Liput liehuvat saloissa tänään Tove Janssonin kunniaksi. Tove Janssonin ja suomalaisen taiteen päivää juhlitaan tänä vuonna ensimmäistä kertaa Toven syntymäpäivänä.
Sopivasti löysin äskettäin tutkielman, jonka kirjoitin Tove Janssonista koulussa kauan sitten. Sitä referoiden on tänään tiedossa asiaa Tove Janssonista.
 |
| Kuva: © Moomin Characters™ |
Taiteilijakodin kasvatti
Kerran lapsena raitiovaunussa Tove päätti, että hänestä tulee taiteilija. Taiteilijakodin kasvatille se oli kai luonteva päätös. Toven isä oli kuvanveistäjä Viktor Jansson ja äiti piirtäjä ja kuvittaja Signe Hammersten-Jansson, jonka kätten jälkeä olivat mm. klassiset leijonapostimerkit.
Tovella oli kaksi pikku veljeä, Per Olov ja Lars, joista myös tuli molemmista taiteilijoita.
Toven äiti oli salliva ja hauska, ihmeellinen tarinankertoja ja loistava lohduttaja – aivan kuin muumimamma. Muistelmateoksessaan Kuvanveistäjän tytär (Schildts 1968, suom. WSOY 1969) Tove kuvaa äitinsä kanssa vietettyjä satuhetkiä:
"Kun valkea palaa, me vedämme ison tuolin esille. Ateljeen valot sammutetaan ja me istumme valkean edessä ja äiti sanoo: 'Oli kerran pieni tyttö, joka oli niin tavattoman kaunis, ja hänen äitinsä piti hänestä niin tavattomasti...' Lempeä, verkkainen ääni lämpimässä pimeydessä, ja minä tuijotan tuleen eikä mikään ole vaarallista. Kaikki muu on ulkona eikä pääse sisään."
Toven isä puolestaan oli kuin muumipappa. Hän rakasti kaikkea hurjaa ja vaarallista. Aina kun annettiin palohälytys, isä, Faffan, herätti koko perheen.
Toven lapsuudessa saaressa Helsingin edustalla tapahtui ammusvaraston räjähdys. Faffan veti Tovea kelkassa katsomaan tapahtunutta. Ihmiset juoksentelivat ympäriinsä kovasti huudellen. Talviöinen taivas kumotti punaisena. Jäällä lojui mustia ja teräviä kranaatin kappaleita. Tove nosti yhden syliinsä, ja se oli yhä lämmin!
Kesäisin Faffan jumaloi myrskyjä ja ukonilmoja. Aina kun tuli ankara sää, hän vei perheensä merelle. He purjehtivat villeihin ja autioihin saariin, joissa olisi hyvin voinut kuvitella asuvan vaikkapa vaarallisia hattivatteja. He yöpyivät purjeesta tehdyssä teltassa ukonilmoilla, jotka olivat mahtavampia ja pelottavampia kuin koskaan myöhemmin.
Joskus kun vesi alkoi nousta ja kaikki ennakoi rajuilmaa, Faffan ilostui ja sanoi: "Pelkäänpä pahinta."
Janssoneilla oli kesäpaikka Pellingin saarella Porvoon edustalla. Saaren kesytön luonto ja sankka metsä vetosivat lasten mielikuvitukseen.
Tove on kuvaillut Pellingin seikkailujaan esseessään Verraton Tarzan, joka sisältyy kokoelmaan Lapsuuden rajamaat (1990):
"Maailma jonka olimme luoneet, oli ylimielinen, se uhmasi kaikkea. Me soudimme kauas kovassa tuulessa, menimme luolaan, missä kummitteli, jos uskalsi huutaa oman nimensä hämärässä... Me rullasimme valtavia kiviä vainoojiemme päälle, suoraan venesillan alla olevaan syvyyteen. Meidän nuolemme, meidän keihäämme osuivat harhaan harvoin, meistä tuli vahvoja, ruskeita ja pelottomia."
Kaikkein parasta oli kuitenkin Tarzan-leikki. Siitä Tove on sanonut samassa kokoelmassa seuraavasti:
"Luulen, että Tarzan oli tärkein siksi, että hän lahjoitti minulle oman aarniometsän ja ensimmäisen kerran juovuttavan tunteen uskaltamisesta, vahvempana olemisesta kuin olin tiennytkään."
Koulua ja opintoja
Tove ei pitänyt koulusta. Koulutunnit hiljaa sisällä luokassa olivat hänelle vapauden menettämistä. Tove oli hyvä ainoastaan aineiden kirjoittamisessa ja niitä luettiinkin usein ääneen.
