Jesse sienikoira ja muita koirakirjoja

Koirakuume iski kahdeksanvuotiaaseeni muutama kuukausi sitten, kun hänen paras ystävänsä sai koiranpennun. Sen jälkeen on meilläkin kuultu kovaa kinuamista ja painostusta. Koiraa meille ei tule, mutta olemme löytäneet koirakirjat.

Tyttären suosikki itse lukemistaan koirakirjoista on ollut Sari Airolan hurmaava tarinallinen kuvakirja Vuh! Vuh! Kaneli ja kaverit (Teos 2019). Kirja sisältää paljon tietoa koirista, niiden tavoista ja kommunikoinnista.

Minusta on ollut hauskinta lukea ääneen Merja Jalon ja Marvi Jalon Jesse-sarjaa, jonka nimihenkilö on kultainennoutaja Jesse. Kirjoissa on paljon huumoria ja asioita vedetään usein vähän överiksi, mikä saa ainakin meidät nauramaan.

Kun lainasin kirjastosta uusimman Jesse-kirjan Jesse sienikoira (Myllylahti 2022), ajattelin, että se sopisi hyvin syksyllä luettavaksi. Menin kuitenkin vähän lankaan, sillä tarinassa ei olla tavallisella syksyisellä sieniretkellä, vaan nuuskitaan tryffeleitä tammimetsässä kesäisessä Ruissalossa.

Jesse, Jessen emäntä Jenna ja Jennan ystävä Hannele pääsevät viikonlopuksi Munkkirinteen pariskunnan, Oivan ja Elsan kanssa, huvilalle Ruissaloon. Jenna ja Hannele ovat Munkkirinteiden Muru-koiran vakituisia dogsittereitä.

Matkassa on tällä kertaa kolmaskin koira, sillä Elsa on lupautunut hoitamaan ystäviensä Kara-koiraa. Kara, oikealta nimeltään Carmen Afrodite, on rodultaan lagotto romanolo eli italialainen sienikoira. Sen pitäisi haistaa maan alla kasvavat tryffelisienet.

Elsa on vakuuttunut, että Ruissalon tammien alta tryffeleitä löytyy. Eipä siis muuta kuin etsimään! Kallisarvoisia sieniä etsiessään Kara, Muru ja Jesse kaivavat kuopan jos toisenkin. Maasto on pian kuin myyrien jäljiltä. Mutta mahtaako arvokkaita tryffelisieniä löytyä?

Tarina oli hauskasti kirjoitettu. Välillä nauroimme vesissä silmin. Jotkut repliikit olivat tyttärestä niin hauskoja, että hän opetteli ne ulkoa. Tästä Elsan lausahduksesta tuli klassikko, jota tyttärellä on tapana hokea tilanteessa kuin tilanteessa (mikä on välillä vähän kiusallista 😀):

"Minun puolisoni! Ryyppäämässä puliukkojen kanssa!"

Jesse sienikoira on jo kolmaskymmenes osa Jesse-sarjassa. Ensimmäinen osa Jesse löytökoira ilmestyi vuonna 2004. Ensin sarjaa julkaisi Karisto, sitten WSOY ja kolme viimeisintä osaa on kustantanut Myllylahti.

Tarinat ovat nyt hieman aiempaa lyhyempiä, millä yritetään houkutella uusia nuoria lukijoita. Suunta on todennäköisesti hyvä. Jesse sienikoira tuntui kevyemmältä lukea kuin jotkin vanhemmat lukemamme osat.

Tyttäreni ei oikein jaksa kuunnella, saati sitten lukea itse kovinkaan pitkiä kirjoja. Hän ei halua viipyä saman tarinan parissa kovinkaan kauaa, vaan kaipaa melko nopeasti vaihtelua. Kirjasarjat kuitenkin toimivat hyvin, kunhan eteen tulee aina uusi tarina.

Olemme lukeneet Helena Wariksen Olafin pentupäiväkirjoja (ihania!). Aiomme kokeilla Helena Meripaaden Tassu-trio-sarjaa ja Meripaaden uutta Kaisla & Isla -sarjaa. Hyllyssämme on myös jonkin verran Jorma Kurvisen Susikoira Roi -sarjaa.

Äskettäin saimme arvostelukappaleena kanadalaisten Michele Assarasakornin ja Nathan Fairbairnin Kuonokamut-sarjan ensimmäisen osan Tytöt kuin tuulispäät (Otava 2022, suom. Jouko Ruokosenmäki). Kyseessä on sarjakuvakirja kolmesta luokkakaverista, jotka ryhtyvät naapuruston koirien ulkoiluttajiksi. Kahdeksanvuotiaani on parhaillaan lukemassa kirjaa ja tykkää tosi paljon.

