Hetki omaa aikaa, pieni lepotauko ennen kuin lähden hakemaan tytärtä iltapäiväkerhosta, ajattelin asettuessani sohvan nurkkaan. Olin päättänyt vihdoin tarttua Leena Virtasen ja Sanna Pelliccionin kehuttuun kuvakirjaan Eeva! Kirjailija Eeva Kilven polut, muistot ja viisaat sanat (Teos 2020).
Miten 37-sivuinen kirja saattoikin saada minussa aikaan niin paljon! Se pisti mieleni liikkeelle. Päässä pulppusi, poukkoili ja kimpoili niin paljon ajatuksia, että oli vaikea saada itsensä koottua. Lähtemisestä ei ollut tulla mitään. Olisin vain halunnut käpertyä rauhassa tutkimaan kaikkia mieleni sopukoissa heränneitä ajatuksia.
Kävellessäni sitten syksyisen metsän laitaa koulullepäin muistelin, miten ihania ajatuksia kirjassa oli metsästä.
"Kun syksyllä
on oikein hiljaa metsässä
voi kuulla ensi kevään käen kukkuvan"
(Lainaus Eeva Kilven teoksesta Terveisin, 1976)
Kävelytielle varisseiden lehtien rapistessa jalkojeni alla ajattelin, että syksy puhuu samaa kieltä kuin Eeva Kilven teokset. Syksy on ikävää, luopumista, menetystä, jonkin taakse jättämistä. Se on lehtiä, terhoja ja hevoskastanjoita — irronneita, paikkansa ja kotipuunsa menettäneitä.
"Olen irtileikattu kuin paperinukke", Eeva Kilpi on kirjoittanut. Koti-Karjalan menetys leimasi evakon koko elämää ja tuotantoa.
Hänestä tuli kirjailija, koska hän halusi muistella ja muistaa lapsuudenkotinsa Hiitolassa. Kirjailijan pyrkimys kuvata ikävän tunnetta kasvoi kokonaisiksi kirjoiksi. Ja niitä luettiin. Luetaan.
Evakkokokemukset saivat minut ajattelemaan isovanhempiani. He eivät olleet karjalaisia, mutta vei sota heiltäkin kodin. Hekin joutuivat lähtemään, kun Porkkala menetettiin Neuvostoliitolle. Eipä käy kateeksi mummia. Vaari ei ollut vielä kotiutunut sotaväestä, kun kiireellä oli lähdettävä kahden pienen lapsen kanssa vain välttämättömimmät tavarat mukana. Huonekalut jäivät.
Äkillinen tuulenpuuska sai minut hytisemään. Kiedoin kaulahuivin tiukemmalle. Tuulenpyörre tempaisi muutaman lehden mukaansa ja lennätti ne poispäin, kauemmas, kunnes en enää voinut nähdä niitä. Menetyksiä, sitä kai syksy on. Onneksi talven tuolla puolen odottaa uusi kevät. Uusi alku.
Kun vähän myöhemmin kävelin koululta kotiinpäin rinnallani iloisesti jutteleva tyttäreni, ajattelin kirjassa olleita ihania ja viisaita ajatuksia äitiydestä.
"Lapseni pöydän ympärillä: nämä ovat niitä ihmisiä joille minut on tarkoitettu olemaan hyvä."
(Lainaus Eeva Kilven teoksesta Laulu rakkaudesta ja muita runoja, 1972)
Eeva oli sitä mieltä, että äitien on osattava pitää huolta myös itsestään. Lapset ja oma työ ovat tärkeitä, mutta on osattava myös levätä, olla yksin ja rauhassa. On osattava hemmotella ja pitää itseään hyvänä. On osattava puhua itselle ystävällisesti ja kannustaen. Ja on osattava olla intohimoinen!
Tänään pieni lukuhetki vain itselleni oli juuri sitä, mitä minä kaipasin. Osasin ottaa sen! Kiitos Eeva (ja Leena ja Sanna), kun muistutit(te), miten tärkeitä tuollaiset hetket ovat. Ehkä osaan huomennakin pysähtyä, rauhoittua ja nauttia pienestä yksinäisestä tuokiosta ihan vain itsekseni.
Hymyilyttää ja askel on keveä. Nyt jaksan kuunnella tyttären juttuja. Jaksan odottaa hoputtamatta, kun hän pysähtyy taas kerran tammen alle poimimaan terhoja. Yhtäkkiä huomaan itsekin kurottuvani maata kohti. Kerään kouran täyteen ruskan värjäämiä vaahteranlehtiä. Asettelen ne kotona maljakkoon ja imen niistä iloa ja energiaa koko illan.
"Kun vain katsoo ja on hiljaa
ymmärtää vähitellen kaikkien mielen,
tajuaa mitä puut haluavat sanoa
mikä kasveja huolestuttaa."(Lainaus Eeva Kilven teoksesta Animalia, 1987)
Eeva! on lastenkirja. Kyllä. Mutta sitä ei pitäisi luokitella niin ahtaasti. Olen varma, että kirja voi puhutella kaikenikäisiä. Siinä on muun muassa aivan hurmaavia ajatuksia mummoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti