aika sietämätön tyyppi.
Lapsena onnistuin sulkemaan silmäni Peterin luonteen puutteilta. Wendy näki Peterin lävitse jo ensimmäisellä kerralla hänet tavatessaan ja puuskahti: "Oletpa sinä totisesti koppava ja itserakas poika!" Mutta eipä tarkkanäköisyys Wendyä pahemmin auttanut. Pian hän oli jo pojan pauloissa.
Aikuinen mieleni piti Peteriä ehkä sietämättömänä, mutta kykeni ymmärtämään tätä. Ei Peteriltä oikeastaan voinut vaatia tai odottaakaan kovin kummoisia. Hän oli vain hylätty ja kasvatusta vaille jäänyt lapsi, joka oli päättänyt jäädä ikuisesti pojaksi ja pärjätä yksin maailmassa.
Suunnitelma pojaksi jäämisestä tuntui hänestä varmaan hyvältä. Ainaisena lapsena hän välttyisi aikuisten maailman tylsiltä velvollisuuksilta ja vastuilta, eikä hänen tarvitsisi sopeutua maailmaan, johon hän ei tuntenut kuuluvansa ja johon kukaan ei ollut häntä ohjaamassa.
Mitä sellaisesta ikuisesta pojasta oikein tulee? Olin aika huolissani, kun hän Kapteeni Koukun kukistettuaan otti tämän laivan komentoonsa ja alkoi esittää Kapteeni Koukkua mitä uskottavimmin. Hän käytti Kapteeni Koukun vanhoja vaatteita, jotka Wendy oli hänelle pienentänyt ja alkoi pitää suussaan Koukun sikarin pidikettä!
Toinen käännös oikealle ja sitten suoraan aamuun asti
Seuraava yllätys liittyi Mikä-Mikä-Maahan. Muistin Mikä-Mikä-Maan aivan ihastuttavana paikkana. Mitä muuta voisikaan olla saari, jonka osoitteena on "toinen käännös oikealle ja sitten suoraan aamuun asti".
Mutta pian selvisi, ettei se ollutkaan saaren oikea osoite, vaan Peter oli vain lausahtanut niin hetken mielijohteesta. Matka Mikä-Mikä-Maahan oli itse asiassa aikalailla mutkikkaampi, ja perillä odotti saari, jossa elämä oli hämmästyttävän pelottavaa ja väkivaltaista.
Saarella eleli kadonneita poikia, merirosvoja, punanahkoja, villipetoja ja karmea krokotiili. Niiden välisissä kahakoissa oli paljon verenvuodatusta ja tappamista. Siihen suhtauduttiin tunteettomasti ja välinpitämättömästi. Peter muun muassa tokaisi yliolkaisesti: "Minä unohdan ne jotka olen ottanut hengiltä".
Tavan takaa jopa keskeisimmät päähenkilöt näyttivät olevan varman kuoleman partaalla ja pelastuivat ihan viime hetkellä kuin ihmeen kautta.
Puheet taisteluista ja tappamisesta tuntuivat vierailta ja epämiellyttäviltä tällaisesta rauhan aikaan kasvaneesta.
Kysyin kahdeksanvuotiaaltani, eikö kirjan väkivaltaisuus häiritse häntä. Hän kielsi. En muista kiinnittäneeni siihen itsekään huomiota lapsena.
Suuri Valkoinen Isä
Oman puistatuksensa aiheuttivat tarinassa vilahtavat kolonialistiset piirteet. Lapsena en osannut sellaisia tunnistaa, ja aikakin oli silloin toinen. Nykyisin kolonialismia ja rasismia siedetään huonommin. Ja kirjan kirjoitusajankohtana tilanne oli tietysti aivan erilainen kuin nyt tai 1980-luvulla. J. M. Barrien eläessä Britannia oli vielä voimissaan oleva kolonialistinen siirtomaaisäntä.
John ja Michael osoittavat olevansa isänmaallisia poikia. Kun Kapteeni Koukku tarjoaa heille lankulta mereen kävelemisen sijaan mahdollisuutta liittyä hänen merirosvomiehistöönsä, pojat kieltäytyvät, koska eivät voisi sitten enää olla kuningattaren alamaisia.
Erityisesti kolonialistinen asenne näkyi kerrottaessa punanahoista. Pelkästään nimitys punanahat saa miettimään, voiko niin edes sanoa. Onko se vähän niin kuin n-sana, joka pitäisi sensuroida lapsen korvilta?
Ja entäpä sitten kuvaus punanahkojen käytöksestä Peterin pelastettua intiaaniprinsessa Tiikerinliljan! Epämiellyttävää:
"Yöt he seisoivat vartiossa onttojen puiden ääressä; päivät he polttivat rauhanpiippua; ja Peterin edessä he kumarsivat maahan asti ja kutsuivat häntä Suureksi Valkoiseksi Isäksi. Sekös oli Peterille mieleen: hän puhutteli armollisen ylhäisesti jalkojensa juuressa kyyristeleviä punanahkoja."
Rouva Darling numero kaksi
Vanhentuneita ovat myös tarinan sukupuoliroolit. Lapsena en kiinnittänyt sellaiseen huomiota. Minä olin pikku äiti, joka hoivaili nukkejaan päivästä toiseen. Kysymykseen "Mikä sinusta tulee isona" vastasin "äiti".
Mutta niinpä vaan sellaisesta pikku äidistä kasvoi nainen, jolle vanhan lastenkirjallisuuden suurin ongelma on sen välittämä kuva sukupuolirooleista.
Kirjassa Herra Darling kuvataan miehenä, joka lähtee joka aamu töihin keskikaupungille, kun taas rouva Darling nähdään istumassa iltaisin lastenhuoneessa ompelustensa ääressä.
Wendyä Peter Pan houkuttelee Mikä-Mikä-Maahan paitsi kertomaan satuja kadonneille pojille myös paikkaamaan heidän vaatteensa ja ompelemaan niihin taskut.
Wendy viehättyy ajatuksesta, että saisi peitellä pojat iltaisin vuoteisiinsa ja toimia heille äitinä. Hyvänen aika, hänestähän voisi tulla jonkinlainen rouva Darling numero kaksi!
Ja sellainen hänestä tulikin:
"Onneksi Wendy oli niin äidillinen ja taloudellinen ja keitti ja ompeli ja paikkasi niin mielellään, sillä hänellä oli totisesti työtä enemmän kuin tarpeeksi, kun huollettavana oli kahdeksan poikaa ja Peter. - - Wendy laittoi herkullisia aterioita. - - Kun muut jo nukkuivat, Wendy parsi ja paikkasi ja kutoi sukkiin uusia kantapäitä; sitä riitti loputtomiin."
Nykyajan emansipoitunut nainen kysyy, miksi Wendy passasi poikia. Miksi hän ei opettanut poikia huoltamaan vaatteitaan ja laittamaan ruokaa itse?
Kun Darlingin lapset ovat palanneet seikkailultaan takaisin kotiin, Peter yrittää vielä houkutella Wendyä takaisin mukaansa. Sovitaan, että kerran vuodessa Peter tulisi noutamaan Wendyn, ja Wendy kävisi Mikä-Mikä-Maassa suorittamassa Peterin talossa kevätsiivouksen. Wendy alistuu järjestelyyn, vaikka monena vuonna Peter jättää tulematta ja sitten lopulta tullessaan ei ollenkaan pahoittele tai selitä, miksi on pysytellyt poissa.
"Wendy ei kuitenkaan ruvennut häntä moittimaan, vaan piti jälleen kevätsiivouksen: ja päivän uurastuksen jälkeen oli suloista istua Peterin kanssa pienessä talossa."
Voi Wendy! Miksi tuhlata aikaa poikaan, joka ei kerta kaikkiaan ansaitse huolenpitoasi.
Monitahoinen henkilökaarti
Aikuislukijana minua viehätti erityisesti kirjan kyky esittää henkilöhahmot moniulotteisina. Joskus lastenkirjojen henkilökaarti on aika mustavalkoinen. J. M. Barriellä mikään ei ole mustavalkoista.
