Hämeenlinnan Jannesta tuli Jean Sibelius

Tänään on Jean Sibeliuksen päivä ja suomalaisen musiikin päivä. Sen kunniaksi esittelyssä on Tapani Baggen kirjoittama ja Salla Savolaisen kuvittama Hämeenlinnan Janne - Kuinka Jannesta tuli Jean Sibelius.

Hämeenlinnan Janneen tutustuin joitakin vuosia sitten VR:n junassa lastenvaunussa, kun olimme sattumalta matkalla juuri Hämeenlinnaan. Kirjassa on lukuisia tietoruutuja, joissa käsitellään myös Hämeenlinnan historiaa, joten tuohon tilanteeseen kirja sopi oivallisesti. 

Kaksivuotiastani en kylläkään silloin saanut kiinnostumaan kirjasta, mutta itse luin mielenkiinnolla sillä välin, kun kaksivuotias liukui leikkivaunun liukumäkeä alas uudestaan ja uudestaan.

Hämeenlinnan Janne VR:n lastenvaunun kirjahyllyssä

VR:n lastenvaununkirjahylly

Kirjassa kuvataan Sibeliuksen syntymää, lapsuutta ja nuoruutta Hämeenlinnassa. Kirja päättyy siihen, kun hän nuorena miehenä muuttaa opiskelemaan Helsinkiin. Helsinkiin muuttaessaan Sibelius otti käyttöön setänsä käyntikortit, joissa etunimi oli ranskalaisessa asussa Jean. Silloin Jannesta tuli Jean Sibelius.

Kirjan kertojahahmoksi on valittu itse Sibelius eli tarinaa kerrotaan minä-muodossa. Ratkaisu on varmaan hyvä ja tekee elämänkertatiedoista keveämmin luettavia. 

"Kaikessa soi musiikki. Kun äiti soitti pianoa, istuin hänen jaloissaan taffelipianon alla ja yhdistelin säveliä räsymaton raitoihin. Sininen oli yksi nuotti, valkoinen toinen.
   Tuoksut, sanat, maut, tunteet, värit, maisemat, sävelet, kosketukset. Kaikki oli minulle yhtä ja samaa musiikkia." 

Välillä kertojahahmo ilmiselvästi liioittelee, mahtailee, harrastaa itsekehua ja jopa puhuu suorastaan pötyä. Mietin lukiessani, että oliko Sibeliuksella itsellään oikeasti tapana puhua niin vai onko se vain kirjailijan keksintöä.

"Mummo epäili, että joskus vielä hukkaisin pään harteiltani.
   Niin ei käynyt, mutta kerran tuulenpyörre sieppasi minut ja palautti vasta viikon päästä hotelli Kämpin kabinettiin. Silloin olin kuitenkin jo aikuinen." 

Salla Savolaisen runsas ja mielenkiintoinen kuvitus tukee tarinaa. Kuvituksen pohjana on käytetty mm. Hämeenlinnan kaupungin historiaalisen museon kuva-arkiston kuvamateriaalia. Joitain jippojakin kuvituksesta löytyy. Nuoren ylioppilas Sibeliuksen opiskelija-asunnon seinällä esimerkiksi roikkuu taulu, jossa on Sibelius-monumentti, vaikka Sibeliuksen opiskelijapäivinä teosta ei tietenkään vielä ollut olemassa. 

Kirja sopii mielestäni parhaiten kouluikäisille. Kirja on tuhti tietopaketti, varsinkin jos tarinan lisäksi lukee myös kaikki tietoruudut, joita löytyy lähes jokaiselta aukeamalta. Kirjan lopusta löytyy lähdeluettelo.

Tyttäreni oli melkein viisi, kun luimme kirjan ensimmäisen kerran yhdessä ja hän piti siitä kovasti. En lukenut silloin tietoruutuja lainkaan. Aihe kiinnosti häntä erityisesti ehkä siksi, että olimme juuri käyneet Hämeenlinnassa Sibeliuksen syntymäkodissa, joka on nykyään museona. Hän innostui kovasti nähdessään kirjassa saman pianon, jonka oli nähnyt museossa.

SIbeliuksen syntymäkoti Hämeenlinnassa on nykyään museona

Museon sisäänkäynti

Kirja ilmestyi vuonna 2015, jolloin vietettiin Jean Sibeliuksen juhlavuotta. Hänen syntymästään tuli silloin kuluneeksi 150 vuotta. Samana vuonna ilmestyi peräti kaksi Sibeliuksesta kertovaa lastenkirjaa: Hämeenlinnan Janne sekä Katri Kirkkopellon Soiva metsä, jonka olen jo esitellyt blogissa aiemmin.

Itseeni historian ystävänä tämäntyyppiset kirjat vetoavat. On mukavaa, että lapsillekin suunnattuja elämäkertakirjoja julkaistaan.


Tapani Bagge: Hämeenlinnan Janne - Kuinka Jannesta tuli Jean Sibelius
Kuvitus: Salla Savolainen
Kustantaja: Tammi 2015
 

 

Hevosia kierrätyskirjoista Tikkumäen tallin innoittamana

Tämä postaus on osa Kirja + askartelu -sarjaa, jossa ensin

esitellään kirja ja sitten neuvotaan kirjaan liittyvä askartelu.

