Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tapani Bagge. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tapani Bagge. Näytä kaikki tekstit

torstai 6. lokakuuta 2022

Apassit seikkailevat taas — tällä kertaa vuoden 1910 Espoossa



Tapani Baggen ja kuvittaja Carlos da Cruzin palkittu ja kehuttu Apassit-sarja on ollut lukulistallani siitä asti, kun ensimmäinen osa Aavehevosen arvoitus ilmestyi vuonna 2018. Jotenkin on vain päässyt vierähtämään yli neljä vuotta ja sarja on edennyt jo kuudenteen osaan, ennen kuin vihdoin pääsin tutustumaan siihen.

Aloitin lukemisen suoraan uusimmasta eli kuudennesta osasta Viikinkien aarre (Karisto 2022, arvostelukappale kustantajalta). Pian kuitenkin halutti tietää vähän enemmän taustoista ja siitä keitä Apassit ovat. Keskeytin lukemisen ja luin ensin sarjan ensimmäisen osan Aavehevosen arvoitus. Päätös oli hyvä. Ensimmäisessä osassa Apassien salaseuran alkutaival valottuu hienosti.


Tapahtumat sijoittuvat vuoden 1910 Helsinkiin. Kaupunkia piinaa aavehevonen, joka rymistelee pitkin öistä kaupunkia siniset silmät kiiluen ja sumua ympärilleen levittäen. Kerrotaan, että eräänä myrskyisenä alkusyksyn yönä Suomenlinnaan matkalla ollut yhteysalus haaksirikkoutui ja sen mukana painui pohjaan hevonen. Nähtävästi se oli palannut aaveena piinaamaan kaupunkilaisia. Mutta miksi aavehevonen rikkoo näyteikkunoita ja varastaa tavaraa?

Samaan aikaan neljä pojankoltiaista päättää perustaa salaseuran. Pojat tulevat varsin erilaisista taustoista. Erik ja Heikki ovat lyseolaisia. Erikin isä on tiedemies ja äitikin tutkii tähtiä kaukoputkella. Heikin isä on postivirkamies ja äiti työskentelee Stockmannin tavaratalossa.

Otto ja Samuli eivät enää 12-vuotiaina käy koulua. Otto auttaa isäänsä kalastajan hommissa. Samuli myy sanomalehtiä kadunkulmissa. Hän on enemmän tai vähemmän katupoika. Leipuri-isällä on tapana juoda tilipäivinä, ja Samuli on joutunut hakemaan isäänsä putkasta milloin miltäkin poliisiasemalta.

Poikien salaseuran nimeksi tulee Apassit. Pian siihen joudutaan ottamaan kaksi uutta jäsentä, kun Heikin kaksossiskot Elli ja Nelli pyrkivät mukaan. Kukaan ei erota Elliä ja Nelliä toisistaan, ei edes Heikki. Niinpä ensimmäisessä osassa heitä kutsutaan yleensä vain kollektiivisesti Ellinelliksi. Kuudetta osaa lukiessani ilahduin, että kehitystä oli tapahtunut. Nyt tytöt nähtiin omina yksilöinään, ja pojat ilmeisesti olivat jo oppineet erottamaan heidät.

Apassien ensimmäinen tehtävä on aavehevosen arvoituksen ratkaiseminen. Lasten apua tarvitaan, sillä poliisit on kuvattu melkoisiksi pölvästeiksi. Sitä minun oli vähän vaikea niellä, sillä oma isoisoisäni toimi poliisina juurikin 1910-luvun Helsingissä.

Apassien myötävaikutuksesta kinkkinen ja hämääviäkin elementtejä sisältävä arvoitus ennen pitkää ratkeaa ja rauha palaa Helsingin öisille kaduille.

Ensimmäinen osa jätti nälän kuulla lisää Apassien seikkailuista. Hyppäsin nyt takaisin kuudenteen osaan, mutta ennen pitkää kävi ilmi, että toinenkin osa eli Vanajaveden hirviö (Karisto 2018) olisi kannattanut olla luettuna, sillä siihen viitattiin kirjassa. Tuli sellainen vaikutelma, että kirjasarja olisi parasta lukea järjestyksessä, vaikka kaikki osat ovatkin itsenäisiä seikkailuja.