Viisitoistavuotiaana Tove lopetti koulun ja matkusti Ruotsiin opiskelemaan piirtämistä. Vihdoin Tove tunsi viihtyvänsä koulussa. Oppiaineet olivat tarkoituksenmukaisia ja hauskoja. Oli mainospiirustusta, vapaan käden piirustusta, keramiikkatyötä, kirjankuvitusta, tekstinsijoittelua ja vesivärityötä.
Tove asui Einar-enonsa luona ja teki usein näpistysretkiä ruokakaapeille. Silloin eno varoitteli, että komerossa lymyilee pikkuinen peikko. Jos sen tielle sattuu, se painaa kylmän nenänsä ihmissääreen ja puhaltaa niskaan kylmää huurua. Kun Tove kysyi, millainen peikko se mahtoi olla, eno vastasi: "Se on muu-u-u-mipeikko."
Kahdeksantoistavuotiaana Tove jätti Tukholman ja palasi takaisin Suomeen. Hän opiskeli taidetta Ateneumissa.
Nuorena taiteilijana Toven oli tehtävä mitä erilaisimpia töitä hankkiakseen leipänsä. Hän maalasi, teki kirjanpäällyksiä, kuvitti kirjoja, piirsi kukkakortteja ja piirsi kuvia Garm-nimiseen poliittiseen pilalehteen.
Pilapiirroksensa Tove signeerasi usein kiukkuisen näköisellä pikku otuksella, jolle oli antanut nimen Snork eli Niisku.
Muumipeikko syntyy
Ensimmäisenä epätoivoisena sotatalvena maalaaminen ei tahtonut luonnistua. Värit vain kuolivat. Kaikki muuttui harmaaksi.
Silloin Toven valtasi halu elää uudelleen lapsuutensa kesiä ja etsiä suojaa lapsuuden turvallisuudesta. Hän muisti äitinsä kanssa vietetyt satuhetket ja kertomukset, jotka olivat alkaneet: "Oli kerran pieni tyttö, joka oli niin tavattoman kaunis, ja hänen äitinsä piti hänestä niin tavattomasti..."
Kertomuksen piti aina alkaa samalla tavalla, mutta sitten sai tapahtua ihan mitä tahansa.
Tove halusi kirjoittaa tarinan, jolla saattaisi lohduttaa niin lapsia kuin aikuisiakin sota-aikana, jolloin ihmisten elämä oli ankeaa ja vaarallista.
Alun perin oli selvää, että mistään prinsseistä ja prinsessoista hän ei taatusti kirjoittaisi. Hänen mieleensä juolahti pikkuinen, äärettömän ruma hahmo, jonka hän oli eräänä kaukaisena kesänä piirtänyt ulkohuoneen seinään suututtuaan veljelleen. Hän huomasi sen muistuttavan Niiskua, rumaa otusta, jolla hän signeerasi pilapiirroksensa.
Mieleen juolahti myös Einar-enon komerossa lymyillyt muumipeikko. Hahmo ja nimi sulautuivat yhteen ja Muumipeikko oli syntynyt.
Ensimmäinen muumikirja, Småtrollen och den stora svämningen (Muumit ja suuri tuhotulva) ilmestyi vuonna 1945. Siinä kerrottiin Muumipeikosta ja hänen äidistään, jotka etsivät kadonnutta isää.
Sota-ajan jälkeen Tove kirjoitti lisää muumikirjoja. Vuonna 1946 ilmestyi Muumipeikko ja pyrstötähti. Se oli ensimmäinen suomeksi ilmestynyt muumikirja (suom. 1955). Kirja on täynnä luonnonmullistuksia. Ne ovat pelottavia, mutta jollain tapaa kiehtovia ja suurenmoisia.
"Pieni vihainen laine pärskähti ylös ja äkkiä meri oli täynnä kelluvia jääsaaria, jotka sekopäisinä töykkivät toisiaan vasten. Pikku Myy seisoi eräällä saarella ja näki veden aukenevan ympärillään yhä leveämmäksi. Mutta pahastikaan pelkäämättä hän ajatteli: 'Tämä on ihana juttu.'" (Muumipeikko ja pyrstötähti)
Tove on sanonut: "Lastenkirjoissa pitää olla kohta, jossa kirjailija pysähtyy ja lapsi kulkee eteenpäin. Jokin uhka tai ihanuus, jota ei koskaan selitetä. Kasvot, jotka eivät koskaan näy kokonaan."
