Kirjailija Eeva Kilvestä kertova Eeva! ansaitsisi kymmenen huutomerkkiä

Hetki omaa aikaa, pieni lepotauko ennen kuin lähden hakemaan tytärtä iltapäiväkerhosta, ajattelin asettuessani sohvan nurkkaan. Olin päättänyt vihdoin tarttua Leena Virtasen ja Sanna Pelliccionin kehuttuun kuvakirjaan Eeva! Kirjailija Eeva Kilven polut, muistot ja viisaat sanat (Teos 2020).

Miten 37-sivuinen kirja saattoikin saada minussa aikaan niin paljon! Se pisti mieleni liikkeelle. Päässä pulppusi, poukkoili ja kimpoili niin paljon ajatuksia, että oli vaikea saada itsensä koottua. Lähtemisestä ei ollut tulla mitään. Olisin vain halunnut käpertyä rauhassa tutkimaan kaikkia mieleni sopukoissa heränneitä ajatuksia.

Kävellessäni sitten syksyisen metsän laitaa koulullepäin muistelin, miten ihania ajatuksia kirjassa oli metsästä.

"Kun syksyllä
on oikein hiljaa metsässä
voi kuulla ensi kevään käen kukkuvan"

(Lainaus Eeva Kilven teoksesta Terveisin, 1976)

Kävelytielle varisseiden lehtien rapistessa jalkojeni alla ajattelin, että syksy puhuu samaa kieltä kuin Eeva Kilven teokset. Syksy on ikävää, luopumista, menetystä, jonkin taakse jättämistä. Se on lehtiä, terhoja ja hevoskastanjoita — irronneita, paikkansa ja kotipuunsa menettäneitä.

"Olen irtileikattu kuin paperinukke", Eeva Kilpi on kirjoittanut. Koti-Karjalan menetys leimasi evakon koko elämää ja tuotantoa.

Hänestä tuli kirjailija, koska hän halusi muistella ja muistaa lapsuudenkotinsa Hiitolassa. Kirjailijan pyrkimys kuvata ikävän tunnetta kasvoi kokonaisiksi kirjoiksi. Ja niitä luettiin. Luetaan.

Evakkokokemukset saivat minut ajattelemaan isovanhempiani. He eivät olleet karjalaisia, mutta vei sota heiltäkin kodin. Hekin joutuivat lähtemään, kun Porkkala menetettiin Neuvostoliitolle. Eipä käy kateeksi mummia. Vaari ei ollut vielä kotiutunut sotaväestä, kun kiireellä oli lähdettävä kahden pienen lapsen kanssa vain välttämättömimmät tavarat mukana. Huonekalut jäivät.

Äkillinen tuulenpuuska sai minut hytisemään. Kiedoin kaulahuivin tiukemmalle. Tuulenpyörre tempaisi muutaman lehden mukaansa ja lennätti ne poispäin, kauemmas, kunnes en enää voinut nähdä niitä. Menetyksiä, sitä kai syksy on. Onneksi talven tuolla puolen odottaa uusi kevät. Uusi alku.

Kun vähän myöhemmin kävelin koululta kotiinpäin rinnallani iloisesti jutteleva tyttäreni, ajattelin kirjassa olleita ihania ja viisaita ajatuksia äitiydestä.

"Lapseni pöydän ympärillä: nämä ovat niitä ihmisiä joille minut on tarkoitettu olemaan hyvä."

(Lainaus Eeva Kilven teoksesta Laulu rakkaudesta ja muita runoja, 1972)

Eeva oli sitä mieltä, että äitien on osattava pitää huolta myös itsestään. Lapset ja oma työ ovat tärkeitä, mutta on osattava myös levätä, olla yksin ja rauhassa. On osattava hemmotella ja pitää itseään hyvänä. On osattava puhua itselle ystävällisesti ja kannustaen. Ja on osattava olla intohimoinen!

Tänään pieni lukuhetki vain itselleni oli juuri sitä, mitä minä kaipasin. Osasin ottaa sen! Kiitos Eeva (ja Leena ja Sanna), kun muistutit(te), miten tärkeitä tuollaiset hetket ovat. Ehkä osaan huomennakin pysähtyä, rauhoittua ja nauttia pienestä yksinäisestä tuokiosta ihan vain itsekseni.

