Kuinka uimahallissa toimitaan

En oikein pidä uimisesta ja niinpä tyttäreni pääsi uimahalliin ensimmäisen kerran vasta viisivuotiaana. Valmistauduimme käyntiin lukemalla Kerttu Rahikan kirjoittaman ja Nadja Sarellin kuvittaman kirjan Elsa ja Lauri uimahallissa (Kustannus-Mäkelä 2019).

Päähenkilö Elsakin on viisivuotias lähtiessään äitinsä ja pikkuveljensä Laurin kanssa ensimmäistä kertaa uimahalliin. Iloinen kertomus uimahallireissusta toimii samalla opaskirjana siitä, mitä uimahallissa tapahtuu ja miten siellä toimitaan.

Pääsymaksun jälkeen pääsee pukuhuoneeseen riisuutumaan. Tavarat jätetään lukittavaan kaappiin ja kaapin avain sujautetaan nilkkaan kumilenkistä. Ennen uimapuvun laittoa peseydytään suihkun alla, jottei uimaveteen menisi likaa. 

Uimahallin puolella kuljetaan rauhallisesti. Juosta ei saa, ettei liukastu märällä lattialla. Altaaseen mennään vain yhdessä vanhemman kanssa. 

Uimavalvojan tehtävänä on katsoa, että kaikki sujuu hyvin ja jokaisella on turvallista olla uimahallissa. Elsan uimahallista löytyy vesiliukumäki, josta on hauska laskea. Elsa opettelee uimaan uimalaudan kanssa.

Kun kaikki ovat saaneet tarpeeksi uimisesta ja polskuttelusta, palataan pesuhuoneeseen, jossa käydään suihkussa ja saunassa. Sitten mennään pukuhuoneeseen kuivaamaan ja pukeutumaan. Uidessa tuli nälkä ja jano. Onpa hyvä, että äiti otti eväät mukaan. Ne voi syödä uimahallin aulassa.

Kirjan lopussa on infoaukeamia, joissa kerrotaan sanoin ja kuvin, mitä uimahalliin tarvitsee ottaa mukaan, mitkä ovat uimahallin säännöt, miten veteen voi totutella, millaisia uintityylejä on olemassa ja millaisia vesiliikuntamuotoja altaassa voi harrastaa.

Kirjailija Kerttu Rahikka on varhaiskasvatuksen opettaja. Hän osaa selittää uudet asiat taidokkaasti ja lapsentasoisesti kertomukseksi puettuna. Hänen kirjojensa avulla olemme valmistautuneet muun muassa luistelukentälle menoon (Elsa luistelemassa) ja ensimmäiseen lentomatkaan (Elsa ja Lauri matkustavat). 

Tosin noiden kirjojen ilmestyessä kirjailijan nimi oli vielä Kerttu Ruuska, ja kirjat kustansi Sanoma Pro Oy osana Oppi & ilo -sarjaansa. Myös Elsa ja Lauri uimahallissa on aikaisemmin ilmestynyt Oppi & ilo -sarjassa nimellä Elsa uimahallissa (Sanoma Pro Oy 2014).

Kerttu Rahikka: Elsa ja Lauri uimahallissa
Kuvitus: Nadja Sarell
Kustantaja: Kustannus-Mäkelä Oy 2019


VINKKI

Uimateemasta löytyy muitakin kirjoja. Vast'ikään ilmestyneessä Günther Jacobsin kuvakirjassa Kaakatikvaak — Uiminen on kivaa! (Kustannus-Mäkelä 2020) tavataan vettä pelkäävä Eemil-ankka, jonka Henri-joutsen vie uimahalliin harjoittelemaan.

Huhtikuussa ilmestyy Helena Brossin kirjoittama ja Kadri Ilveksin kuvittama helppolukuinen, tavutettu kirja Uimakoulussa (Kustannus-Mäkelä 2020), jossa koululuokka menee uimakouluun.

Meillä on tykätty Anneli Kannon kirjoittamasta ja Noora Katon kuvittamasta Vilma Virtanen ja uimataito (Karisto 2011). Siinä viisivuotias Vilma osallistuu uimakouluun, joka järjestetään rannalla luonnonvesistössä.

Uimarannalla Mian ja Maxin vai Sinin ja Simon vai Sallan ja Samulin kanssa

Kirjallisuuden henkilöhahmoilla ei ole oikeutta omaan nimeensä. Eikö ole oikeustajun vastaista, että suomentajat (tai kustantajat) saavat muutella henkilöhahmojen nimiä mielensä mukaan?

Asia konkretisoitui minulle, kun löysin kirpparilta Gunilla Hanssonin kivan kesäkirjan Retki uimarannalle. Tyttäreni S huomasi heti, että kirjassa nähtävät lapset parrakkaan isänsä kanssa esiintyvät parissa muussakin meillä olevassa kirjassa.