Viikinkien aarre -kirjassa liikutaan vuoden 1910 Espoossa. Heikin, Ellin ja Nellin perhe viettää kesälomaa mökissä Espoon Laajalahdessa. Onkiretkellään Heikki törmää aivan uskomattomaan näkyyn: viikinkilaivaan. Sen on pakko olla aavelaiva. Vai kuinka? Eihän viikinkejä enää voi olla olemassa.

Kun läheiseltä saarelta vielä löytyy kallioon hakattua riimukirjoitusta, Heikki käsittää tarvitsevansa Apassien apua. Pojat kaupungissa vievät Heikin kopioiman riimukirjoituksen professori Rietin tutkittavaksi. Ja sitten professori katoaa!

Erik, Otto ja Samulikin kiiruhtavat Laajalahteen. Edessä on seikkailu, jossa lentelee tiiliskiviä ikkunoista sisään, koetaan hurjia ukkosmyrskyjä ja ollaan vähällä räjähtää kappaleiksi. Espoon poliisikin vaikuttaa idioottimaiselta, joten Apassien tehtäväksihän arvoituksen ratkaiseminen jää.

Viikinkien aarre oli vauhdikkaampi ja jännittävämpi kuin Aavehevosen arvoitus. Tarina piti hyvin otteessaan ja sivuja oli vain pakko kääntää nopeasti eteenpäin.

Suuri kiitos kirjasarjan houkuttelevuudesta kuuluu kirjoittajan lisäksi kuvittaja Carlos da Cruzille. Upea ja runsas nelivärikuvitus tekee tarinoista erittäin visuaalisia. Ihanaa, että kuvitukseen on panostettu näin paljon.

Oman kahdeksanvuotiaani kohdalla huomaan, että kuvituksella on valtava merkitys siinä, kuinka hyvin ja kauan lapsi viihtyy kirjan äärellä. Mitä enemmän värikuvitusta kirjassa on, sitä kauemmin tytär jaksaa lukea.

En ollenkaan ihmettele, miksi Apassit-sarja on kerännyt palkintoehdokkuuksia. Aavehevosen arvoitus oli vuonna 2019 Helmet-kirjallisuuspalkintofinalistina ja LukuVarkaus-ehdokkaana ja se sai Punni-kunniamaininnan sekä Runeberg Junior kunniakirjan. Runeberg Junior -ehdokkaana sarjan kirjoja on ollut kolmesti, ja sarjan kolmas osa Katoava muumio (Karisto 2020) voitti Runeberg Junior -palkinnon 2020.

Seuraavaksi aion lukea neljä minulta väliin jäänyttä osaa, ja toivon, että osia ilmestyy vielä lisää. Aion myös houkutella kahdeksanvuotiaani lukemaan sarjaa. Nämä kirjat sopivat niin hyvin itse luettaviksi, etten aio lukea niitä hänelle ääneen.



tiistai 8. joulukuuta 2020

Hämeenlinnan Jannesta tuli Jean Sibelius

Tänään on Jean Sibeliuksen päivä ja suomalaisen musiikin päivä. Sen kunniaksi esittelyssä on Tapani Baggen kirjoittama ja Salla Savolaisen kuvittama Hämeenlinnan Janne - Kuinka Jannesta tuli Jean Sibelius.




Hämeenlinnan Janneen tutustuin joitakin vuosia sitten VR:n junassa lastenvaunussa, kun olimme sattumalta matkalla juuri Hämeenlinnaan. Kirjassa on lukuisia tietoruutuja, joissa käsitellään myös Hämeenlinnan historiaa, joten tuohon tilanteeseen kirja sopi oivallisesti. 

Kaksivuotiastani en kylläkään silloin saanut kiinnostumaan kirjasta, mutta itse luin mielenkiinnolla sillä välin, kun kaksivuotias liukui leikkivaunun liukumäkeä alas uudestaan ja uudestaan.