Kun Tove oli aloittanut muumikirjojen teon, hänen täytyi jatkaa. Kirjoihin sisältyi paljon hänen omaa lapsuuttaan.
Tordis Ørjasaeterin kirjoittamassa elämäkerrassa Tove Jansson, Muumilaakson luoja (WSOY 1987) Tove on sanonut Taikurin hatusta (1948, suom. 1958):
"Taikurin hattu on lähimpänä suoraa kuvausta kesäisestä lapsuudesta, joka oli todella hyvin onnellinen. Se onkin onnellisin kirjoittamistani kirjoista. Muumipeikko on juuri siinä iässä, jolloin kesät ovat pitkiä ja vesi lämmintä, ja koko ajan tapahtuu jotakin uutta."
Toven lapsuuden kesien Tarzan-leikit Pellingissä näkyvät Taikurin hatussa. Kirjassa Muumilaaksoon kasvaa oikea viidakko, ja Muumipeikko ystävineen saa leikkiä Tarzania sydämensä kyllyydestä.
Muumikirjat otettiin hyvin vastaan ja niitä ilmestyi pian lisää. Vuonna 1952 ilmestynyt Kuinkas sitten kävikään? oli ensimmäinen kuvakirja muumeista.
Tove ja teatteri
Seuraavaan kirjaansa Vaarallinen juhannus (1954, suom. 1957) Tove sai vaikutteita teatterimaailmasta, johon hän oli tutustunut ystävystyttyään sodan jälkeen Lilla Teaternin silloisen johtajan Vivica Bandlerin kanssa.
Yhdessä Vivican kanssa Tove sovitti Helsingin ruotsalaiselle teatterille näytelmäksi kirjan Muumipeikko ja pyrstötähti.
Sitä seurasi Toven kirjoittama näytelmä Muumipeikko kulisseissa (1958), joka esitettiin Lilla Teaternissa. Myöhemmin Tove sovitti sen Tukholman Dramatenille, jossa oli pyörönäyttämö ja muita kohuttuja teknisiä ihmeitä.
Tove on sovittanut joitakin muumitarinoitaan myös nukketeatteriksi, jotta pikkulapsillekin olisi jotain muumihupia.
Tove on kirjoittanut myös useita televisioteatterinäytelmiä ja radiokuunnelmia.
Näytelmien kirjoittaminen oli aivan toisenluonteista kuin kirjojen sepittäminen, mutta Vivica johdatteli Toven sisälle teatterityöhön ja auttoi sekä tuki häntä.
Vaarallinen juhannus sijoittuu pääasiassa teatterin näyttämölle. Muumipappa sepittää siinä näytelmää ja Muumimamma yrittää rohkaista häntä työssään. Teatterirotta Emma selittää teatteria Muumimammalle seuraavasti:
"Teatteri on tärkein asia maailmassa, sillä siellä näytetään kaikille millaisia he voisivat olla ja millaisia he tahtoisivat olla vaikka eivät uskalla, ja millaisia he ovat."
Muumit valloittavat maailmaa
Vuonna 1953 Tove pestattiin brittilehti Evening Newsin sarjakuvapiirtäjäksi, ja miljoonat saivat lukea päivittäin muumifilosofiaa. Konserni myi sarjakuvaoikeuksia edelleen, eikä aikaakaan kun muumit olivat kiertäneet maailman ympäri. Ruotsissa sarjaa julkaisi valtalehti Svenska Dagbladet.
Kun ensimmäinen muumikirja Muumipeikko ja pyrstötähti suomennettiin vuonna 1955, oli Tove jo maailmannimi.
On outoa, että muumikirjat saivat odottaa suomentamista niin kauan. Ilmeisesti suomenruotsalainen vapaamielisyys ja keveän taiturillinen psykologia eivät oikein solahtaneet jähmeämpään ja selvästi opettavaisempaan suomenkieliseen lastenperinteeseen.
Nykyisin muumikirjoja on käännetty yli 50 kielelle, ja Tove Jansson on kenties Suomen käännetyin kirjailija.
Usein kouluaikanaan Tove tunsi itsensä yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. Silloin hän rukoili: "Rakas Jumala tee minusta suosittu. Rakas Jumala, anna muiden huomata, että minä olen olemassa."
Ennen pitkää hän saikin kaiken, mainetta ja kuuluisuutta. Toimittajat ympäri maailmaa halusivat tulla esittämään hänelle lukuisia kysymyksiä.