Aivan oikein. Meillä on Gunilla Hanssonin ruotsinkielinen Godnatt har jag satt. Siinä lasten alkukieliset nimet ovat Max ja Mia. Meillä on myös näiden lasten joulusta kertova kirja Sallan ja Samulin joulutouhut, jossa nimet on siis suomennettu Sallaksi ja Samuliksi. Uimaranta-kirjassa lapset ovatkin yhtäkkiä Sini ja Simo.

S vaati, että Uimaranta-kirjaa luettaessa lasten nimet on luettava Sallana ja Samulina. Tuohduin, koska minusta ne olisi pitänyt lukea Miana ja Maxina, jos ne ylipäätään piti muuttaa. 

Närkästystäni lisäsi se, että Mia on yksi omista nimistäni ja se oli myös isoäitini nimi. Miksei se ole kelvannut suomalaiseen kirjaan? Ymmärtäisin, jos nimi olisi suomennettu muotoon Miia tai vaikkapa Milla - mutta Salla tai Sini!? Mikä neronleimaus siinä piilee takana?

Max x-kirjaimineen saattaa kuulostaa vähän eksoottiselta, mutta tunnen kyllä supisuomalaisen Max-pojan, enkä olisi itse nähnyt tarpeelliseksi muuttaa nimeä. Olisi kiva tietää, kuka tällaisista päätöksistä yleensä on vastuussa. Onko syyttäminen suomentajaa vai laittaako kustantaja lusikkansa soppaan?

Päästyäni vihdoin yli nimiharmistuksesta pystyin keskittymään kirjan tarinaan. On kesäinen aamu ja Sini ja Simo ovat lähdössä isän kanssa uimarannalle. Mukaan pakataan uimakamppeet ja reilusti evästä. 

Sitten viiletetään isän pyörän kyydissä halki vehreiden maisemien. Kenelläkään ei ole pyöräilykypärää päässään. Kirja on sen verran vanha, etteivät pyöräilykypärät valitettavasti olleet tuolloin kovinkaan yleisiä.

Meri on suuri ja upea, mutta rannalla tulee. Sini on aivan kuin minä. Hän palelee, kääriytyy kylpytakkiin eikä haluaisi millään mennä veteen. Simo on aivan kuin tyttäreni. Hän polskii vedessä loputtomasti.

"Tule! isä huutaa. Nyt juoksemme veteen.
Mutta aivan veden rajassa Sinin jalat juuttuvat paikoilleen.
Simo ei palele koskaan. Hän voi olla vedessä kuinka kauan tahansa. Mutta hän ei osaa uida.
Hän ei tee oikeita uimaliikkeitä.
Hän vain polskuttelee jaloilla."

Retki saa vähän ikävän päätöksen, kun Sini astuu terävään näkinkenkään ja saa haavan jalkapohjaansa. Salaa Sini taitaa vain olla hyvillään, kun isä sanoo, että nyt hän ei voi mennä uimaan ainakaan viikkoon.

Gunilla Hanssonin teksti on yksinkertaista ja selkeää, eikä tarina ole kovin pitkä, joten kirjaa voi hyvin lukea jo kolmivuotiaalle. Yksinkertaisuudestaan huolimatta kertomuksessa ja kuvituksessa on jotain lämminhenkistä, arkista ja tunnistettavaa, johon on helppo samaistua. Siksi kirja on kestänyt aikaa, ja siksi se puhuttelee vielä viisivuotiastanikin.

Tänään on Jaakon päivä, jolloin vanhan sanonnan mukaan Jaakko heittää veteen kylmän kiven. Uimavesien uskotaan alkavan viiletä Jaakon päivästä. Ainakin täällä etelässä on helteistä, joten uimaan vielä ehtii, jos tahtoo.


Gunilla Hansson (teksti ja kuvat): Retki uimarannalle
Ruotsinkielinen alkuteos: Snart ska vi simma
Suomennos: Leena Järvenpää
Kustantaja: Oy Satusiivet-Sagovingar Ab / Satusiivet-kerho 1992

  

Simpukoita sukeltamassa

Voiko Suomen vesistöistä löytää simpukoita? Periaatteessa se kai on mahdollista, mutta koko pitkän elämäni aikana olen löytänyt Suomesta yhden ainoan kerran simpukan kuoren puolikkaan. Se on ainoa löytöni. Tämän kokemukseni vuoksi pidin Tiina Nopolan kirjoittamaa ja Mervi Lindmanin kuvittamaa kirjaa Siiri löytää simpukan hiukan epäuskottavana.

On kesän ensimmäinen hellepäivä. Siiri haluaa rannalle. Sinne lähdetäänkin isän ja äidin kanssa.

