keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Lähtisitkö kanssani telttaretkelle?

Kesä ei olisi kesä ilman telttaretkeä. Koska itselleni maan tasalla kovalla ja epätasaisella alustalla nukkuminen alkaa olla vaikeaa ja tuskallista, lähden telttailemaan mukavasti nojatuolissa istuen kirja sylissäni. Onneksi on olemassa useita kuvakirjoja, joiden kautta pääsee telttaretkitunnelmaan.

Sylvi Kepposen hukkaretki



Sylvi Kepponen saapuu äidin kanssa papan luo maalle kesäloman viettoon Marika Maijalan ja Juha Virran kirjassa Sylvi Kepposen hukkaretki. Naapuriin on muuttanut uusi tyttö, josta Sylvi saa välittömästi ystävän. Saparopäinen Orvokki harrastaa luonnon havainnointia. Sylvistä hänen muistiinpanonsa näyttävät oikein tieteellisiltä. Orvokki uskoo jopa nähneensä suden.

"Enska-pappa alkoi muistella nuoruutensa telttaretkiä. 'Nuorena miehenä sitä jaksoi valvoa vaikka koko yön, kerrankin ihan suden hetkeen asti.'
   'Mihin ihmeen suden hetkeen?' Sylvi kysyi, mutta Enska tarinoi täyttä päätä jo toisesta retkestä.
   'Silloin voi varmaan nähdä suden', Orvokki innostui. 'Valvotaan ensi yönä aamuun asti!'"

Illalla tytöt majoittuvat pihalle telttaan. Öinen ulvonta ja metsässä vilkkuvat oudot valot saavat tytöt säntäämään suinpäin pimeään metsään. Sudenko silmät puiden lomassa kiiluivat vai tekevätkö tytöt silkan hukkaretken? Ja minkä eläimen varjo heijastuu telttakankaaseen aamun sarastaessa? Fiksu lapsi löytää vastauksia Marika Maijalan kiehtovasti toteutettua kuvitusta tutkimalla.

Kirja on formaatiltaan erikoinen: pitkä ja kapea. Poikkeavan ulkomuotonsa ansiosta sen alunperin kirjastosta bongasinkin. Kirja on ollut meillä jo monta kertaa lainassa, sillä olemme molemmat Sylvi Keppos-faneja.

Sylvi Kepposen hukkaretki
Teksti: Juha Virta
Kuvitus: Marika Maijala
Kustantaja: Otava 2010

Siri ja erämaan kutsu

 


Takapihalla telttaillaan myös Leea Simolan kirjoittamassa kirjassa Siri ja erämaan kutsu. Siri ja Siina ovat vihdoin saaneet isiltä luvan nukkua yön teltassa kotipihalla. Sopivaa teltanpaikkaa saa vähän haeskella, mutta vihdoin kaikki on valmista öistä seikkailua varten.

Mielikuvituksissaan tytöt päätyvät seikkailemaan keskelle jylhää erämaata. Kaikki on mahdollista omalla pihalla, jos omaa hyvän mielikuvituksen.

"Melomme aivan järven keskelle ja annamme erämaatuulen tuivertaa hiuksiamme. 'Kylläpä ilma on raikasta erämaassa!' hihkumme ja ihailemme jylhiä maisemia."

Kukapa olisi uskonut, että tytöt näkevät karhun ja joutuvat pakenemaan henkensä edestä villisikoja.

Leikki ja tosi lomittuvat kirjassa hauskasti. Iltatoimien ajaksi erämaaseikkailu täytyy laittaa tauolle. Kun hampaat on pesty (ulkona, jee!), jatkuu erämaassa samoilu. Tytöt uskaltautuvat aina peräerämaahan saakka (ihastuimme sanaan).

Vihdoin seikkailun uuvuttamat tytöt kääriytyvät makuupusseihinsa ja katselevat kuinka kuu nousee peräerämaan takaa.

Leea Simola (teksti ja kuvat): Siri ja erämaan kutsu
Kustantaja: Myllylahti 2018
 

Varo krokotiilia!



Isällä alkaa kesäloma ja hän on luvannut viedä Nooran telttaretkelle katsomaan villejä eläimiä kirjassa Varo krokotiilia! Vuonna 2013 ilmestynyt kirja oli ruotsalaisen Lisa Moronin debyyttikirja. Sen on kuvittanut hänen äitinsä, laajalti tunnettu ja palkittu lastenkirjakuvittaja Eva Eriksson.

"Viimein he saapuvat metsään. Missä ne kaikki villieläimet nyt ovat?
   - Täytyy katsoa hyvin tarkkaan, isä sanoo. - Niitä ei aina ole helppo huomata."

Kun villieläimiä ei rupea näkymään, Nooran täytyy ottaa mielikuvitus avuksi. Yhtäkkiä ruotsalaismetsä alkaakin vilistä boakäärmeitä, kirahveja, leijonia, virtahepoja ja krokotiileja. Eikä siinä kaikki, Noora huomaa myös peikkoja ja usvassa tanssivia keijuja.

Iskä, joka on Nooran mielestä varsinainen tylsiskä, ei alkuun näe eläimiä eikä peikkoja. Onneksi kesälomatunnelma pikkuhiljaa valtaa isän ja hän pystyy vapautumaan ja virittäytymään lapsen aaltopituudelle, sillä Noora olisi varmasti joutunut krokotiilin kitaan, jos isä ei olisi pelastanut häntä viime hetkellä!

Kun Noora illalla syö nuotiolla paistettuja makkaroita ennen telttaan kömpimistä ja katselee järvessä nukkuvaa lohikäärmettä isää vasten nojautuen, hän on jo sitä mieltä, että hänellä on maailman paras iskä!

Viisivuotiaani nautti kirjasta. Eva Erikssonin kuvista voi muuten bongata ihan oikeita Ruotsin (ja Suomen) luonnossa näkyviä eläimiäkin, mutta kuten Nooran isä sanoi, täytyy katsoa hyvin tarkkaan.

Lisa Moroni: Varo krokotiilia!
Kuvittanut: Eva Eriksson
Ruotsinkielinen alkuteos: Se upp för krokodilen!
Suomennos: Raija Rintamäki
Kustantaja: Kustannus-Mäkelä Oy 2014

Boris telttaretkellä



Rouva Kanasen luokka on lähdössä telttaretkelle Carrie Westonin kirjoittamassa ja Tim Warnesin kirjoittamassa kirjassa Boris telttaretkellä. Luokanjäsenet ovat hyvin erikokoisia ja -näköisiä eläimiä. On pikkuruisia hiiriä, myyrä, kani, ketunpoika ja suuren suuri karhu nimeltään Boris.

Suurikokoinen Boris saa retkellä vastuulleen melkoisesti kantamista. Kun Boris-parka vieläpä kastuu joessa, tuntuu siltä, ettei retki ole hänen osaltaan ehkä kaikkein onnistunein.

Teltta ei ole mikä tahansa teltta, vaan kunnon intiaaniteltta, tiipii, jonka lapset saavat itse koristella. Kun tiipii myöhemmin kohtaa ilkivaltaa, Boris pelastaa päivän.

