Entä jos joulua ei tulisikaan — tai jos sen joutuisi viettämään yksin?

 

Joulu lähestyy, mutta Siirin perheessä kaikki jouluvalmistelut ovat tekemättä, kertoo Tiina Nopola kirjassa Siirin jouluyllätys (Tammi 2009, kuv. Mervi Lindman). Mikä pahinta, Siirin äiti on flunssassa ja isä on lähtenyt työmatkalle.

"Meille ei taida tulla joulua ollenkaan, Siiri mutisi ja kiskoi Hunskelia, joka nuuski lumiukkoa.
— Miksei? pikku-Otto uteli.
— Meillä ei ole joulukuusta eikä jouluruokia eikä joululahjoja. Enkä minä varmaan saa nukkekotiakaan, Siiri piipitti ja pyyhki kyyneleitä."

Otot (joita Siiri tuntee peräti kolme kappaletta) päättävät, että tietysti Siirinkin täytyy saada kuusi, pipareita ja lahjoja. Pikkupojilla ei kuitenkaan ole tarpeeksi varoja eikä taitoja loihtiakseen Siirille joulua, vaikka yritys on kova.

Sana Siirin perheen tilanteesta lähtee kiertämään ja väärinkäsityksiäkin sattuu. Lopulta Siirin perheelle tulee ylenpalttinen joulu, niin ylenpalttinen, että siitä riittää muillekin jaettavaksi.

Tästä yli kymmenen vuotta vanhasta kirjasta löytyy ihanaa yhteisöllisyyttä, juuri sellaista mitä tänä päivänäkin kovasti peräänkuulutetaan. Ehkä joulu pitäisikin ajatella ihan uudelleen. Onhan se perinteisesti perhejuhla, mutta varsinkin Helsingissä yhden hengen perheitä on valtavasti, eikä kaikilla ole sukulaisia tai tuttavia, joiden luokse jouluna pääsisi.

Siirin yläkerran naapuri neiti Tuupanen kerto viettävänsä joulun yksin:

"— Minä menen ensin vaahtokylpyyn ja syön sitten joulupuuron. Niin minä olen tehnyt jo monta vuotta."

Mutta tänä vuonna neiti Tuupanen ei ehdikään vaahtokylpyyn. Siirin ajatuksesta Seurojentalolla järjestetään railakkaat joulujuhlat. Kuusen ympärillä tanssitaan niin vauhdikkaasti, että matto menee mutruun.

Siiri-kirjoissa kuvataan lasten arkea leikkisästi, pilke silmä kulmassa. Pidän kovasti Mervi Lindmanin veikeästä kuvitustyylistä. Se sopii tarinoihin loistavasti.

Siiri-sarja on ollut tyttäreni lempparikirjasarjoja. Nyt seitsenvuotiaana hän taitaa olla jo kasvamassa Siiristä ohi. Nyyh :(

Tiina Nopola: Siirin jouluyllätys
Kuvitus: Mervi Lindman
Kustantaja: Tammi 2009

 

Lumimiehen jäljet ilmestyvät Siirin lähimetsään

Onko lumimiehiä olemassa? Siirin isän sanomalehdessä on kuva Himalajalta löytyneistä lumimiehen jalanjäljistä. Vaikka isän mielestä koko lumimies on huijausta, eihän sitä tiedä. Entä jos sellainen liikuskelisi Siirin lähimetsässä?

 

Siiri ja lumimies (Tammi 2012) on kymmenes osa Tiina Nopolan suositussa Siiri-sarjassa. Tähän mennessä sarjassa on ilmestynyt jo 17 teosta. Kirjoissa on Mervi Lindmanin veikeä kuvitus.

Siiri on saanut joululahjaksi sukset ja hän haluaisi päästä hiihtämään. Kun sanomalehteensä uppoutuneesta isästä ei ole hiihtoseuraksi, Siiri on lähdössä itsekseen. Äidin mielestä Siiri ei voi mennä yksin, sillä pieni tyttö voi helposti eksyä.

Siiri yrittää värvätä pikku-Oton mukaansa, mutta pikku-Oton täytyy ensin käydä pulkkamäessä keski-Oton ja iso-Oton kanssa. Kyllästyttyään odottamaan pikku-Ottoa mäen laidalla Siiri sepittää jutun metsässä lymyilevästä lumimiehestä.

"— Minä olenkin nähnyt lumimiehen! Siiri huusi Otoille.
— Narraat, keski-Otto sanoi.
— Sillä on isot jalat, Siiri jatkoi. — Ja karvainen pää. Ja suuri isovarvas.
— Missä sinä sen muka näit? Iso-Otto kysyi.
Siiri mietti hetken.
— Me-metsässä, hän keksi.
Otot katsoivat toisiaan hämmentyneinä.
— En usko, iso-Otto sanoi.
— En minäkään, mutisi keski-Otto.
— Enkä minä, pikku-Otto matki.
— Tulkaa perässä! Siiri huudahti ja lähti sauvomaan kohti metsää. — Siellä on valtavia jalanjälkiä!"