Hämeenlinnan Janne VR:n lastenvaunun kirjahyllyssä

VR:n lastenvaununkirjahylly

Kirjassa kuvataan Sibeliuksen syntymää, lapsuutta ja nuoruutta Hämeenlinnassa. Kirja päättyy siihen, kun hän nuorena miehenä muuttaa opiskelemaan Helsinkiin. Helsinkiin muuttaessaan Sibelius otti käyttöön setänsä käyntikortit, joissa etunimi oli ranskalaisessa asussa Jean. Silloin Jannesta tuli Jean Sibelius.

Kirjan kertojahahmoksi on valittu itse Sibelius eli tarinaa kerrotaan minä-muodossa. Ratkaisu on varmaan hyvä ja tekee elämänkertatiedoista keveämmin luettavia. 


"Kaikessa soi musiikki. Kun äiti soitti pianoa, istuin hänen jaloissaan taffelipianon alla ja yhdistelin säveliä räsymaton raitoihin. Sininen oli yksi nuotti, valkoinen toinen.
   Tuoksut, sanat, maut, tunteet, värit, maisemat, sävelet, kosketukset. Kaikki oli minulle yhtä ja samaa musiikkia." 

Välillä kertojahahmo ilmiselvästi liioittelee, mahtailee, harrastaa itsekehua ja jopa puhuu suorastaan pötyä. Mietin lukiessani, että oliko Sibeliuksella itsellään oikeasti tapana puhua niin vai onko se vain kirjailijan keksintöä.

"Mummo epäili, että joskus vielä hukkaisin pään harteiltani.
   Niin ei käynyt, mutta kerran tuulenpyörre sieppasi minut ja palautti vasta viikon päästä hotelli Kämpin kabinettiin. Silloin olin kuitenkin jo aikuinen." 

Salla Savolaisen runsas ja mielenkiintoinen kuvitus tukee tarinaa. Kuvituksen pohjana on käytetty mm. Hämeenlinnan kaupungin historiaalisen museon kuva-arkiston kuvamateriaalia. Joitain jippojakin kuvituksesta löytyy. Nuoren ylioppilas Sibeliuksen opiskelija-asunnon seinällä esimerkiksi roikkuu taulu, jossa on Sibelius-monumentti, vaikka Sibeliuksen opiskelijapäivinä teosta ei tietenkään vielä ollut olemassa. 

Kirja sopii mielestäni parhaiten kouluikäisille. Kirja on tuhti tietopaketti, varsinkin jos tarinan lisäksi lukee myös kaikki tietoruudut, joita löytyy lähes jokaiselta aukeamalta. Kirjan lopusta löytyy lähdeluettelo.

Tyttäreni oli melkein viisi, kun luimme kirjan ensimmäisen kerran yhdessä ja hän piti siitä kovasti. En lukenut silloin tietoruutuja lainkaan. Aihe kiinnosti häntä erityisesti ehkä siksi, että olimme juuri käyneet Hämeenlinnassa Sibeliuksen syntymäkodissa, joka on nykyään museona. Hän innostui kovasti nähdessään kirjassa saman pianon, jonka oli nähnyt museossa.


SIbeliuksen syntymäkoti Hämeenlinnassa on nykyään museona


Museon sisäänkäynti


Kirja ilmestyi vuonna 2015, jolloin vietettiin Jean Sibeliuksen juhlavuotta. Hänen syntymästään tuli silloin kuluneeksi 150 vuotta. Samana vuonna ilmestyi peräti kaksi Sibeliuksesta kertovaa lastenkirjaa: Hämeenlinnan Janne sekä Katri Kirkkopellon Soiva metsä, jonka olen jo esitellyt blogissa aiemmin.

Itseeni historian ystävänä tämäntyyppiset kirjat vetoavat. On mukavaa, että lapsillekin suunnattuja elämäkertakirjoja julkaistaan.