"Rannalla oli tungosta. Aurinkovoide tuoksui, ja jäätelökioskin edessä oli jono. Äiti asetteli pyyhkeen hiekalle, ja isä pystytti päivänvarjon. Siiri kasteli varpaitaan rantavedessä."

Rannalla ovat myös Siirin ystävät pikku-Otto, keski-Otto ja iso-Otto. Siiri kiinnostuu keski-Oton ja iso-Oton puuhista. Nämä sukeltelevat ja löytävät vedestä kaikenlaisia aarteita. Niistä hienoin on näkinkenkä. Sellaisen Siirikin haluaisi löytää. Yksi ongelma kuitenkin on. Siiri ei osaa sukeltaa. Vaikka hän harjoittelee kylpyammeessa ja uimahallissa, sukeltaminen ei luonnistu.

Kun Siiri on seuraavan kerran uimarannalla, keski-Otto ja iso-Otto löytävät taas hienonnäköisen simpukan. Poikien kinastellessa, kumpi näki simpukan ensin, se lentää ilmaan ja putoaa takaisin mereen.

Siiri haluaisi simpukan – oikein kovasti. Jos jotain todella haluaa, usein löytää keinon sen saamiseksi. Siiri oppii sukeltamaan. Tämä vielä on mahdollista, mutta sitten kertomus käy epäuskottavaksi. Siiri onnistuu nimittäin melko vaivattomasti löytämään simpukan. Ja mikä vielä epäuskottavampaa, simpukan sisältä löytyy helmi!

No, satuahan kertomus vain on. Se sopii tunnelmaltaan mainiosti kesälukemiseksi. Tyttäreni pitää kovasti Siiri-sarjasta. Hänen on kai helppo samaistua Siiriin, joka hänen itsensä tavoin elää perheen ainoana lapsena vanhempiensa kanssa. Mervi Lindmanin hauska ja värikäs kuvitus myös miellyttää häntä.

Sarja saa jatkoa syksyllä, jolloin ilmestyy sarjan 17. osa Siiri ja pikku-Oton kiipeli. Siinä ystävykset ovat kiipeilemässä seikkailupuistossa, kun pikku-Ottoon iskee kiipeilyseinällä korkeanpaikan kammo. Onnistuuko pikku-Otto voittamaan pelkonsa ja häpeäntunteensa?


Tiina Nopola: Siiri löytää simpukan
Kuvitus: Mervi Lindman
Kustantaja: Tammi 2015

Päivä hiekkarannalla

Useimmilla on varmaan muistoja Tammen kultaisista kirjoista omasta lapsuudestaan, sillä sarjaa on julkaistu jo vuodesta 1952 asti. Sarjassa on ehtinyt ilmestyä toistasataa kirjaa, joista on otettu useita painoksia. 

Meilläkin on hyllyssä aika monta Tammen kultaista kirjaa, jotka ovat melkein kaikki peräisin omasta lapsuudestani. En ole juurikaan Tammen kultaisia kirjoja tyttärelleni ostanut, sillä – suokaa nyt anteeksi – minusta ne tuntuvat yleensä aikansa eläneiltä. Nostalgian nälkään ne tietysti sopivat hienosti.

Tämän päivän kirjaesittelyyn pääsee kirjaston kierrätyskirjahyllystä löytämäni Tammen kultainen kirja. Kyseessä on Kathryn ja Byron Jacksonin kirjoittama ja Corinne Malvernin kuvittama Hiekkarannalla.

Alkuteos on ilmestynyt englanniksi jo vuonna 1951, ja kuvituksesta näkee heti, ettei se ole ihan tätä päivää. Tarina on kuitenkin yleispätevä ja toimii yhä. Kirja saa minussa aikaan ihanan leppoisan kesälomatunnelman, ja siksi se kuuluu meillä kesäkauden lukemistoon.

Pekka ja Annikki ovat lähdössä isän, äidin ja Nöpö-koiran kanssa rannalle. Pukeudutaan hellepukuihin, pakataan eväskori ja uimakamppeet ja sitten ajetaan bussilla merenrantaan. ”Ja siellä on hiekkaa ja vettä. Ihanaa!” 

Pukukopissa vaihdetaan uimapuvut ylle, ja sitten päästään polskimaan. Vesi on vähän kylmää, eikä uiminen olekaan niin kauhean kivaa, mutta onneksi rannalla on mahdollisuus mitä hauskimpiin hiekkaleikkeihin. Ja ainahan voi yrittää pyydystää rapuja tai kerätä simpukoita ämpäriin. Lopuksi syödään eväitä ruudullisella viltillä päivänvarjon katveessa.

Yksinkertainen tarina kuvailee ihanan lomapäivän rannalla. Leppoisaa lomaa kaikille, joilla nyt on loma! Toivottavasti säät suosivat ja on hyvät uimakelit.