Mistä mahtavat olla peräisin ne valtavat jalanjäljet, joita pikku-Otto näkee metsässä myöhemmin lähdettyään etsimään Siiriä? Ja mitä kinoksen takana vilahtelee? Saako pikku-Otto suklaasta voimia edessä häämöttävään vääjäämättömään kamppailuun lumimiehen kanssa?

Lindman herättää kuvissaan tekstin eloon ihanan ilmaisuvoimaisesti. Kuten Siiri-kirjat yleensä, tämäkin vetää suun hymyyn. Kuusivuotiaani kommentti kirjasta kuului: "Kiva!"

Tiina Nopola: Siiri ja lumimies
Kuvitus: Mervi Lindman
Kustantaja: Tammi 2012
 

9 kirjaa eskarin aloittamisesta

Eräänä kesäkuun lopun päivänä mieheni ja tyttäreni palasivat tarhasta mukanaan valtava kassillinen varavaatteita, sadevarusteita ja piirustuksia. Vasta silloin tajusin lopullisesti, että se oli nyt tässä. Tyttären päiväkotitaival on ohi. Hän ei enää koskaan palaa päiväkotiin tuttuun ryhmään, tutulle pihalle. Pian hän on jo eskari, ja esikoulun tilat ovat koululla.

Kolme ja puolivuotinen päiväkotitaival vierähti loppujen lopuksi ohi hujauksessa, vaikka aina ei siltä tuntunutkaan, kun aamusta toiseen tappeli kuravaatteista ja kirosi, kun oltiin taas myöhässä aikataulusta.

Viime aikoina olemme orientoituneet esikoulun alkamiseen kuinkas muuten kuin lukemalla esikouluaiheisia kirjoja. Aloin niiden keräämisen hyvissä ajoin, varmaan jo silloin kuin pieni kolmivuotiaani oli vielä aivan päiväkotitaipaleensa alussa.

Esittelen yhdeksän lastenkirjaa, jotka kaikki kertovat eskarin aloittamisesta.

1. Prinsessa Rämäpää ja vessasanat

Prinsessa Rämäpää jännittää eskarin aloittamista. Ensimmäisenä aamuna eskarin aamupiirissä Rämäpäällä on pissahätä, mutta hän ei rohkene kysyä, missä vessa on. Niinpä kun tulee Rämäpään vuoro esitellä itsensä, suusta pulppuaa pelkkiä vessasanoja. Kaikki purskahtavat nauruun.

Häpeissään Rämäpää suunnittelee jo muuttoa Afrikkaan. Keskustelu isän kanssa saa kuitenkin mielialan kohoamaan. Ehkä lapset nauraessaan eivät tarkoittaneet mitään pahaa. Ja ehkä ryhmästä löytyy Rämäpäälle samanmielinen kaveri.

Meillä pissa-kakkahuumori ei oikein enää jaksanut naurattaa kuusivuotiasta ja äitiä sitäkin vähemmän. Plussaa kuitenkin Mervi Lindmanin ilmeikkäästä, onnistuneesta kuvituksesta.

Elina Hirvonen, Anna ja Iivari Kiiskinen — kuv. Mervi Lindman: Prinsessa Rämäpää ja vessasanat. Tammi 2019.

2. Miina ja Manu esikoulussa

Nelly-tädin esikoulussa on tutustumispäivä. Miina ja Manu pääsevät näkemään, millaisia asioita esikoulussa puuhaillaan. Lapset harjoittelevat kirjaimia, tavuja, muotoja ja laskutehtäviä sekä piirustusta. Manu osoittautuu erinomaiseksi laskijaksi, mutta muotokuvapiirtäjänä hänellä on vähän liikaa omaperäistä näkemystä.

Kirjaa lukiessani tajusin, etten ollenkaan tiedä, mitä nykyajan esikoulussa tehdään. Mutta kun itse kävin esikoulua 1980-luvulla, ei siellä sentään kirjaimia ja tavuja opeteltu. Ne opittiin vasta koulussa.

Teutori: Miina ja Manu esikoulussa. Satukustannus Oy 2018. 24. uudistettu painos.

3. Onni-poika menee eskariin

Eskari on alkamassa. Onni iloitsee uudesta repustaan, mutta illalla jännitys käy sietämättömäksi. Ei nukuta, on niin paha olo. Vanhemmat vakuuttavat, että ensimmäinen päivä jännittää kaikkia eskarin aloittavia, ja että pian Onni tottuu ja sitten on ihan eri mieli.

Eskarissa on toinenkin Onni, jolla ei asiat oikein luista. Onnin oma jännitys laukeaa, kun hän ryhtyy toiselle Onnille kaveriksi. Eskarissa on ihan helppoa, kun sen osaa!

Sanna Pelliccioni: Onni-poika menee eskariin. Minerva Kustannus 2016.

Kirja sisältyy myös yhteisniteeseen:

Sanna Pelliccioni: Onni-poika on jo aika iso. Minerva 2020.

4. Karoliina eskarissa

Esikoulun alku jännittää Karoliinaa niin, että hän herää jo kolmelta aamuyöstä valmiina lähtöön. Myös isomummoa jännittää — nimittäin pärjäävätkö opettajat Karoliinan kanssa. Karoliina kun on aika vilkas ja sanavalmis tapaus. Hänelle sattuu ja tapahtuu.

Heti ensimmäisenä aamuna eskarissa Karoliinan tylsät ja tavalliset tossut muuttuvat noidutuiksi. Mikäs ihme se on, kun ne on ostettu syylänenäiseltä noita-akalta! Karoliinan juttuja kuunnellessa ei totisesti tule aika pitkäksi.

Karoliinasta on kirjoitettu kokonainen kirjasarja. Se on suunnattu esikouluikäisille ja alakoululaisille ja sopii vaikka lapsen itsensä luettavaksi lukutaidon kartuttua.

Tuula Kallioniemi — kuv. Marika Maijala: Karoliina eskarissa. Otava 2015.

Karoliina eskarissa -yhteisnide sisältää teokset:

Tuula Kallioniemi — kuv. Marika Maijala: Karoliina ja noidutut tossut. Otava 2008.

Tuula Kallioniemi — kuv. Marika Maijala: Karoliina ja villit luistimet. Otava 2009.

5. Veera Virtanen ja esikoulu

Virtasen perheen reipasta esikoista Veeraa ei esikoulun alku jännitä. Hän selviää mistä vaan. Mutta voi pahuf, aamulla irtoaa Veeran toinenkin etuhammas, eikä ole kiva olla hampaaton.

Esikoulussa käy ilmi, että suurin osa lapsista tuntee opettajan jo ennestään. Veera ei tunne, sillä hän on päiväkodissa ensimmäistä kertaa.

Päivä ei suju ollenkaan niin kuin Veera on kuvitellut. Hän ei pysty puhumaan kunnolla puuttuvien hampaiden takia, ei osaa kirjoittaa nimeään yhtä siististi kuin muut, pudottaa ruokatarjottimensa, ei pysty rauhoittumaan lepohetkellä ja palaa ensimmäisenä polttopallossa. Esikoulussa onkin kurjaa!

Kun Veera tajuaa, että muillakin voi olla kurjaa, on aika muuttaa omaa asennetta. Kotiin Veera lähtee hymyssä suin.

Anneli Kanto — kuv. Noora Katto: Veera Virtanen ja esikoulu. Karisto 2013.

6. Sadan asteen eskarikuume

Kun Sara aloittaa eskarin, hän joutuu jättämään Api-nallensa kotiin. Nallella nimittäin on kuumetta, sata astetta. Eskaripäivä sujuu mukavasti Saran keksiessä, mitä kaikkea Api-nalle kotona puuhailee hänen poissaollessaan.

Opettaja keksii, että kaikki lapset saavat vuorollaan kertoa, mitä heidän kodeissaan tapahtuu eskaripäivän aikana. Mielenkiintoisia juttuja!

Jos Api-nallen eskarikuume on seuraavana päivänä poissa, se pääsee Saran mukaan esikouluun.

Hannu Hirvonen — kuv. Mika Kolehmainen: Sadan asteen eskarikuume. Karisto 2012.

7. Mintun esikoulukirja

Minttua esikouluun meno jännittää niin, että vatsaan sattuu. Ensimmäinen esikoulupäivä on kuitenkin niin vauhdikas ja täynnä toimintaa, ettei Mintulla ole aikaa pelätä.

Lapset opettelevat kengännauhojen solmimista, lukevat sadun, pelaavat palloa ja askartelevat. Minttu saa toimia ruoka-apulaisena.

— Eikä kukaan itkenyt! Minttu kertoo innoissaan äidille esikoulupäivän päätteeksi.

Maikki Harjanne: Mintun esikoulukirja. Otava 2006.

8. Emma menee esikouluun

On päivä, jolloin Emma aloittaa esikoulun. Sekä Emmaa että äitiä jännittää. Äiti palaa töihin monen vuoden tauon jälkeen. Emmasta tulee eskari ja pikkuveli Eino aloitaa päiväkodin pienten puolella.

 

Emman ystävä Otto on sairas eikä pääse eskariin ensimmäisenä päivänä. Onneksi ryhmästä löytyy tuttu tyttö, Viivi, joka käy Emman kanssa samalla tanssitunnilla.

Emman päiväkodissa esikouluryhmä kokoontuu vasta iltapäivällä. Aamupäivällä tutustutaan toisiin, piirretään musiikin tahdissa, lauletaan, ulkoillaan ja syödään. Esikouluopetuksen aikana tutkitaan muotoja ja pelataan dominoa.

Vahingoitta ei Emma selviä ensimmäisestä päivästä. Hän kalauttaa otsansa yhteen Viivin kanssa ja saa mojovan kuhmun.

Heti kotiin päästyään Emma kiirehtii kertomaan päivästä Otolle. Näyttää siltä, että Otto pääsee jo seuraavana päivänä mukaan.

Pirkko Harainen — kuv. Leena Lumme: Emma menee esikouluun. WSOY 2004.

 

 

9. Vilppu

 

 

 

Enni ja hänen pieni vihreä pehmoaasinsa Vilppu ovat erottamattomat, joten kun Enni menee esikouluun, niin menee Vilppukin. Ensimmäisenä päivänä Vilppu on vähän peloissaan; sehän ei ole ennen ollut esikoulussa.

 

Enni ja Vilppu puuhastelevat muiden mukana, kunnes lounastauon aikaan Vilppu joutuu eksyksiin. Kun Enni huomaa Vilpun kadonneen, pääsee itku. Onneksi Vilppu löytyy.

 

Kotimatkalla äiti toteaa, että olisi ollut parempi, jos Vilppu olisi jäänyt kotiin. Mitenhän on? Selviäisivätkö ystävykset erossa esikoulupäivän ajan?

Selina Young — suom. Tiina Hemming: Vilppu. Lasten Parhaat Kirjat 1993. 

 

 

Siiri oppii pelaamaan jalkapalloa

Kerrankin sain opetuksen siitä, miksi lukuhaasteisiin kannattaa osallistua. En ole mikään urheiluihminen, en edes penkkiurheilija. Niinpä Pienen helmet-lukuhaasteen kohta 7 "urheiluun liittyvä kirja" sai minut nyrpistämään nenääni.

Kirjaston Siiri-hyllyssä osui silmääni Tiina Nopolan kirjoittama ja Mervi Lindmanin kuvittama Siiri tekee maalin (Tammi 2011). Siinä Siiri alkaa pelata jalkapalloa. 

Kirja on toki osunut silmiini monesti ennenkin, mutta olen aina ohittanut sen, koska urheilullinen aihe ei ole minua kiinnostanut. Niinpä se on suunnilleen ainoa Siiri-kirja, jota emme ole vielä lukeneet.

Nyt lainasin kirjan, koska tajusin, että pystyisin Pienen Helmet-lukuhaasteen lisäksi käyttämään sitä myös naistenviikkohaasteeseen. Hurraa! Lukuhaasteet avartavat maailmankuvaamme.

Siiri pyrkii mukaan iso-Oton, keski-Oton ja pikku-Oton jalkapallopeliin, mutta pojat eivät huoli häntä, koska hän ei osaa pelata. Tästä sisuuntuneena Siiri julistaa isälleen haluavansa oppia pelaamaan jalkapalloa. Isä tietää juuri oikean paikan.

Pian Siiristä tulee Sisutyttö, tyttöjen jalkapallojoukkueen jäsen. Nappulakengät jalassa ja pelipaita päällä hän osallistuu ensimmäisiin jalkapalloharjoituksiinsa. Siirillä on suuria vaikeuksia pysyä pallon perässä. Pahinta on, että joukkueessa on ilkeä tyttö, joka kohtelee Siiriä pilkallisesti.

Pian selviää, että Sisutytöt pelaavat sunnuntaina ensimmäisen ottelunsa. Siirinkin pitäisi osallistua peliin Salamatyttöjä vastaan. Salamatytöt eivät ole koskaan hävinneet, eivät edes pelanneet tasa-peliä.

Pikku-Ottoa Siirin ahdinko harmittaa, ja hän päättää opettaa tytölle muutaman kikan. Mahtaako niistä olla hyötyä tosi paikan tullen? 

Sunnuntain pelissä Salamatytöt menevät nopeasti johtoon. Viimeisen peliminuutin alkaessa tilanne on edelleen 1-0.

Onko mahdollista, että Siiri, joka on käynyt eläissään vain parissa jalkapallotreenissä, voisi tasoittaa pelattaessa voittamatonta joukkuetta vastaan? No, kirjoissahan kaikki on mahdollista.

Kuusivuotiaani pitää Siiri-sarjasta. Minuakin Mervi Lindmanin veikeä kuvitus viehättää.

Tällä kertaa tyttäreni ei kuitenkaan ollut kauhean innoissaan, kun ehdotin hänelle kirjan lukemista. Sanoin, että hän voi jatkaa puuhiaan, ja minä luen taustalla. Pikku hiljaa hän alkoi käydä kurkkimassa kirjan kuvia, kunnes lopulta kiipesi syliini kuuntelemaan kirjan loppuun. 

Olen sitä mieltä, että joskus tyttären kirjallisuusharrastuksen ylläpitämiseen on ihan ok käyttää pientä pakkoa, jos asia ei tunnu muuten edistyvän. Tiedän kokemuksesta, että lukeminen kannattaa aina. Pienellä pakollakin aloitetut lukuhetket kääntyvät meillä aina iloksi.

 
Tiina Nopola: Siiri tekee maalin
Kuvitus: Mervi Lindman
Kustantaja: Tammi 2011 


Pieni Helmet-lukuhaaste 2020
Merkitsen kirjan listallemme kohtaan 7 "urheiluun liittyvä kirja".
Teos sopisi myös kohtaan 12 "kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa".

Naistenviikko kirjablogeissa

Osallistun tällä postauksella myös Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin Tuijan emännöimään naistenviikkohaasteeseen. Kirjan kirjoittaja Tiina Nopola viettää tänään nimipäiväänsä.

Juttuja oikeista kummituksista

Pimeinä syysiltoina pyhäinpäivänkin lähestyessä ajatukset kääntyvät kummituksiin ja kummitusjuttuihin. Tyttäreni rakastaa kummitustarinoita.