Peter Pan on yhtä aikaa sankari, ärsyttävä tyyppi ja huolenpitoa vaille jäänyt ikuinen lapsi.
Kadonneiden poikien elämän alku on äidittöminä rankka, mutta siitä huolimatta heistä tulee aikuisina tuomareita ja lordeja.
Helinä-keiju on toisaalta kateellinen ja pahantahtoinen, mutta toisaalta valmis juomaan vaikka myrkkypikarin Peterin puolesta.
Kapteeni Koukku on julma ja hirmuinen merirosvopäällikkö, mutta hänelläkin on heikkouksia ja pelkotiloja.
Wendy koki elämänsä onnellisimmat hetket Peter Panin kanssa Mikä-Mikä-Maassa, mutta silti hän ei millään päästäisi omaa Jane-tytärtään Peterin matkaan.
Aikuistuminen ei ole helppoa
Aikuislukijana minulle koskettavinta kirjassa oli aikuistumisen teema. Jokaisella lapsella varmasti on ainakin toisinaan ajatuksia siitä, että olisi kiva jäädä lapseksi. Tyttäreni tosin väitti, ettei hän ole koskaan ajatellut niin (kuitenkin aiemmin päivällä hän oli toivonut olevansa vielä vauva).
Toisaalta ymmärrän hyvin Peterin päätöksen pysyä ikuisesti poikana. Toisaalta minusta tuntuu, että Peterin suurin tragedia oli se, että pysymällä ikuisesti poikana hän jäi vaille pitkäkestoisia merkityksellisiä ihmissuhteita muiden kasvaessa ja mennessä elämässä eteenpäin.
Haittasiko se Peteriä? Kenties ei niin hirveästi. Ainahan tuli uusia tyttöjä, jotka löysivät pienen pojan itkemästä huoneestaan ja olivat valmiit seuraamaan tätä Mikä-Mikä-Maahan.
Kirvelevä tunne täytti minut, kun Peter Pania uudelleen lukiessani yhtäkkiä muistin, että lapsenahan minäkin osasin lentää. Voi, kuinka minä lensinkään! Öisin unissani lensin usein ja rakastin sitä. Jossain vaiheessa se kaikki vain loppui.
Muistaakseni lapsena hyväksyin kirjan loppuratkaisun ja tunsin, että Wendy oli tehnyt oikean päätöksen palatessaan kotiin Mikä-Mikä-Maasta ja kasvaessaan aikuiseksi.
Sillä minähän tietysti samaistuin äidilliseen Wendyyn. En välittänyt siitä, että John ja Michael unohtivat varsin pian lentotaitonsa ja ihmeellisen elämänsä Mikä-Mikä-Maassa ja muuttuivat tuiki tavallisiksi koulupojiksi. Tärkeintä oli, että Wendy vannoi, ettei unohtaisi. No, lentämään hän ei kylläkään kasvettuaan enää pystynyt, mutta Peteriä ja Mikä-Mikä-Maata hän ei unohtanut koskaan.
Loppuratkaisu tuntuu minusta edelleen oikealta, mutta väkisinkin pieni kyynel kihosi silmäkulmaani, kun tajusin, että minulle oli käynyt aivan täsmälleen samalla tavalla kuin Wendyllekin:
"'Minä olen unohtanut, miten lennetään. Katso vaikka itse.' Ja hän sytytti lampun. Peter näki pitkän kauniin naisen ja parahti. 'Voi Wendy! Sinä lupasit, että et koskaan kasva suureksi!'
'Minä en mahtanut sille mitään. Peter, minä kasvoin suureksi jo monta vuotta sitten. Minä olen nyt naimisissa.'
'Etpäs ole.'
'Ja tuo pikkutyttö tuolla vuoteessa on minun pienokaiseni.'"
Lapsuus on satumaisen ihanaa ja huoletonta aikaa. Täytyy lentää silloin kuin voi, sillä ennen pitkää se ei enää ole mahdollista.
J. M. Barrie: Peter Pan
Tekijän luvalla kertonut May Byron
Kuvitus: Shirley Hughes
Englanninkielinen alkuteos: Peter Pan
Suomennos: Martta Eskelinen
Kustantaja: Otava 1978