En ole koskaan ollut heppatyttö. Silti Tikkumäen talli (Otava 2011) kiinnostaa ja viihdyttää. Hevosaiheisessa kuvakirjassa on Reetta Niemelän teksti ja Salla Savolaisen helposti tunnistettava, veikeä kuvitus.

Kirjassa seurataan Tikkumäen tallin ponikerholaisia, varsinkin Iiristä, joka aloittaa uutena kerhossa ja pääsee ensimmäistä kertaa ponin selkään. Kerhossa lapset oppivat osallistumaan tallin askareisiin, hoitamaan poneja ja ratsastamaan niillä. Samalla syntyy ystävyyssuhteita poneihin ja muihin tallilaisiin.

Kun kaikki kerholaiset pysyvät ponin selässä, voidaan lähteä maastoon, esimerkiksi ratsastusretkelle jokirantaan.

Vuoden pimeimpään aikaan joulukuussa pidetään yötalli, jossa paistetaan räiskäleitä nuotiolla. Talvikarvansa ansiosta ponit pärjäävät ulkolaitumella talvipakkasillakin. Pääsiäisenä tehdään pääsiäisajelu ponin vetämissä kärryissä.

Hauskan tarinan lisäksi kirja on ladattu täyteen aiheeseen liittyvää informaatiota. Kirja on saanut Suomen ratsastajainliitto r.y.:n Asiantuntijat suosittelevat -merkin, joten faktat lienevät kohdillaan.

Kirja innoitti meitä hevosaskartelun äärelle. Tekniikaksi valikoitui tällä kertaa kollaasi. Materiaalina käytimme mm. kierrätyskirjaa.

Tarvitset:

• paperia
• kierrätyskirjan tai sanomalehden
• kyniä
• sakset
• liimaa

Luonnostele hevoshahmo kierrätyskirjan sivulle. Me otimme mallia Salla Savolaisen kuvituksesta.

Leikkaa hahmo irti. Voit leikata hevosen eri osia eri kohdista sivua, jolloin saat vaihtelua väritykseen.

Liimaa taustapaperille. Viimeistele piirtämällä.

Kollaasitöissä vain mielikuvitus on rajana. Revittely on sallittua!

Tikkumäen talli

Teksti: Reetta Niemelä

Kuvitus: Salla Savolainen

Kustantaja: Otava 2011

Naistenviikko kirjablogeissa

Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin Tuija emännöi tänäkin vuonna perinteistä naistenviikkohaastetta. Olen haasteessa mukana tällä postauksella. Tänään valitsin kirjan, jonka on kirjoittanut päivän nimipäiväsankari Reetta Niemelä. Kuvittaja Salla Savolainen vietti nimipäiväänsä eilen.

Muuttohaaveilua

Silloin tällöin haaveilen muuttamisesta. Kun raahaan painavia kauppakasseja bussipysäkiltä kotiin, mietin että voisi sitä kai asua lähempänä kauppaa.

Silloin tällöin tyttäreni haaveilee muuttamisesta. Hän haluaisi asua kerrostalossa — ihan niin kuin mummu ja vaarikin. Asunnon tulisi olla kuudennessa kerroksessa tai ainakin niin korkealla, että sinne pitäisi nousta hissillä.

Kerrostalossa lähes koko ikäni asuneena en erityisemmin innostu tyttäreni visiosta. Lapsen kanssa pientaloasuminen on vaan niin paljon kätevämpää. Mutta eihän mikään estä haaveilemasta. Kirjojen kautta voimme päästä muuttotunnelmiin.

Kuusivuotiaani suosikki muuttoaiheisista kirjoista on Salla Savolaisen Kuudennen kerroksen Maikki (WSOY 2002). Kirjasta löytyy kaikki tyttäreni kaipaamat elementit. Pieni Maikki on juuri muuttanut perheineen kerrostaloon, vieläpä kuudenteen kerrokseen, ja kirjassa ajetaan hissillä. Mahtavaa!

Maikin uusi kotitalo muistuttaa vähän lapsuuteni kotitaloa, ja sekin oli kolmosen ratikan reitillä. Päivittäisiä spåra-ajeluita joskus kaipaan, vaikka onhan metrokin kätevä ja nopeampi liikkumisväline.

Maikin on vähän vaikea sopeutua uuteen asuntoon.

"Illalla Maikki ei saa unta. Kuuluu kummallisia ääniä.
— Eeva, mikä kolahti hän kuiskaa.
— Se oli varmaan jonkun ovi, sanoo Eeva.
— Eeva, mikä kohisee?
— Joku veti vaan vessan.
— Eeva, mikä kopisee?
— Nuku jo, Eeva hermostuu. — Minä en saa unta, kun sinä koko ajan kyselet! Ne ovat ihan tavallisia kerrostalon ääniä!"

Seuraavana aamuna puistossa Eeva tapaa tytön, joka on hänen uudesta koulustaan ja vieläpä samalta luokalta. Hän innostuu niin, että jättää Maikin yksin. Yksinään vieraassa ympäristössä Maikkia alkaa pian pelottaa. 