Retkiohjelma on perinteinen. Poimitaan marjoja, paahdetaan vaahtokarkkeja nuotiossa ja lauletaan opettajan säestäessä kitaralla. Boris simahtaa ensimmäisenä, sillä "[o]li rankkaa olla suuri urhea karhu".

Boris telttaretkellä on sellainen peruskuvakirja, joka on ihan kiva lukea, mutta unohtuu samantien. Mitään suuria tunteita tämä ei herättänyt minussa eikä tyttäressä.

Carrie Weston: Boris telttaretkellä
Kuvitus: Tim Warnes
Englanninkielinen alkuteos: Boris Goes Camping
Suomennos: Raija Rintamäki
Kustantaja: Kustannus-Mäkelä Oy 2018

maanantai 29. heinäkuuta 2019

Kesäyö mökillä

Kesällä lasten kanssa voi törmätä monenlaisiin tilanteisiin. Matkaillaan ja mökkeillään, mutta nukkuminen vieraassa paikassa voi olla lapsille haastavaa. Tähän ongelmaan pureudutaan Anna Dunérin kirjoittamassa ja Kirsten Raagaardin kuvittamassa kirjassa Elina ja kesäyö.


Elinan perhe on lähtenyt mökille kesäloman viettoon. Mökillä on ihan erilaista kuin kotona. Kaikki toiminnot tapahtuvat yhdessä huoneessa. Elinan ja pikkusiskon Sissin pitäisi käydä nukkumaan, mutta on vaikea saada unenpäästä kiinni, kun isä ja äiti vielä puuhailevat samassa huoneessa. Elina ei malta millään maata paikallaan, ja hän rupeaa villitsemään myös pikkusiskoa.

Vanhempia ei lasten leikki naurata. He pyytelevät olemaan hiljaa. Lopulta äiti suuttuu ja lapset itkevät. Vanhempien ratkaisu on erottaa tytöt toisistaan. Isä jää sisälle nukuttamaan Sissiä ja äiti vie Elinan ulos.

Elina istuu portailla äidin sylissä. Kesäilta näyttää itsestään parhaimmat puolet. On vielä valoisaa. Linnut livertävät, pensaat rapisevat ja lehdet havisevat. Lepakot viheltävät ja hyttyset inisevät. Äiti rauhoittuu, eikä ole enää vihainen.

"Nyt kuuluu vain äidin hengitys. Vesipisara putoaa. Hämärtää. Oksat vilisevät väsyneen Elinan silmissä. Silmiä kutittaa. Elina ummistaa silmänsä ja nukahtaa äidin syliin, joka on lämmin kuin leppeä kesäilta."

Elina ja kesäyö on suloinen pieni kesäkertomus. Elina näyttää kuvissa noin kolmivuotiaalta ja sen ikäiselle kirjaa hyvin voi lukea.

On helpottavaa lukea kirjoja, joissa äidit kuvataan inhimillisinä. On hyvä muistaa, ettei ole ainoa äiti, joka silloin tällöin suuttuu. Onneksi riidat voi sopia.

Elina-kirjoja on ilmestynyt muitakin, mutta kirjailija on kertonut blogissaan tämän olevan niistä hänen henkilökohtainen suosikkinsa. Painos on valitettavasti myyty loppuun jo aikoja sitten, mutta ainakin meidän kirjastostamme tämä vielä löytyy.


Anna Dunér: Elina ja kesäyö
Kuvitus: Kirsten Raagaard
Ruotsinkielinen alkuteos: Emilia tittar på natten
Suomennos: Pirjo Rintakoski
Kustantaja: Kustannus Oy Kolibri 1996

 

sunnuntai 28. heinäkuuta 2019

Nukkumatti yöttömässä yössä

Kesä on muuten mukavaa aikaa, mutta pohjoisen yöt ovat niin valoisia, että nukkuminen on hankalaa. Saman on huomannut Nukkumattikin Minna ja Sannamaria Kurttilan kirjoittamassa ja Carolina Moreran kuvittamassa kirjassa Nukkumatti ja yötön yö.


Nukkumatti kulkee Lapin yöttömässä yössä ja suree, kun ei ehdi yksinään nukuttaa kaikkia ihmisiä. Talvella ongelma ei ole niin suuri, koska pimeys väsyttää, ja ihmiset saavat usein unen päästä kiinni itsekin. Valoisassa kesäyössä monet kuitenkin pyörivät sängyissään hereillä vielä myöhään.

Etsiessään apua tilanteeseen Nukkumatti tapaa useita Lappiin tyypillisesti liitettäviä asioita ja kysyy niiltä neuvoa. Aurinko on niin onnellinen, kun se saa paistaa taas läpi vuorokauden, ettei se ota ollenkaan tosissaan Nukkumatin huolta. Keltaisilta kulleroilta ei myöskään heru apua. Ne palvovat aurinkoa, eivätkä näe mitään muuta.

Sääsken kanssa keskustellessaan Nukkumatti oivalta, että sääskien salaisuus on joukkovoima. Ne ehtivät ihmisten luo niin hyvin, koska niitä on paljon. Mitenpä Nukkumatti muuttuisi moneksi.

Revontulilta Nukkumatti tiedustelee, miten ne pystyvät hurmaamaan niin paljon ihmisiä kerrallaan. Esitystauolla olevat revontulet vähän närkästyvät, kun niitä häiritään, mutta suostuvat kuitenkin antamaan vinkkinsä: kannattaisi olla kaunis, upea ja suuri. Masentunut Nukkumatti toteaa, ettei ole mitään niistä.

Viisas tunturipöllö viimein johdattaa Nukkumatin sen henkilön luokse, joka pystyy auttamaan. Tuokin Lapissa asustava vanha herra joutuu vuosittain ennättämään lyhyessä ajassa kaikkien ihmisten luo. Häneltä löytyy apu Nukkumatin pulmaan. Ratkaisu on loppujen lopuksi taianomaisen yksinkertainen.

Kirjan kirjoittajat lappilaiset Minna ja Sannamaria Kurttila ovat äiti ja tytär. Pari vuotta sitten jonottaessaan näytökseen Sodankylän elokuvafestivaaleilla he alkoivat pohtia tarinaa, jolla voisi osallistua Lapin satumaa -kirjoituskilpailuun. Syntyi kertomus Nukkumatista yöttömässä yössä.

Kirjoituskilpailun raati valitsi tarinan parhaiden kertomusten joukkoon ja se julkaistiin vuonna 2017 kirjailija Tittamari Marttisen toimittamassa antologiassa Lapin satumaa - Satukirja Lapista

Kurttilat päättivät, että tarinassa olisi potentiaalia myös kuvakirjaksi. Kuvituksen teki Kolumbiasta Ouluun kotiutunut graafinen suunnittelija Carolina Morera. Kirja ilmestyi viime vuoden lopulla suomeksi ja englanniksi. Tänä vuonna siitä on tulossa espanjan- ja kiinankieliset käännökset.

Kirja herätti itsessäni melkoisen Lapin kaihon. Päästäpä itse kokemaan yötön yö!