Osaatko suositella muita kahdeksanvuotiaalle sopivia koirasarjoja, joihin pitäisi ehdottomasti tutustua?

Jokaisen on opittava elämään oman möllinsä kanssa

Löysin lastenkirjan, jota minä itse kipeästi tarvitsin. Jenna Kostetin ja Kaisu Sandbergin kuvakirja Ilon Milli ja pelon Mölli (Myllylahti 2019) oli kuin minulle kirjoitettu.

Kirja kertoo Milli-nimisestä aivan tavallisesta tytöstä, jonka elämässä kaikki on hyvin, kunnes hän tapaa Möllin. Mölli on ikävän näköinen tyttö, joka liimautuu Millin seuraan kuin takiainen ja ottaa tavakseen huomautella Millille maailman vaaroista.

"— Ole varovainen, metsässä voi olla MÖRRIKÄISIÄ, Mölli sanoo, kun he ohittavat suuren kuusikon."

"— Aalloissa asuu TUSKA-TURSKA, Mölli sanoo. Hän kurkistelee laidan yli ja varoo visusti keikuttamasta venettä, koska siitä voi seurata haaksirikko tai vedenpaisumus."

"Mölli on kauhuissaan. — Matkat ovat vaarallisia, hyvin vaarallisia!"

"— Kaikki voivat nauraa sinulle! Ja siitä saattaa seurata kauhea HÄVIPÄISTYS! Mölli kertoo, ja Milli päättää, että on parempi olla ottamatta riskiä, sillä hävipäistys on varmasti jotakin hyvin vaarallista tai kivuliasta, kuten suurin osa niistä asioista, joista Mölli kertoo."

Jossain vaiheessa melkein huomaamatta minunkin seuraani on takertunut pelon Mölli. Olen havahtunut siihen vasta äskettäin. Ehkä kaikki alkoi, kun aloitin kymmenen vuotta sitten nykyisessä työssäni. Työni on henkisesti melko rankkaa ja saa aikaan vääristyneen mielikuvan siitä, että mikä tahansa inhimillinen toiminta voi oikeastaan olla kohtalokasta.

Pelon Möllini sai lisää vettä myllyynsä, kun minusta tuli äiti. Äidiksi tultuani minulla vasta todella oli syytä pelkoon, kaksin verroin enemmän pelättävää.

Pelko on raskas tunne, niin myös Millille. Pahinta on, ettei muu perhe voi nähdä Mölliä. Milli on pelkonsa kanssa yksin. Tilanne lähtee purkautumaan vasta mummolakäynnillä, sillä Millillä on tarkkasilmäinen ja viisas vaari.

Vaarilla on tarjota Millille oiva neuvo, mitä möllien kanssa pitää tehdä. Niitä on turha yrittää hätistää pois. Silloin ne vain varoittelevat vaaroista entistä enemmän. Lopulta Milli oppii elämään möllinsä kanssa, ja uskomaan, että kyllä kaikki menee hyvin.

Minun täytyy oppia sama. Ilon Millin ja pelon Möllin lukeminen alkoi avata lukkoja ja sai viimeistään ymmärtämään, että asialle täytyy tehdä jotain. Miten ihanaa, että lastenkirjasta voi olla apua aikuisellekin! 

Seitsenvuotiaani julisti kirjan luettuamme: "Mölli ei ole ihminen, eihän Mölli ole edes oikea nimi." Hän oli tietysti oikeilla jäljillä. Ihmisen näköinen Mölli kuvaa tässä ihan jotain muuta kuin todellista pikku tyttöä.

Tämä on juuri sellainen kirja, jonka äärellä saa lapsen kanssa aikaan todella hyvää keskustelua. Voisin hyvin nähdä kirjaa luettavan varhaiskasvatuksessa ja alakoulussakin kirjan teemoista yhdessä keskustellen. Kirjan suositusiäksi on annettu 5-8 vuotta.

Myllylahden verkkosivujen mukaan Jenna Kostet haluaa kertoa tarinoita, jotka koskettavat lukijoita. Hän on onnistunut hyvin! Pidimme todella paljon myös Kaisu Sandbergin ilmeikkäästä kuvituksesta.

Mietitkö koskaan mitä eläimet miettivät?

Tiesitkö, että delfiineillä on nimet ihan niin kuin ihmisilläkin? Ne kehittävät itse itselleen sen äänteen, jolla haluavat tulla kutsutuiksi.

Tiesitkö, että joukko moskovalaisia kulkukoiria ajaa joka aamu metrolla laitakaupungilta keskustaan "töihin" eli ravinnon hakuun ja illalla taas "kotiin" rauhallisemmalle alueelle?