Tyttäreni askartelema kummitus

Eräänä iltana tyttäreni sanoi haluavansa kuulla oikeita kummitusjuttuja. Pääni löi tyhjää, joten piti turvautua kirjallisuuteen. Tyttäreni mielestä kummituksia asuu varsinkin autiotaloissa, linnoissa, kartanoissa, oopperoissa ja teattereissa. Päättelin, että oikea paikka etsiä kummitustarinoita voisi olla Suomen lasten linnakirja.

Raili Mikkasen kirjoittamassa ja Laura Valojärven kuvittamassa teoksessa esitellään Suomen linnojen, linnakartanoiden ja linnoitusten historiaa. Koska kyseessä on tietokirja, teos on periaatteessa varsin faktapohjainen, mutta historiaa on elävöitetty lapsia varten kerronnallisilla elementeillä. Muutama kummitusjuttukin kirjasta löytyy. 

Hetken jouduin tosin pohtimaan, että onko järkevää lietsoa tyttäreni pelkoa linnoja kohtaan. Mielessäni oli matka, jonka teimme Hämeen linnaan, kun hän oli kolmivuotias. Hän ei uskaltanut tulla linnassa eteistä pidemmälle, koska oli varma että siellä kummittelee.

Hämeen linnan kummituksista ei Suomen lasten linnakirjasta löytynyt tietoa, mutta Raaseporin linnassa kummittelee äiti ja hänen pieni poikansa. Kuutamoöinä linnasta voi kuulla leikkivän pojan naurua. Aaveet ovat Raaseporin entisen linnanhaltijan Lauri Akselinpoika Tottin vaimo ja poika. He olivat purjehtimassa Tanskasta Raaseporiin Lauria jo kovasti ikävöiden, kun nousi raju myrsky. Matkaa ei enää olisi ollut pitkälti, mutta laiva haaksirikkoutui ja kaikki laivassaolijat hukkuivat. Äiti ja poika eivät ehtineet perille linnaan tässä elämässä, mutta aaveina he vaeltavat linnan käytäviä. 

Raaseporin linna

Louhisaaren kartanolinnaan liittyy monia kummitustarinoita. Muistan kuulleni niitä Louhisaaressa vieraillessani, ja Suomen lasten linnakirjasta pystyin palauttamaan ne mieleeni. 

Kartanolinnan rakennuttaja Herman Fleming oli niin häijy mies, että palveluskunta kutsui häntä Piruksi. Hän ei ole saanut rauhaa haudassaan, vaan hänen kerrotaan vaeltavan salakäytävää pitkin kirkon alla sijaitsevasta haudastaan Louhisaareen. Kartanolinnassa kuuluu kummallisia ääniä tyhjistä huoneista. Ikkunat aukeavat itsestään ja pysähtynyt kaappikello alkaa yhtäkkiä lyödä. Herman itsekö linnassa melskaa vai hänen vaimo-rukkansa, jota hän kohteli kaltoin? Eräässä linnan huoneessa on katonrajassa komero, jonne Hermanin väitetään teljenneen vaimonsa aina muualle matkustaessaan. Hyytävää!

Louhisaaren kartanolinna

Linnojen lisäksi teatterit ja oopperat ovat kummituksille mieluisia asumuksia. Muistan kuulleeni, että Vanhassa oopperassa eli Aleksanterin teatterissa kummittelee. Kaivoin kirjahyllystäni esiin Helsingin kaupunginmuseon julkaiseman vihkon Kummitusjuttu - Tarinoita lohikäärmeistä, kummituksista ja muista taruolennoista. Sieltä tarina oopperan kummituksestakin löytyy. Aleksanterin teatterin rakentamiseen käytettiin tiiliä ahvenanmaalaisen Bomarsundin linnoituksen raunioista. Väitetään, että teatterin kummitus olisi tullut taloon tiilien mukana ja olisi kenties linnoituksen pommituksessa kuollut upseeri.

Vihkosessa on muitakin helsinkiläisille varmasti tuttuja kummitusjuttuja, kuten tarina Kruununhaan Harmaasta Rouvasta, joka kummittelee Ruotsalaisen klubin talossa tai tarina Ruiskumestarin talossa tapahtuneesta kummittelusta, joka alkoi kun ruiskumestari Wickholm-vainaan istuinkivi siirrettiin pihalta hänen haudalleen. Vasta kun kivi palautettiin takaisin pihalle, kummittelu loppui. 

Kummitus-aiheisia kertomuksia - vaikkakin vain keksittyjä - löytyy toki kuvakirjoistakin. Tyttäreni kolme lempparia ovat tällä hetkellä Tiina Nopolan kirjoittama ja Mervi Lindmanin kuvittama Siiri ja kauhea kummitus (Tammi 2010), Salla Savolaisen kirjoittama ja kuvittama Maikki ja kellarin kummitukset (WSOY 2011) sekä Gösta Knutssonin kirjoittama ja Harald Sonessonin kuvittama Pekka Töpöhäntä ja kummitus (Lasten Parhaat Kirjat 2001). Nämä ovat kaikki sopivan jännittäviä tarinoita, jotka eivät vie yöunia.
 