Minna Kurttila & Sannamaria Kurttila: Nukkumatti ja yötön yö
Kuvitus: Carolina Morera
Kustantaja: Suunnittelutoimisto Tammikuu Oy 2019
2. painos

lauantai 27. heinäkuuta 2019

Nukkumatti, Nukkumatti lasten

Unikeon päivän aiheeksi sopinee Nukkumatti. Useimmille vanhemmille Pikku Kakkosesta tuttu, rakastettu Nukkumatti-hahmo täyttää tänä vuonna 60 vuotta. Nukkumatista kertovaa nukkeanimaatiosarjaa on tehty Saksassa jo vuodesta 1959 alkaen.

Tyttäreni taitaa olla Nukkumatin erityissuosiossa, sillä hänellä on erinomaiset unenlahjat. Hän on siis tietysti tänään perheemme unikeko - yhä nukkumassa. Toisin kuin vanhempansa hän ei tosiaan ole mikään aamuvirkku. Olen kuullut joidenkin vanhempien valittavan lastensa nousevan kukonlaulun aikaan, vaikka aikuisille uni vielä maittaisi. Sellaista ongelmaa meillä ei ole koskaan ollut. Tyttäreni ei ole milloinkaan herännyt aamulla ennen minua.

Kun olin lapsi, Pikku Kakkonen alkoi ja päättyi Nukkumatin esiintymisellä. Muistan jännittäneeni, millä kulkuvälineellä Nukkumatti sillä kertaa tulisi. Monenmoisten härvelien kyydissä hänet nähtiinkin.

Nukkumattia näytettiin Pikku Kakkosessa vuodesta 1973 aina 2000-luvun alkupuolelle asti. Jos minulta kysytään, soisin sen palaavan takaisin. Pidin siitä lapsena tosi paljon. Nukkumatin tunnuslaulua olen laulanut tuutulauluna tyttärelleni.

Juhlavuoden kunniaksi esittelen Nukkumatista kertovan kirjan Meidän oma Nukkumatti - Nukkumatti maailmalla. Kirjaa on meillä luettu iltasatukirjana jo tyttären taaperoajoista asti.



Kyseessä on pahvisivuinen katselukirja, jossa Nukkumatti seikkailee eri maiden lasten luona unihiekkaa heittämässä. Jokaisella sivulla on johonkin maahan liittyvä valokuva nukkehahmoista ja sen alla on kuvaan liittyvä lyhyt värssy.

"Hawaijilla Leila laulaa ja ukulele soi,
laulun lainehilla unihiekkaa heittää voi." 

Nukkumatti käy mm. Venäjällä, Vietnamissa ja Keniassa. Lapissa hän ihastelee kesäajan yötöntä yötä.

Pari häiritsevää kohtaa kirjassa on. Ihmettelen, miksi intiaanikylän lapsilla on vaaleat hiukset. Kun Nukkumatti vilkuttaa Kaukoidän lapsille lentävältä matoltaan, muistuttaa kuva mielestäni enemmän Lähi-itää. Siitä huolimatta kirja on ihana ja vastaa nostalgian kaipuuseeni. 

Onko teillä lapsuusmuistoja Nukkumatista?


Meidän oma Nukkumatti. Nukkumatti maailmalla.
© 2007, MDR, rbb and Telepool
Licensed by Telepool
Published at Tessloff Verlag, Nuremberg, Germany
Suomenkielinen laitos: © 2007, CN Publishing, Helsinki, Finland


perjantai 26. heinäkuuta 2019

Viikonloppulomalla kaupungin kesässä

Tiedätkö, missä rakastettu kissakaksikko Miina ja Manu asuu? Asia selviää kirjasta Miina ja Manu kaupungin kesässä (Satukustannus 2009). Miinan ja Manun 25-vuotisjuhlan kunniaksi ilmestyneessä Jari Koiviston kirjoittamassa ja kuvittamassa kirjassa paljastetaan, että Miina ja Manu asuvat Tampereella.


Miina ja Manu kaupungin kesässä -kirjassa Miinan ja Manun serkku Mikko saapuu kylään maalta. Yhdessä Sulo-enon ja Heikki Hiiren kanssa Miina ja Manu kierrättävät Mikkoa kesäisessä Tampereen kaupungissa. Matkalla rannasta Tallipihan museoalueelle ystävykset ohittavat suihkukaivon, jonka patsaat ovat Emil Wikströmin veistämät. 

Ostettuaan suklaata Tallipihan suklaapuodista ystävykset jatkavat Finlaysonin tehdasalueen läpi Tampereen Keskustorille. Sieltä matka jatkuu kalaostoksille Kauppahalliin. Kalamarkkinoilla toisella torilla Mikko katoaa, mutta löytyy sentään lopuksi.

Kävimme viime viikonloppuna Tampereella ja matkaan valmistauduttiin lukemalla Miina ja Manu kaupungin kesässä -kirja. Emme kuitenkaan kulkeneet Tampereella Miinan ja Manun jalanjäljissä, sillä meidän matkamme pääkohde oli Tove Janssonin muumikirjoja esittelevä Muumimuseo. Vaikka olemme käyneet siellä jo useita kertoja, se jaksaa aina viehättää.


Muumimuseon kuvauspaikka. Sisällä museossa ei saa kuvata.

Museossa on näytteillä Tove Janssonin alkuperäisiä muumikirjojen kuvituspiirroksia ja maalauksia. Näyttelyn parasta antia ovat kuvaelmat, joita Tuulikki Pietilä on rakentanut pohjautuen Janssonin muumisarjakuviin ja -kirjoihin. Niiden äärellä voi pysähtyä kuuntelemaan dramatisoituja katkelmia kirjojen kohtauksista.

Vaihtuvassa näyttelyssä esiteltiin tällä kertaa muumitarinoista tehtyjä televisioanimaatioita. Uusin niistä on tältä vuodelta, mutta vanhin jo 60 vuoden takaa. Sitä ei koskaan esitetty Länsi-Saksan ulkopuolella. Ensimmäinen japanilainenkin animaatio tehtiin jo 50 vuotta sitten, mutta Tove Jansson ei pitänyt siitä lainkaan ja kielsi sen esittämisen Japanin ulkopuolella.

Museon myymälässä minuun iski taas kerran kirjahimo. Olisin halunnut täydentää muumikirjakokoelmaamme sekä ostaa Tuula Karjalaisen elämäkerran Tove Janssonista Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta (Tammi 2013). Olin lueskellut kirjaa aiemmin samalla viikolla HAM:ssa eli Helsingin kaupungin taidemuseossa, jossa olimme katsomassa Tove Janssonin seinämaalauksia. Kirja vaikutti todella kiinnostavalta.

Olkapääni vaikeroivat jo valmiiksi liian painavan repun alla, joten jouduin surukseni toteamaan, etten mitenkään voisi ostaa kirjoja raahattavakseni. Eniten jäi harmittamaan kirja, johon oli koottu koko Muumimuseon näyttely kansien väliin. Kirjaa ei ole saatavilla mistään muualta, enkä edes muista sen nimeä. 

Viisivuotiaani kaipailee usein Muumimuseoon, mutta emme tietenkään voi jatkuvasti matkustaa Tampereelle. Silloin olisi kätevä vetää esiin tuo kirja ja palata sen kautta museon tunnelmiin.