Käsitys siitä, että eläimet olisivat jotenkin tyhmiä tai vähemmän ajattelevia ja tuntevia kuin ihmiset, on vanhanaikainen. Monet eläimet ovat todella älykkäitä ja kykeneväisiä myös monimutkaisiin tunteisiin. Tämän sanoman Kai Vainiomäki tuo upeasti esiin uudessa kuvakirjassaan Mitä eläimet miettivät (Myllylahti 2021).

Pidimme tyttäreni kanssa kovasti Vainiomäen lastenkirjadebyytistä Miten eläimet nukkuvat (Myllylahti 2020). Kirjassa oli nukkumaanmenoaika, mutta iltapuuhat eivät kiinnostaneet Maxia ja Maijaa. Isä onnistui hämäämään lapsia kertomalla tarinan toisensa perään eläinten tavoista nukkua. Iltatoimet tulivat hoidetuiksi siinä sivussa kuin vahingossa.

Toinen kirja on löyhästi jatkoa edelliselle kirjalle. Tapahtumat sijoittuvat tällä kertaa enimmäkseen nukkumaanmenon jälkeiseen aikaan. Maxia ja Maijaa on jäänyt vaivaamaan päivällä nähty jännitysnäytelmä kirjosiepon pesää ahdistelevasta tikasta. Lapset hiippailevat yöpuvuissaan vanhempien makuuhuoneeseen puimaan asiaa.

Seuraa pitkällinen keskustelu eri eläinten ajattelusta, mietteistä ja käyttäytymisestä. Äidillä on nyt suurempi rooli kuin edellisessä kirjassa. Hänkin pääsee kertomaan lapsille toinen toistaan mielenkiintoisempia asioita. Isä väittää nimittäin haluavansa nukkua, vaikka äiti tietää, ettei hän malta pitkään olla puhumatta eläimistä.

Vainiomäki on kaivautunut syvälle eläinten pään sisään ja löytänyt aivan uskomattoman kiehtovia faktoja. Kiinnostavat anekdootit on punottu yhteen eheäksi kokonaisuudeksi. Parasta on, että kirjan äärellä viihtyy niin lapsi kuin aikuinenkin. Ja keskustelua syntyy.

Kirjassa kuullaan muun muassa

• Alex-papukaijasta, joka ei ainoastaan oppinut matkimaan ihmisten puhetta, vaan myös ymmärsi, mitä se ihmisten kielellä puhui 
• sambialaisesta simpanssinaaraasta, joka aloitti uuden muodin tunkemalla pätkän ruohoa korvaansa, pian kaikki simpanssit halusivat tehdä niin
• delfiineistä, jotka juoruilevat lajitovereistaan näiden selän takana

Kirjassa opitaan eläinten monimutkaisista tunteista. Varsinkin älykkäimmät eläimet kykenevät sekä mukaviin että hankaliin tunteisiin. Ne voivat tuntea surua, kantaa kaunaa, mielistellä saadakseen liittolaisia, miettiä mitä muut niistä ajattelevat, osoittaa kiintymystä ja rakkautta. Vaan enpä tahtoisi joutua undulaattikoiraan rakkaudenteon kohteeksi:

"Ihmisen olkapäällä istuva koiras saattaa rakkauttaan näyttääkseen ryhtyä hellimpään tekoon, minkä se maailmassa tietää: se oksentaa isäntänsä olalle ja ryhtyy sitten tunkemaan oksennusta nokallaan tämän sieraimiin."

Tämä kohta nauratti erityisesti seitsenvuotiastani.

Kirja on kuvitettu kauttaaltaan hauskoilla värikuvilla. Aku Ankkojakin käsikirjoittaneen Vainiomäen tavassa kuvata kohteitaan pilkahtaa jotain samaa riemukasta ja hupaisaa otetta kuin akkareissa.

Jännityksellä odotamme, vieläkö Vainiomäen varastoista riittää eläintarinoita uuden kirjan tarpeiksi. Ehdottomasti kiinnostaisi lukea lisää.

Kirjailijalle kiitos arvostelukappaleesta!

Jos mummut voivat viedä lapsia ulkoilemaan, niin kai lapsetkin mummuja

Voi että, miten ihana kuvakirja onkaan ilmestynyt lapsista ja herttaisesta mummusta! Elina Jasun kuvakirja Kohti kinoksia (Myllylahti 2020, arvostelukappale kustantajalta) on kuvittajana työskennelleen Jasun ensimmäinen oma kertomus — ja millainen kertomus! Kekseliäs, yllättävä ja läpeensä hyväntuulinen. Kirja kertoo oivaltavan talvisen tarinan, jonka keskeisinä teemoina ovat toisista välittäminen ja yhdessä tekeminen.

