Tapani Baggen ja kuvittaja Carlos da Cruzin palkittu ja kehuttu Apassit-sarja on ollut lukulistallani siitä asti, kun ensimmäinen osa Aavehevosen arvoitus ilmestyi vuonna 2018. Jotenkin on vain päässyt vierähtämään yli neljä vuotta ja sarja on edennyt jo kuudenteen osaan, ennen kuin vihdoin pääsin tutustumaan siihen.
Aloitin lukemisen suoraan uusimmasta eli kuudennesta osasta Viikinkien aarre (Karisto 2022, arvostelukappale kustantajalta). Pian kuitenkin halutti tietää vähän enemmän taustoista ja siitä keitä Apassit ovat. Keskeytin lukemisen ja luin ensin sarjan ensimmäisen osan Aavehevosen arvoitus. Päätös oli hyvä. Ensimmäisessä osassa Apassien salaseuran alkutaival valottuu hienosti.
Tapahtumat sijoittuvat vuoden 1910 Helsinkiin. Kaupunkia piinaa aavehevonen, joka rymistelee pitkin öistä kaupunkia siniset silmät kiiluen ja sumua ympärilleen levittäen. Kerrotaan, että eräänä myrskyisenä alkusyksyn yönä Suomenlinnaan matkalla ollut yhteysalus haaksirikkoutui ja sen mukana painui pohjaan hevonen. Nähtävästi se oli palannut aaveena piinaamaan kaupunkilaisia. Mutta miksi aavehevonen rikkoo näyteikkunoita ja varastaa tavaraa?
Samaan aikaan neljä pojankoltiaista päättää perustaa salaseuran. Pojat tulevat varsin erilaisista taustoista. Erik ja Heikki ovat lyseolaisia. Erikin isä on tiedemies ja äitikin tutkii tähtiä kaukoputkella. Heikin isä on postivirkamies ja äiti työskentelee Stockmannin tavaratalossa.
Otto ja Samuli eivät enää 12-vuotiaina käy koulua. Otto auttaa isäänsä kalastajan hommissa. Samuli myy sanomalehtiä kadunkulmissa. Hän on enemmän tai vähemmän katupoika. Leipuri-isällä on tapana juoda tilipäivinä, ja Samuli on joutunut hakemaan isäänsä putkasta milloin miltäkin poliisiasemalta.
Poikien salaseuran nimeksi tulee Apassit. Pian siihen joudutaan ottamaan kaksi uutta jäsentä, kun Heikin kaksossiskot Elli ja Nelli pyrkivät mukaan. Kukaan ei erota Elliä ja Nelliä toisistaan, ei edes Heikki. Niinpä ensimmäisessä osassa heitä kutsutaan yleensä vain kollektiivisesti Ellinelliksi. Kuudetta osaa lukiessani ilahduin, että kehitystä oli tapahtunut. Nyt tytöt nähtiin omina yksilöinään, ja pojat ilmeisesti olivat jo oppineet erottamaan heidät.
Apassien ensimmäinen tehtävä on aavehevosen arvoituksen ratkaiseminen. Lasten apua tarvitaan, sillä poliisit on kuvattu melkoisiksi pölvästeiksi. Sitä minun oli vähän vaikea niellä, sillä oma isoisoisäni toimi poliisina juurikin 1910-luvun Helsingissä.
Apassien myötävaikutuksesta kinkkinen ja hämääviäkin elementtejä sisältävä arvoitus ennen pitkää ratkeaa ja rauha palaa Helsingin öisille kaduille.
Ensimmäinen osa jätti nälän kuulla lisää Apassien seikkailuista. Hyppäsin nyt takaisin kuudenteen osaan, mutta ennen pitkää kävi ilmi, että toinenkin osa eli Vanajaveden hirviö (Karisto 2018) olisi kannattanut olla luettuna, sillä siihen viitattiin kirjassa. Tuli sellainen vaikutelma, että kirjasarja olisi parasta lukea järjestyksessä, vaikka kaikki osat ovatkin itsenäisiä seikkailuja.
Viikinkien aarre -kirjassa liikutaan vuoden 1910 Espoossa. Heikin, Ellin ja Nellin perhe viettää kesälomaa mökissä Espoon Laajalahdessa. Onkiretkellään Heikki törmää aivan uskomattomaan näkyyn: viikinkilaivaan. Sen on pakko olla aavelaiva. Vai kuinka? Eihän viikinkejä enää voi olla olemassa.
Kun läheiseltä saarelta vielä löytyy kallioon hakattua riimukirjoitusta, Heikki käsittää tarvitsevansa Apassien apua. Pojat kaupungissa vievät Heikin kopioiman riimukirjoituksen professori Rietin tutkittavaksi. Ja sitten professori katoaa!
Erik, Otto ja Samulikin kiiruhtavat Laajalahteen. Edessä on seikkailu, jossa lentelee tiiliskiviä ikkunoista sisään, koetaan hurjia ukkosmyrskyjä ja ollaan vähällä räjähtää kappaleiksi. Espoon poliisikin vaikuttaa idioottimaiselta, joten Apassien tehtäväksihän arvoituksen ratkaiseminen jää.
Viikinkien aarre oli vauhdikkaampi ja jännittävämpi kuin Aavehevosen arvoitus. Tarina piti hyvin otteessaan ja sivuja oli vain pakko kääntää nopeasti eteenpäin.
Suuri kiitos kirjasarjan houkuttelevuudesta kuuluu kirjoittajan lisäksi kuvittaja Carlos da Cruzille. Upea ja runsas nelivärikuvitus tekee tarinoista erittäin visuaalisia. Ihanaa, että kuvitukseen on panostettu näin paljon.
Oman kahdeksanvuotiaani kohdalla huomaan, että kuvituksella on valtava merkitys siinä, kuinka hyvin ja kauan lapsi viihtyy kirjan äärellä. Mitä enemmän värikuvitusta kirjassa on, sitä kauemmin tytär jaksaa lukea.
En ollenkaan ihmettele, miksi Apassit-sarja on kerännyt palkintoehdokkuuksia. Aavehevosen arvoitus oli vuonna 2019 Helmet-kirjallisuuspalkintofinalistina ja LukuVarkaus-ehdokkaana ja se sai Punni-kunniamaininnan sekä Runeberg Junior kunniakirjan. Runeberg Junior -ehdokkaana sarjan kirjoja on ollut kolmesti, ja sarjan kolmas osa Katoava muumio (Karisto 2020) voitti Runeberg Junior -palkinnon 2020.
Seuraavaksi aion lukea neljä minulta väliin jäänyttä osaa, ja toivon, että osia ilmestyy vielä lisää. Aion myös houkutella kahdeksanvuotiaani lukemaan sarjaa. Nämä kirjat sopivat niin hyvin itse luettaviksi, etten aio lukea niitä hänelle ääneen.