Koska en voinut ostaa kirjoja, pysähdyimme hetkeksi lukemaan Muumimuseon Lukukirjastoon. Kirjastosta löytyy muumikirjoja lähes 30 kielellä sekä Tove Janssonista kertovia teoksia. Kirjasto sijaitsee Tampere-talon aulassa ja sinne voi poiketa, vaikkei ostaisikaan lippua museoon.

Muumimuseon Lukukirjasto Tampere-talolla

Illalla hotellihuoneeseen päästyämme käperryimme pehmeälle sängylle lukemaan Tove Janssonin kirjaa Muumipeikko ja pyrstötähti. Muumimuseon nostattaman innostuksen vallassa uskalsimme aloittaa ensimmäisen pitkän muumiromaanimme. Aiemmin olemme lukeneet vain Janssonin kuvakirjoja muumeista sekä lyhyemmän kertomuksen Muumit ja suuri tuhotulva.

Majoituimme Suomen korkeimmassa hotellissa, 25-kerroksissa ja 88 m korkeassa hotelli Torni Tampereessa. Hotellin toiminta-ajatukseen kuului kulttuurin, kuten musiikin, taiteen, kirjallisuuden ja urheilun huomioiminen. 

Hotellihuoneesta löytyi hylly, jolla oli kirjoja ja CD-levy ostettavaksi mukaan kotiin. Tampereen urheiluhistoriaa käsittelevä Tuomo Kamisen toimittama Sata vuotta sankaruutta olisi irronnut vajaalla parillakympillä. Novellikokoelman Rikospaikka Tampere olisi saanut omakseen 8,80 eurolla. Kirjat olivat sen verran pölyisiä, ettei kukaan ollut ainakaan lähiaikoina tarttunut koukkuun.

Myytäviä kirjoja hotellihuoneessa

Kirjallisten harrastusten lisäksi matkaamme kuului muun muassa leikkipuistokäyntejä. Pikku Kakkosen puisto on pakollinen kohde, jossa käymme aina Tampereella ollessamme. Kävellessämme Sorsapuistosta Aaltosen puistoon leikittelimme ajatuksella, että entäpä jos Veera Salmen Sorsa Aaltonen olikin kotoisin täältä, Tampereen Sorsapuistosta.

Sorsapuiston leikkipuisto Tampereella

Sorsapuisto Tampereella


torstai 25. heinäkuuta 2019

Uimarannalla Mian ja Maxin vai Sinin ja Simon vai Sallan ja Samulin kanssa

Kirjallisuuden henkilöhahmoilla ei ole oikeutta omaan nimeensä. Eikö ole oikeustajun vastaista, että suomentajat (tai kustantajat) saavat muutella henkilöhahmojen nimiä mielensä mukaan?

Asia konkretisoitui minulle, kun löysin kirpparilta Gunilla Hanssonin kivan kesäkirjan Retki uimarannalle. Tyttäreni S huomasi heti, että kirjassa nähtävät lapset parrakkaan isänsä kanssa esiintyvät parissa muussakin meillä olevassa kirjassa.

Aivan oikein. Meillä on Gunilla Hanssonin ruotsinkielinen Godnatt har jag satt. Siinä lasten alkukieliset nimet ovat Max ja Mia. Meillä on myös näiden lasten joulusta kertova kirja Sallan ja Samulin joulutouhut, jossa nimet on siis suomennettu Sallaksi ja Samuliksi. Uimaranta-kirjassa lapset ovatkin yhtäkkiä Sini ja Simo.

S vaati, että Uimaranta-kirjaa luettaessa lasten nimet on luettava Sallana ja Samulina. Tuohduin, koska minusta ne olisi pitänyt lukea Miana ja Maxina, jos ne ylipäätään piti muuttaa. 

Närkästystäni lisäsi se, että Mia on yksi omista nimistäni ja se oli myös isoäitini nimi. Miksei se ole kelvannut suomalaiseen kirjaan? Ymmärtäisin, jos nimi olisi suomennettu muotoon Miia tai vaikkapa Milla - mutta Salla tai Sini!? Mikä neronleimaus siinä piilee takana?

Max x-kirjaimineen saattaa kuulostaa vähän eksoottiselta, mutta tunnen kyllä supisuomalaisen Max-pojan, enkä olisi itse nähnyt tarpeelliseksi muuttaa nimeä. Olisi kiva tietää, kuka tällaisista päätöksistä yleensä on vastuussa. Onko syyttäminen suomentajaa vai laittaako kustantaja lusikkansa soppaan?


Päästyäni vihdoin yli nimiharmistuksesta pystyin keskittymään kirjan tarinaan. On kesäinen aamu ja Sini ja Simo ovat lähdössä isän kanssa uimarannalle. Mukaan pakataan uimakamppeet ja reilusti evästä. 

Sitten viiletetään isän pyörän kyydissä halki vehreiden maisemien. Kenelläkään ei ole pyöräilykypärää päässään. Kirja on sen verran vanha, etteivät pyöräilykypärät valitettavasti olleet tuolloin kovinkaan yleisiä.

Meri on suuri ja upea, mutta rannalla tulee. Sini on aivan kuin minä. Hän palelee, kääriytyy kylpytakkiin eikä haluaisi millään mennä veteen. Simo on aivan kuin tyttäreni. Hän polskii vedessä loputtomasti.

"Tule! isä huutaa. Nyt juoksemme veteen.
Mutta aivan veden rajassa Sinin jalat juuttuvat paikoilleen.
Simo ei palele koskaan. Hän voi olla vedessä kuinka kauan tahansa. Mutta hän ei osaa uida.
Hän ei tee oikeita uimaliikkeitä.
Hän vain polskuttelee jaloilla."

Retki saa vähän ikävän päätöksen, kun Sini astuu terävään näkinkenkään ja saa haavan jalkapohjaansa. Salaa Sini taitaa vain olla hyvillään, kun isä sanoo, että nyt hän ei voi mennä uimaan ainakaan viikkoon.

Gunilla Hanssonin teksti on yksinkertaista ja selkeää, eikä tarina ole kovin pitkä, joten kirjaa voi hyvin lukea jo kolmivuotiaalle. Yksinkertaisuudestaan huolimatta kertomuksessa ja kuvituksessa on jotain lämminhenkistä, arkista ja tunnistettavaa, johon on helppo samaistua. Siksi kirja on kestänyt aikaa, ja siksi se puhuttelee vielä viisivuotiastanikin.

Tänään on Jaakon päivä, jolloin vanhan sanonnan mukaan Jaakko heittää veteen kylmän kiven. Uimavesien uskotaan alkavan viiletä Jaakon päivästä. Ainakin täällä etelässä on helteistä, joten uimaan vielä ehtii, jos tahtoo.


Gunilla Hansson (teksti ja kuvat): Retki uimarannalle
Ruotsinkielinen alkuteos: Snart ska vi simma
Suomennos: Leena Järvenpää
Kustantaja: Oy Satusiivet-Sagovingar Ab / Satusiivet-kerho 1992

  

keskiviikko 24. heinäkuuta 2019

Naistenviikon koonti


Naistenviikko alkaa olla nyt juhlittu. 