On upea talvinen päivä, ja lapset tehtailevat kerrostalon pihalle hienoja lumiteoksia. Kolmannen kerroksen mummu katselee ulos ikkunasta. Eikö mummojenkin pitäisi välillä päästä ulkoilemaan, tuumivat lapset. Mutta entä jos on vanha ja huonojalkainen eikä kukaan ehdi viemään ulos? Lähtisiköhän mummu lasten kanssa pihalle?

Kirjan kolme lasta ovat hurmaavan ennakkoluulottomia ja ratkaisukykyisiä. Eipä aikaakaan, kun mummu on puettu äidiltä lainattuihin toppahousuihin ja istutettu Enskan rattikelkkaan.

"Jimppu otti Anjan takin naulakosta ja ihmetteli, missä toppahousut olivat.
— Ei minulla ole toppahousuja... Anja aloitti.
Lapset hämmästyivät.
— Meille on kyllä sanottu, että ulos ei saa mennä ilman toppahousuja, Enska sanoi topakasti.
— Toppahousut pitää olla, koska isä aina sanoo, että legginssit tai sukkikset ei ole mitkään ulkohousut, Suvi komppasi tomerana.
Silloin Enskalla välähti: äidin punaiset toppahousut!"

Ulkona lapset ja mummu saavat heti pähkinän purtavakseen, kun hangelta löytyy sipuli, nakkipaketti, limppu ja muuta kummallista. Arvoituksen selvittyä on aika ottaa ilo irti kelkkamäessä. Vanhan naisen nauru ja riemu tarttuu jopa naapurin vakavaan virkailija Ukkoseen.

Ja tarttuu riemu lukijaankin. Tarina kertoo muun ohessa oikeasta talvesta ja ulkoilun ihanuudesta. Tuskin maltan odottaa, että saataisiin tarpeeksi lunta mäenlaskua varten. Monesti olen seissyt rinteen vieressä, kun tytär on laskenut pulkalla, mutta nyt tekee mieli päästä itsekin kyytiin.

 

Elina Jasu (teksti ja kuvat): Kohti kinoksia
Kustantaja: Myllylahti 2020
Arvostelukappale kustantajalta.

 

Seikkailu odottaa omalla pihalla

Marraskuu on jo pitkällä ja se tarkoittaa sitä, että meillä on aloitettu joulukirjojen lukeminen. Joulukirjojen lumisia kuvia katseltuaan tytär on alkanut ihmetellä, missä lumi viipyy.

Marraskuu on ollut kummallisen leuto. Olemme kulkeneet välikausivaatteissa ja ihmetelleet, kun ruusupensas pihalla puskee aina vaan uusia nuppuja. Lumesta ei ole ollut tietokaan — ennen kuin tänä aamuna!

Luonto oli järjestänyt yöllä yllätyksen, ja nyt maa on valkoisena. On loistava hetki tarttua tämän syksyn ensimmäiseen talvikirjaan.

 
Leea Simolan uusimmassa Siri-kirjassa Siri ja hyytävä naparetki (Myllylahti 2020, arvostelukappale kustantajalta) Sirin ja Siinan kotipiha on peittynyt runsaan lumivaipan alle. Mielikuvituksestaan tunnetut siskokset ovat heti valmiita seikkailuun arktisella tundralla.

Talvisen leikin pyörteissä tytöt tapaavat arktisia pohjoisia muuttotundrapingviinejä ja pilkkivät avannosta erikoisenkuuloisia kaloja, kuten kuurakuhaa, sohjosiikaa, loskaturskaa ja tuiskuanttia.

Tiedossa on myös huippuvuoren valloitusta ja iglun rakennusta, mutta miten tytöt selviävät jääkarhun tapaamisesta? Ja mitä on tapahtunut RÖHkeälle pehmopossu Rampolle?

Simolan tarina on silkkaa ylistystä lapsuuden leikeille ja mielikuvitukselle. On mieltälämmittävää lukea, miten täysillä Siri ja Siina heittäytyvät leikin pyörteisiin.

Vähän aikaa sitten kirjoittaessani Elina Pullin ja Minna Mäkipään Saunasankarit-kirjasta, ihmettelin miksi ilmestyy niin vähän lastenkirjoja, jotka kuvaisivat leikkimistä ja leikin kulkua, vaikka leikki on niin suuressa osassa lasten elämässä. 

Simolan Siri-kirjat ovat juurikin tällaisia kaipaamiani kuvauksia lasten leikeistä. Kun on varustettu hyvällä mielikuvituksella, tuttu ympäristö voi muuttua hetkessä joksikin ihan muuksi.

Kirjasarjan ensimmäisessä osassa Siri ja vedenpaisumus (Myllylahti 2016) ulkona sataa, ja Siri ja Siina joutuvat leikkimään sisällä. Eipä aikaakaan, kun siskokset kamppailevat jo vedenpaisumuksen kuohuissa. Mikä pahinta, veden pyörteissä asustaa hirmuinen merihirviö. Miten siitä selvitään?