Onneksi hän tapaa pojan uudesta kotitalostaan ja tulee pian esitellyksi myös pihan muille lapsille. Uudet ystävät taatusti helpottavat sopeutumista uuteen kotiin. Seuraavana iltana Maikki nukahtaakin ongelmitta.

Kirjalle on olemassa myös jatko-osa: Maikki ja kellarin kummitukset (WSOY 2011). Se oli meillä jatkuvasti lainassa kirjastosta, kunnes lopulta löysin sen divarista ja ostin omaan hyllyyn.

Oma suosikkini muuttoaiheisista kirjoista on peräisin omasta lapsuudestani. Se on Lea Himbergin kirjoittama ja Tuula Tyrkön kuvittama Tommi saa uuden naapurin (Gummerus 1980).

Päähenkilö Tommi on leikki-ikäinen poika, joka asuu kerrostalossa. Hän ei itse muuta kirjassa, vaan hänen naapuriinsa muutetaan. Asunto on ollut pitkään tyhjillään, ja kun eräänä päivänä pihaan ajaa muuttoauto, Tommin mielikuvitus lähtee liikkeelle.

Kuka uusi naapuri mahtaa olla? Tätä arvuutellaan yhdessä pihan muiden lasten kanssa. Olisiko hän poliisi vai laulaja vai kenties merikapteeni? Lopulta jännitys käy sietämättömäksi ja Tommi lähtee ottamaan asiasta selvää.


Salla Savolainen (teksti ja kuvat): Kuudennen kerroksen Maikki
Kustantaja: WSOY 2002

Lea Himberg: Tommi saa uuden naapurin
Kuvitus: Tuula Tyrkkö
Kustantaja: Gummerus 1980

Naistenviikko kirjablogeissa

Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin Tuija emännöi tänäkin vuonna perinteistä naistenviikkohaastetta. Olen haasteessa mukana tällä postauksella. Tänään valitsin kirjan, jonka on kirjoittanut ja kuvittanut päivän nimipäiväsankari Salla Savolainen.

Majakan Tahvo ja Bella

Tammen Tammenterho-sarjassa on julkaistu kolme Tapani Baggen kirjoittamaa ja Salla Savolaisen kuvittamaa kirjaa kahdesta ystävyksestä nimeltään Tahvo ja Bella. Tahvo on huimapäinen kissa ja Bella mukavuudenhaluinen koira. Niiden seikkailut ovat sopivan jännittäviä vähän pienemmillekin lukijoille.

Tahvo ja Bella pyörremyrskyssä

Tahvo ja Bella pyörremyrskyssä aloitti koko Tammenterho-sarjan vuonna 2009. Tammenterho on kotimainen lapsille suunnattu kuvakirjasarja, jonka tekijöinä on maamme parhaimpia lastenkirjailijoita ja kuvittajia.

Kirjassa Tahvo ja Bella lähtevät souturetkelle, mutta joutuvat pyörremyrskyn kouriin. Pyörre erottaa ystävykset toisistaan. 

Kun Tahvo myrskyn jälkeen etsiskelee Bellaa, se huomaa horisontissa majakan. Majakassa asuu kalastaja nimeltään Selma. Hän käyttää aikansa kalastamiseen ja sammakkokuoron johtamiseen, sillä majakka toimii nykyisin automaattisesti.

Majakalta Bella löytyy. Pyörremyrsky heitti sen suoraan Selman syliin. Selma kutsuu ystävykset iltapalalle ja levittää niille täkin kamiinan eteen. Sille tielle ystävykset sitten jäävät, sillä seuraavissa kirjoissa ne asuvat majakalla Selman kanssa.

Tahvo ja Bella hernerokkasumussa

Kirjassa Tahvo ja Bella hernerokkasumussa majakka peittyy niin paksuun sumuun, että Selma kutsuu sitä hernerokkasumuksi. Tahvoa kiinnostaa, miltä hernerokkasumu maistuu, mutta sumu pakenee pyydystysyrityksiä. Sen sijaan Tahvo löytää pingviinin, joka on eksynyt kauas Etelämantereelta. Tahvo ja Bella varustavat pingviinin takaisn kotimatkalle. Kompassi seuranaan se ei ehkä enää eksy yhtä pahasti.

Tahvo ja Bella lumipyryssä

Suosikkimme on Tahvo ja Bella lumipyryssä. Siinä meri on jäätynyt ja Tahvo päättää lähteä luistelemaan. Bella tyytyy vain katselemaan. Myöhemmin majakassa Bella aivastaa ja Tahvo vakuuttuu siitä, että Bella on sairas. Yskänlääkettä ei löydy mistään, joten Tahvo päättää luistella kaupunkiin lääkettä hakemaan. 

Sää on muuttunut huonommaksi. Lunta tupruttaa melkoisesti ja on vaikea pitää oikea suunta pyryssä, kun joutuu väistelemään kareja ja saaria. Sitten jääkin pettää alta, ja Tahvo syöksyy kylmään kylpyyn. Tilanne on vaarallinen, mutta onneksi apu on lähellä.