Tänä vuonna valitsin naistenviikon postausten teemaksi "nimipäiväsankarit päähenkilöinä". Koska pidän lastenkirjablogia kaikki valitsemani kirjat olivat luonnollisesti lastenkirjoja.

Osallistuin postauksillani Tuijatan naistenviikkohaasteeseen. Haasteeseen osallistui yli 20 blogia. Bloggaajat lähestyivät haastetta monesta eri (nais)näkökulmasta. 

Huomenna on tulossa Tuijatan koontipostaus [Muokkaus 25.7.2019: lisätty linkki koontipostaukseen], josta löytyvät linkit osallistujien naistenviikkopostauksiin. Kiinnostavaa luettavaa riittää pitkäksi aikaa. Lastenkirjoja oli mukana vähemmän, mutta niitäkin löytyy.

Tässä vielä koonti omista naistenviikon kirjoituksistani:

18.7.2019   RIIKKA
Ulf Sindt - kuv. Mati Lepp: Riikan ja Roopen kassileikki. Tammi 2001.
Kuvakirja

19.7.2019   SALLA
Lauren Child: Se on totta vieköön minun kirjani. WSOY 2010.
Kuvakirja

20.7.2019   REETA
Elina Karjalainen - kuv. Hannu Taina: Uppo-Nalle. WSOY 1979.
Lastenromaani

21.7.2019   JENNI
Ulla-Maija Aaltonen - kuv. Julia Vuori: Jennin talo. Otava 1990.
Kuvakirja

22.7.2019   LEENA
Phyllis Ochocki - kuv. Patti Fenwick: Leenan syntymäpäivä. Tammi 1976.
Kuvakirja, minikirja

23.7.2019   OLGA
Mila Teräs - kuv. Karoliina Pertamo: Olga Orava ja metsän salaisuus. Lasten Keskus 2014.
Kuvakirja

24.7.2019   TIINA
Lois Meyer - kuv. Ruth Sanderson: Tiinan uusi nukke. Tammi 1985.
Kuvakirja





Naistenviikko: Tiina saa uuden nuken

Perustuen niin omiin kokemuksiin lapsuudessani kuin tyttäreni tuttavapiirin seuraamiseen voin jakaa tytöt karkeasti kolmeen ryhmään. On rakastavia äitejä, jotka hoivaavat nukkelapsiaan hellästi. On raisuja tyttöjä, joiden nukeille tuntuu jatkuvasti käyvän huonosti. Ja on välinpitämättömiä tyttöjä, jotka nukkejen sijaan valitsevat mieluummin muuta puuhaa.

Minä ja tyttäreni kuulumme ilman muuta ensimmäiseen ryhmään. Olemme nukkelasten väsymättömiä hoivaajia. Ehkä tästä seikasta johtuen monella tapaa vanhentuneen oloinen kirja Tiinan uusi nukke yhä vetoaa meihin.

Lapsuudestani peräisin oleva kirja on ilmestynyt Tammen kultaiset kirjat -sarjassa. Teksti on Lois Meyerin ja kuvitus Ruth Sandersonin.



Kirja kertoo pienestä Tiina-tytöstä, joka asuu maalla entisinä aikoina aikoina, jolloin naiset käyttivät vielä pitkiä puhvihihaisia mekkoja ja autot näyttivät pikemminkin automobiileilta kuin nykyajan autoilta ja jolloin lapsilla oli hyvin vähän leluja. Tiinalla on pallo, hyppynaru, hernepussi ja räsynukke, jonka äiti on ommellut.

Tiina ja Lulu-nukke ovat erottamattomat. Tiina hoivaa nukkeaan, kertoo sille salaisuutensa ja nukkuu se kainalossaan.

Eräänä päivänä Tiinan pihaan saapastelee hieno herra, joka on jäänyt tienposkeen autonsa rikkouduttua. Tiinan isä lainaa miehelle työkaluja ja auttaa auton korjaamisessa. Mies on tästä niin hyvillään ja kiitollinen, että palaa seuraavana päivänä mukanaan lahja Tiinalle.

"Paketissa oli posliininukke, jolla oli siniset sulkeutuvat silmät, keltaiset hiukset ja punaiset posket ja huulet.
   Sen mekko oli helminapein koristeltua vaaleanpunaista silkkiä ja kengät oikeaa nahkaa.
   Tiina tuskin uskoi silmiään. Voi miten ihana! Minulla ei ole ikinä ollut oikeaa kaupasta ostettua nukkea. Voi kiitos!"

Vanha räsynukke saa jäädä syrjään, kun Tiina ryhtyy hoivaamaan uutta nukkeaan. Mutta mitä hienompi nukke, sen enemmän huolta se tuottaa pikkuäidille. Täytyy varoa, etteivät sen silkkiset vaatteet likaannu tai huulet naarmuunnu, eikä sitä tietenkään uskalla viedä mukanaan puunoksalle, josta se voisi pudota.

Ennen pitkää Tiina toteaa, että vanhassa vara parempi. Kaunis kaupasta ostettu nukke saa istua Tiinan huoneen nurkassa ja vanha kunnon Lulu pääsee taas pikkuäitinsä kainaloon.

Alkuteos The Store-Bought Doll ilmestyi Little Golden Books -sarjassa vuonna 1983. Itse olisin kuvitellut tarinan olevan peräisin paljon kaukaisemmalta ajalta. Englanninkielisessä laitoksessa sanotaan, että kertomus on "adapted from the story by Clara Louise Grant". Ilmeisesti tässä viitataan Clara Louise Grantin kertomukseen Ukelele and Her New Doll, joka ilmestyi Little Golden Books -sarjassa vuonna 1951.

Tummaihoinen Ukelele asuu Polynesiassa ruokokattoisessa majassa. Hän leikkii päivittäin puisella nukellaan, jonka isä on hänelle tehnyt. Eräänä päivänä hän saa saarella vierailevilta eurooppalaisilta kauppiailta lahjaksi hienon posliininuken, jolla on pehmeä vartalo ja oikeat hiukset. Ukelele on innoissaan, mutta huomaa sitten, että uutta nukkea on pideltävä hyvin varovaisesti. Sitä ei voi kylvettää simpukankuoriammeessa eikä laittaa hiekkataloon. Niinpä Ukelele palaa pian leikkimään vanhalla puunukellaan.

On mielenkiintoista, että Grantin tarinasta on 1980-luvulla päätetty vääntää uusi, valkoisten maailmaan sijoittuva versio. Ilmeisesti kolonialismin jäljet oli hävitettävä lasten silmiltä.


Lois Meyer: Tiinan uusi nukke
Kuvitus: Ruth Sanderson
Englanninkielinen alkuteos: The Store-Bought Doll
Suomennos: Pirjo Rintakoski
Tammen kultaiset kirjat 166
Kustantaja: Tammi 1985


Osallistun postauksella Tuijatan naistenviikkohaasteeseen


tiistai 23. heinäkuuta 2019

Naistenviikko: Olga etsii metsän salaisuutta


Metsä lauloi, surisi, suhisi ja liversi. Pienen oravanpoikasen ihmetellessä, mikä saa metsän soimaan niin kauniisti, äiti tokaisee kaikkien laulavan metsän salaisuudesta. Siitäkös Olga Orava kiinnostuu. Mikä on metsän salaisuus? Vaan äitipä ei kerrokaan. Olga saa selvittää sen itse.