Toisessa osassa Siri ja erämaan kutsu (Myllylahti 2018) Siri ja Siina saavat nukkua yön takapihalla teltassa. Tuskin on teltta saatu pystytettyä ja järjestettyä, kun tytöt jo tempautuvat erämaaseikkailuun. Tuuli vaan tuivertaa hiuksia, kun erämaahan eksyneet sisarukset yrittävät selviytyä luonnonantimilla. Mutta kuinka tytöt selviävät vihaisten villisikojen kohtaamisesta?

 

 

Olemme tyttäreni kanssa pitäneet kovasti aiemmista Siri-kirjoista, ja Siri ja hyytävä naparetki on aivan yhtä ihana kuin edelliset osat. Miten turvallista onkaan joutua hurjiin seikkailuihin omalla kotipihalla, kun tietää, että kotona odottaa isi ja mukilliset kuumaa kaakaota!

Kirjasta Siri ja hyytävä naparetki löytyy lyhyt esittely Youtubesta. 

 

Leea Simola (teksti ja kuvat): Siri ja hyytävä naparetki
Kustantaja: Myllylahti 2020
Arvostelukappale kustantajalta.

Muokattu klo 7:45, kun lunta yllättäen onkin yöllä tullut.

Eläinmaailma on täynnä ihmeellisiä nukkujia

Pimeinä ja sateisina syysaamuina tuntuu siltä, että voisin jäädä nukkumaan vaikka koko päiväksi. Eräänä päivänä kun mieli oli yhtä synkkä kuin sää, postilaatikosta löytyi Kai Vainiomäen uusi kirja Miten eläimet nukkuvat (Myllylahti 2020, arvostelukappale kirjailijalta). Piristyin heti.

 

Kirjassa kerrotaan sisaruksista Maxista ja Maijasta, joilla on aivan päinvastainen ongelma kuin minulla. Heitä ei nukkuminen kiinnosta. Ei, he eivät haluaisi mennä ollenkaan nukkumaan ja tekevät kaikkensa vältelläkseen iltatoimia. Kun isä jää eräänä iltana yksin vastuuseen lasten nukuttamisesta, edessä ei ole helppo tehtävä.

Isällä on kuitenkin käytössä loistava taktiikka. Hän kertoo lapsille faktan toisensa perään eri eläinten tavoista nukkua. Isän jutut ovat niin kiinnostavia, että iltatoimet hoituvat siinä sivussa miltei vahingossa.

Kuusivuotiaani kuunteli korvat höröllään, miten ihmeellisiä nukkujia eläinmaailmasta löytyy. Albatrossit pystyvät nukkumaan lentäessään ja delfiinit nukkuvat toinen silmä auki. Aavikkoetanat saattavat nukkua jopa vuosia yhteen menoon, kun taas kirahvit nukkuvat vain puolisen tuntia vuorokaudessa ja senkin viiden minuutin pätkissä. Ainoastaan aivottomat eläimet, kuten meduusat, eivät tarvitse ollenkaan unta.

Suloisimpia nukkujia olivat mielestämme saukot:

"Ne nimittäin nukkuvat kelluen vedessä suurina ryhminä toisiaan samalla kädestä pitäen. Muodostamalla eräänlaisia saukkolauttoja saukot varmistavat, etteivät ajaudu eroon toisistaan ja ettei merivirtaus pääse viemään niistä ketään. Mahtaa olla ihanaa nukahtaa aaltojen keinuntaan."

Tyttäreni pitää ehkä kaikkein eniten juuri tämäntyyppisistä kirjoista, joissa voi kertomuksen lomassa oppia kiinnostavia faktoja luonnosta. Tällaiset kirjat sopivat monenlaisille ja monenikäisille lukijoille. Siis loistava valinta vaikkapa pukinkonttiin!

Miten eläimet nukkuvat on helsinkiläisen Kai Vainiomäen lastenkirjadebyytti. Tarinoiden sepittäjänä Vainiomäki ei kuitenkaan ole mikään noviisi, sillä hänen käsikirjoittamiaan Aku Ankka -sarjakuvia on julkaistu ympäri maailman.

Vainiomäen värikkäässä kuvakirjassa on lämmin tunnelma ja se saa hyvälle mielelle. Mahtava iltasatukirja, johon tulee varmasti palattua monta kertaa.

Kirjasta tehdyn trailerin voi katsoa täältä.

Kai Vainiomäki (teksti ja kuvat): Miten eläimet nukkuvat
Kustantaja: Myllylahti 2020
Arvostelukappale kirjailijalta

 

Lähtisitkö kanssani telttaretkelle?

