Suomen isoäitien suosikkisadut koottiin yksiin kansiin — Mikä on Tarja Halosen lempisatu?

Näin valtakunnallisen Satupäivän kunniaksi olen mietiskellyt lapsuuteni satumuistoja. Muistoissani satuja kertoi minulle eritoten äitini ja mummini.

Mummini kertoi satuja päästään. Ne olivat usein vanhoja suomalaisia kansansatuja. Hän kertoili myös tapahtumista, jotka olivat hänen mukaansa totta, mutta kuulostivat saduilta. Niissä oli suden sieppaamia lapsia ja öisellä tiellä kohdattuja aaveita.

Äitini luki satuja paksuista satukirjoista. Kaikki tunnetuimmat Grimmin veljesten, H. C. Andersenin ja Charles Perraultin sadut tulivat tutuiksi. Luimme myös muun muassa Topeliuksen, Raul Roineen ja Elsa Bescowin satuja.

Äidit ja isoäidit — sekä toki myös isät ja isoisät — siirtävät vanhaa, aikaa kestänyttä satuperinnettä jälkeläisilleen. Sukupolvet kohtaavat satujen äärellä. Siksi onkin hämmästyttävää, että en ole koskaan törmännyt satukirjaan, joka huomioisi myös aikuislukijan — en ennen kuin nyt.

Kotilieden toimituksen, Kotilieden kummikerhon ja Otavan kanssa yhteistyössä toteutettu Isoäitien iltasadut (Otava 2021) tarjoaa omaa sisältöä myös kirjaa lukevalle aikuiselle.

Ainutlaatuisessa projektissa kaksikymmentä isoäitiä eri puolelta Suomea saivat valita mukaan satukokoelmaan oman lempisatunsa. Isoäidit olivat Kotilieden lukijoita sekä kuuluisuuksia, kuten Tarja Halonen, Kirsti Manninen, Seela Sella, Eeva-Riitta Siitonen... 

Jokaisen sadun alussa on sadun valinneen isoäidin puheenvuoro. Isoäidit eli mummit, mummut, mummat, mummot, mammat kertovat valitsemistaan saduista ja satukokemuksistaan lastenlastensa kanssa. Minulle nämä isoäitien puheenvuorot olivat kirjan kiinnostavinta antia.

Oli ihana kuulla, miten tärkeitä ovat lastenlasten ja isoäitien yhteiset satuhetket. Monesti satutuokiot ovat tapaamisten kohokohtia. Joissain perheissä jokin tietty satu täytyy lukea aina, kun lapsenlapset tulevat käymään. Toisaalta on toisenlaisiakin isoäitejä ja sekin on ihan ok.

Tarja Halonen paljastaa: "Läheiseni tietävät, etten ole mikään suloinen iltaisin satuja lukeva isoäiti. Olen aina ollut liikaa töissä. Oman Anna-tyttäreni kanssa luin kuitenkin paljon. Iltasatu oli rauhoittumisen hetki."

Tarja Halonen valitsi satukokoelmaan Grimmin veljesten sadun Bremenin soittoniekat, joka tuntuu hänestä ajankohtaiselta yhä satojen vuosien jälkeenkin.

Mitä satuja muut isoäidit sitten valitsivat? Tunnettuja klassikkosatuja, kuten Lumikki, Tuhkimo, Prinsessa Ruusunen, Punahilkka, Ruma ankanpoikanen, Saapasjalkakissa...

Mukana on myös suomalaiskertojien, Sakari Topeliuksen, Martti Haavion, Mika Waltarin, Marjatta Kurenniemen ja Kaarina Helakisan, upeita satuja, jotka eivät ehkä ole kaikille niin tuttuja kuin Grimmin veljesten tai Andersenin sadut.

Paula Melan kaunis värikuvitus herättää satujen hahmot eloon. Kuvitus on varsin perinteinen mutta yllätyksiäkin löytyy. Esimerkiksi Prinsessa Ruususella on pitkä, pörröinen, kähärä, tumma tukka ja maitokahvin värinen iho.