Metsän salaisuutta siis etsitään Mila Teräsksen kirjoittamassa ja Karoliina Pertamon kirjoittamassa kirjassa Olga Orava ja metsän salaisuus. Olga viettää kokonaisen päivän kyselemällä muilta metsän asukkailta, mikä on metsän salaisuus.

Erkko Kuoriainen korostaa kirjoja ja oppimista, verkkoja ahkerasti kutova Hekla Hämähäkki puolestaan uutteraa työntekoa. Makuupussiinsa vetäytyvä Toukka Perhonen uskoo uniin ja unelmiin, hyttyset puolestaan joukkovoimaan. Arvo Kääpä pitää aarteenaan aikaa ja kärsivällisyyttä ja Sini Tiainen rakastaa yhtätoista pilkullista munaansa ja sitä, mitä niistä eräänä päivänä tulee.

Olga todistaa upeaa näkyä, kun muurahaiskuningatar lähtee häälennolleen kohti kirkasta taivasta. Se saa Olgan pohtimaan, onko kuningattaren rohkeus lentää metsän salaisuus.

Kohtaaminen puussa kirjaa lukevan ihmispojan kanssa on Olgalle merkittävä.

"Lapsi nosti päänsä kirjasta ja hymyili.
- Me mahdumme tälle oksalle molemmat, poika sanoi oravalle ystävällisesti.

Olga Orava katsoi poikaa silmiin. Siitä tuntui kuin ihmisen poikanen olisi sanonut sille jotakin tärkeää. Puhuiko poika minulle metsän salaisuudesta? Olga mietti ja loikkasi kohti kuusen lempeäntummia varjoja."

Illalla kuun jo nauraessa taivaalla Olga kertoo emolleen kaikista tapaamistaan olennoista ja niiden sanoista. Kuka oli oikeassa? Mikä on metsän salaisuus? Kirja ei tarjoa valmista vastausta. Se jättää tilaa pohdinnalle ja keskustelulle.

Eräässä siivouspuuskassani lahjoitin tämän kirjan tyttäreni päiväkotiin, mitä olen vähän katunut, mutta näen että kirja olisi kiinnostava keskustelun herättäjä lapsiryhmälle luettuna. Valitettavasti sitä kuitenkaan ei ole tyttäreni mukaan päiväkodissa luettu.

Karoliina Pertamon värikylläinen kuvitus kuvaa suomalaista metsää raikkaasti. Värejä on käytetty rohkeasti ja metsä hehkuu monenlaisissa väreissä, ei pelkästään vihreänä. Koko aukeaman kuvat ovat kiinnostavan tiukasti rajattuja lähikuvia. Teksti on ladottu kuvien päälle.

Mila Teräksen kieli on vivahteikasta ja kaunista. Tämä on niitä kirjoja, joita on nautinto lukea ääneen. Kirja oli Finlandia Junior -ehdokkaana vuonna 2014, mitä en yhtään ihmettele.


Mila Teräs: Olga Orava ja metsän salaisuus
Kuvitus: Karoliina Pertamo
Kustantaja: Lasten Keskus 2014


Osallistun postauksella Tuijatan naistenviikkohaasteeseen

maanantai 22. heinäkuuta 2019

Naistenviikko: Leena viettää syntymäpäivää

"Äkkiä Leena muisti, mikä päivä nyt oli. Hänen syntymäpäivänsä! Hän oli nyt viisi vuotta vanha! Leenalle tuli kiire. Hän ei halunnut hukata yhtään hetkeä syntymäpäivästään."


Phyllis Ochockin kirjoittamassa ja Patti Fenwickin kuvittamassa pikkukirjassa Leenan syntymäpäivä päästään seuraamaan, millainen on päivä, jolloin pieni Leena-tyttö täyttää viisi vuotta.

Leenalla on sama ongelma, joka koetteli itseäni lapsena:

"Hän ajatteli, että kaikki hänen leikkitoverinsa olivat kesälomalla. Ikävää, ettei voitu pitää oikeita syntymäpäiväkutsuja."

Leena kuluttaa päivänsä kuljeksimassa naapurustossa. Pyykkejä ripustava naapurin täti, naapurin pikku Janne ja Leenan soitonopettaja tarvitsevat kaikki apua tai piristystä. Hyviä tekoja tehtyään Leena leikkii yksikseen, kunnes äidillä on hänelle yllätys. Ehkä Leena sittenkin saa syntymäpäiväkutsunsa?

Tammen Minikirjat-sarjassa ilmestynyt Leenan syntymäpäivä on peräisin omasta lapsuudestani, eikä sitä taida valitettavasti olla enää saatavilla mistään. Halusin tämän kirjan avulla nostaa esiin asian, joka on vaivannut minua kauan: Miksi tämäntyyppisiä pikkukirjoja ei enää tehdä?

Minulla oli lapsena suuri kokoelma näitä pieniä, noin 10x10cm kokoisia pahvikantisia minikirjoja ja rakastin niitä! Minulla oli niitä aina mukana matkoilla tai jos lähdimme jonnekin, missä tarvitsin viihdykettä. Onneksi kirjani ovat suurimmaksi osaksi yhä tallella ja tyttäreni ilona.

Itse asiassa minikirjoja kai yhä tehdään. Ainakin vuosi sitten niitä vielä myytiin lähimarketissamme ja joillakin kioskeilla, mutta ihan viime aikoina en ole niitä nähnyt. Kun yhtenä päivänä kysyin niitä kirjakaupasta, myyjä ei edes ymmärtänyt, mistä puhuin.

Olen ostanut tyttärelleni Anniina Ballerinasta, Ryhmä Hausta, Palomies Samista ja Frozenista kertovia pikkukirjoja. Olen ostanut niitä vain, koska muunlaisia kirjoja ei ole saatavilla. En minä oikeasti haluaisi tällaisia "TV:stä tuttu -kirjoja", vaan tavallisia tarinoita tavallisista lapsista tai eläimistä. Omissa lapsuuteni pikkukirjoissa seikkailivat Leena, Pekka, Tuomas, Jaakko, Lotta, Kirsi, Simo Siili, leijonaperhe, Petri ja Piki...

Tyttäreni on yleensä aina ensin innoissaan "TV:stä tuttu -kirjoista", mutta loppujen lopuksi lukee paljon mieluummin tavallisia tarinoita minun vanhoista kirjoistani kuin kirjan muotoon muokattuja TV-sarjan jaksoja.

Meillä on parina vuonna ollut jouluna kirjakalenteri, josta on tullut pikkukirjoja, mutta nekin ovat olleet vain tunnettuja klassikkoja: Muumeja, Peppi Pitkätossua ja Vaahteramäen Eemeliä. Kustantajat eivät uskalla ottaa riskiä tarjota jotain, mitä ostajat eivät entuudestaan tunne. Tylsää!