Kathryn ja Byron Jackson: Hiekkarannalla
Englanninkielinen alkuteos: A Day At The Beach
Kuvitus: Corinne Malvern
Suomennos: Marjatta Kurenniemi
Kustantaja: Tammi 2004

Kirjat ilman tekstiä

Tänään on Flooran päivä ja sen kunniaksi kaivoin hyllystämme esiin ihanan Molly Idlen kirjan Flora and the Flamigo. Flora and the Flamingo on ensimmäinen sanaton kirja, johon tutustuin.

Sanaton kirja (engl. silent book) on kuvakirja, jossa on vain kuvia, muttei lainkaan tekstiä. Konsepti haastaa miettimään omia tarinan kerronnan konventioita. Useimmat vanhemmat nykyaikana kai pitävät selvänä, että tarinankerronta lapselle on nimen omaan lukemista. Lukeminen on kuitenkin aika uusi ilmiö Suomen historian perspektiivistä katsottuna. Eivät esivanhempamme lukeneet. He kertoivat tarinoita suullisesti joko toistaen kuulemaansa tai keksien itse.

Sanaton kirja ei päästä helpolla. Ei voi vain laittaa aivoja narikkaan ja lukea lapselle mekaanisesti. Tarina täytyy rakentaa itse yhdessä lapsen kanssa kuvien pohjalta. Tarkoituksena on juurikin herätellä lapsen omia kertojanlahjoja. Sanattomat kirjat toimivat hienosti pohjana lapsen omalle luovuudelle.

Tyttäreni S ei ole ollut koskaan mikään suuri kertoja. Hänen ystävänsä "luki" kirjoja jo kolmivuotiaana eli otti kirjan käteensä ja kertoi tarinaa kuvien ja kuulemansa pohjalta. Olin vähän pahoillani, ettei S osoittanut samanlaista kiinnostusta.

Kun S täytti neljä, annoin hänelle Oppi & ilon Minä itse kerron tarinan -kortit (Sanoma Pro 2017). Pakkauksessa on sata kuvakorttia, joiden avulla voi keksiä ja kertoa omia tarinoita.

Sitten kuulin sanattomista kirjoista ja innostuin ajatuksesta. Flora and the Flamingo oli ensimmäinen sanaton kirja, jonka hankin.

Kirjassa on vain kaksi henkilöä: uimapukuun, uimalakkiin ja räpylöihin pukeutunut Flora-tyttö sekä vaaleanpunainen flamingo. Yhdessä he tekevät kuvissa tanssiliikkeitä. Välillä pyllähdetään ja murjotetaan, mutta sitten taas jatketaan. Kirjan lopussa hypätään veteen ja Floran ja flamingon peittelemätön riemu välittyy hienosti kuvista.

Kirjan kuvat ovat herkkiä. Sivut ovat yleisilmeeltään aika valkoiset. Hahmojen kuvaamiseen on käytetty vain muutamaa vaaleahkoa väriä. Ilmeet ja eleet on kuvattu niin osuvasti, että päähenkilöiden tunnetiloihin on helppo samaistua. 

Oman mielenkiintonsa tuovat useimmilla aukeamilla olevat luukut, joiden takaa paljastuu meneillään olevan liikesarjan seuraava vaihe. Tanssia harrastava S on ihastunut kirjaan. Hänestä Flora on ballerina, eikä hän ollenkaan pidä kummallisena sitä, että tällä on räpylät jalassa. Flora taitaa kuitenkin olla kuviouimari. 

Molly Idle on myöhemmin julkaissut muitakin kirjoja samalla periaatteella. Itseäni kiinnostaisi ainakin Flora and the Peacocks.

Sanattoman kirjan virkaa voisi toimittaa myös vieraskielinen kirja, jonka kieltä ei ymmärrä. Äitini toi S:lle Israelin matkalta tuliaisiksi hepreankielisen lastenkirja. Se on meille kirjaimellisesti täyttä hepreaa, ja olemme yrittäneet selvittää tarinaa kuvien pohjalta. Ongelmallista on, että kuvittaja ei ole ajatellut, ettei lukijalla olisi käytössään tekstiä. Vaikka kuvat periaatteessa ovat selkeät ja runsaat, on kertomus jäänyt meille vähän hämäräksi.

IBBY Sverige on julkaissut oppaan sanattomien kirjojen käytöstä lasten kanssa. Kannattaa vilkaista.

Molly Idle: Flora and the Flamigo

Kustantaja: Chronicle Books LLC 2013

LUE MYÖS

Kirjoitin eräästä toisesta sanattomasta kirjasta helmikuussa:
Guten Morgen, kleine Straẞenbahn!