Tapani Bagge: Hämeenlinnan Janne - Kuinka Jannesta tuli Jean Sibelius
Kuvitus: Salla Savolainen
Kustantaja: Tammi 2015

 


 

keskiviikko 15. tammikuuta 2020

Majakan Tahvo ja Bella

Tammen Tammenterho-sarjassa on julkaistu kolme Tapani Baggen kirjoittamaa ja Salla Savolaisen kuvittamaa kirjaa kahdesta ystävyksestä nimeltään Tahvo ja Bella. Tahvo on huimapäinen kissa ja Bella mukavuudenhaluinen koira. Niiden seikkailut ovat sopivan jännittäviä vähän pienemmillekin lukijoille.

Tahvo ja Bella pyörremyrskyssä


Tahvo ja Bella pyörremyrskyssä aloitti koko Tammenterho-sarjan vuonna 2009. Tammenterho on kotimainen lapsille suunnattu kuvakirjasarja, jonka tekijöinä on maamme parhaimpia lastenkirjailijoita ja kuvittajia.



Kirjassa Tahvo ja Bella lähtevät souturetkelle, mutta joutuvat pyörremyrskyn kouriin. Pyörre erottaa ystävykset toisistaan. 

Kun Tahvo myrskyn jälkeen etsiskelee Bellaa, se huomaa horisontissa majakan. Majakassa asuu kalastaja nimeltään Selma. Hän käyttää aikansa kalastamiseen ja sammakkokuoron johtamiseen, sillä majakka toimii nykyisin automaattisesti.

Majakalta Bella löytyy. Pyörremyrsky heitti sen suoraan Selman syliin. Selma kutsuu ystävykset iltapalalle ja levittää niille täkin kamiinan eteen. Sille tielle ystävykset sitten jäävät, sillä seuraavissa kirjoissa ne asuvat majakalla Selman kanssa.

Tahvo ja Bella hernerokkasumussa


Kirjassa Tahvo ja Bella hernerokkasumussa majakka peittyy niin paksuun sumuun, että Selma kutsuu sitä hernerokkasumuksi. Tahvoa kiinnostaa, miltä hernerokkasumu maistuu, mutta sumu pakenee pyydystysyrityksiä. Sen sijaan Tahvo löytää pingviinin, joka on eksynyt kauas Etelämantereelta. Tahvo ja Bella varustavat pingviinin takaisn kotimatkalle. Kompassi seuranaan se ei ehkä enää eksy yhtä pahasti.




Tahvo ja Bella lumipyryssä


Suosikkimme on Tahvo ja Bella lumipyryssä. Siinä meri on jäätynyt ja Tahvo päättää lähteä luistelemaan. Bella tyytyy vain katselemaan. Myöhemmin majakassa Bella aivastaa ja Tahvo vakuuttuu siitä, että Bella on sairas. Yskänlääkettä ei löydy mistään, joten Tahvo päättää luistella kaupunkiin lääkettä hakemaan. 


Sää on muuttunut huonommaksi. Lunta tupruttaa melkoisesti ja on vaikea pitää oikea suunta pyryssä, kun joutuu väistelemään kareja ja saaria. Sitten jääkin pettää alta, ja Tahvo syöksyy kylmään kylpyyn. Tilanne on vaarallinen, mutta onneksi apu on lähellä.

Pulahduksesta huolimatta Tahvo jatkaa matkaa ja pääsee apteekkiin. Mutta kukahan sitä yskänlääkettä loppujen lopuksi tarvitsee? Ei ainakaan Bella.


Tapani Bagge: Tahvo ja Bella pyörremyrskyssä
Kuvitus: Salla Savolainen
Kustantaja: Tammi 2009

Tapani Bagge: Tahvo ja Bella hernerokkasumussa
Kuvitus: Salla Savolainen
Kustantaja: Tammi 2010

Tapani Bagge: Tahvo ja Bella lumipyryssä
Kuvitus: Salla Savolainen
Kustantaja: Tammi 2012


Pieni Helmet-lukuhaaste 2020
Kaikki tässä mainitut kirjat sopivat kohtaan 13 "kirjassa ollaan saarella".
Merkitsen kirjan Tahvo ja Bella hernerokkasumussa listallemme kohtaan 6 "kirjassa eksytään".