Kirjan alkusanoissa Kotilieden Kummikerhon hallituksen puheenjohtajana toiminut Leeni Peltonen kirjoittaa: "Jokaisella lapsella tulisi olla oikeus iltasatuun. Ja jokaisella aikuisella, jolla on onni saada syliinsä lapsi satuja kuuntelemaan, tulisi aina olla aikaa vähintään yhteen satuun."

Tästä ajatuksesta koko kirjaprojekti kumpusi.

"Ja samalla tuntui suorastaan juhlavalta ajatella, että näin me isoäidit siirrämme tärkeää kulttuuriperintöä eteenpäin", Leeni Peltonen kirjoittaa. "Se, jos mikä, on juuri meidän tehtävämme!"

Satukirjaprojekti on varmasti ollut hieno ponnistus Kotilieden toimituksessa ja Kummikerhossa. Miten kaunis kirja onkaan saatu aikaiseksi sekä tämän päivän lukijoille että perinnöksi tuleville sukupolville.

Isoäitien iltasatujen äärellä tunnen kuitenkin eritoten haikeutta, sillä kirjaprojekti jäi yhdeksi Kotilieden Kummikerhon viimeisistä hankkeista. Vuonna 1938 perustettu hyväntekeväisyysjärjestö lakkautettiin tänä vuonna 83 toimintavuoden jälkeen.

Päätökseen oli vaikuttamassa hyväntekeväisyystyön ammattimaistuminen. Ei vapaaehtoisvoimin toimivalla kummikerholla ollut resursseja ammattimaiseen toimintaan. Vuosikymmenten saatossa avuntarpeet ja tavat auttaa olivat myös muuttuneet.

Entisinä aikoina Kotilieden Kummikerho auttoi vähävaraisia perheitä vaatepaketteja lähettämällä. On huomionarvoista, että paketeissa oli mukana myös satukirjoja.

Saduille on varmasti aina tarvetta, mutta tässä ajassa kaivataan vaate- ja tavarapaketteja enemmän sosiaalista tukea. Tänä vuonna Kotilieden Kummikerho on tukenut muun muassa omaishoitajia, adoptioperheitä, synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kärsiviä äitejä ja mielenterveysongelmaisten vanhempien lapsia.

Isoäitien iltasatujen takakannessa luvataan, että jokaisesta myydystä kirjasta lahjoitetaan yksi euro Kotilieden Kummikerhon toimintaan. Toivon ja luotan, että myyntituotoilla tehdään hyvää, vaikka Kotilieden Kummikerhoa ei enää olekaan.

Otavalle kiitos arvostelukappaleesta!

Lähteet: 

Essi Salonen: Lähimmäisenrakkautta 83 vuotta. Kotiliesi 20/2021.

Jos mummut voivat viedä lapsia ulkoilemaan, niin kai lapsetkin mummuja

Voi että, miten ihana kuvakirja onkaan ilmestynyt lapsista ja herttaisesta mummusta! Elina Jasun kuvakirja Kohti kinoksia (Myllylahti 2020, arvostelukappale kustantajalta) on kuvittajana työskennelleen Jasun ensimmäinen oma kertomus — ja millainen kertomus! Kekseliäs, yllättävä ja läpeensä hyväntuulinen. Kirja kertoo oivaltavan talvisen tarinan, jonka keskeisinä teemoina ovat toisista välittäminen ja yhdessä tekeminen.

On upea talvinen päivä, ja lapset tehtailevat kerrostalon pihalle hienoja lumiteoksia. Kolmannen kerroksen mummu katselee ulos ikkunasta. Eikö mummojenkin pitäisi välillä päästä ulkoilemaan, tuumivat lapset. Mutta entä jos on vanha ja huonojalkainen eikä kukaan ehdi viemään ulos? Lähtisiköhän mummu lasten kanssa pihalle?

Kirjan kolme lasta ovat hurmaavan ennakkoluulottomia ja ratkaisukykyisiä. Eipä aikaakaan, kun mummu on puettu äidiltä lainattuihin toppahousuihin ja istutettu Enskan rattikelkkaan.