Pulahduksesta huolimatta Tahvo jatkaa matkaa ja pääsee apteekkiin. Mutta kukahan sitä yskänlääkettä loppujen lopuksi tarvitsee? Ei ainakaan Bella.


Tapani Bagge: Tahvo ja Bella pyörremyrskyssä
Kuvitus: Salla Savolainen
Kustantaja: Tammi 2009

Tapani Bagge: Tahvo ja Bella hernerokkasumussa
Kuvitus: Salla Savolainen
Kustantaja: Tammi 2010

Tapani Bagge: Tahvo ja Bella lumipyryssä
Kuvitus: Salla Savolainen
Kustantaja: Tammi 2012


Pieni Helmet-lukuhaaste 2020
Kaikki tässä mainitut kirjat sopivat kohtaan 13 "kirjassa ollaan saarella".
Merkitsen kirjan Tahvo ja Bella hernerokkasumussa listallemme kohtaan 6 "kirjassa eksytään".

Juttuja oikeista kummituksista

Pimeinä syysiltoina pyhäinpäivänkin lähestyessä ajatukset kääntyvät kummituksiin ja kummitusjuttuihin. Tyttäreni rakastaa kummitustarinoita.

Tyttäreni askartelema kummitus

Eräänä iltana tyttäreni sanoi haluavansa kuulla oikeita kummitusjuttuja. Pääni löi tyhjää, joten piti turvautua kirjallisuuteen. Tyttäreni mielestä kummituksia asuu varsinkin autiotaloissa, linnoissa, kartanoissa, oopperoissa ja teattereissa. Päättelin, että oikea paikka etsiä kummitustarinoita voisi olla Suomen lasten linnakirja.

Raili Mikkasen kirjoittamassa ja Laura Valojärven kuvittamassa teoksessa esitellään Suomen linnojen, linnakartanoiden ja linnoitusten historiaa. Koska kyseessä on tietokirja, teos on periaatteessa varsin faktapohjainen, mutta historiaa on elävöitetty lapsia varten kerronnallisilla elementeillä. Muutama kummitusjuttukin kirjasta löytyy. 

Hetken jouduin tosin pohtimaan, että onko järkevää lietsoa tyttäreni pelkoa linnoja kohtaan. Mielessäni oli matka, jonka teimme Hämeen linnaan, kun hän oli kolmivuotias. Hän ei uskaltanut tulla linnassa eteistä pidemmälle, koska oli varma että siellä kummittelee.

Hämeen linnan kummituksista ei Suomen lasten linnakirjasta löytynyt tietoa, mutta Raaseporin linnassa kummittelee äiti ja hänen pieni poikansa. Kuutamoöinä linnasta voi kuulla leikkivän pojan naurua. Aaveet ovat Raaseporin entisen linnanhaltijan Lauri Akselinpoika Tottin vaimo ja poika. He olivat purjehtimassa Tanskasta Raaseporiin Lauria jo kovasti ikävöiden, kun nousi raju myrsky. Matkaa ei enää olisi ollut pitkälti, mutta laiva haaksirikkoutui ja kaikki laivassaolijat hukkuivat. Äiti ja poika eivät ehtineet perille linnaan tässä elämässä, mutta aaveina he vaeltavat linnan käytäviä. 

Raaseporin linna

Louhisaaren kartanolinnaan liittyy monia kummitustarinoita. Muistan kuulleni niitä Louhisaaressa vieraillessani, ja Suomen lasten linnakirjasta pystyin palauttamaan ne mieleeni. 

Kartanolinnan rakennuttaja Herman Fleming oli niin häijy mies, että palveluskunta kutsui häntä Piruksi. Hän ei ole saanut rauhaa haudassaan, vaan hänen kerrotaan vaeltavan salakäytävää pitkin kirkon alla sijaitsevasta haudastaan Louhisaareen. Kartanolinnassa kuuluu kummallisia ääniä tyhjistä huoneista. Ikkunat aukeavat itsestään ja pysähtynyt kaappikello alkaa yhtäkkiä lyödä. Herman itsekö linnassa melskaa vai hänen vaimo-rukkansa, jota hän kohteli kaltoin? Eräässä linnan huoneessa on katonrajassa komero, jonne Hermanin väitetään teljenneen vaimonsa aina muualle matkustaessaan. Hyytävää!

Louhisaaren kartanolinna

Linnojen lisäksi teatterit ja oopperat ovat kummituksille mieluisia asumuksia. Muistan kuulleeni, että Vanhassa oopperassa eli Aleksanterin teatterissa kummittelee. Kaivoin kirjahyllystäni esiin Helsingin kaupunginmuseon julkaiseman vihkon Kummitusjuttu - Tarinoita lohikäärmeistä, kummituksista ja muista taruolennoista. Sieltä tarina oopperan kummituksestakin löytyy. Aleksanterin teatterin rakentamiseen käytettiin tiiliä ahvenanmaalaisen Bomarsundin linnoituksen raunioista. Väitetään, että teatterin kummitus olisi tullut taloon tiilien mukana ja olisi kenties linnoituksen pommituksessa kuollut upseeri.