Onko se kännyköiden ja pädien vika, ettei pikkukirjoille ole enää kysyntää? Itseäni tilanne harmittaa kovasti. Onneksi kirppareilta vielä silloin tällöin löytää vanhoja hyviä minikirjojakin.


Phyllis Ochocki: Leenan syntymäpäivä
Kuvitus: Patti Fenwick
Suomennos: Leena Tuura
Englanninkielinen alkuteos © 1959 Rand Mc Nally & Company
Kustantaja: Tammi 1976 


Osallistun postauksella Tuijatan naistenviikkohaasteeseen


sunnuntai 21. heinäkuuta 2019

Naistenviikko: Jenni haluaa rakentaa talon

Jennin-päivän kunniaksi tänään luetaan Ulla-Maija Aaltosen kirjoittamaa ja Julia Vuoren kuvittamaa kirjaa Jennin talo.

Julia Vuoren ronskisti piirretty värikylläinen kuvitus ei ole ihan minun makuuni, vaikka näyttääkin oikein pirteältä. Kuvat on selvästi väritetty tietokoneella, kun taas itse arvostan enemmän käsityötä.


Kirja kertoo viisivuotiaasta Jennistä, jonka perheeseen ja sukuun kuuluu paljon jäseniä. Sen luulisi olevan hyvä asia, mutta ongelmana on, että perheessä on yksi jäsen liikaa: vauva. Vauva vie äidin ajan ja huomion, ja Jenni taitaa olla melkoisen mustasukkainen. Ei auta, vaikka äiti selittää, että Jennikin sai vauvana paljon huomiota.

Äiti sentään ymmärtää, että hänen täytyy välillä antaa Jennille kahdenkeskistä aikaa. He lähtevät kahdestaan eväsretkelle metsään. Äiti tekee kuitenkin pahan virheen jäädessään suustaan kiinni juttelemaan naapurin tädin kanssa vauvasta. Silloin Jenni päättää lähteä. Mummun luo on kilometrin matka ja sinne Jenni kipittää.

Jennillä on selvät suunnitelmat tulevaisuutensa varalle ja hän kertoo niistä mummulleen. Hän aikoo tehdä oman talon.

"Minun taloni tehdään ihan pian. Minä otan lapsilisät pankista ja tyhjennän kaikki omat pikkurahapankit. Niissä on seteleitäkin, laskeskelee Jenni."

"Jenni on päättänyt muuttaa kotoa pois nyt kun vauva on pieni ja haitallinen."

Jennin talo on aivan erityislaatuinen. Siinä on paljon tilaa eläimille. On eläinsuojia ja koirien kerhohuone. Jennille on tähtitorni, teatteri, sauna ja uima-allas, kirjasto, piirustushuone ja kummitushuone. Aikuisille tehdään pihalle mökki, jossa ne voivat tehdä aikuisten asioita, kuten katsoa uutiset telkkarista tai siivota.

Niin hauskaa kuin unelmointi onkin, ennen pitkää totuus valkenee mummullekin. Jenni on karkumatkalla ja häntä on etsitty metsästä ja haettu ympäri kylää. Jenni taitaa olla oikein tyytyväinen aikaansaamastaan hälinästä.

Kirjan varsinaisena tarkoituksena on auttaa lasta käsittelemään tunteita, joita uuden perheenjäsenen saapuminen voi aiheuttaa. Kateuden ja hylätyksitulemisen tunteet ovat luonnollisia, kun ei enää itse olekaan perheen keskipiste. 

Ainoana lapsena tyttäreni ei ole joutunut käsittelemään tällaisia tunteita ja hän ohitti kokonaan tämän sanoman. Sen sijaan kirja pisti hänen mielikuvituksensa laukkaamaan ja hän alkoi suunnitella, millainen olisi hänen oma talonsa. Kirjat, jotka saavat lapsen mielikuvituksen liikkeelle, ovat ihan parhaita!

Näin viisivuotiaani kertoo omasta talostaan:

"Siellä on parvekkeella oleva makkari, mutta mä en nuku siellä talvella. Talvella sinne on varattu onnen huone, jossa on Frozen-sänky. Mulla on siellä yölamppu. Se ei oo kirkas, vaan tosi himmeä.

Sitten sinne tulee kirjastohuone, jossa ois paljon kirjoja ja kauniit hyllyt ja kauniit kirjojen kannet. Mä teen itse ne kannet, että ne on kauniit. 

Siellä on kolmiohuone, jossa on leikkihuone. Ympyrähuoneessa voi juosta ympyrää tai leikkiä pehmoilla tai tehdä jekkuja. On myös tanssihuone ja huone, jossa on ihania mekkoja. Musta tulee kymmenvuotiaana muotisuunnittelija. Mä suunnittelen mekkoja, kaulahuiveja, kankaita ja maitotölkkejä. Sulle mä teen lehmämekon. 

Se talo tulee mulle kymmenvuotiaana. Siinä on kaikkia sateenkaarenvärejä, ja valkoista ja mustaa, jotka ei oo oikeasti värejä. Siellä on sulle vierashuone, jonne sä voit tulla kylään. Mä voin suunnitella sulle ihanan peiton, luumunliilan. 

Mä en rakenna omaa taloa. Mä etsin vapaan talon. Voin suunnitella ja ostaa sinne huonekaluja. Mua ei haittaa, vaikka sen talon alla asuisi rottia."


Ulla-Maija Aaltonen: Jennin talo
Kuvitus: Julia Vuori
Kustantaja: Otava 1990 
 

Osallistun postauksella Tuijatan naistenviikkohaasteeseen


lauantai 20. heinäkuuta 2019

Naistenviikko: Reeta löytää merestä nallen


Vanha kansa sanoi, että "Reetan päivänä aina sataa tai kumminkin pilvi jonkin piskon heittää". Märkiin tunnelmiin sopii erinomaisesti Elina Karjalaisen rakastettu klassikkoteos Uppo-Nalle, jossa esiintyy pieni tyttö nimeltään Reeta.



Uppo-Nalle kuului alkujaan pikkupojalle, joka suutuspäissään heitti sen laivasta meren aaltoihin. Myrskyjen ja sateiden melkein upottamana nalle nimesi itsensä Uppo-Nalleksi. Ajelehtiessaan se päätti ryhtyä runoilijaksi. Kokonaisen vuoden se ui maailman meriä toivoen päätyvänsä rannalle jonkun ystävällisen luo.

Kun aallot viimein tuovat Uppo-Nallen rantaan, Reeta on siellä odottamassa syli avoinna. Merenrannalla kesäänsä viettävä Reeta on jo pidempään toivonut itselleen ystävää, jota halia ja hoivata. Hänellä kylläkin on Laulava Lintukoira, joka ei seiso eikä nouda, mutta osaa laulaa. Se vaan on niin villi, ettei sille oikein saa osoitettua hellyyttä.

" - Mitä sinulla on sylissäsi? äiti kysyi.
  - Tämä on minun ystäväni Uppo-Nalle, joka tuli luokseni merta pitkin, Reeta sanoi ripustaessaan Uppo-Nallea pyykkipoikien avulla narulle."