"Jimppu otti Anjan takin naulakosta ja ihmetteli, missä toppahousut olivat.
— Ei minulla ole toppahousuja... Anja aloitti.
Lapset hämmästyivät.
— Meille on kyllä sanottu, että ulos ei saa mennä ilman toppahousuja, Enska sanoi topakasti.
— Toppahousut pitää olla, koska isä aina sanoo, että legginssit tai sukkikset ei ole mitkään ulkohousut, Suvi komppasi tomerana.
Silloin Enskalla välähti: äidin punaiset toppahousut!"

Ulkona lapset ja mummu saavat heti pähkinän purtavakseen, kun hangelta löytyy sipuli, nakkipaketti, limppu ja muuta kummallista. Arvoituksen selvittyä on aika ottaa ilo irti kelkkamäessä. Vanhan naisen nauru ja riemu tarttuu jopa naapurin vakavaan virkailija Ukkoseen.

Ja tarttuu riemu lukijaankin. Tarina kertoo muun ohessa oikeasta talvesta ja ulkoilun ihanuudesta. Tuskin maltan odottaa, että saataisiin tarpeeksi lunta mäenlaskua varten. Monesti olen seissyt rinteen vieressä, kun tytär on laskenut pulkalla, mutta nyt tekee mieli päästä itsekin kyytiin.

 

Elina Jasu (teksti ja kuvat): Kohti kinoksia
Kustantaja: Myllylahti 2020
Arvostelukappale kustantajalta.

 

Kutkuttava kirja Milla Marmorista jätti toivomaan jatkoa

Iltasatu oli luettu. Tytär oli kömpinyt omaan sänkyynsä, ja valot oli sammutettu. Hetken kuluttua pimeydestä kuului: "Äiti, se kirja, mikä me luettiin, oli tosi kiva."

Tämänkaltaiset kehut ovat harvinaisia kuusivuotiaani suusta. Toki hän useimmiten pitää lukemistamme kirjoista. Huomaan sen hänestä, tai hän vastaa, kun kysyn asiaa, mutta on harvinaista, että hän itse kehuu kirjaa.

Sami Järven kirjoittama ja Minttu Wikbergin kuvittama Milla Marmori ja kadonneen mummon mysteeri (Cozy Publishing 2017) oli siis kirja, josta tytär todella piti. Seuraavana päivänä hän nimittäin vielä kysyi, onko ilmestynyt muita Milla Marmori -kirjoja (ilmeisesti ei).

 

Kirja kertoo pienestä Milla-työstä, joka haaveilee yksityisetsivän ammatista. Kun isä lähtee työmatkalle, Milla menee mummolaan. Siellä vastassa on mysteeri, jota reipas tyttö ryhtyy selvittämään. Mummo on kadonnut. Milla löytää punaisen johtolangan, mutta sitä seuraamalla löytyy vain uusi mysteeri. 

Lankaa seuratessaan Milla humpsahtaa mummon tapetin läpi kukkaniitylle Kudelma-nimiseen paikkaan. Siellä asustaa varsin persoonallisia eläimiä. Millan mummo on kutonut jokaiselle hienot vaatteet, mutta joku kurjimus on varastanut ne. Milla lupaa selvittää arvoituksen.

"Milla oli lukenut monia tarinoita suurista seikkailuista, joille sankarit lähtivät.

Hän tiesi, että tämä oli oikea seikkailu.

Mummo sanoi, että sankari tekee sen, mikä on oikein ja mikä täytyy tehdä. - - Nyt Millakin tunsi itsensä sankariksi."

Eihän tämä olisi kirja eikä mikään, jos mysteeri ei selviäisi. Juhlittuaan ja tanssittuaan eläinten kanssa ratkaistun mysteerin kunniaksi, Millan on palattava mummolaan. Siellä odottaa yllätys.

Ymmärrän hyvin, miksi tyttäreni rakastui kirjaan. Arkitodellisuudesta irtaannuttava jännitävä tarina kutkuttaa, ja kuvitus on juuri tyttären tyyliä, koska siinä näkyy käsityön jälki.

Kirjoittaja Sami Järvi on käsikirjoittanut maailmalla palkittuja videopelejä ja kuvittaja Minttu Wikberg on palkittu tekstiili- ja vaatesuunnittelija. Heidän yhteistyönään on syntynyt erinomainen teos. 