Mikkanen, Raili: Suomen lasten linnakirja
Kuvat: Laura Valojärvi
Kustantaja: Minerva Kustannus Oy 2017

Kummitusjuttu. Tarinoita lohikäärmeistä, kummituksista ja muista taruolennoista.
Koonnut: Marja-Liisa Tuomi ja Anna Finnilä
Kuvat: Lidia Mikhel
Kustantaja: Helsingin kaupunginmuseo 1996

Prinsessakirjat - ilo vai kirous?

Tänään juhlitaan valtakunnallista Satupäivää, kuten joka vuosi Sadun nimipäivänä. Täällä blogissa päivää vietetään prinsessasatujen tunnelmissa. 

Sen jälkeen kun tyttäreni S täytti kolme vuotta, puhelinmyyjä alkoi soittaa minulle vähintään kerran kuussa kaupaten Prinsessa-lehteä. Vastaukseni oli aina sama: ”Ei kiitos, minun tyttäreni ei ole mikään prinsessatyttö, tuollaiset jutut eivät kiinnosta häntä.”

Vähän ennen S:n nelivuotissyntymäpäivää olimme kirjastossa. Olin kerännyt ison pinon kirjoja lainattavaksi, ja yhtäkkiä S kysyi: ”Onko siinä mitään prinsessakirjaa?”

Hämmästyneenä vastasin, että eipä taida olla. Silloin S sai pienen raivokohtauksen ja vaati saada lainata prinsessakirjan. Hädissäni kolusin hyllyjä ja löysin satukokoelmia, joissa oli prinsessasatuja, mutta ne eivät kelvanneet S:lle. 

Lopulta kuvakirjahyllyistä löytyi pari Disneyn prinsessakirjaa, ja ne olivat ilmeisesti juuri sitä, mitä S oli hakenutkin. Kirjoja lainatessani en voinut ymmärtää, mitä oli tapahtunut. En tajunnut vielä silloin, että tyttärelläni oli alkanut prinsessakausi.

Kotona kolusimme omat kirjahyllymme etsien prinsessakirjoja. Saalis oli melko laiha. Jokunen lahjaksi saatu Disneyn prinsessakirja meiltäkin löytyi ja pari prinsessakirjaa omasta lapsuudestani. Satukokoelmissa oli tietysti perinteisiä prinsessasatuja, mutta totesin, ettei meillä ollut mitään omasta mielestäni kivaa prinsessakirjaa. 

Monet pitävät Disney-kirjoista, mutta itse olen yrittänyt niitä vältellä. Se johtuu varmaan siitä, että mielestäni Disneyllä on niin suuri markkinaosuus, ettei yhtiö tarvitse minun tukeani. En myöskään ole aina ollut tyytyväinen Disney-kirjojen kerronnan laatuun.

Ylipäätään koko tämä prinsessateema rassaa minua. En oikein kestä perinteisten prinsessasatujen sanomaa, jossa prinsessa vain odottaa prinssin saapumista ja sitten syöksytään naimisiin ja eletään onnellisina elämä loppuun asti. 

Monesti prinsessan koko kohtalo riippuu prinssin saapumisesta. Ajatellaan vaikka Lumikkia, joka myrkkyomenaa nieltyään makaa lasiarkussa. Vain prinssin tosirakkauden suudelma voi hänet herättää henkiin. Kerta kaikkiaan! Kuka haluaa opettaa tyttärelleen tuollaista tähän maailman aikaan?

Myönnän kuitenkin, että itsekin olin lapsena ihan prinsessatyttö. Rakastin prinsessasatuja ja -pukuja ja unelmoin häistä ja omasta prinssistä. Kesti vaan aika kauan ennen kuin hän tuli elämääni, ja sinä aikana asenteeni ja ajatukseni olivat ehtineet tyystin muuttua.

Yritän olla sellainen kasvattaja, joka ei tuputa liikaa omia näkemyksiään, vaan antaa lapsen löytää omat kiinnostuksenkohteensa, ja yrittää arvostaa lapsen valintoja, vaikkei olisi niistä ihan samaa mieltä. Jos lapsi siis haluaa prinsessasatuja, niin olkoon sitten niin.

Kun olin jonkin aikaa lukenut pitkästymistäni peitellen Disneyn prinsessakertomuksia ja satukokoelmien perinteisiä prinsessasatuja, alkoi laadukkaiden äitiäkin miellyttävien prinsessakirjojen metsästys.

Joku suositteli Elina Hirvosen kirjoittamaa ja Mervi Lindmanin kuvittamaa Prinsessa Rämäpään talvitaikaa. Se tosiaan osoittautui äitiäkin puhuttelevaksi teokseksi.

Kirjan päähenkilö ja kertojahahmo on pikkuinen tyttö, joka elää parhaillaan omaa prinsessakauttaan. Hänen arkustaan löytyy kruunuja, sormuksia, kaulanauhoja, prinsessamekkoja ja siivet. Äiti odottelee häntä eteisessä pikkuveljeä pukien, koska tarkoitus on lähteä pulkkamäkeen.

Kun Rämäpää ilmestyy eteiseen prinsessamekossa, kruunussa, siivissä ja kaikissa koruissaan, äiti taitaa vähän suuttua. ”Kuka lähtee pulkkamäkeen prinsessamekossa?” hän pihisee. Tietysti helma juuttuu sitten haalarin vetoketjun väliin, ja tietysti valmiiksi puettu pikkuveli vääntää niskakakat.