Kesä ei olisi kesä ilman telttaretkeä. Koska itselleni maan tasalla kovalla ja epätasaisella alustalla nukkuminen alkaa olla vaikeaa ja tuskallista, lähden telttailemaan mukavasti nojatuolissa istuen kirja sylissäni. Onneksi on olemassa useita kuvakirjoja, joiden kautta pääsee telttaretkitunnelmaan.

Sylvi Kepposen hukkaretki

Sylvi Kepponen saapuu äidin kanssa papan luo maalle kesäloman viettoon Marika Maijalan ja Juha Virran kirjassa Sylvi Kepposen hukkaretki. Naapuriin on muuttanut uusi tyttö, josta Sylvi saa välittömästi ystävän. Saparopäinen Orvokki harrastaa luonnon havainnointia. Sylvistä hänen muistiinpanonsa näyttävät oikein tieteellisiltä. Orvokki uskoo jopa nähneensä suden.

"Enska-pappa alkoi muistella nuoruutensa telttaretkiä. 'Nuorena miehenä sitä jaksoi valvoa vaikka koko yön, kerrankin ihan suden hetkeen asti.'
   'Mihin ihmeen suden hetkeen?' Sylvi kysyi, mutta Enska tarinoi täyttä päätä jo toisesta retkestä.
   'Silloin voi varmaan nähdä suden', Orvokki innostui. 'Valvotaan ensi yönä aamuun asti!'"

Illalla tytöt majoittuvat pihalle telttaan. Öinen ulvonta ja metsässä vilkkuvat oudot valot saavat tytöt säntäämään suinpäin pimeään metsään. Sudenko silmät puiden lomassa kiiluivat vai tekevätkö tytöt silkan hukkaretken? Ja minkä eläimen varjo heijastuu telttakankaaseen aamun sarastaessa? Fiksu lapsi löytää vastauksia Marika Maijalan kiehtovasti toteutettua kuvitusta tutkimalla.

Kirja on formaatiltaan erikoinen: pitkä ja kapea. Poikkeavan ulkomuotonsa ansiosta sen alunperin kirjastosta bongasinkin. Kirja on ollut meillä jo monta kertaa lainassa, sillä olemme molemmat Sylvi Keppos-faneja.

Sylvi Kepposen hukkaretki
Teksti: Juha Virta
Kuvitus: Marika Maijala
Kustantaja: Otava 2010

Siri ja erämaan kutsu

 

Takapihalla telttaillaan myös Leea Simolan kirjoittamassa kirjassa Siri ja erämaan kutsu. Siri ja Siina ovat vihdoin saaneet isiltä luvan nukkua yön teltassa kotipihalla. Sopivaa teltanpaikkaa saa vähän haeskella, mutta vihdoin kaikki on valmista öistä seikkailua varten.

Mielikuvituksissaan tytöt päätyvät seikkailemaan keskelle jylhää erämaata. Kaikki on mahdollista omalla pihalla, jos omaa hyvän mielikuvituksen.

"Melomme aivan järven keskelle ja annamme erämaatuulen tuivertaa hiuksiamme. 'Kylläpä ilma on raikasta erämaassa!' hihkumme ja ihailemme jylhiä maisemia."

Kukapa olisi uskonut, että tytöt näkevät karhun ja joutuvat pakenemaan henkensä edestä villisikoja.

Leikki ja tosi lomittuvat kirjassa hauskasti. Iltatoimien ajaksi erämaaseikkailu täytyy laittaa tauolle. Kun hampaat on pesty (ulkona, jee!), jatkuu erämaassa samoilu. Tytöt uskaltautuvat aina peräerämaahan saakka (ihastuimme sanaan).

Vihdoin seikkailun uuvuttamat tytöt kääriytyvät makuupusseihinsa ja katselevat kuinka kuu nousee peräerämaan takaa.

Leea Simola (teksti ja kuvat): Siri ja erämaan kutsu
Kustantaja: Myllylahti 2018
 

Varo krokotiilia!

Isällä alkaa kesäloma ja hän on luvannut viedä Nooran telttaretkelle katsomaan villejä eläimiä kirjassa Varo krokotiilia! Vuonna 2013 ilmestynyt kirja oli ruotsalaisen Lisa Moronin debyyttikirja. Sen on kuvittanut hänen äitinsä, laajalti tunnettu ja palkittu lastenkirjakuvittaja Eva Eriksson.

"Viimein he saapuvat metsään. Missä ne kaikki villieläimet nyt ovat?
   - Täytyy katsoa hyvin tarkkaan, isä sanoo. - Niitä ei aina ole helppo huomata."

Kun villieläimiä ei rupea näkymään, Nooran täytyy ottaa mielikuvitus avuksi. Yhtäkkiä ruotsalaismetsä alkaakin vilistä boakäärmeitä, kirahveja, leijonia, virtahepoja ja krokotiileja. Eikä siinä kaikki, Noora huomaa myös peikkoja ja usvassa tanssivia keijuja.

Iskä, joka on Nooran mielestä varsinainen tylsiskä, ei alkuun näe eläimiä eikä peikkoja. Onneksi kesälomatunnelma pikkuhiljaa valtaa isän ja hän pystyy vapautumaan ja virittäytymään lapsen aaltopituudelle, sillä Noora olisi varmasti joutunut krokotiilin kitaan, jos isä ei olisi pelastanut häntä viime hetkellä!

Kun Noora illalla syö nuotiolla paistettuja makkaroita ennen telttaan kömpimistä ja katselee järvessä nukkuvaa lohikäärmettä isää vasten nojautuen, hän on jo sitä mieltä, että hänellä on maailman paras iskä!

Viisivuotiaani nautti kirjasta. Eva Erikssonin kuvista voi muuten bongata ihan oikeita Ruotsin (ja Suomen) luonnossa näkyviä eläimiäkin, mutta kuten Nooran isä sanoi, täytyy katsoa hyvin tarkkaan.

Lisa Moroni: Varo krokotiilia!
Kuvittanut: Eva Eriksson
Ruotsinkielinen alkuteos: Se upp för krokodilen!
Suomennos: Raija Rintamäki
Kustantaja: Kustannus-Mäkelä Oy 2014

Boris telttaretkellä

Rouva Kanasen luokka on lähdössä telttaretkelle Carrie Westonin kirjoittamassa ja Tim Warnesin kirjoittamassa kirjassa Boris telttaretkellä. Luokanjäsenet ovat hyvin erikokoisia ja -näköisiä eläimiä. On pikkuruisia hiiriä, myyrä, kani, ketunpoika ja suuren suuri karhu nimeltään Boris.

Suurikokoinen Boris saa retkellä vastuulleen melkoisesti kantamista. Kun Boris-parka vieläpä kastuu joessa, tuntuu siltä, ettei retki ole hänen osaltaan ehkä kaikkein onnistunein.

Teltta ei ole mikä tahansa teltta, vaan kunnon intiaaniteltta, tiipii, jonka lapset saavat itse koristella. Kun tiipii myöhemmin kohtaa ilkivaltaa, Boris pelastaa päivän.

Retkiohjelma on perinteinen. Poimitaan marjoja, paahdetaan vaahtokarkkeja nuotiossa ja lauletaan opettajan säestäessä kitaralla. Boris simahtaa ensimmäisenä, sillä "[o]li rankkaa olla suuri urhea karhu".

Boris telttaretkellä on sellainen peruskuvakirja, joka on ihan kiva lukea, mutta unohtuu samantien. Mitään suuria tunteita tämä ei herättänyt minussa eikä tyttäressä.

Carrie Weston: Boris telttaretkellä
Kuvitus: Tim Warnes
Englanninkielinen alkuteos: Boris Goes Camping
Suomennos: Raija Rintamäki
Kustantaja: Kustannus-Mäkelä Oy 2018

Karkkia, karkkia, pakko saada karkkia

Joulupöytämme notkuivat suklaata, marmeladia, pipareita, taateleita, sokerikarpaloita, kakkuja, torttuja ja muita makeita herkkuja. Nyt on arki alkanut ja herkkujen mässäily pitäisi saada aisoihin.

Juhlapäivien jälkeen käy usein niin, että tyttärelleni jää karkinhimo päälle. Raivokohtauksetkaan eivät ole kaukana, kun karkinsyöntiä ruvetaan taas rajoittamaan. On aika kaivaa hyllystä makeishimoa käsittelevät kirjamme.

Sandrine Deredel Rogeonin ja Gustavo Mazalin kirjassa Pyry on syönyt liikaa makeisia nimike kertoo melko tyhjentävästi, mistä on kyse.

Äiti on tuonut Pyrylle karkkeja ja varoittelee sitten: "– Älä syö liikaa makeaa, pian on ruoka-aika." Eihän Pyry osaa karkinsyöntiään säädellä ja niinpä ruoka-aikana ei ruoka maistu.

"– Olet syönyt liikaa karkkeja, ja koska et osaa syödä järkevästi, taloon ei enää osteta makeisia, äiti julistaa."

Se kuulostaa julmalta, sillä onhan äidissäkin vikaa. Miksi ihmeessä hän antoi Pyrylle karkkia juuri ennen lounasaikaa?

Pyryllä on tosi paha olo, mutta onneksi äidillä on tiedossa oiva lääke: porkkanakeitto. Se auttaakin, ja Pyry pääsee lähtemään ystävänsä syntymäpäiväjuhliin. Siellä on tietysti runsaasti karkkia tarjolla, mutta Pyry jakaa omasta annoksestaan muille ja syö itse vain kaksi karkkia. Lopussa äiti ja Pyry pääsevät sopuun siitä, että karkkia yhä ostetaan, mutta vain vähän kerrallaan.