Vain yksi asia häiritsi itseäni: teksti oli ladottu tosi pienellä fontilla. Keski-ikäistyvät silmäni eivät pitäneet siitä ollenkaan. Luulisi, että kohtalaisen suurikokoisessa kirjassa olisi voinut edes hiukan kasvattaa fonttikokoa.

Tytärkin löysi yhden napinan aiheen. Kirjassa oli kyljelleen keikautettu aukeama, ja sellaiset ovat hänen inhokkejaan.

Kaikesta huolimatta suosittelemme kirjaa lämpimästä kaikille, jotka pitävät mysteereistä, saduista, vinksahtaneesta huumorista, laadukkaasta kuvituksesta, mummoista, mummoloista, villapaidoista tai neulomisesta. Ja kaikille muillekin!

Milla Marmori ja kadonneen mummon mysteeri
Teksti: Sami Järvi
Kuvitus: Minttu Wikberg
Kustantaja: Cozy Publishing 2017 

Tyttö ja mummi mökillä Suomen suloisessa kesässä

Koivut vihannoivat ja Suomen suvi näyttäytyy kauniina Lauri Hirvosen kuvakirjassa Inka ja saunaflamingo (Kustannus-Mäkelä 2016).

Kirja on kertomus kesäisistä lomapäivistä mökillä. Samalla se on mitä suurimmassa määrin kertomus pienen Inka-tytön ja hänen mumminsa suhteesta.

Suloista lomatunnelmaa varjostaa vähän se, että Inkan rakas pehmojääkarhu Höttö Nuoskanen on kadonnut. Onneksi mummin kanssa on niin hauska viettää aikaa, ettei Inka pahemmin ehdi surra.

Sitä paitsi Inka osaa ja jaksaa olla kiinnostunut kaikesta ympärillä tapahtuvasta, kuten mistä sade tulee. Onko sauna tehty oikeista puista? Mitä järven pohjassa on? Kuinka isoja ötököitä voi olla?

Myös tarinat vanhoista ajoista kiinnostavat, varsinkin mummin kertomat.

"Inka loikkaa patjalle.

'Kerro joku juttu', hän pyytää.

Näistä hetkistä Inka pitää. Mummilla on ihan hullut jutut. Kun se oli lapsi, niin oli kaikkea hassua. Niin kuin karanneita lehmiä ja televisioita, joissa ei ollut ollenkaan värejä."

Kirja on suloinen muistutus siitä, kuinka tärkeä ja merkityksellinen lapsen ja isovanhemman suhde voi olla.

Tyttäreni S on ollut mummunsa kanssa hyvin läheinen syntymästään saakka, ja he ovat tavanneet vähintään kerran viikossa — kunnes tuli korona. Viime viikolla S tapasi mummun ensimmäistä kertaa sitten maaliskuun alun. Vaikka ikävä oli varmasti ollut kova molemmin puolin, yhdessäolo jatkui luontevasti kuin taukoa ei olisi ollutkaan.

Inka ja saunaflamingo kuuluu meillä joka kesäiseen lukemistoon. Se on ihana kesäkirja, jossa ainoastaan kirjan nimi vähän häiritsee. Saunaflamingo-sana on poimittu kirjan yhdestä yksittäisestä kohtauksesta, eikä välttämättä sovi kovin hyvin kuvailemaan koko kirjaa.

Inka on sittemmin seikkailut myös kirjassa Inka ja kutitustiikeri (Kustannus-Mäkelä 2017). Syksyllä ilmestyy kolmas Inka-kirja Inka ja unikerttu. Siinä Höttö-jääkarhu on taas jäänyt omille teilleen, ja mummilassa yökylässä oleva Inka kaipaa sitä kovasti.

Lauri Hirvonen (teksti ja kuvat): Inka ja saunaflamingo

Kustantaja: Kustannus-Mäkelä Oy 2016

Pieni Helmet-lukuhaaste 2020 
Merkitsen kirjan listallemme kohtaan 23 "kirjassa on isovanhempia". Ukki tosin vilahtaa tässä kirjassa vain silloin, kun ukin ja mummin auto kurvaa mökin pihaan. On ollut ihmeellisen hankalaa löytää kuvakirjaa, jossa olisi molemmat isovanhemmat. Syksyllä ilmestyvässä Inka ja unikerttu -kirjassa ukki taitaa saada vähän suuremman roolin.