Useimmat vanhemmat varmasti tunnistavat pukemisrumban kaoottisuuden ja piinaavuuden, joka koettelee meitä suomalaisia suurimman osan vuodesta. Mervi Lindmanin kuvitus tuo hyvin esiin äidin tunteet tilanteessa.

Sillä välin kun äiti selvittelee kakkasotkua vessassa, Rämäpään pitäisi pukeutua ulkovaatteisiin, mutta hän touhuileekin aivan muuta. Tästä tulee oma tyttäreni täydellisesti mieleen! ”Ei voi olla totta! Sinä et ole edes alkanut pukea!” äiti karjuu vessasta palattuaan. Kuinkahan monta sataa kertaa tämä on tapahtunut minulle itselleni.

Kirjan lopussa kaikki käy hyvin. Kaikki rauhoittuvat ja ovat iloisia ja pyytelevät anteeksi käytöstään. Pidän siitä, että pulkkamäkisuunnitelma skipataan. Jos uloslähtö todella on niin hermoja raastavan vaikeaa, että se saa ilmapiirin kodissa hyytäväksi, niin onko tuo velvollisuus ihan pakko suorittaa joka päivä? Varsinkaan kun pulkkamäki ei varsinaisesti edes tunnu kiinnostavan lapsia.

Itse en ole koskaan ollut sellainen suomalainen masokistiäiti, jonka mielestä ulkoilla täytyy joka päivä, säällä kuin säällä. Huonolla säällä lähden mieluummin esim. museoon, kirjastoon, sisäleikkipuistoon, kauppakeskukseen tai muualle, kunhan ei tarvitse värjötellä ulkona.

Prinsessa Rämäpään tarina on vast'ikään saanut jatkoa. Elokuussa ilmestyneessä Prinsessa Rämäpää ja vessasanat -kirjassa (Tammi 2019) prinsessa Rämäpää jännittää esikoulun alkua niin paljon, että ensimmäisenä eskaripäivänä suusta putkahtelee vain vessasanoja.

Voisin suositella vielä paria muutakin prinsessakirjaa, jotka sopivat niille, joita perinteiset prinsessasadut ahdistavat. Hannele Lampelan kirjoittama ja Ninka Reitun kuvittama Prinsessa Pikkiriikki murtaa kliseitä. Se kertoo oman elämänsä prinsessasta, joka päättää taikoa aikuiset Himpskattiin määräilemästä ja viettää koko päivän tuhmuroiden.

”Pikkiriikki on sen sortin prinsessa, ettei häntä ihan heti osaisi arvata prinsessaksi – hänen koipensa ovat laihaakin laihemmat ja tummat hiuksensa ovat aina vähän takussa, eikä mene päivääkään ettei hänen mekossaan ole muutamaa länttiä pinaattisoppaa (oli sitä sitten ollut ruokana tai ei).” 

”Nyt sinä taidat jo epäillä, ettei Pikkiriikki ole ihan mikä tahansa prinsessa, ja jos nyt totta puhutaan, ei Pikkiriikki ole prinsessa laisinkaan. Hänen isänsä ei ole kuningas, vaan autokauppias, eikä hänen äitinsä ole mikään kuningatar, vaan hän on pankissa töissä ja jakelee siellä rahaa ihmisille, jos ne osaavat oikein nätisti pyytää. Tämä on totuus, mutta sitä ei kannata mennä Pikkiriikille sanomaan. Hän on nimittäin sitä mieltä, että hän on prinsessa jos siltä tuntuu, ja asia on sitten sitä myöten selvä.” 

Kirja on jaettu kolmeen eri tarinaan. Tarinat ovat melko pitkiä, eikä kuvia ole aivan joka aukeamalla, joten kirja ei sovi aivan pienille. Kolmivuotiaani ei jaksanut kauhean hyvin seurata kertomuksia, vaikka nauttikin kuvista. Itseäni hiukan häiritsi kirjailijan tapa puhutella välillä lukijaa suoraan. Sellaisesta en yleensä pidä kirjoissa.

Prinsessa Pikkiriikki on löytänyt yleisönsä ja Pikkiriikin edesottamuksia on saatu seurata jo useissa muissakin teoksissa: Prinsessa Pikkiriikin talvi (Otava 2017), Prinsessa Pikkiriikin kootut tuhmuroinnit (Otava 2018) ja Prinsessa Pikkiriikin astetta paremmat iltasadut (Otava 2018).

Sarjan viimeisimmässä osassa Prinsessa Pikkiriikki ja huutava vääryys (Otava 2019) tuodaan esille ja aikuisten tietoon lapsen elämän huutavia vääryyksiä. Onhan se nyt kumma, ettei edes prinsessa säästy aikuisten hölmöiltä säännöiltä.