Hymyilyttää ja askel on keveä. Nyt jaksan kuunnella tyttären juttuja. Jaksan odottaa hoputtamatta, kun hän pysähtyy taas kerran tammen alle poimimaan terhoja. Yhtäkkiä huomaan itsekin kurottuvani maata kohti. Kerään kouran täyteen ruskan värjäämiä vaahteranlehtiä. Asettelen ne kotona maljakkoon ja imen niistä iloa ja energiaa koko illan.

"Kun vain katsoo ja on hiljaa
ymmärtää vähitellen kaikkien mielen,
tajuaa mitä puut haluavat sanoa
mikä kasveja huolestuttaa."

(Lainaus Eeva Kilven teoksesta Animalia, 1987)

Eeva! on lastenkirja. Kyllä. Mutta sitä ei pitäisi luokitella niin ahtaasti. Olen varma, että kirja voi puhutella kaikenikäisiä. Siinä on muun muassa aivan hurmaavia ajatuksia mummoista.

Ihana, ihana, ihana kirja! Ja vielä kymmenen huutomerkkiä perään.

Kelloja siirrettiin ja äitiä väsyttää

Joka vuosi kellon siirron jälkeen minä väsyn. Päivä tuntuu lyhenevän yhtäkkiä. Pimeys uuvuttaa. Joka aamu on tappelua kuravaatteista ja kumisaappaista, joita lapsi ei halua pukea. Pukemiseen menee niin paljon aikaa, että ollaan aina myöhässä. Ja myöhässä ei saisi olla, koska syksy on töissä kiireisintä aikaa vuoden suurimman deadlinen lähestyessä.

Ehkä kärsin lievästä kaamosmasennuksesta. Joka tapauksessa loppusyksy on minulle synkkää aikaa. Silloin lohduttaa, kun tietää, ettei ole yksin. Muutkin äidit väsyvät joskus.

Katti Hoflinin kirjoittamassa ja Bo Rosanderin kuvittamassa kirjassa Virtasta ei väsytä, äitiä väsyttää.

On nukkumaanmenoaika. Kuuno-niminen poika, jota ei saa sanoa Kuunoksi vaan Virtaseksi, touhuaa pehmoeläintensä kanssa eikä halua mennä sänkyyn. Äiti on väsynyt. Hän muistuttaa Virtasta siitä, että aamulla on aikainen herätys.

Yksi pehmolelu on kadonnut. Se pitää etsiä ja sitten äidin pitää suukottaa kaikki pehmoeläimet. Sitten Virtasta janottaa. Nukkumaanmeno venyy ja venyy.

"Nyt äidistä tuntuu, ettei hän jaksa enää. Hän kyllästyy odottamaan Virtasta. Hän kyllästyy kaikkeen. Ja hän suuttuu. Hän haluaa olla tuhma."

Pehmolelut vaan lentelevät lastenhuoneessa, kun äidiltä menee maltti. Äidin purkaus saa hetkeksi roolit kääntymään päälaelleen. Virtasesta tulee äidin hoivaaja. Hän tuo äidille voileivän ja peittelee hänet sänkyyn.

" - Kiitos. Tätä minä juuri tarvitsinkin.
  - Kyllä minä sen tiesin, Virtanen vastaa."

Periaatteessa olen sitä mieltä, ettei lapsen pitäisi joutua vanhemman rooliin missään olosuhteissa. Mutta jos saisin väsyneenä edes vähän myötätuntoa, olisi se parasta lääkettä.

Hoflin kertoo tarinan käyttäen lyhyitä lauseita. Lauseenvastikkeita ja sivulauseita käytetään niukasti. Ehkä kyseessä on tietoinen tyylivalinta, mutta omaan korvaani teksti kuulostaa vähän töksähtelevältä.

Selkeiden värikkäiden kuviensa ja lyhyen tarinansa puolesta Virtasta ei väsytä sopii hyvin melko nuorillekin lapsille. Meillä tätä luettiin eniten silloin, kun tytär oli 3-vuotias.