Yövierailulla mummin luona

Onhan se ihan epäreilua, jos on liian pieni päästäkseen mukaan hiihtolomareissulle. Isoveli matkustaa serkkujen luokse, mutta Siiri-Sofia joutuu jäämään kotiin Aulikki Miettisen kirjassa Kaisa-mummin yövieraat (Otava 2011). 

Onneksi naapurin Viljamin Kaisa-mummilla on loistava ajatus Siiri-Sofian piristämiseksi. Hehän voisivat Viljamin kanssa tulla mummin luo yökylään. Lapset innostuvat ja luvan saatuaan kiirehtivät pakkaamaan.

Kyläily aloitetaan reippaissa tunnelmissa suuntaamalla Lettulammelle luistelemaan ja hiihtämään. Ulkoilun jälkeen mummin pannukakku maistuu taivaalliselta hillon ja kermavaahdon kera.

Ennen lämmintä vaahtokylpyä pienet yövieraat ehtivät koluta mummin vintin hienoja aarteita ja pelata mummin kanssa monta kierrosta korttipeliä.

"Lapset tahtovat vielä hetken katsella vanhaa valokuva-albumia. Mummin tarinat ovat joskus kuin satua, vaikka ovatkin totta."

Makuupaikkansa lapset saavat laittaa juuri sinne kuin tahtovat. Mistä löytyisi paras paikka? Vintin portaiden alta? Ruokapöydän alta? Vai jostakin muualta? Ennen nukahtamista Siiri-Sofia kertoo Viljamille salaisuuden. Se taitaa liittyä jotenkin kummituksiin.

Lapset ovat niin tyytyväisiä onnistuneeseen vierailuunsa, että keksivät heti kenelle menevät seuraavaksi yökylään!

Aulikki Miettisen Kettusista kertovia kuvakirjoja luetaan meillä ahkerasti. Ne ovat suloisia kirjoja arjesta, joka voi olla ihanaa.


Aulikki Miettinen (teksti ja kuvat): Kaisa-mummin yövieraat
Kustantaja: Otava 2011
Ilmestynyt alun perin 1988


LUE MYÖS NÄMÄ:

Viljamin toriretki

Kettusen perheen juhlakirja


 
 

Raparperiaika

Kanelintuoksuisen raparperipiiraan kypsyessä uunissa käperryimme tyttäreni kanssa sohvan nurkkaan lukemaan Maikki Harjanteen uusinta Minttu-kirjaa Minttu ja raparperivaras.

Mintun mummo aikoo leipoa raparperipiirakan. Hän pyytää Minttua ja Villeä hakemaan kasvimaalta raparperin varsia. Vaan raparperia ei löydykään. Pelkät lehdet lojuvat maassa.

Minttu ja Ville ryhtyvät salapoliiseiksi ja alkavat selvittää, mitä raparperin varsille on tapahtunut. Olisiko orava tarvinnut raparperia sateenvarjokseen? Tai olisiko hiirillä, siileillä, lokeilla tai mummon kanoilla ollut tarvetta raparperille?

"- Mummo! Kirahvi on varmasti syönyt meidän raparperin varret! Minttu selittää mummolle.
- Eivät kirahvit syö raparperia, vaan lehtiä korkeista puista, mummo kertoo. - Sitä paitsi kirahvit asuvat Afrikassa. Suomessa niitä ei ole."

Vaan mikä on tuo ihana tuoksu kuistilla? Liittyykö se jotenkin arvoituksen ratkaisuun?

Tätä kirjaa lukiessa kannattaa varata raparperia käden ulottuville, sillä vesi herahtaa takuulla kielelle jokaiselle raparperin ystävälle.