Niille, jotka haluavat kerta kaikkiaan haistattaa pitkät perinteisille prinsessoille, suosittelen Babette Colen kirjaa Prinsessa Hoksnokka rikkoo sääntöjä. Se on silkkaa parodiaa perinteisistä prinsessasaduista. Hoksnokka tuntuu kapinoivan Satuprinsessa-Akatemiassa kaikkia opetuksia vastaan. Lopulta hän saa lietsottua muutkin oppilaat kapinaan. ”- Mekin haluamme olla villejä ja vapaita, sanoivat Hoksnokan luokkatoverit. - Meitä ei huvita enää olla satuprinsessoja.”

Koska otin nämä vaihtoehtoista prinsessakuvaa tarjoavat teokset mukaan lukuohjelmaamme melko varhaisessa vaiheessa tyttäreni prinsessakautta, hän hyväksyi ne mukisematta ja nauttikin niistä.

Pääsin omien tunteideni kanssa sellaiseen kompromissiin, että niin kauan kuin tyttäreni ymmärtää, että prinsessoja voi olla minkälaisia tahansa ja ne voivat tehdä ihan mitä tahansa ja voivat ottaa kohtalon omiin käsiinsä, ei ole niin kamalan paha lukea välillä myös perinteisiä prinsessasatuja. 

Palatakseni vielä kirjoitukseni alkuun, arvatkaa, mitä sanoin seuraavan kerran, kun puhelinmyyjä soitti Prinsessa-lehdestä. ”Jaa, no, tytön syntymäpäiväkin tässä lähestyy, Voisin vaikka tilata.” (Sittemmin olen kylläkin lopettanut lehtitilauksen, koska en kestänyt sitä, että lehden mukana tuli aina jokin muovihärpäke, joka hajosi saman tien.)

Elina Hirvonen: Prinsessa Rämäpään talvitaika 
Kuvitus: Mervi Lindman
Kustantaja: Tammi 2017

Hannele Lampela: Prinsessa Pikkiriikki
Kuvitus: Ninka Reittu
Kustantaja: Otava 2016 

Babette Cole: Prinsessa Hoksnokka rikkoo sääntöjä
Englanninkielinen alkuteos: Princess Smartypants Breaks the Rules!
Suomennos: Raija Rintamäki
Kustantaja: Kustannus-Mäkelä Oy 2009

Simpukoita sukeltamassa

Voiko Suomen vesistöistä löytää simpukoita? Periaatteessa se kai on mahdollista, mutta koko pitkän elämäni aikana olen löytänyt Suomesta yhden ainoan kerran simpukan kuoren puolikkaan. Se on ainoa löytöni. Tämän kokemukseni vuoksi pidin Tiina Nopolan kirjoittamaa ja Mervi Lindmanin kuvittamaa kirjaa Siiri löytää simpukan hiukan epäuskottavana.

On kesän ensimmäinen hellepäivä. Siiri haluaa rannalle. Sinne lähdetäänkin isän ja äidin kanssa.

"Rannalla oli tungosta. Aurinkovoide tuoksui, ja jäätelökioskin edessä oli jono. Äiti asetteli pyyhkeen hiekalle, ja isä pystytti päivänvarjon. Siiri kasteli varpaitaan rantavedessä."

Rannalla ovat myös Siirin ystävät pikku-Otto, keski-Otto ja iso-Otto. Siiri kiinnostuu keski-Oton ja iso-Oton puuhista. Nämä sukeltelevat ja löytävät vedestä kaikenlaisia aarteita. Niistä hienoin on näkinkenkä. Sellaisen Siirikin haluaisi löytää. Yksi ongelma kuitenkin on. Siiri ei osaa sukeltaa. Vaikka hän harjoittelee kylpyammeessa ja uimahallissa, sukeltaminen ei luonnistu.

Kun Siiri on seuraavan kerran uimarannalla, keski-Otto ja iso-Otto löytävät taas hienonnäköisen simpukan. Poikien kinastellessa, kumpi näki simpukan ensin, se lentää ilmaan ja putoaa takaisin mereen.

Siiri haluaisi simpukan – oikein kovasti. Jos jotain todella haluaa, usein löytää keinon sen saamiseksi. Siiri oppii sukeltamaan. Tämä vielä on mahdollista, mutta sitten kertomus käy epäuskottavaksi. Siiri onnistuu nimittäin melko vaivattomasti löytämään simpukan. Ja mikä vielä epäuskottavampaa, simpukan sisältä löytyy helmi!

No, satuahan kertomus vain on. Se sopii tunnelmaltaan mainiosti kesälukemiseksi. Tyttäreni pitää kovasti Siiri-sarjasta. Hänen on kai helppo samaistua Siiriin, joka hänen itsensä tavoin elää perheen ainoana lapsena vanhempiensa kanssa. Mervi Lindmanin hauska ja värikäs kuvitus myös miellyttää häntä.

Sarja saa jatkoa syksyllä, jolloin ilmestyy sarjan 17. osa Siiri ja pikku-Oton kiipeli. Siinä ystävykset ovat kiipeilemässä seikkailupuistossa, kun pikku-Ottoon iskee kiipeilyseinällä korkeanpaikan kammo. Onnistuuko pikku-Otto voittamaan pelkonsa ja häpeäntunteensa?


Tiina Nopola: Siiri löytää simpukan
Kuvitus: Mervi Lindman
Kustantaja: Tammi 2015