Heti kohta merestä pelastumisensa jälkeen Uppo-Nalle joutuu myrskyn riepoteltavaksi. Sitten käydään Lentävän Lintukoiran kanssa eläinlääkärissä.

Kirjassa käydään läpi erilaisia tunteita: pelkoa, iloa, pahantuulisuutta ja rakkautta. Uppo-Nalle pelkää peipposia ja ikkunan takana häilyvien oksien varjoja. Iloisissa tunnelmissa ollaan, kun isoäiti tulee käymään tai kun ahmitaan masu täyteen pannukakkuja tai vietetään syntymäpäivää suuren mansikkakakun kera.

Aina elo ei ole silkkaa auvoa. Reetan känkkäränkkäpäivänä hän riitautuu Uppo-Nallen kanssa ja kaikki on kamalaa.

"Reeta istui hiekalla ja sanoi kaksitoista hyvin tuhmaa sanaa peräkkäin. Hänen sielunsa oli ihan musta ja täynnä hämähäkkejä, joita hän inhosi. Hetken mietittyään hän peruutti kaikki tuhmat sanat sanomalla ne takaperin, mutta siitäkään ei ollut apua. Sitten hän yritti ajatella kauniita asioita, kuten enkeleitä, mutta niitä ei ollut missään, mörköjä vain."

Tilanne helpottuu vasta, kun Reeta saa pyydettyä Uppo-Nallelta anteeksi.

Kirjassa seikkaillaan. Uppo-Nalle pääsee ajamaan junaa, kohtaa katujyrän ja pojan, joka luulee olevansa intiaani. Uppo-Nalle etsii aarretta ja unelmoi.

Lopulta kesä päättyy ja on aika palata merenrannalta kaupunkiin.

"Reeta ei oikeastaan tiennyt, pitikö hänen olla iloinen vai surullinen kesän päättymisestä. Hän päätti olla iloinen, sillä hänhän menisi kouluun, ja jos laki sallisi, hän ottaisi Uppo-Nallen mukaan ja he molemmat oppisivat kaikenlaista hyödyllistä, jonka avulla tullaan eläintenystäväksi." 

Muistan, että äitini luki minulle Uppo-Nallea ääneen. Tarina keskeytyi tavantakaa Uppo-Nallen runoihin tai Lentävän Lintukoiran lauluihin. Se oli mielestäni ärsyttävää. Toisaalta tiedän niitäkin, jotka rakastavat Uppo-Nallea juuri värssyjen takia.

Hannu Tainan kuvitusta kirjaan Uppo-Nalle, WSOY 1979.


Kirjassa on vain niukka mustavalkokuvitus, joten kovin nuorelle lukijalle se ei välttämättä sovellu. Kuvitus on Hannu Tainan käsialaa.

Uppo-Nallen ystäville riittää lukemista, sillä Uppo-Nalle -kirjoja on ilmestynyt kaikkiaan 22. 


Elina Karjalainen: Uppo-Nalle
Kuvitus: Hannu Taina
Kustantaja: WSOY 1979


Osallistun postauksella Tuijatan naistenviikkohaasteeseen


perjantai 19. heinäkuuta 2019

Naistenviikko: Salla käy kirjastossa

Joitain kirjoja vaan on todella nautinnollista lukea ääneen. Lauren Childin Samu ja Salla -kirjat ovat juuri sellaisia. Minulla on aivan tietynlainen tekniikka, jolla luen näitä kirjoja. Sallani on oikea räpätäti, joka puhuu hyvin nopeasti. Hän on yhtä aikaa vaativa ja herttainen.

Englantilainen lastenkirjailija Lauren Child esitteli Samun ja Sallan (engl. Charlie and Lola) ensimmäisen kerran vuonna 2000 teoksessaan I Will Not Ever Never Eat a Tomato. Pieni Karhu julkaisi suomennoksen En kyllä ikinä syö tomaattia vuonna 2005. 

Samusta ja Sallasta on tehty myös animaatiosarja, jota on Suomessa esitetty Pikku Kakkosessa. Siitä taitaa kuitenkin olla jo aikaa, sillä en muista itse nähneeni kyseistä ohjelmaa.

WSOY on julkaissut Samu ja Salla -kirjoja, jotka pohjautuvat televisiosarjaan, eivätkä siis varsinaisesti ole Childin omaa tuotantoa. Niiden teksti perustuu Bridget Hurstin ja Carol Noblen käsikirjoitukseen ja kuvat ovat televisioanimaatiosta. Näitä "TV:stä tuttuja" Samu ja Salla -kirjoja on meillä jatkuvasti lainassa kirjastosta.

Vanhempi ja rauhallisempi Samu on kirjojen kertojahahmo. Pienempi ja tempperamenttisempi Salla taitaa aika usein käydä isoveljen hermoille, mutta veli hoitaa tilanteet hienosti.


Suosikkikirjassamme Se on totta vieköön minun kirjani Samu ja Salla ovat lähdössä kirjastoon. Salla on ihastunut koppiaisista ja kuoriaisista kertovaan kirjaan, joka on ollut hänellä lainassa jo monta kertaa. Sen hän aikoo tälläkin kertaa lainata. Koko matkan kirjastoon Salla puhua pälpättää kirjasta, joten shokki on melkoinen, kun kirjaa ei löydykään hyllystä.

"'Ole nyt hiljaa', minä sanon.
'Mutta kun minun kirjani on kadonnut! Se ei kerta kaikkiaan ole täällä', Salla sanoo.
'Salla, muista että tämä on kirjasto. Joku on varmaan lainannut sen kirjan.'
'Mutta koppiaisia ja kuoriaisia on minun kirjani!'
'Mutta tämä ei ole sinun kirjastosi. Joku muu haluaa juuri nyt lukea samaa kirjaa kuin sinä.'
'Eikä', Salla vaikertaa. 'Se on minun kirjani.'"

Samu yrittää näyttää Sallalle, että kirjastosta voi löytää vaikka mitä kiinnostavaa luettavaa, mutta Salla haikailee vain kuoriaiskirjan perään. Lopulta sentään löytyy jotain, joka taitaa voittaa jopa koppiaiset ja kuoriaiset.

Samu ja Salla -kirjat ovat virkistävää luettavaa, sillä kollaasitekniikalla toteutettu kuvitus poikkeaa tavanomaisesta ja tarjoaa kiinnostavaa tutkittavaa. Teksti on ladottu erilaisilla ja eri kokoisilla fonteilla, minkä ansiosta voi arvailla esimerkiksi puhujan äänenvoimakkuutta ja painotuksia. Ehkä juuri siksi näitä on niin kiva lukea ääneen.


Se on totta vieköön minun kirjani
Hahmot: Lauren Child
Teksti: Bridget Hurstin ja Carol Noblen käsikirjoitukseen perustuen
Kuvat: Tiger Aspectin tuottamasta televisioanimaatiosta
Englanninkielinen alkuteos: Charlie and Lola: But excuse me that is my book
Suomennos: Riitta Oittinen
Kustantaja: WSOY 2010


Osallistun postauksella Tuijatan naistenviikkohaasteeseen