Maikki Harjanteen luoma Minttu-hahmo on ihastuttanut ja viihdyttänyt suomalaislapsia jo vuodesta 1978 alkaen, yli 40 vuotta siis. Muistan Minttu-kirjat omasta lapsuudestani, mutta olen todenteolla lämmennyt niille vasta aikuisiällä. Nyt osaan huomata kirjojen arkisuudessa piilevän kauneuden. En ihmettele, miksi Minttu-kirjat nähdään jo lastenkirjallisuutemme klassikoina. 

Ihanaa, ettei Harjanne ole vieläkään kyllästynyt Minttuun. Otamme tyttäreni kanssa riemulla vastaan jokaisen uuden tarinan, joka ilmestyy.


Maikki Harjanne (teksti ja kuvat): Minttu ja raparperivaras
Kustantaja: Otava 2019
 


LUE MYÖS TÄMÄ:

Mintun syntymäpäivät

Toivo ja mummon lintu

Miltä tuntuisi viettää kesää pienellä luodolla kaukana kaikesta? Tylsäähän se on, ainakin Toivon mielestä.

Benji Daviesin rakastetut kuvakirjat Toivo ja valas sekä Toivo ja talviyö ovat saaneet jatkoa. Kirjassa Toivo ja mummon lintu seurataan Toivon kesänviettoa mummon luona pienessä mökissä ulkomeren ympäröimänä. Luodolla ei ole paljonkaan tekemistä. Vähän höpsähtäneen oloisella mummolla on jatkuvasti kädet täynnä työtä eikä aikaa leikkiä Toivon kanssa.

Kuva: Karisto Oy

 
Eräänä päivänä laskuveden aikaan Toivo näkee kaukana hiekalla jotain kiinnostavaa. Vihdoin jotain, mistä innostua! Toivo lähtee tutkimusretkelle. 

Meren äärellä kasvaneena Toivon pitäisi tietää, että meri voi olla petollinen. Sää voi muuttua hetkessä. Kamppaillessaan myrskyssä liukkaita kiviä pitkin takaisin kohti luotoa veden noustessa koko ajan, Toivo taitaa jo luulla hetkensä koittaneen. Onneksi mummo on tilanteen tasalla.

Myrsky lähentää Toivoa ja mummoa. Kokemuksen jälkeen mummolla on enemmän aikaa lapsenlapselleen.

"Toivo mietti, miten yksin mummo olikaan ollut.
Koko loppukesän he olivat yhdessä ja tutkivat joka ikisen kiven ja kallion."

Kun kesän päätyttyä Toivon on aika palata kotiin, jääkö mummo taas ihan yksin? Vai onko mahdollista, että hänelle olisi löytynyt uusi ystävä?

Benji Daviesin kirjat kertovat suurista asioista vähäeleisen rauhallisesti. Kirjailijan rakkaus merta kohtaan välittyy hyvin kirjan sivuilta. Suosittelen lämpimästi.

Benji Davies (teksti ja kuvat): Toivo ja mummon lintu
Englanninkielinen alkuteos: Grandma Bird
Suomennos: Sanna Niemi
Kustantaja: Karisto 2019

Kettupoika kadoksissa

Eräänä aamuna viime viikolla näin harvinaisen näyn meillä päin. Kettu juoksi tien yli aivan kotimme lähellä. Siitä mieleeni muistui eräs talvinen kirja, jota luin lapsuudessani. Siinä ovat päähenkilöinä kettupoika Viljami ja hänen Kaisa-mumminsa. 

Kirja on Aulikki Miettisen Viljamin toriretki. Miettinen on itse asiassa kirjan kuvittaja ja teksti on Pirjo Peltoniemen, vaikka kannessa näkyy ainoastaan Miettisen nimi.

Viljami muistaa heti aamulla herätessään, että mummi on luvannut viedä hänet tänään torille. Mutta ensin leivotaan pullaa. Miettisen kuvat ovat niin herkullisia, että tekisi mieli päästä upottamaan kätensä taikinaan. Mummi letittää siistin pullapitkon, kun taas Viljamin pitkosta tulee melkoinen sykerö.

Leipomiskohtauksesta tyttärelleni muistui mieleen Hotelli- ja ravintolamuseossa parhaillaan esillä oleva Taikinan taju -näyttely, jossa kävimme syksyllä. Lapsille suunnattu toiminnallinen näyttely pureutuu leipomisen saloihin. Suosittelen sitä lämpimästi Helsingissä asuville ja vieraileville.

Pullat paistettuaan Viljami ja mummi pääsevät viimein lähtemään torille. Lumen valkaisemalla torilla on niin paljon katseltavaa, ettei Viljami jaksa kauaa seurata mummin verkkaista kaupankäyntiä. Mummon varoitukset väkijoukkoon eksymisestä pyyhkiytyvät pois mielestä, kun Viljami rientää tutkimaan kojuja. Torikojuja on joka lähtöön. Niissä myydään juureksia, leluja, leipää, mattoja, harjoja, koreja ja kalaa.

Ennen pitkää Viljami oivaltaa, että mummi on eksynyt. Mummi puolestaan on tullut siihen tulokseen, että Viljami on eksynyt ja värvää etsijöitä avukseen. Uupunut Viljami on kuitenkin kömpinyt niin hyvään piiloon lepäämään, ettei häntä hevillä löydetä. Kirja loppuu onnellisesti ja lopussa syödään tietysti pullaa.

Vuonna 1985 ilmestynyt Viljamin toriretki oli Miettisen ensimmäisimpiä lastenkirjoja. Hän on sittemmin kuvannut Kettusten perheen puuhia lukuisissa muissakin kirjoissa. Miettisen eläinhahmoissa on jotain sympaattisista ja puoleensavetävää.

Viljamin toriretki lojui pitkään vanhempieni kellarissa. Kun äitini ryhtyi raivaamaan kellarissa olevia kirjoja, pelastin teoksen omaan hyllyymme. Se ei ole erityisen hyvässä kunnossa. Kannetkin ovat melko vääntyneet, mutta enpä raski siitä luopuakaan.


Aulikki Miettinen: Viljamin toriretki
Teksti: Pirjo Peltoniemi
Kustantaja: Otava 1985

 

Uusivuosi tuo muistot mieleen

Uudenvuoden kunniaksi olen valinnut ensimmäiseksi esiteltäväksi teokseksi Esko-Pekka Tiitisen kirjoittaman ja Tuula Tiitisen kuvittaman kirjan Opri, mummo ja taikayö.

Punaisessa tuvassa asuu tasavertaisina kumppaneina mummo ja Opri-kissa. Uusivuosi lähestyy. Lunta tupruttaa taivaan täydeltä. Vuodenvaihteen aika herkistää mummon ja Oprin muistelemaan menneitä rakkaita.

Usean päivän ajan mummo ja kissa työstävät lunta ja muovaavat siitä neljä suurta lumiveistosta saadakseen rakkaimpansa mukaan uudenvuoden juhlaansa. Ahkeroinnin tuloksena pihalla seisoo piirissä kissa, lehmä, lammas ja kana. Kissa on Oprin rakas muammo ja muut eläimet mummon Muurikki, Aata ja Tiutiu.

Mummo ja Opri ympäröivät eläinpiirin kuultavilla jäälyhdyillä. Uudenvuodenaaton koittaessa he sytyttävät lyhdyt ja laittavat vielä pienen nuotion piirin keskelle. Siellä rakkaimpiensa keskellä, tähtitaivaan alla, luminen valkeus ympärillään, he viettävät vuoden vaihtumista.

"Mummo puristi Opria rintaansa vasten, antoi suukon ja sanoi hellästi: 'Taas on yksi vuosi eletty.'"

Mummo saa tokaisuunsa vastauksen:

"'Ja ensi vuosikin eletään.'"

Opri, mummo ja taikayö on herkkä ja kaunis kirja muistoista ja ystävyydestä. Kirja on myös ylistys lumelle, sillä yhdellä aukeamalla ei ole mitään muuta kuin lumisadetta. 

Esko-Pekka Tiitisen teksti on rauhallista ja viehättävää. Tuula Tiitisen herkät maalaukset kuvittavat tekstiä hienosti. Kaunista katseltavaa!


Esko-Pekka Tiitinen: Opri, mummo ja taikayö
Kuvitus: Tuula Tiitinen
Kustantaja: Tammi 2006