Katti Hoflin: Virtasta ei väsytä

Kuvitus: Bo Rosander

Ruotsinkielinen alkuteos: Karlsson är inte trött

Suomennos: Teemu Saarinen

Kustantaja: WSOY 2004

Äitienpäivän ahdistus

Tänään vietetään äitienpäivää. Jostain syystä äitienpäivä ei ole koskaan ollut suosikkijuhlani. Ehkä se liittyy siihen, että jouduin odottamaan äitiyttä niin kauan. Monen vuoden ajan tuo juhla oli minulle ahdistava muistutus siitä, mitä elämästäni puuttui.

Ensimmäinen äitienpäiväni äitinä ei sujunut hyvin sekään. Tyttäreni oli silloin parikuinen. Olin epäonnistunut imetyksessä, ja taisin olla aika väsynyt. Suurimman osan päivästä itkin.

En ole vieläkään päässyt oikein sinuiksi äitienpäivän kanssa. En kai koe ansaitsevani juhlintaa, kun en aina jaksa tai osaa olla täydellinen äiti.

Äitienpäivästä vähän ahdistuneena en halua esitellä mitään suloista kirjaa, jossa äitiys esitetään kiiltokuvamaisen ihanana. 

Ajattelin ensin ottaa käsittelyyn Annamari Ruohosen kirjan Kadonnut äitini. Siinä pienen kertojahahmon isi ja äiti ovat riidelleet, ja yön aikana äiti on häipynyt kotoa. Lapsi yrittää selvitä ahdistavista ja surullisista tunteistaan tappelemalla suuren mielikuvituskoiran kanssa. Vaikka kirja on tavallaan hieno, se on myös kamala, ja itkin sitä lukiessani. 

Päätin, ettei tämä kirja sovi minulle äitienpäiväkirjaksi, sillä se ei kuvaa minua millään tavalla. En ikinä jättäisi lastani, eikä meillä mieheni kanssa ole tapana riidellä.

Halusin kuitenkin löytää kirjan, jossa äiti nähdään totutusta poikkeavassa roolissa. Ulf Starkin kirjoittama ja Mati Leppin kuvittama Kun äiti karkasi kotoa sopii mielentilaani hyvin.

Kirjan kertojahahmo on pieni poika, joka ryhtyy eräänä kesäpäivänä intiaaniksi. Keittiössä hän kohtaa äidin, joka on paistamassa possunkyljyksiä.

"– Oletko sinä edelleen intiaani?

  – Joo, sanoin. – Pieni Mykkäjalka. Entä sinä?

  – Minä olen Suuri Surullinen Rasvankäry, äiti huokasi ja käänsi toisen kyljyksen. –⁠ Kalpeanaamojen kesäorja.

  – Okei, sitten minä vapautan sinut, sanoin ja nousin.

  Ja niin minä vapautin.

  Mutta ensin äiti riisui esiliinan, pesi naamansa vesiämpärissä ja iski isoisän puoliksi paistetut kyljykset isän puukolla keittiön oveen.

  'Menee myöhään! Rasvankäry' hän kirjoitti lapulle.

  Ja pudotti lapun paistinpannuun." 

Äiti ja poika lähtevät yhdessä seikkailemaan. He lainaavat luvatta venettä, koska tänään on äidin mukaan päivä, jolloin saa tehdä mitä vaan. 

He löytävät rauhallisen lahdenpoukaman, jossa äiti vapautuu. Yhtäkkiä äidillä, jolla yleensä aina on kauheasti muita hommia, on aikaa olla läsnä lapselleen. Hänen mieleensä muistuu oman lapsuuden intiaanileikit.

Karkumatka yhdessä lapsen kanssa saa äidin virkistymään ja kestämään taas paremmin arkea.

Jos joskus tarvitsen itse irtiottoa, niin juuri näin haluan sen tehdä – yhdessä lapsen kanssa. En niin kuin Ruohosen kirjassa – lapsen hyläten. Sillä kun ihminen on tullut äidiksi, ei äitiys hänestä lähde enää pois, eikä äidin roolista voi niin vain kävellä ulos. 


Ulf Stark: Kun äiti karkasi kotoa

Kuvitus: Mati Lepp
Ruotsinkielinen alkuteos: När mamma var indian
Suomennos: Marja Kyrö
Kustantaja: Tammi 2002

Hannamari Ruohonen (teksti ja kuvat): Kadonnut äitini
Kustantaja: S&S 2017