Kaikesta huolimatta Tove onnistui aina pitämään jalat maassa. Onnellisin hän oli karulla merenluodolla ulkosaaristossa, jossa vietti kesänsä vielä yli 80-vuotiaanakin. Saarella kasvoi vain yksi puu — pihlaja mökin kupeessa.
Ylistyslauluja kesälle, luonnolle ja lapsuudelle
On sanottu, että muumikirjat syntyivät Toven halusta elää uudelleen lapsuuden kesiä ja niiden järisyttävän ihania kauhunhetkiä.
Onnellisimpaan lapsuuteen kuuluu Toven mukaan sekä seikkailuja että turvallisuutta. Siksi hänen kirjoissaan Muumilaakson idyllistä elämää uhkaavat tulvat, tulivuorenpurkaukset, pyörremyrskyt ja muut luonnonvoimat. Lopussa käy kuitenkin aina hyvin.
Kirjassa Vaarallinen juhannus muumiperhe joutuu kokemaan suuria vastoinkäymisiä, mutta viimein Muumipeikko voi huokaista: "Minusta tuntuu, että me selviämme."
"Tietenkin me selviämme", vastasi Muumimamma. "Minä istun tässä odottamassa uutta kotiamme. Vain lurjuksille käy huonosti."
Tove on kirjoittanut kaksitoista muumikirjaa. Ne ovat ylistyslauluja kesälle, luonnolle ja ihanalle lapsuudelle. Mutta niidenkään idylli ei ole ikuista. Viiden ensimmäisen kirjan jälkeen tyyneys alkaa säröillä.
Taikatalvessa (1957, suom. 1958) ikuinen kesä on vääjäämättä ohi. Muumipeikko havahtuu kesken talviuniensa lumiseen maisemaan ja elää talven ilman Muumimammaa. Muumipeikon on selviydyttävä yksin, mutta hän oppii, että epävarmuudessakin voi elää. Kirja kuvaa Muumipeikon itsenäistymistä. Lapsenkengistä ulos astuminen alkaa.
Muumipeikon mukana kirjatkin muuttuvat. Ensimmäiset ovat vauhdikkaita seikkailuja, kun taas viimeisissä on enemmän tunnelmaa ja ajatuksia.
Kirjassa Muumilaakson marraskuu (1970) jätetään lopulliset jäähyväiset. Tunnelma on syksyinen.
Ei ainoastaan lastenkirjailija
Vaikka maailma tuntee Toven ennen kaikkea muumien keksijänä ja lastenkirjailijana, muumikirjojen jälkeen hän kirjoitti lähinnä aikuisille ja loi mainetta ennen muuta novellistina.
Nuorena taideopiskelijana Tove tuskin uskoi valloittavansa maailman lastenkertojana. Muumitarinoiden kirjoittaminen oli hauskaa ja kuvittajantyö tarjosi leipäpuun, mutta hänen kutsumuksensa oli maalaaminen. Taidemaalari hän oli ja sillä siisti.
Tove oli lahjakas kuvataiteilija. Hänen tuotantoonsa kuuluu monin eri tekniikoin toteutettuja töitä, jotka ovat saaneet inspiraatiota eri tyylisuuntauksista. Hän maalasi ja järjesti näyttelyitä. Hän toteutti julkisia tilaustöitä, kuten Auroran
lastensairaalan seinämaalauksen, Helsingin Kaupungintalon freskon Juhlat kaupungissa ja Teuvan kirkon alttaritaulun. Hän loi myös paljon grafiikkaa.
Tove olisi varmasti onnellinen, jos tietäisi, että tänään hänen syntymäpäivänään liputetaan paitsi hänen itsensä niin suomalaisen taiteen kunniaksi.
Lähteet
Tämä postaus perustuu 1990-luvulla kirjoittamaani äidinkielen tutkielmaan Tove Jansson, Taiteilijakodin kasvatista maailmankuuluksi kirjailijaksi.
Tove Janssonin omien teosten lisäksi käytin tutkielmassa lähteinäni tietosanakirjaa Facta 2001 (WSOY 1981) ja Tordis Ørjasæterin kirjaa Tove Jansson, Muumilaakson luoja (WSOY 1987).
Lisäksi käytössäni olivat seuraavat lehtiartikkelit, joiden julkaisuajat eivät valitettavasti enää ole tiedossani:
- Korolainen, Tuula: Kuka Muumipappa oikeasti oli? Koululainen.
- Koskela, Hannu: Tällaisia muumit ovat. Apu.
- Ruotsi, Suvi: Milloin ja miten muumit syntyivät? Koululainen.
- Valkonen, Kaija: Tove Jansson täyttää 80 vuotta. Kotiliesi.