Kirja on tarkoitettu noin kolmivuotiaille ja se sopiikin nuorille lukijoille yksinkertaisen ja melko lyhyen tarinansa puolesta. Kuvituksessa minua hiukan häiritsee, että ihmishahmot on selvästi tehty tietokoneella ja niiden ääriviivat ovat hiukan pikseliset.

Kirja on alkujaan belgialainen. On aina mukava lukea muistakin kielistä kuin englannista tai ruotsista käännettyjä kirjoja.

Kirjahyllystämme löytyy myös eräs kotimainen lastenkirja, jonka teemana on karkkien ylettömyys. Kyseessä on Nina Linnovaaran kirjoittama Malla ja namigaattori. Antti Huovisen kuvitus on ilmeikästä, mutta lapset on kuvattu suorastaan rumina. Ehkäpä groteski kuvitus tehostaa sanomaa siitä, miten paha olo liiallisista makeisista voi tulla.  

Mallalla on nälkä, mutta isän tekemä makaronilaatikko ei kelpaa, sillä hänellä on naminälkä. Sehän on ihan eri asia, vaikkeivät vanhemmat sitä ymmärrä. Kun pikkuveli Matti antaa periksi ja menee keittiöön syömään ruokaa, Malla käy sohvalle makaamaan. Hän kuvittelee, kuinka hän aikuisena täyttää elämänsä karkilla. Hän aikoo rakentaa namigaattorin, jolla voi valmistaa mitä tahansa karkkeja. Hän tekee karkista talonsakin ja kaiken talon sisällä ja pihalla.

"Karkkia komeroissa, karkkia kulman takana, karkkia kulhoissa, karkkia käytävillä, karkkia kumisaappaissa, karkkia kylpyammeessa, karkkia kahvinkeittimessä, karkkia katolla, karkkia korvissa, karkkia kuralätäköissä, karkkia, karkkia, karkkia, karkkia –"

Kun isä herättää Mallan sohvalta makeilta unilta, Malla toteaa hämmästyksekseen, että karkkia voi sittenkin olla liikaa ja ruoka maistuukin karkkia paremmin. Mutta sitä hän ei sentään tunnusta vanhemmilleen.

Myös Hannele Lampelan kirjoittamassa ja Ninka Reitun kuvittamassa kirjassa Prinsessa Pikkiriikki on kohta, jossa vedetään karkkiöverit. 

Pikkiriikki – taiottuaan ensin aikuiset Himskattiin määräilemästä – murtautuu namikaappiin ja mässäilee sydämensä kyllyydestä. Prinsessa Pikkiriikin kotona namikaappi tosiaan joudutaan pitämään lukittuna, ettei tytär pääsisi tekemään sinne luvattomia retkiä.

"Niin lensivät suuhun pienet vadelmaveneet, omenaremmit ja kola-pullon muotoiset karkit. Sinne lensivät myös suklaarusinat, kirpeät pääkallot ja vaaleanpunaiset vaahtokarkit. Liköörikarkit Pikkiriikki sentään hoksasi jättää sikseen, koska hyhhyi miten pahoja ne ovatkaan (aikuisten karkkeja, niinpä tietysti), mutta kaikkia muita hän kahmi suurella innolla."

Jokainen vanhempi joutunee jossain vaiheessa miettimään pelisäännöt karkin syöntiin. Oma taktiikkani oli vältellä karkkeja niin pitkään kuin mahdollista. Koska emme kuitenkaan elä karkittomassa maailmassa, ei makeisia voinut loputtomasti pimittää lapselta.

Karkin syönti yritetään meillä pitää mahdollisimman vähäisenä ja nameja syödään vain aterian päätteeksi. Ruoka-aikojen välillä makeisia ei voi syödä. Itse en ole karkkipäivän kannalla, koska muistan omasta lapsuudestani, kuinka se johti lauantaisin ylettömään mässäilyyn.

Tuleeko teillä koskaan lasten kanssa kiistaa karkin syönnistä?

Sandrine Deredel Rogeon & Gustavo Mazali: Pyry on syönyt liikaa makeisia

Ranskankielinen alkuteos: Pierre a mangé trop de bonbons

Suomennos: Päivi Karri

Kustantaja: Kustannus Oy Majakka 2006

Nina Linnovaara: Malla ja namigaattori

Kuvitus: Antti Huovinen

Kustantaja: Myllylahti Oy 2016

Hannele Lampela: Prinsessa Pikkiriikki

Kuvitus: Ninka Reittu

Kustantaja: Otava 2017