Vihkosessa on muitakin helsinkiläisille varmasti tuttuja kummitusjuttuja, kuten tarina Kruununhaan Harmaasta Rouvasta, joka kummittelee Ruotsalaisen klubin talossa tai tarina Ruiskumestarin talossa tapahtuneesta kummittelusta, joka alkoi kun ruiskumestari Wickholm-vainaan istuinkivi siirrettiin pihalta hänen haudalleen. Vasta kun kivi palautettiin takaisin pihalle, kummittelu loppui. 

Kummitus-aiheisia kertomuksia - vaikkakin vain keksittyjä - löytyy toki kuvakirjoistakin. Tyttäreni kolme lempparia ovat tällä hetkellä Tiina Nopolan kirjoittama ja Mervi Lindmanin kuvittama Siiri ja kauhea kummitus (Tammi 2010), Salla Savolaisen kirjoittama ja kuvittama Maikki ja kellarin kummitukset (WSOY 2011) sekä Gösta Knutssonin kirjoittama ja Harald Sonessonin kuvittama Pekka Töpöhäntä ja kummitus (Lasten Parhaat Kirjat 2001). Nämä ovat kaikki sopivan jännittäviä tarinoita, jotka eivät vie yöunia.
 

Mikkanen, Raili: Suomen lasten linnakirja
Kuvat: Laura Valojärvi
Kustantaja: Minerva Kustannus Oy 2017

Kummitusjuttu. Tarinoita lohikäärmeistä, kummituksista ja muista taruolennoista.
Koonnut: Marja-Liisa Tuomi ja Anna Finnilä
Kuvat: Lidia Mikhel
Kustantaja: Helsingin kaupunginmuseo 1996

Runoja suvessa

"Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesäyön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu."

(Nocturne, Eino Leino 1903)

Tänään on Eino Leinon, runon ja suven päivä. Miten ihania mielleyhtymiä siitä minulle herääkään! On kuitenkin ollut hankala keksiä, miten markkinoisin tätä päivää tyttärelleni S:lle, joka ei ole koskaan innostunut runoista. Olen etsinyt pitkään kirjaa, joka voisi saada hänet kiinnostumaan runoteemasta. Ja löytyihän sellainen.

S on jostain syystä tällä hetkellä kovasti innoissaan Heinähatusta ja Vilttitossusta. Sinikka ja Tiina Nopolan tuotantoon kuuluu myös teos nimeltään Heinähattu ja Vilttitossu runoilijoina. Nappasin sen meille mukaan kesälomamatkan piristykseksi.

Lähes välittömästi kirja innoittikin S:ää miettimään omaa runoa. Vaikka hän nopeasti päätyikin siihen, että sepittää sittenkin mieluummin sadun kuin runon, oli mahtavaa, että kirjan ansiosta pääsimme ensimmäistä kertaa todella keskustelemaan runoudesta.

Kirjan alkupuoli soveltuu melkeinpä oppitunniksi siitä, mitä runo on.

"– Mikä on runo? Vilttitossu kysyi.
   Heinähattu katsoi Vilttitossua säälivästi. Se ei tiedä mitään, Heinähattu ajatteli.
    – Runo... siinä on usein jokin kielikuva, äiti selitti. – Esimerkiksi: kuu peilasi itseään järven pinnassa.
    – Kuu peilasi? Vilttitossu ihmetteli. – Mistä se peilin sai?
    – Katsos, Vilttitossu, runossa kuukin voi peilata, äiti kertoi. – Runossa voi vaikka sisilisko tanssia ja hevonen puhua ja lammas laulaa. Runossa kaikki on mahdollista."

"– Ei se ole valmis vielä pitkään aikaan, Heinähattu totesi. – Siihen tulee loppusointu.
    – Mikä se on? Vilttitossu kysyi.
    – Se on riimi, äiti selitti. – Niin kuin 'piiri pieni pyörii, lapset siinä hyörii'. Tai 'oli kerran ukko, jolla oli kukko'."

Hanna-äiti on lukenut lehdestä runokilpailusta. Hänestä se on loistava mahdollisuus Heinähatulle ja Vilttitossulle paneutua johonkin kehittävään harrastukseen sen sijaan, että nahistelevat keskenään.

Heinähattu innostuu ajatuksesta ja paneutuu runoonsa ajatuksella. Vilttitossu huitaisee pienen runon ja jatkaa sitten muita puuhiaan.

Kun saapuu tieto, että Heinähatun runo on voittanut, Vilttitossu on kateellinen ja ihmeissään. Miten niin tylsä runo voi voittaa? Ei lainkaan kakka-pieru-huumoria. Runoa täytyy vähän parannella, ennen kuin kuuluisa runoilija Mielikki Arhippainen lukee sen kaikelle kansalle palkintojuhlassa.

Vilttitossun puuttuminen asiaan aiheuttaa pahaa mieltä ja sekaannusta. Ehkäpä kaikki saadaan vielä korjattua Mielikki Arhippaisen ystävällisellä avustuksella.


Sinikka & Tiina Nopola: Heinähattu ja Vilttitossu runoilijoina
Kuvitus: Salla Savolainen
Kustantaja: Tammi 2015

Helsinki on täynnä designia

Tänään on Helsinki-päivä. Jo 60 vuotta helsinkiläiset ovat juhlistaneet kotikaupunkiaan kesäkuun 12. päivänä monenlaisin tapahtumin. Päivä kuuluu kaikille helsinkiläisille, olipa sitten syntyperäinen tai muualta muuttanut. 

Itselleni päivä on aina ollut tärkeä. Voin silloin erityisesti tuntea kotiseuturakkautta ja ylpeyttä juuristani. Olen viidennen polven helsinkiläinen niin isäni kuin äitinikin puolelta.

Helsingistä voi löytää valtavasti erilaisia puolia. Tämän päivän kirjassa tarkastellaan Helsinkiä designin ja muotoilun näkökulmasta. Hurraa Helsinki! Ikioma kaupunki on Karo Hämäläisen kirjoittama ja Salla Savolaisen kuvittama ylistyslaulu arjen muotoilulle.

Kirja kertoo perheestä, jonka mehukannu (Anja Juurikkalan Arabialle suunnittelema Heluna) menee pirstaleiksi aamupalapöydässä. Perhe suuntaa kirpputorille etsimään uutta kannua, mutta harhautuu matkan varrella mm. kasvitieteelliseen puutarhaan, Aleksis Kiven patsaalle, designkauppaan ja Ekbergin kahvilaan. Matkalla kaupungin halki perhe näkee kaupunkikuvassa monenlaisia esimerkkejä niin nykyajan kuin entisajan suunnittelusta.

Lopulta päästään Hietalahden torille kirpputoripöytiä kiertämään. Löytyy sieltä uusi kannukin.

"Torilla oli paljon vanhoja esineitä.
Oli kauniita...
...ja rumia.
Miksi tämä on kauniimpi kuin tuo?
Tämäpäs!
Rumempi.
Tuopas!
Makuasioista ei voi kiistellä!
Niistähän sitä voikin.
Jokaisella on oma näkemys siitä, mikä on kaunista."

Tämä on niitä lastenkirjoja, joihin äiti on hulluna, mutta tytär ei niinkään tykkää. Lapselle kirja on suoraan sanoen haastava. Varsinainen kertomus uutta kannua etsivästä perheestä on heppoinen eikä kovin selkeästi kirjoitettu. Sivut on ripoteltu täyteen infolaatikoita, jotka tarjoavat nippelitietoa matkan varrella näkyvistä esineistä, rakennuksista, niiden suunnittelijoista jne. 

Kirjaa on vaikea lukea niin, että lukisi infolaatikoita varsinaisen tarinan lomassa. Niitä on niin paljon, että ne katkovat juonta liiaksi. Välissä on aukeamia, joilla on pelkkiä infolaatikoita. Infolaatikoiden sisältö ei edes kiinnostanut viisivuotiastani.

Tulin siihen tulokseen, että kirja on hyvä tietokirja ja hakuteos vähän vanhemmille lapsille. Kertomuskirjana se ei oikein toimi. Salla Savolaisen kuvitus on ansiokas ja tarjoaa paljon tutkittavaa sellaiselle lapselle, joka jaksaa havainnoida kuvien yksityiskohtia.

Kirja tehtiin juhlistamaan Helsingin designpääkaupunkivuotta vuonna 2012. Samana vuonna tuli kuluneeksi 200 vuotta siitä, kun Helsingistä tuli Suomen pääkaupunki. 


Karo Hämäläinen: Hurraa Helsinki! Ikioma kaupunki
Kuvitus: Salla Savolainen
Kustantaja: Tammi 2012
3. painos

 

Aprillia, aprillia

Aprillia, aprillia, 

syö silliä, 

juo kuravettä päälle!

Tänään on aprillipäivä – päivä jolloin kaikkea ei kannata uskoa. En kuitenkaan ajatellut jekuttaa teitä tänään. Sen sijaan esittelen aprillipäiväaiheisen kirjan.

Riina Katajavuoren kirjoittama Pentin aprillipäivä kertoo lähiössä asuvasta Pentistä. Pihalta löytyy aina leikkikavereita, mitä nyt F-talon isojen poikien kanssa joudutaan silloin tällöin ruusunmarjasotasille. 

Keväällä lähimetsässä suoritetaan puiden harvennusta ja kaadettujen puiden runkojen päällä on hauska leikkiä monenlaisia leikkejä. Mutta kuten vanha sanonta kuuluu: itku pitkästä ilosta. Pentin jalka jää putoavan puunrungon alle ja murtuu. 

"- Pentti jäi puun alle, Pentti jäi puun alle, karjuvat Toni ja Taukka hengästyneinä ja hädissään, kun ovat päässeet E-talon pihaan. Äiti tulee ikkunaan ja sanoo, ettei tuo ole yhtään hauskaa.

- Ei niin, kun Pentin jalka on poikki! Toni ja Taukka melkein itkevät.

- Aprillipäivä, Äiti selittää ymmärtäväisesti talonmiehen rouvalle, joka tamppaa pihalla mattoa.

- Ei kun ihan oikeasti, Toni huutaa, ja Äiti kalpenee." 

Pentti toimitetaan ambulanssilla sairaalaan, jossa jalka kipsataan. Pentti joutuu jäämään sairaalaan pitkäksi aikaa. Suru on suuri, kun hän tajuaa, että syntymäpäiväjuhlatkin jäävät nyt pitämättä. Onneksi sairaalassakin voi juhlia. Lahjaksi Pentti saa jotain, mikä karkottaa tylsyyden pedissä makaamisesta.

Kirjan nimestä ajattelin, että kertomus kuvaisi vain yhtä päivää, mutta näin ei ole. Pentin elämää kuvaillaan laajasti. Kerrotaan maalla asuvasta Mummustakin, joka kutsuu Penttiä itsepintaisesti Pempiksi. Hän tapaa keitellä puuroa, joka on syötävä loppuun, vaikkei jaksaisi, koska Jumalan viljalla ei saa leikkiä (tulee oma vaarini mieleen!).

Tapaturma sattuu tapahtumaan aprillipäivänä, mutta aprillipäivä ei ole kirjassa keskiössä. Se mainitaan vain sivumennen äidin lausahduksessa. Kirja kuvaa ansiokkaasti lähiöelämää lapsen näkökulmasta. 

Kuvitus on taattua Salla Savolaista. Hänen tyylinsä on helposti tunnistettavaa ja ilmeikästä.

Riina Katajavuori: Pentin aprillipäivä
Kuvitus: Salla Savolainen
Kustantaja: Tammi 2002

Kirpputoritunnelmissa

Blogissa ollaan tänään kirpputoritunnelmissa. Minulla on nimittäin taas kirpputoriaika. Vähintään kahdesti vuodessa rahtaan kassikaupalla tavaraa Vekarakirppikselle Helsingin Kumpulaan. Huomenna kirppikselle lähtee kahdeksi viikoksi myyntiin iso lasti vaatteita ja vino pino lastenkirjoja.

Tällä kertaa oli yllättävän vaikeaa löytää kirjoja, joista olisin valmis luopumaan. Silloin tällöin kirjoja on kuitenkin ihan pakko karsia, koska emme voi asua kirjastossa. Tai no, itse asiassa minulle ei tuottaisi ongelmia asua kirjastossa, mutta mieheni ei taatusti pitäisi siitä.

Lopulta sain valittua 45 kirjaa myyntiin. Lohdutan aina itseäni ajattelemalla, että eiväthän ne kaikki kuitenkaan mene kaupaksi. Mutta tietysti juuri ne parhaimmat kirjat, joista en ihan raskisi luopua, ostetaan. Ongelmana on, että luultavasti ostan kirpputorilta taas uusia kirjoja. 

Kirpparilta on peräisin myös se kirja, jonka ajattelin tänään esitellä. Kirpputorikoira Napo on Salla Savolaisen kirjoittama ja kuvittama kirpputoriaiheinen lastenkirja.

Kirjan kertoja on pieni tyttö, jonka äiti on hulluna kirpputoreihin. Hän käy kirpputorilla joka viikko ja tekee (omasta mielestään) mahtavia löytöjä. Omat ja tyttären vaatteet ovat peräisin kirppikseltä. Asia ei ilmeisesti ole ollut kertojahahmolle mikään ongelma, ennen kuin muut lapset alkavat pilkata häntä kirpputorivaatteista.

Seuraavana kirpparipäivänä tyttö lähtee mukaan etsimään itselleen parempia vaatteita. Hän törmää samaan ongelmaan, joka koettelee itseäni aina kirppiksellä: mikään kivannäköinen vaate ei ole sopivan kokoinen. Mutta kappas, äidin päälle kaikki sopii kuin nakutettu.

Kertoja alkaa näyttää jo aika turhautuneelta koko kirpputoritouhuun, mutta sitten löytyy jotain, mikä pelastaa päivän. Vanha, kauhtunut ja vatsastaan ratkennut pehmokoira nimeltään Napo etsii uutta kotia. Äiti, joka yleensä onnistuu näkemään vanhoissa rojuissa hyvää, ei ihastu ollenkaan Napoon. Rahatkin ovat jo lopussa. Onneksi kiltti myyjä antaa koiran kaupanpäällisiksi.

Pesussa Napo-parka ratkeaa saumoistaan, mutta äiti kätevänä tuunaajana surauttaa koiran hetkessä taas kasaan.

Uusia vaatteita kertoja ei onnistunut kippikseltä saamaan, mutta saipahan uuden rakkaan ystävän. Äidin kanssa päästään sopuun siitä, että tästä lähtien tytölle ostetaan ihan tavallisia vaatteita tavallisesta kaupasta. 

En ole ihan varma siitä, onko johtopäätös järkevä. Varmaan on hyvä muistuttaa vanhempia siitä, että äärimmäisyyksiin ei pitäisi mennä, eikä lapsi saisi kärsiä vanhemman hurahtamisesta tiettyyn asiaan – tässä tapauksessa kirpputoreihin. Mutta kirpputoriltakin voi löytää paljon hyviä vaatteita.

Ostin lähes kaikki vauvanvaatteet kirpparilta, mutta sen jälkeen kirpputorilta ostettujen vaatteiden osuus vaatekaapissamme on vuosi vuodelta pienentynyt. Osin se johtuu varmaan siitä, että minulla ei ole enää yhtä paljon aikaa kierrellä kirppiksiä. 

Osin se liittyy siihen, että leikki-ikäisen vaatteet ovat paljon suuremmalla kulutuksella kuin vauvanvaatteet. Hyväkuntoisia leikki-ikäisten vaatteita on vaikeampi löytää kuin vauvanvaatteita.

Nykyisin poimin kirpputorilta lähinnä rusinat pullasta eli ostan juhlavaatteita, vaatteita, joita ei saa muualta Suomesta, merkkivaatteita, jotka olisivat liian kalliita uutena ja kirjoja. Lastenkirjoja tarttuu mukaan aina!

Pehmolelut eivät oman kokemukseni mukaan mene kirpputorilla kaupaksi. Siksi kai kirjassakin myyjä oli valmis antamaan pehmokoiran ilmaiseksi. Ajatus kirpputorilta ostetusta pehmolelusta inhottaa vähän itseäni. Olen takuulla joskus vannnut, etten koskaan osta käytettyä pehmolelua. Vähän hämmästyneenä huomaan, että olen pyörtänyt päätökseni aika monta kertaa.

Meiltä löytyy viisi kirpparilta ostettua pehmolelua. Kaikki ne ovat kirjojen hahmoja: Babar, Barbapapa, Koiramäen Martta, Paddington ja Peppi Pitkätossu. Vähän nuorempana Babar oli tyttäreni rakkain pehmolelu – se, joka otettiin mukaan kaikille reissuille ja matkoille. Babar pääsi myös osallistumaan pehmolelujen yöhön, joka järjestettiin kirjastossamme viime vuonna.


Salla Savolainen (teksti ja kuvat): Kirpputorikoira Napo
Kustantaja: Oy Satusiivet - Sagovingar Ab / Lasten Parhaat Kirjat 2000


VINKKI

Toinen kirpputoriaiheinen kirja on Eppu Nuotion kirjoittama ja Aino Louhen kuvittama Tämä vai tuo -sarjassa ilmestynyt Toripäivä (Bazar 2017). Siinä Fiinu ja äiti myyvät tavaroitaan kesäisellä kirpputorilla ja tekevät löytöjä muiden myyjien pöydistä.

Kirpputorilla piipahdetaan myös mm. Paola ja Pirjo Suhosen kirjassa Kevätretki kaupungilla (Tammi 2016) ja Sanna Pelliccionin kirjassa Onni-poika tahtoo kaiken (Minerva 2013). Sanna Pelliccionin kirjassa Onni-pojan kierrätyskirja (Minerva 2008) järjestetään pihakirpputori.


 

Voiko talvella keinua

Voiko talvella keinua? Kysymys heräsi mieleeni tutustuttuani kirjastossa Riina Katajavuoren ja Salla Savolaisen kirjaan Pulmu keinuu. 

Esitin kysymyksen tyttärelleni. "Ei", hän vastasi. "Talvella ei voi keinua."

"Miksei?" ihmettelin.

"No, koska jos keinussa on jäätä, voi liukastua ja pudota keinusta", tyttäreni selitti. Niin oli tarhassa opetettu.

Muistan omasta lapsuudestani, että puistoista irrotettiin ja vietiin keinut pois talveksi. Talvella ei voinut keinua. Siksi olin hämmästynyt lukiessani Pulmu keinuu -kirjaa.

On talvi ja on satanut paljon lunta. Keinut pihalla ovat ihan lumen peitossa. Pikkuinen Pulmu-tyttö lähtee keinumaan. Hän harjaa lumen pois keinusta ja kiipeää kyytiin. Ennen Pulmu keinui vauvakeinussa, mutta nyt hän uskaltautuu jo rengaskeinuun. Isä ei estele. Hän vaan syöttää lintuja iloisesti hymyillen. Niinhän siinä sitten käy, kuten epäilinkin: Pulmu putoaa!

"Ei haittaa, jos putoaa. Lumi on pehmeää. Hangesta pääsee ylös, kun huitoo ja ponnistaa."

Pulmu retkottaa kinoksessa kädet ja jalat levällään ja naama naurussa. Alan jo epäillä, että talvella voi sittenkin keinua. Minua ja tytärtäni on huijattu. Pulmu ainakin keinuu niin kauan, että isää rupeaa jo paleltamaan.

Mekin löysimme siten paikan, jossa voi keinua talvella

Pulmu keinuu on pahvisivuinen taaperokirja. Se sopii pienelle lukijalle, sillä selkeät kuvat näyttävät juuri oleellisen ja teksti on lyhyt. Joka aukeamalla on vain pari lausetta.

Pohdimme tyttäreni kanssa, mikä eläin Pulmu oikein on. Ei hän aivan ihmiseltäkään näytä. Tyttäreni arveli hänen olevan koira. Minä en ole varma. Jokainen saanee päättää itse.


Riina Katajavuori: Pulmu keinuu
Kuvitus: Salla Savolainen
Kustantaja: Schilds & Söderströms 2015